"Emme ole kuten amerikkalaiset – emme tule koskaan jättämään ystäviämme."

Qassem Suleimani

Kuoliko kuusi miljoonaa juutalaista sittenkään, osa 5

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,19
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Magneettimedia suomentaa holokaustirevisionismin klassikkoteoksen Did 6 Million Really Die? yleisön pyynnöstä. Holokaustirevisionismi on tänään ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä eliitti pyrkii oikeuttamaan ”holokaustilla” muun muassa avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikan, itsenäisyytemme tuhoavan EU-liittovaltioprojektin sekä alati tiukentuvat ajatusrikoslait! Lue myös artikkelisarjan osat 1, 2, 3 ja 4!

Vaikka artikkelisarjan edellisessä osassa jo osoitimme, että Auschwitz oli perustettu palvelemaan saksalaista teollisuutta, on holokaustilobby väittänyt vuosikymmenten ajan, että jopa 3, 4 tai 5 miljoonaa juutalaista (eli Auschwitzin työvoimaa) murhattiin siellä. Kun Neuvostoliitto tunkeutui Puolaan ja ”vapautti” Auschwitzin, kommunistien propagandakoneisto alkoi tarinoida pian ”neljästä miljoonasta murhatusta”. Tämä perustui Moskovan omiin ”tutkimuksiin”.

Neuvostoliitto alkoi kutsua Auschwitzia saksalaisten ylläpitämäksi ”murhaleiriksi” samalla, kun Stalin yritti vierittää myös Katynin metsän joukkomurhan syyllisyyden saksalaisten niskaan. Reitlinger onkin tehnyt tärkeän myönnytyksen kommentoidessaan kommunistien miehittämien itäeurooppalaisleirien ”todisteita” holokaustista (The Final Solution, s. 631):

”Puolalaisia kuolemanleirejä [sic!] koskeva todistusaineisto pohjautuu valtaosin sodan jälkeen Puolan hallitukselta [eli käytännössä Neuvostoliitolta. Suom. huom.] sekä Central Jewish Historical Commission of Poland –järjestöltä saatuihin tietoihin.”

Mielenkiintoista kyllä, tutkijat eivät ole koskaan onnistuneet löytämään elävää ja luotettavaa ”kaasumurhien” silminnäkijää. Seitsemän vuotta keskitysleireillä (joista kolme vuotta Auschwitzissa) ollut Benedikt Kautsky väittää kirjassaan Teufel und Verdammte (Zürich, 1946), että ”vähintään 3,5 miljoonaa juutalaista” murhattiin Auschwitzissa.

Tämä oli hämmästyttävä lausunto, sillä samalla Kautsky myönsi, ettei itse ollut edes nähnyt koskaan kaasukammiota. Hän tunnusti sivuilla 272–3: ”Olin suurilla saksalaisilla keskitysleireillä. Minun on kuitenkin todettava, etten nähnyt missään vaiheessa yhdelläkään leirillä kaasukammiota.”

Kautsky todisti koko vankeusaikanaan vain yhden teloituksen. Mikä merkittävintä, teloituksen uhrit olivat puolalaisvankeja, jotka tuomittiin kuolemaan kahden juutalaisvangin murhista! Eikö leirien tarkoitus ollutkaan juutalaisten murhaaminen? Lokakuussa 1942 Buchenwaldista Auschwitz-Bunaan töihin lähetetty Kautsky painotti teoksessaan, että keskitysleirien tärkeimpiä tehtäviä koko sodan ajan oli käyttää vankeja työvoimana. Hän ei kuitenkaan käsittele kirjassaan sitä, kuinka pahasti leirien teollisuustavoitteet olivat ristiriidassa väitettyjen ”murhasuunnitelmien” kanssa.

Valtavirtahistorian mukaan Auschwitzissa toteutettiin ”holokaustia” 3.1942–10.1944 välisenä aikana. Usein väitetään, että puolet 6 miljoonasta murhattiin juuri Auschwitzissa. Mikäli ”murhaluvun” jakaa ”murhiin” käytetyillä kuukausilla, olisi saksalaisten täytynyt tappaa ja hävittää kuukausittain 94 000 ihmisen ruumiit. Tämä merkitsisi 3 350 murhaa joka vuorokausi aamusta iltaan, ilman lainkaan taukoja kahden ja puolen vuoden ajan. Luku on niin naurettavan suuri, että väite kumoaa itse itsensä. Silti Reitlinger väittää vakavissaan, että Auschwitz kykeni hävittämään jopa 6 000 ruumista päivässä!

Kautskyn kirja Teufel und Verdammte.

Kautskyn kirja Teufel und Verdammte.

Reitlingerin esittelemä 6 000 murhan päivävauhti olisi merkinnyt yli 5 miljoonan juutalaisen kuolemaa vuoden 1944 lokakuuhun mennessä. Eikä Reitlinger edes ole pahimmasta päästä! Hänen tarinansa kalpenevat Olga Lengyelin kirjan Five Chimneys (Lontoo, 1959) villien fantasioiden rinnalla. Lengyel väitti olleensa sodan aikana Auschwitz-vanki. Teoksessaan hän valehtelee, että leirillä tuhkattiin ”720 ruumista tunnissa eli 17 280 kuollutta per vuorokausi”. Eikä siinä vielä kaikki. Polttouuneissa hävitettyjen 17 280:n lisäksi 8 000 ihmistä poltettiin joka päivä tulisissa rotkoissa! Lengyelin mukaan Auschwitzissa murhattiinkin noin 24 000 vankia joka päivä (s. 80–1)!

Jos Lengyel ei siis olisi valehdellut, olisi Auschwitzissa murhattu joka vuosi yli 8,5 miljoonaa ihmistä. Aikavälillä 3.1942–10.1944 leirillä olisi tuhottu yhteensä 21 miljoonaa vankia eli yli 6 miljoonaa enemmän kuin maailmassa oli tuohon aikaan juutalaisia yhteensä!

Vaikka ”historioitsijat” väittävät, että Auschwitzissa tuhottiin miljoonia henkiä, Reitlinger myöntää, että leirin kirjoihin rekisteröitiin yhteensä vain 363 000 vankia aikavälillä 1.1940–2.1945 (The S.S. Alibi of a Nation, s. 268). Eivätkä läheskään kaikki vangit edes olleet juutalaisia. Usein tämä pyritään lakaisemaan maton alle väittämällä, ettei kaikkia juutalaisia rekisteröity vaan nämä tuotiin leirille pimeästi. Väitteen tueksi ei ole kuitenkaan esitetty yhtään todistetta.

Vaikka rekisteröimättömiä olisi ollut jopa yhtä paljon kuin rekisteröityjä, ei vankeja siltikään olisi ollut yhteensä kuin 750 000, mistä on vielä pitkä matka 3–4 miljoonan juutalaisen joukkotuhontaan. Lisäksi suuri määrä leirien väestä vapautettiin tai siirrettiin muualle sodan aikana. Taisteluiden lopussa vielä 80 000 vankia evakuoitiin länteen tammikuussa 1945, kun venäläiset alkoivat lähestyä Auschwitzia.

Tilastohuijauksia voi kuvata myös eräällä mielenkiintoisella tapausesimerkillä. William Shirer väittää teoksensa The Rise and the Fall of Third Reich sivulla 1156, että yhteensä 300 000 unkarinjuutalaista murhattiin vain 46 päivässä kesällä 1944.

Koska unkarinjuutalaisia oli maailmassa yhteensä noin 380 000, olisi lähes heidät kaikki siis tuhottu reilussa kuukaudessa. Kummallista kyllä, Unkarin pääkaupungin Budapestin tilastokeskuksen mukaan maassa asui 1945 edelleen 260 000 juutalaista (luku vahvistaa karkeasti Jewish Joint Distribution Committeen luvun 220 000). Toisin sanoen vain 120 000 Unkarin juutalaista oli poistunut tai poistettu maasta vuoteen 1945 mennessä. Näistä 35 000 oli uuden kommunistihallinnon alueelta lähteneitä maastamuuttajia, minkä lisäksi 25 000 jäi Venäjälle, koska he olivat työskennelleet Saksan työpataljoonissa alueella.

Toisin sanoen vain 60 000 unkarinjuutalaisen olinpaikkaa ei oltu rekisteröity. M. E. Namenyi kuitenkin arvioi, että noin 60 000 aikoinaan häädettyä unkarilaista palasi lopulta Saksasta. Reitlinger tosin piti arviota liian korkeana (The Final Solution, s. 497). On mahdollista, että numero on hiukan yläkanttiin, mutta Punaisen ristin kansainvälisen komitean raportin (Osa 1, s. 649) mukaan unkarinjuutalaisia muutti sodan aikana niin paljon, että heidän kuolleisuutensa oli pakostakin hyvin matalaa.

Unkarin juutalaisyhteisö tekee edelleen politiikkaa "holokaustilla".

Unkarin juutalaisyhteisö tekee edelleen politiikkaa ”holokaustilla”.

Auschwitz: silminnäkijä kertoo

Auschwitzista on viimein tullut esiin [kirjan kirjoittamisen aikaan 1970-luvulla. Suom. huom.] muutamia uusia tärkeitä tosiasioita. Ne on summattu teoksessa Die Auschwitz-Lüge: Ein Erlebnisbericht von Thies Christophersen (Auschwitz-valheet: Thies Christophersenin omakohtainen kertomus).

Teoksen julkaisi saksalainen asianajaja Manfred Roeder lehdessä Deutsche Bürgerinitiative. Se on Auschwitzissa olleen Thies Christophersenin silminnäkijäkertomus leiriltä. Christophersen lähetettiin Auschwitzin Bunawerk-tehtaan laboratorioihin tutkimaan synteettisen kumin tuotantoa Kaiser Wilhelm –instituutin puolesta.

Toukokuussa 1973, pian Christophersenin muistelmien julkaisun jälkeen, juutalainen ”natsimetsästäjä” Simon Wiesenthal kirjoitti Frankfurtin lakimiesyhdistykselle vihaisen kirjeen, jossa vaadittiin, että yhdistykseen kuulunutta Roederia rangaistaisiin teoksen vuoksi! Rankaisuprosessi alkoikin heinäkuussa, mutta jopa Saksan lehdistö piti näytöstä täysin kohtuuttomana. Deutsche Wochenzeitung kysyi heinäkuun 27. päivä 1973: ”Onko Simon Wiesenthal Saksan uusi Gauleiter?”

Christophersenin muistelmat ovat eittämättä tärkeimpiä Auschwitz-aiheisia dokumentteja. Hän vietti alueella koko vuoden 1944 ja vieraili kaikilla Auschwitz-kompleksin leireillä. Christophersen näki esimerkiksi Auschwitz-Birkenaun, jonka nykyään väitetään olleen ”holokaustin keskus”. Christophersenin mukaan väite on kuitenkin pelkkä valhe. Hän kirjoittaa sivulla 16:

”Olin Auschwitzissa tammikuusta 1944 joulukuuhun 1944. Sodan jälkeen kuulin ’juutalaisten massamurhista’, joihin SS:n väitettiin syyllistyneen. Olin äimistynyt.

’Silminnäkijöiden’, sanomalehtien ja radio-ohjelmien väitteistä huolimatta en edelleenkään usko Auschwitz-kauhutarinoihin. Olen toistanut tämän lukemattomia kertoja lukemattomissa paikoissa, mutta sanat kaikuvat kuuroille korville.”

Kirjassa Christophersen käsittelee laajasti kokemuksiaan leirillä ja osoittaa, kuinka Auschwitzin vankien arkirutiineilla ei ollut mitään tekemistä kansanmurhan kanssa (s. 22–7). Teoksen tärkein anti käsittelee väitteitä ”murhaleirin” olemassaolosta (s. 33–4):

”Koko paikallaoloaikanani Auschwitzissa en nähnyt mitään kaasutuksiin viittaavaa. On myös likainen valhe, että alueella olisi ’löyhkännyt palanut ihmisliha’. Pääleirin lähellä sijaitsi kylläkin suuri hevosenkengitystila, josta kantautunut sulan raudan haju ei tietenkään ollut miellyttävä.”

Reitlinger vahvistaa, että Auschwitzissa oli viisi masuunia sekä viisi hiilikaivosta. Yhdessä Bunawerk-tehtaiden kanssa ne muodostivat Auschwitz III:n. Oli selvää, että leirillä oli myös krematorio, sillä – kuten Reitlingerkin toteaa – ”200 000 ihmistä asui siellä, ja jokaisessa 200 000 ihmisen kaupungissakin on krematorio”.

Tietysti Auschwitzissa kuoli väkeä. Kaikki kuolleet eivät kuitenkaan olleet vankeja. Christophersen esimerkiksi kirjoittaa sivulla 33, että hänen saksalaisen esimiehensä vaimo kuoli leirillä. Hän jatkaa Bunawerk-osuudessa sivulla 35:

”Auschwitzissa ei ollut salaisuuksia. Syyskuussa 1944 Punaisen ristin kansainvälinen komitea vieraili leirillä tehdäkseen tarkastuksen. He olivat erityisen kiinnostuneita Birkenausta, mutta he tekivät useita tarkastuksia myös esimerkiksi Raiskossa.”

Christophersen muistuttaa, ettei Auschwitzissa olisi voitu ylläpitää salaista murhaohjelmaa, koska leirillä vieraili jatkuvasti ulkopuolisia ihmisiä. Christophersen kuvaa vaimonsa vierailua sivulla 27:

”Leirin johdon avointa asennetta kuvaa hyvin se, että omaisemme saivat tulla vierailulle milloin tahtoivat. Mikäli Auschwitz olisi ollut legendojen suuri murhaleiri, emme tietenkään olisi voineet ottaa vieraita vastaan vapaasti.”

Sodan jälkeen Christophersen alkoi kuulla huhuja pääleirin lähellä sijainneesta rakennuksesta, jossa oli suuret savupiiput. Sivulla 37 hän kertoo: ”Sen väitettiin olleen krematorio. Minä en kuitenkaan nähnyt koko rakennusta kertaakaan, vaikka olin Auschwitzissa joulukuuhun 1944 asti.”

Onko mystinen rakennus edelleen olemassa? Ei tietenkään. Reitlinger väittää, että se jyrättiin alas ja ”poltettiin kokonaan leiriväen silmien edessä” lokakuussa 1944. Christophersen ei nähnyt kuitenkaan mitään tähän viittaavaa.

Vaikka Reitlinger julistaa, että myyttinen rakennus poltettiin ”kaikkien silmien edessä”, vain yksi juutalainen – tohtori Bendel – väittää nähneensä operaation. Reitlingerin The Final Solution –kirja (s. 457) viittaakin ainoastaan Bendelin kertomuksiin rakennuksen purkutöistä. Tämä on tyypillistä epätieteellistä holokaustihistoriankirjoitusta. Reitlinger väittää painokkaasti jättikrematorion olleen olemassa ja saksalaisten ”jyränneen” sen, mutta samalla hän kertoo, että kaikki rakennukseen viittaavat asiakirjat ovat ”kadonneet”. Rakennuksen purkumääräys annettiin ”suullisesti”, joten mitään todisteita ei ole jäänyt jäljelle.

Nykyään Auschwitzissa vieraileville turisteille näytetään pieni uuni, jota väitetään käytetyn miljoonien ihmisten ruumiiden hävittämiseen. Neuvostoliiton palkkaamat ”tutkijat” julistivat 12.5.1945:

”Teknisten asiantuntijoiden komissiomme on tutkimuksissaan selvittänyt, että Auschwitzin toiminnan aikana saksalaiset teurastajat tuhosivat tässä leirissä neljä miljoonaa kansalaista…”

Reitlingerin yllättävän rehellinen kommentti on täydellinen vastine Neuvostoliiton väitteille (The Final Solution, s. 460): ”Muu maailma suhtautuu [Neuvostoliiton] ’tieteellisiin tutkimuksiin’ entistä epäileväisemmin, ja väite neljästä miljoonasta murhatusta on yksinkertaisesti naurettava.”

Herra Christophersen valottaa puolestaan omassa kirjassaan erästä hyvin hämmentävää yksityiskohtaa. Ainut syytetty, jota ei tuotu tuomioistuimen eteen Frankfurtin vuoden 1963 Auschwitz-oikeudenkäynnissä, oli Rudolf Hössin jälkeen leirin päälliköksi nimetty Richard Baer. Vaikka Baer oli täysin terve, hän kuoli äkillisesti vankilassa hieman ennen oikeudenkäynnin alkua. Deutsche Wochenzeitung kirjoitti 27.1.1973, että Baerin kuoleman syy oli ”hyvin mystinen”.

Baerin yllättävä menehtyminen juuri ennen oikeusistuntoa oli erityisen kummallinen tapaus siksi, että hän oli todennut pariisilaissanomalehti Rivarolille painavasti: ”Koko kauteni aikana Auschwitzin päällikkönä en nähnyt yhtään kaasukammiota enkä usko, että sellaisia oli olemassa.” Kukaan ei onnistunut kääntämään hänen päätään – ja sitten hän kuoli äkisti.

Christophersenin muistelmat ovat osa alati kasvavaa todistusaineistoa, joka osoittaa, että Auschwitzin jättiläismäinen teollisuuskompleksi (joka koostui kolmestakymmenestä erillisestä rakennuksesta ja oli pystytetty Wienin sekä Krakovan välisten junaraiteiden yhteyteen) oli perustettu sotakalustotuotantoa eikä vankien murhaamista varten. Vangit toki pakotettiin tekemään töitä, mutta heitä ei suinkaan tapettu.

Fiktiivinen kuvaus Auschwitzin arjesta.

Fiktiivinen kuvaus Auschwitzin arjesta.

Varsovan ghetto

Valtavirtahistorian mukaan ”holokaustin” suurin uhri oli Puolan juutalaisväestö, jonka kerrotaan kärsineen paitsi Auschwitzissa myös lukemattomilla muilla sittemmin julkisuuteen nousseilla ”murhaleireillä”. Näitä ovat esimerkiksi Treblinka, Sobibor, Belzec, Majdanek, Chelmno ja monet vastaavat hämärän peittoon jääneet leirit.

Puolanjuutalaisten väitetyn ”kansanmurhan” keskiössä on Varsovan ghetton dramaattinen kapina huhtikuussa 1943. Valtavirrassa usein väitetään, että kaupungin juutalaiset alkoivat tehdä vastarintaa, koska he pelkäsivät joutuvansa saksalaisiin kaasukammioihin. Tarinan mukaan tieto Hitlerin ja Himmlerin ”salaisista holokaustikeskusteluista” oli vuotanut julkisuuteen, minkä vuoksi kaikki Varsovassa ”tiesivät meneillään olevasta kansanmurhasta”.

Varsovan ghetton legenda symboloi kattavasti koko holokaustimyyttiä. Saksalaisten toimeksipanemaa evakuointia 1943 kutsutaan usein valheellisesti ”Puolan juutalaisten joukkotuhonnaksi”. Tapahtumien ympärille on rakennettu paksu mytologinen kerros, jota John Herseyn kaltaiset sensaatiohakuiset kirjailijat ovat vahvistaneet.

Kun saksalaiset alunperin miehittivät Puolan, he eristivät juutalaiset turvallisuussyistä muusta väestöstä. Juutalaisia ei kuitenkaan viety ensin leireille vaan ghettoihin. Ghettoissa poliittinen valta oli juutalaisvaltuustoilla, joiden kokoonpanosta juutalaiset itse äänestivät. Lisäksi alueilla toimi itsenäinen juutalaispoliisi. Taloutta varten kehitettiin erityinen sota-ajan valuutta, jolla pyrittiin estämään keinottelu.

Voidaan toki kiistellä siitä, tekivätkö saksalaiset oikein vai väärin eristäessään juutalaiset. Menettely oli kuitenkin täysin ymmärrettävä sota-ajan olosuhteet huomioon ottaen. Vaikka elämä ghettoissa ei ollutkaan lokoisaa, ei kyse ollut toisaalta myöskään verisestä barbariasta.

Ennen kaikkea ghetto ei ollut instituutio, joka oltaisiin suunniteltu kokonaisen rodun tuhoamiseen. Valtavirtahistorioitsijat väittävät kuitenkin rutiininomaisesti, että myös ghettot olivat osa salaista holokaustisuunnitelmaa. On esimerkiksi valehdeltu, että keskitysleirit olivat itse asiassa ”vaihtoehto sille, että juutalaiset sullottiin ylikansoitettuihin ghettoihin nälkiintymään kuoliaaksi”.

Tekivätpä saksalaiset sodan aikana siis mitä tahansa turvallisuusjärjestelyitä tai rakensivatpa he juutalaisille millaisia väliaikaisia yhteisöjä tahansa, holokaustilobbaajat väittävät aina, että kyse oli vain ”salaisen kansanmurhasuunnitelman naamioinnista”.

Imrei_Emes_entourage1

Kuten jo aiemmin totesimme, vuoden 1931 Puolan juutalaisten väestönlaskennassa selvisi, että maassa asui 2 732 600 juutalaista. Maastamuuton ja esimerkiksi Neuvostoliittoon pakenemisen jälkeen vain 1 100 000 juutalaista jäi Saksan hallinnoimille alueille. Kaikesta huolimatta Manvell ja Frankl väittävät Heinrich Himmler –kirjassa (s. 140), että ”Puolassa asui yli 3 miljoonaa juutalaista, kun Saksa aloitti invaasion” ja että ”vuonna 1942 [Puolassa asui yhä] noin 2 miljoonaa juutalaista, jotka odottivat kuolemaa”. Todellisuudessa lähes puolet (400 000) maahan jääneistä miljoonasta juutalaisesta keskitettiin noin 6,5 neliökilometrin alueelle Varsovan ghettoon.

Jäljelle jääneet oltiin kuljetettu jo syyskuussa 1940 Puolan kenraalikuvernementin alueelle. Kesällä 1942 Himmler määräsi kaikkien Puolan juutalaisten väestönsiirron keskitysleireille, koska nämä olivat hyödyllistä työvoimaa. Juutalaiset olivat kuitenkin vain osa laajempaa kenraalikuvernementin työvoiman sota-ajan liikekannallepanoa. Niinpä heinäkuusta lokakuuhun 1942 yli 75 prosenttia Varsovan ghetton asukkaista evakuoitiin ja siirrettiin rauhanomaisesti yhteistyössä paikallisen juutalaispoliisin kanssa.

Holokaustilobby siis väittää, että evakuointi keskitysleireille merkitsi murhaamista. Kuten olemme kuitenkin huomanneet, kaikki todistusaineisto viittaa siihen, että todellisuudessa saksalaiset kokosivat yhteen työvoimaa ja pyrkivät estämään laajamittaiset levottomuudet räjähdysalttiissa sotaolosuhteissa.

Himmler teki ghettoon yllätysvierailun tammikuussa 1943. Hän joutui hämmästyksekseen toteamaan, että 24 000 aseteollisuustyöläisiksi rekisteröityä juutalaista työskentelivätkin laittomasti räätäleinä ja turkkureina (Manvell & Frankl, Heinrich Himmler, s. 140). Lisäksi ghettoa käytettiin muualle Varsovaan tehtyjen väkivaltaisten sissihyökkäysten tukikohtana. Ghetto oli evakuoitava.

Kun rauhanomainen evakuointiohjelma oli kestänyt kuusi kuukautta ja enää 60 000 juutalaista asui ghettossa, aseellinen kapina syttyi 18.1.1943. Manvell ja Frankl myöntävät: ”Kapinaa johtaneet juutalaiset olivat salakuljettaneet ghettoon aseita jo pitkän aikaa. Asemiehet tulittivat sekä tappoivat SS-sotilaita ja miliisejä, jotka toteuttivat evakuointiohjelmaa.”

Ghetton terroristit saivat apua myös Puolan Kotiarmeijalta sekä Puolan kommunistiselta työväenpuolueelta (PPR). Saksan armeija toimi kuten jokainen armeija toimii vastaavassa tilanteessa – kommunistien ja partisaanien ruokkimat väkivaltaisuudet päätettiin tukahduttaa keinolla millä hyvänsä. Mikäli ääriainekset eivät olisi alkaneet murhata saksalaisia, evakuointi oltaisiin voitu viedä päätökseen rauhanomaisesti. Vaikka terroristit todennäköisesti tiesivät, etteivät he tulisi onnistumaan vallankumouksessa, he päättivät riskeerata kaikkien ghettoasukkaiden turvallisuuden omien poliittisten päämääriensä nimissä.

Kun SS-kenraaliluutnantti Stroop saapui ghettoon panssariajoneuvosaattueessa huhtikuun 19. päivä, terroristit alkoivat tulittaa välittömästi, ja 12 Stroopin miestä kuoli. Taistelut kestivät yhteensä neljä viikkoa, joiden aikana saksalaisia ja puolalaisia kuoli tai haavoittui yhteensä 101. Juutalaisen taistelujärjestön (Żydowska Organizacja Bojowa) terroristit eivät suostuneet antautumaan, minkä vuoksi noin 12 000 juutalaista lopulta kuoli. Valtaosa heistä menehtyi jäätyään loukkuun esimerkiksi palavaan taloon.

Suurin osa 56 065 asukkaasta kuitenkin otettiin kiinni ja siirrettiin rauhanomaisesti kenraalikuvernementin alueelle. Monet ghetton juutalaiset vihasivat Juutalaisen taistelujärjestön asemiehiä väkivaltaisuuksien vuoksi, minkä vuoksi osa heistä teki yhteistyötä saksalaisten kanssa terroristijohtajien vangitsemiseksi.

stroo

Selviytymistarinoita

Varsovan ghettomellakoiden kaaos sekä juutalaisten evakuointi Auschwitziin ja muille idän leireille on synnyttänyt valtavasti mitä mielikuvituksellisempia tarinoita Euroopan suurimman juutalaisväestön eli puolanjuutalaisten kohtalosta.

Jewish Joint Distribution Committee toimitti Nürnbergin tuomioistuimelle arvion, jonka mukaan vuonna 1945 Puolassa asui enää noin 80 000 juutalaista. Lisäksi he väittivät, ettei Saksaan tai Itävaltaan ollut selviytynyt lainkaan puolanjuutalaisia. Väitettä ei kuitenkaan tukenut se, että britti- ja amerikkalaissotilaat pidättivät useita puolanjuutalaisia kaupankäynnistä mustassa pörssissä.

Mikä mielenkiintoisinta, Puolan uusi kommunistihallitus ei kyennyt estämään juutalaisvastaista pogromia Kielcen kaupungissa 4.7.1946. Tämän vuoksi yli 150 000 puolanjuutalaista pakeni nopeasti Länsi-Saksaan. Valtavan ”selviytyjämäärän” äkillinen paljastuminen oli varsin nolo takaisku holokaustilobbylle, joten Saksan sodanjälkeinen hallitus uudelleenasutti Puolasta tulleet juutalaiset ennätysajassa Palestiinaan ja Yhdysvaltoihin.

Pian vallanpitäjien täytyikin tehdä radikaaleja uudistuksia puolanjuutalaisia ”holokaustiselviytyjiä” koskeviin väestötilastoihin; 1948–1949 The American-Jewish Year Book ”korjasi” luvun 390 000:een, mikä oli merkittävä muutos verrattuna aiempaan 80 000:een! On todennäköistä, että väestötilastojen manipulointi jatkuu myös tulevaisuudessa.

Keskitysleirimuistelmia

Holokaustilobbyn voimakkain tukipilari oli pitkään pokkari- ja aikakauslehtiteollisuus. Sensaatiohakuiset tarinat ja otsikot lisäsivät julkaisujen levikkiä, minkä lisäksi ne myivät äärimmäisen tehokasta viihteeksi naamioitua politiikkaa skandaalinjanoisille kuluttajille.

Saksalaisvihamielisen kirjallisuuden kultaiset vuodet koettiin 1950-luvulla, kun tuotteille oli sodan läheisyyden vuoksi valmiit markkinat. Myös 1950-luvun jälkeen saksalaisvihamielinen viihdeteollisuus on kokenut lukuisia renessansseja.

Tyypillisin vihakirjallisuuden tyylilaji ovat ”holokaustimuistelmat”. Yleensä ne ovat joko entisten SS-miesten ja leirivartijoiden tai vaihtoehtoisesti leireille vangittujen juutalaisten kirjoittamia. Suuri osa teoksista on toki haamukirjoitettuja.

Varhaisen holokaustikirjallisuuden merkittävin esimerkki lienee Auschwitz-päällikkö Rudolf Hössin ”muistelmat”, joka tunnetaan Puolassa nimellä Wspomnienia. Kirjan alkuperäinen julkaisija olikin Puolan sodanjälkeinen kommunistihallitus. Hössistä tehtiin Auschwitz-päällikkö vuonna 1940, jolloin hän oli vielä verrattaen nuori. Britit vangitsivat hänet ensin Flensburgiin, mutta pian hänet luovutettiin Puolan kommunistijohtajille. Kommunistit eivät aikailleet vaan antoivat Hössille kuolemantuomion 1947. Teloitus suoritettiin lähes välittömästi tuomion lukemisen jälkeen.

Hössin niin sanotut muistelmat ovat selvä kommunistinen väärennös, minkä tulemme seuraavaksi osoittamaan. Kommunistit väittävät, että Höss ”määrättiin kirjoittamaan elämäntarinansa” ja että alkuperäinen käsinkirjoitettu versio on edelleen olemassa. Kukaan ei ole kuitenkaan nähnyt alkuperäisversiota. Myös Hössiä kidutettiin ja painostettiin henkisesti kuten lukemattomia muitakin Neuvostoliiton vangitsemia saksalaisia. Nürnbergissä nähtiinkin vain monotonisesti puhuva ihmisraunio, joka tuijotti elottomilla silmillään kohti tyhjyyttä.

Jopa Reitlinger myöntää, että Hössin ”todistus” on auttamattoman epäuskottava. On tärkeä painottaa, kuinka suuri osa ”6 000 000:n” myytistä perustuu nimenomaan Neuvostoliitosta peräisin oleviin ”todisteisiin”. Kommunistien tekaisemia todisteita ovat muun muassa kaksi holokaustiteollisuuden kiistatonta kivijalkaa: Wislicenyn lausunto sekä Hössin ”muistelmat”.

Myös kaikki Auschwitzin, Majdanekin ja Treblinkan kaltaisia ”kuolemanleirejä” koskevat ”tiedot” ovat peräisin Neuvostoliitosta eivätkä länsimaisista lähteistä. Tämä tieto on peräisin Puolan juutalaisen historian komitealta, Varsovan Sotarikostutkimuksen keskuskomitealta sekä Moskovassa sijaitsevalta Venäjän valtiolliselta sotarikoskomitealta.

Reitlinger myöntää, että Hössin puheenvuoro Nürnbergissä oli vain kokoelma toinen toistaan liioitellumpia tarinoita. Höss esimerkiksi valehteli, että Auschwitzissa murhattiin 16 000 ihmistä joka päivä. Jos näin olisi todella tapahtunut, olisi leirillä murhattu yli 13 miljoonaa ihmistä toisen maailmansodan aikana!

Rudolf Hössin teloitus.

Rudolf Hössin teloitus.

Reitlinger ei vie kritiikkiään kuitenkaan loppuun asti. Vaikka hän myöntää Hössin liioittelevan, hän ei suostu kutsumaan kommunistien valheita kommunistien valheiksi. Sen sijaan Reitlinger ja lukemattomat muut valtavirtahistorioitsijat ovat ratkaisseet Hössin valehtelun dilemman väittämällä, että kyse oli ”natsien ammattiylpeydestä”! Höss oli niin ”ylpeä juutalaisten murhaamisesta”, että hän tahtoi paisutella uhriensa lukumäärää!

Ironista kyllä, Hössin omat muistelmat kumoavat Reitlingerin pystyttämän olkiukon. Entinen Auschwitz-päällikkö nimittäin kertoi ”muistelmissaan” inhonneensa työtään. Todennäköisesti hän teki näin yrittääkseen saada lievemmän tuomion Nürnbergissä. Oli miten oli, Hössin oma kertomus on ankarassa ristiriidassa valtavirtahistorioitsijoiden ylpeilyväitteiden kanssa.

Eivätkä ristiriidat lopu tähän. Alunperin Höss ”tunnusti” olevansa vastuussa 3 miljoonan juutalaisen murhasta. Myöhemmin Varsovassa järjestetyssä oikeudenkäynnissä luku oli kuitenkin yllättäen pudonnut 1,135 miljoonaan. Kuten olemme jo aiemmin todenneet, Neuvostoliiton oman ”virallisen tutkimuksen” mukaan Auschwitzissa kuitenkin murhattiin 4 miljoonaa ihmistä. Valtavirtahistorioitsijoita ei ole lainkaan haitannut se, että heidän ”luotettavat lähteensä” voivat kuin sormia napsauttamalla muuttaa murhatilastoja useilla miljoonilla ihmisillä.

Olisi turhaa käydä tässä läpi Hössin ”muistelmia” niiden hirvittävimpiä yksityiskohtia myöten. Pitäytykäämme sen sijaan teoksen kohdissa, joihin valtavirtainen historia on tukeutunut yrittäessään ”todistaa” holokaustin tapahtuneen. Kirjassa esimerkiksi kuvaillaan, kuinka juutalaisten ”murhaaminen käytännössä tapahtui”. Väitetysti murhatehtävät delegoitiin juutalaisista muodostetuille ”erikoisryhmille”. Hössin mukaan he ottivat uudet vangit vastaan, johdattivat nämä jättiläismäisiin ”kaasukammioihin” ja hävittivät sitten kuolleiden jäänteet.

Hössin version mukaan SS-miesten ei tarvinnut siis juurikaan osallistua ”holokaustiin”. Koska likainen työ sälytettiin juutalaisille itselleen, valtaosa SS-henkilökunnasta saattoi työskennellä leirillä vailla harmainta aavistusta meneillään olleesta ”juutalaisten kansanmurhasta”.

Tietenkään liittoutuneisiin kuuluneet sotilaat eivätkä valtavirtahistorioitsijat ole koskaan löytäneet ensimmäistäkään juutalaista, joka olisi myöntänyt kuuluneensa Hössin kuvailemiin ”erikoisryhmiin”. Jälleen kerran holokaustilobby joutuu tukeutumaan kuulopuheisiin, joiden tueksi ei ole ensimmäistäkään todistetta. On huomioitava, että millekään Hössin ”muistelmissa” mainituille murhatarinoille ei ole ilmoittautunut ainuttakaan silminnäkijätodistajaa.

Hössin ”muistelmat” tekaisseet kommunistit eivät malttaneet tehdä tekstiin Neuvostoliiton politiikkaa myötäileviä lisäyksiä, mikä syö teoksen uskottavuutta entisestään.

Hössin väitetään kirjoittaneen, että Jehovan todistajat Auschwitzissa ”hyväksyivät juutalaisten murhaamisen, koska juutalaiset ovat Jeesuksen vihollisia”. Kuten kaikki tietävät, Neuvostoliitto toteuttaa jatkuvasti rajuja vainoja Jehovan todistajia vastaan, koska heitä pidetään hallinnon kannalta vaarallisimpana uskonlahkona. Neuvostoliiton sormenjäljet näkyvät selvästi Hössin ”muistelmissa”, jossa Jehovan todistajia mustamaalataan leveällä pensselillä.

Liittoutuneiden "kuulustelema" Höss.

Liittoutuneiden ”kuulustelema” Höss.

Tulenarkoja muistoja

Jopa Hössin ”muistelmat” kalpenevat kuitenkin Adolf Eichmannin ”muistelmien” varjolla; jälkimmäinen teos on kaikista holokaustiväärennöksistä röyhkein. Ennen kuin israelilaiset kidnappasivat Eichmannin laittomasti toukokuussa 1960 synnyttäen valtavan kansainvälisen mediamyrskyn, harva ihminen oli koskaan edes kuullut Eichmannista.

Eichmann olikin saksalaishierarkiassa melko merkityksetön tekijä. Hän johti Valtakunnan pääturvallisuusvirasto RSHA:n virastoa A4b osastossa IV (Gestapo). Hänen virastonsa valvoi valtakunnan vihollisksi määriteltyjen juutalaisten siirtämistä vankileireille.

Israelin toteuttaman kidnappausoperaation jälkeen kansainvälinen media- ja viihdekoneisto alkoi syytää räävitöntä propagandaa Eichmannin maineen pilaamiseksi. Comer Clarke esimerkiksi runoili kirjassaan Eichmann: The Savage Truth (s. 124, luku: ”Liukuhihnamurhia ja villejä seksiorgioita”): ”Orgiat jatkuivat usein aina aamukuuteen asti. Muutaman tunnin levättyään natsit olivat valmiita lähettämään taas seuraavan erän uhreja surmattavaksi.”

Monet pitivät outona sitä, että Eichmannin ”muistelmat” sattuivat tulemaan julkisuuteen juuri samaan aikaan, kun Israel kidnappasi hänet. Amerikkalainen Life-lehti julkaisi ne vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä 1960 numeroissa 28.11. ja 5.12. Valtamedia alkoi levittää huhua, jonka mukaan Eichmann oli luovuttanut ”muistelmansa” eräälle toimittajalle Argentiinassa vain hieman ennen Israelin suorittamaa kaappausta. Uskomaton yhteensattuma!

Maailmalla alkoi liikkua kilpailevia huhuja ”muistelmien” alkuperästä. Erään version mukaan teos perustui Eichmannin ja hänen ”ystävänsä” vuonna 1955 nauhoitettuihin keskusteluihin. Kukaan ei luonnollisesti ole saanut selville, kuka Eichmannin mystinen ”ystävä” todellisuudessa oli.

Oudot yhteensattumat saivat pian jatkoa. Hieman kidnappauksen jälkeen ”sotarikostutkijat” väittivät löytäneensä kuin ihmeen kaupalla ”täydellisen” Eichmannin viraston toimintaa koskevan arkiston Yhdysvaltojen kongressin kirjastosta – yli 15 vuotta sodan päättymisen jälkeen! ”Muistelmat” laadittiin niin, että ne olivat mahdollisimman hirveää luettavaa sekä oikeudenkäynnin kannalta erityisen raskauttavia olematta silti liian yliampuvia. Kirjassa Eichmann suorastaan herkuttelee ”juutalaisten fyysisellä tuhoamisella”.

Lisäksi ”muistelmiin” on eksynyt asiavirheitä, jotka ovat auttamattomassa ristiriidassa jopa valtavirtahistorian kanssa. Teoksessa esimerkiksi väitetään, että Himmleristä oli tehty reserviarmeijan komentaja jo huhtikuuhun 1944 mennessä. Eichmann olisi toki tiennyt, että Himmlerin nimitys tehtiin vasta heinäkuussa suoritetun Hitlerin salamurhayrityksen jälkeen.

On selvää, että ”muistelmat” tulivat julkisuuteen kaikista kriittisimmällä hetkellä, jotta Eichmannista kyettiin levittämään ennen oikeudenkäyntiä mahdollisimman rumaa propagandaa. Ankarimman tuomion varmistamiseksi media teki hänestä ”parantumattoman natsin” ja täydellisen ihmishirviön.

Emme tule paneutumaan enempää Eichmannin israelilaisoikeudenkäynnin olosuhteisiin. Olemme jo käyneet läpi ”oikeudessa” esitellyt neuvostoperäiset ”todisteet”, kuten Wisliceny-lausunnon. Mikäli lukijat ovat kiinnostuneita juutalaiskuulustelijoiden Eichmannia vastaan käyttämistä kidutusmenetelmistä, he voivat tutustua Lontoon Jewish Chronicle –lehdessä 2.9.1960 julkaistuun artikkeliin.

On sen sijaan tärkeää tutustua kirjeeseen, jonka Eichmann väitetysti kirjoitti ”vapaaehtoisesti” kidnappaajilleen Buenos Airesissa.

Todellisuudessa kirje on israelilaisten tekaisema. Uskottavuuden tuhoaa jo lause: ”Annan tämän lausunnon omasta vapaasta tahdostani.” Vieläkin ontompi ja paljastavampi on kuitenkin Eichmannin nimiin laitettu lause, jossa kidnappauksen uhri ”kertoo” tulevansa mielellään Israeliin oikeudenkäyntiin ”jotta tulevat sukupolvet saisivat totuudenmukaisen kuvan [toisen maailmansodan tapahtumista]”.

Treblinkan väärennökset

Tätä pamflettia kirjoitettaessa tuoreimmat ”holokaustimuistelmat” ovat Franz Stanglin käsialaa. Stangl on entinen Puolassa sijainnen Treblinka-väestönsiirtoleirin päällikkö. Hän sai elinkautisen vankeustuomion joulukuussa 1970.

Hänen ”muistelmansa” julkaistiin London Daily Telegraphissa 8.10.1971. Väitetään, että ”muistelmat” perustuivat Stanglin kanssa vankilassa tehtyihin haastatteluihin. Kuinka ollakaan, hän kuoli muutama päivä haastatteluiden jälkeen.

Stangl-”muistelmat” sisältävät tähän mennessä verisimpiä ja oudoimpia holokaustifantasioita. Telegraphin toimittaja myönsi kuitenkin sentään, että ”oikeudenkäynnin aikana esitetyt todisteet eivät kyenneet osoittamaan, että Stangl itse olisi syyllistynyt yhteenkään murhaan” ja että kertomus Stanglin alkuajoista Puolassa oli ”osittain väärennös”.

Kuvaava esimerkki väärennöksen laadusta on kohta, jossa kerrotaan Stanglin ensimmäisestä vierailusta Treblinkaan. Kun juna saapui leirin asemalle, Stanglin väitetään nähneen ”tuhansia ihmisruumiita”, jotka oli raahattu raiteiden viereen: ”Satoja, ei, tuhansia ruumiita kaikkialla, mätäneviä ja maatuvia […] asemalla oli juna täynnä juutalaisia, osa kuolleita, toiset yhä elossa […] vaikutti siltä, että juna oli ollut siinä jo päiviä.”

Kertomus muuttuu yhä absurdimmaksi, kun Stanglin väitetään kavunneen ulos vaunusta: ”Astuin rahavuoreen, joka ulottui polven korkeudelle. En tiennyt minne kääntyä tai minne mennä. Kahlasin seteleissä, valuutassa, jalokivissä, koruissa ja vaatteissa. Niitä oli kaikkialla, koko aukion täydeltä.”

Jotta asetelma olisi täydellinen, piikkilanka-aidan toisella puolella oli myös ”huoria Varsovasta, keinahdellen humalassa, tanssien, laulaen ja soittaen musiikkia”. Vain täydellinen hölmö uskoo valtamedian julkaisemaan tarinaan ”polveen asti ulottuvista juutalaisista rahavuorista”, ”mätänevien ruumiiden ja jalokivien täyttämästä aukiosta” sekä ”humalassa laulavista prostituoiduista”. Mikäli kyse ei olisi ”holokaustista”, edes alhaisin keltainen lehdistö ei suostuisi julkaisemaan tällaista roskaa.

”Muistelmien” uskottavuus rapistuu entisestään, kun Stangl ”paljastaa”, mikä saksalaisten todellinen kansanmurhamotiivi oli: ”He halusivat juutalaisten rahat. Rotuasiat olivat täysin toissijaisia.” Kuinka moni valtavirtahistorioitsijakaan uskoo tähän?

Kun häneltä kysyttiin, oliko ”kauhunäytelmässä mitään logiikkaa”, entisen natsikomentajan väitetään vastanneen innostuneesti: ”Kyllä, varmasti oli. Ehkä juutalaiset tarvitsivat kunnon šokin, jotta he voisivat yhdistyä kansana – luoda kansakunnan, tuntea yhteenkuuluvuutta.” Täydellinen vastaus!

Huijaus, josta tuli myyntimenestys

Julkisuudessa kovinta hypeä nauttinut ”muistelmateos” on kuitenkin Anne Frankin ”päiväkirjat”. Todellisuus kirjan taustoista tiivistää holokaustivalheen vastenmielisyyden.

Teos julkaistiin alunperin 1952 ja siitä tuli välittömästi myyntimenestys. Myöhemmin ”päiväkirjoista” on julkaistu muokattuja uusintapainoksia ja jopa Hollywood-elokuva. Annen isä Otto Frank on tehnyt omaisuuden pelkillä rojaltimaksuilla. Hän siis rahastaa tyttärensä kärsimyksellä. Koska tarina vetoaa voimakkaasti tunteisiin, on holokaustiteollisuus kyennyt manipuloimaan Anne Frankin avulla miljoonien ihmisten asenteita. Kyse on siis mitä todennäköisimmin maailman vaikutusvaltaisimmasta holokaustinarratiivista.

Vain seitsemän vuotta alkuperäisen painoksen julkaisun jälkeen New Yorkin korkeimmassa oikeudessa jouduttiin kuitenkin toteamaan, että kirja on huijaus. Anne Frankin päiväkirjaa on kaupiteltu kuluttajille väittämällä, että kyseessä on aidon 12-vuotiaan amsterdaminjuutalaisen tytön muokkaamattomat kirjoitukset. Frankin kerrotaan laatineen päiväkirjansa aikana, jolloin hänen perheensä ja neljä muuta juutalaista piilotteli erään rakennuksen takahuoneessa saksalaismiehityksen aikana. Lopulta juutalaiset löydettiin, pidätettiin ja kuljetettiin keskitysleirille, jossa Annen väitetään kuolleen 14-vuotiaana.

Kun Otto Frank vapautui leiriltä sodan lopulla, hän palasi Amsterdamin asuntoonsa, josta hän väitti ”löytäneensä” tyttärensä talon rakenteisiin piilottamat päiväkirjat. Ruotsalaislehti Fria Ord paljasti totuuden päiväkirjoista vuonna 1959. Selvisi, että juutalainen kirjailija Meyer Levin oli tekaissut ”päiväkirjojen” dialogin ja että Levin oli alkant vaatia Otto Frankilta rahallisia korvauksia oikeusteitse.

American Economic Councilin kirje 15.4.1959 tiivistää ruotsalaisten tutkivien journalistien löydökset: ”Historia tuntee lukemattomia myyttejä, jotka ovat levinneet laajemmalle sekä selvinneet kauemmin kuin totuudet. Monet niistä ovat osoittautuneet totuutta voimakkaammaksi.” Anne Frankin ”päiväkirjat” on klassinen esimerkki tilanteesta, jossa myytti peittoaa totuuden.

Kriittiset lukijat ymmärsivät alusta alkaen, ettei kyseessä voinut olla aito nuoren teinitytön luoma teos. New Yorkin korkeimman oikeuden päätös sinetöi keskustelun: tuomioistuin määräsi Annen isää maksamaan Meyer Levinille 50 000 dollaria palkkioksi tämän osuudesta ”päiväkirjojen” kirjoittamisessa:

”Herra Frank (Sveitsissä) on luvannut maksaa toiselle juutalaiselle, Meyer Levinille, 50 000 dollaria korvauksena siitä, että hän lisäsi Levinin luoman dialogin sellaisenaan teokseen, jota hän kutsuu tyttärensä kirjoittamaksi.”

annefrankhuijaus

Kun asiasta tiedusteltiin lisää, newyorkilainen lakitoimisto antoi 7.5.1962 vastauksen, jossa todettiin:

”Olin Meyer Levinin lakimies hänen oikeudenkäynnissään Otto Frankia ja muita vastaan. On totta, että lautamiehistö myönsi herra Levinille 50 000 dollarin vahingonkorvaukset, kuten esitätte kirjeessänne. Korvaus kuitenkin lopulta kumottiin, kun tuomari Samuel C. Coleman totesi, ettei aiheutunutta vahinkoa oltu kyetty todistamaan tarpeeksi aukottomasti.

Lopulta kiista päätettiin sopia tuomioistuimen ulkopuolella, vaikka tuomari Colemanin päätöksestä tehtyyn valitukseen ei oltu saatu vielä vastausta. Pelkäänpä, ettei tapahtumien tarkasta kulusta tulla koskaan julkaisemaan virallista raporttia.

Joitain prosessiin liittyviä tietoja löytyy kuitenkin oikeusjulkaisusta 141 New York Supplement, toinen sarja 170 sekä 5 toinen sarja 181 [sic]. Tapaus on rekisteröity piirikunnan kirjurin virastossa numerolla 2241–1956. Todennäköisesti asiakirja on erittäin suuri ja sisältää kaikki alkuperäiset tiedot.”

Anne Frankin ”päiväkirjat” on siis vain loogista jatkoa holokaustihuijauksen loputtomille myyteille. Kun teoksen alkuperää käsiteltiin oikeudessa, ei koko tapausta tietenkään raportoitu missään ”virallisesti”.

On paikallaan mainita lyhyesti myös toinen ”päiväkirja”, joka julkaistiin pian Anne Frank –väärennöksen jälkeen: Merkintöjä Varsovan ghettosta – Emmanuel Ringelblumin kirjoitukset (New York, 1958). Ringelblum johti saksalaisvastaista sabotaasikampanjaa Puolassa sekä Varsovan ghetton mellakointia 1943. Lopulta hänet kuitenkin pidätettiin ja teloitettiin 1944.

Ringelblumin ”päiväkirjat” sisältävät kaikki samat holokaustikliseet kuin Neuvostoliiton väärentämä Höss-kirja. Teoksen amerikkalaispainoksen julkaisija McGraw-Hill myönsi, ettei Neuvostoliitto päästänyt länsimaisia kustantajia tutustumaan päiväkirjojen ”alkuperäiseen versioon” Varsovassa. Sen sijaan amerikkalaiset käyttivät lähteenään Moskovan toimittamaa, Puolassa vuonna 1952 julkaistua versiota.

Kuten lukijat viimeistään nyt ymmärtävät, ei Neuvostoliiton levittämillä holokaustitarinoilla ole lainkaan tieteellistä eikä historiallista arvoa.

 

Magneettimedia tulee julkaisemaan myöhemmin seuraavan osan pamfletista!

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

8 Kommentit

  1. Kautskyn kirjan ensimmäinen painos vedettiin markkinoilta ja tuhottiin. Hänen oli poistettava aineistoa ja lisäiltävä holopropagandaa uudempiin painoksiin. Silti kirja on varsin huono asia holokaustitahojen kannalta.

    (6)(2)
  2. Asko Liukkonen

    Kiitos hyvästä suomennoksesta, seuraavaa odotellessa.

    (8)(3)
  3. Jepulisjepsis

    Oliko alkuperäinen ”Arbeit Macht Frei” -kyltti alunperin Auschwitzissä siinä portin yläpuolella?

    Muistelen jonkun kommentoineen, että se olisi asennettu sinne vasta sodan jälkeen.

    (3)(2)
  4. Erkki Hänninen

    Satuja ja tarinoita. Kirjoittanut sodan ns. Voittajat…!

    (8)(3)
  5. Helvetti tosiaankin!!

    Putin, The Bikers and Sevastopol Bike Show

    Kaikki moottoripyörä kerhot ovat vapaamuurarien yn, jutkujen kanavia levittävää tavaraa ja tuhota yhteiskuntia!!! Joka ainoa isompi, siksi niitä koskaan kielletä, hieman paheksutaan mediassa! ja juuri siksi he eivät ikinä ota kantaa, muslimeiden ja neekereiden tuomiseen suomeen ym muualle eurooppaan!! Miten joku viitsii olla sätky nukkena, no kunhan saa kovat liivit!!!

    (5)(4)
    • Yön Susien johtaja Aleksandr Zaldostanov ”kirurgi” oli vielä 1980-luvulla neuvostovastainen demokratian ja vapauksien puolesta taisteleva aktivisti. Nykyään länsivastainen demokratiaa vihaava putinisti.

      https://imgur.com/a/5JJBL

      (0)(3)
  6. Perustuuko koko juttu yhden miehen sanomaan, että mikään ei ole totta? Mitenkäs muut leireillä työskennelleet jotka ovat myöntäneet kaiken?

    (3)(1)
  7. Kummasti näissä äärioikeiston fantasioissa puhtoisista natseista unohdetaan aina kertoa Birkenaun funktiosta ja keskitytään Auschwitzin pääleiriin, joka pääasiallisesti toimikin työ- ja sotavankileirinä.

    Ei sovi unohtaa, että Birkenaun puolelle tuli suoraan oman junaraiteensa, joka helpotti logistiikkaa. Kaikkien uskottavien lähteiden mukaan massamurhat suoritettiin jo tammikuulta 1943 Birkenaun sivuleirillä.

    (0)(0)

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*