“‘Kun Suomesta tulee mustempi, maailmasta tulee parempi’, kirjoitti Ritva Siikala, kun hän ja hänen miehensä halusivat adoptiolasta 70-luvulla. Hän uskoi monikulttuuriin ja uskoo yhä.”
Näin alkaa Ylen uusi artikkeli [1], jossa käydään läpi ohjaaja Ritva Siikalan elämänvaiheet normaalista suomalaisesta tytöstä kivenkovaksi sionistiksi ja monikulttuurifanaatikoksi.
Elämänsä käännekohdaksi Siikala luonnehtii holokaustipropagandan kruununjalokiveä Anne Frankin päiväkirjaa, jonka hän näki teininä teatterissa. Perin juurin järkyttyneenä Siikala raivosi isälleen Suomen saksalaisten aseveljien auttamisesta sodan aikana ja lupasi “taistella vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan”.
Kokien valtavaa syyllisyyttä “holokaustista [2]” Siikala muutti 60-luvulla Israeliin ja alkoi ilmaiseksi työvoimaksi juutalaiselle kibbutsille. Hän meni jopa niin pitkälle, että opetteli hepreaa ja oli itsekin kääntyä juutalaisuuteen ennen kuin palasi lopulta Suomeen. 70-luvulla Siikala ja hänen miehensä Bengt Ahlfors adoptoivat afrikkalaisen Tarikun.
Mielenkiintoisesti artikkelissa jopa Siikala itsekin toteaa: “Katsoin ruskeaa Tarikunia ja ymmärsin, ettei tämä sovi ollenkaan suomalaiseen maisemaan, ja aloin itkeä omien ennakkoluulojeni takia.”
Tämän jälkeen artikkeli käsittelee Siikalan projekteja teatterimaailmassa viime vuosikymmeninä. Ne käsittelevät yksinomaan monikulttuuria ja “uussuomalaisia” sekä yrityksiä tuputtaa näitä kantaväestölle.
Ritva Siikalan monikulttuurinen tarina on epäilemättä ollut innoittava Ylen kirjoittajille, mutta valtaosalle lukijoista artikkeli vaikuttanee surulliselta identiteettiongelmien kanssa painimiselta.
Julkaistu alunperin Kansallisessa Vastarinnassa [3].