Kun rikoksen todistajaa haastatellaan tai kuullaan, oikeuden tärkeimpiä tehtäviä on välttää johdattelevien kysymysten kysyminen. Todistajalle ei myöskään saa missään nimessä antaa yksityiskohtaista tietoa rikostapauksesta ennen kuin häntä kuullaan.
Mikäli oikeus laiminlyö velvollisuutensa, ei todistajan lausuntoa voi pitää objektiivisena. Johdateltu todistaja antaa sellaisia lausuntoja, joita hän uskoo muiden haluavan kuulla. Johdateltu todistaja ei välttämättä kerro siitä, mitä hän tiesi ennen saapumistaan kuulemiseen; sen sijaan hänen lausuntonsa on hyödytön sekoitus hänen omia muistojaan sekä kuulustelijan syöttämää informaatiota. Johdatellun todistajan lausunnolla ei ole arvoa eikä uskottavuutta.
Todistajalle ei siis tule kertoa rikoksen yksityiskohdista mitään ennen kuin hän on antanut lausuntonsa. Todistajan uskottavuutta voi tämän jälkeen arvioida vertaamalla hänen lausuntoaan siihen, mitä rikoksesta tiedettiin entuudestaan. Mikäli todistajan lausunnot ovat ristiriidassa muun tiedon kanssa, on mahdollista, että hän valehtelee tietoisesti. Toisaalta todistajien lausunnot voivat myös kumota tutkijoiden virheelliset hypoteesit.
Mikäli kuulustelija kertoo todistajalle etukäteen rikostapauksen yksityiskohdista, tahtoo todistaja usein miellyttää kuulustelijaa. Todistaja muokkaa tarinaansa niin, että se tukee kuulustelijan käsitystä tapahtumien kulusta. Ammattitaidoton kuulustelija voi luulla, että näin saatu todistajanlausunto tukee hänen omaa hypoteesiaan, vaikka todellisuudessa kuulustelija on vain pilannut kuulusteltavan todistusarvon. Johdatellun todistajan lausunnolla ei ole mitään juridista arvoa.
Mikäli tutkijalla on sen sijaan oma lehmä ojassa, on johdateltu todistaja kultaakin kalliimpi; tämä ei kuitenkaan ole oikeutta vaan korruptiota.
[1]
”Natsioikeudenkäynneissä” kaikki on sallittua
Tarkastelemme seuraavaksi tapauksia, joissa saksalaisia vastaajia on syytetty ihmisoikeusrikoksista Hitlerin aikaisessa Saksassa. Monet revisionistit ovat todenneet, että sodanjälkeiset ”natsioikeudenkäynnit” ovat olleet kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisia.
Varhaisimpia esimerkkejä on toimittaja Regina Dahlin tapaus. Hän oli kuuluisan Luftwaffe-upseeri Walther Dahlin vaimo. Regina Dahl työskenteli kansallismielisessä National-Zeitung-lehdessä [2], jota nykyään tietysti paheksutaan ja jopa solvataan julkisuudessa. Koska lehteä pidetään nykyään ”pahana”, Dahlin artikkeleita on hyvin vaikea löytää edes Internetin arkistoista. Mikäli valtamedia kirjoittaa hänen työstään, on sävy aina negatiivinen. Dahlin kirjoituksia ei haluta analysoida, vaan sen sijaan häntä sätitään ”vääräoppisista” poliittisista mielipiteistä.
Myöskään revisionistit eivät kirjoita paljoakaan Dahlista. Merkittävä poikkeus on Josef Scheidl’n omakustanteinen seitsemänosainen kirjasarja Die Geschichte der Verfemung Deutschlands (julkaistu Wienissä 1968). Teoksessaan Scheidl viittaa Dahlin kirjoituksiin. Neljännen osan sivuilla 212–214, luvussa “Die Wahrheit über die Millionenvergassung von Juden” (”Totuus miljoonien juutalaisten kaasutuksesta”), Scheidl kirjoittaa:
“Rouva Regina Dahl työskentelee NZ-lehdessä (National-Zeitung). Hän on ansioitunut tutkija, jonka erikoisalaa on saksalaisvastainen julmuuspropaganda. NZ:ssä (nro 35, 30.9.1966, s. 3) hän julkaisi artikkelin monien keskitysleirioikeudenkäynneissä todistaneiden ihmisten jääviydestä ja valheista. Artikkelissa käsitellään muun muassa niin sanotun Sobibor-oikeudenkäynnin vaiheita. Oikeudenkäynti alkoi 4.9.1965 Hagenissa […]
Aivan esitutkinnan alusta lähtien syyttäjälaitos teki erittäin tiivistä yhteistyötä juutalaisten lobbausjärjestöjen kanssa. Ennen kuin ensimmäistä todistajaa päästiin edes kuulemaan, Jewish Central Agency –järjestölle oli jo lähetetty lista ihmisistä, joiden epäiltiin työskennelleen Sobiborissa. Juutalaisjärjestölle lähetettyjä listoja päivitettiin säännöllisesti rikostutkinnan aikana. Tietokanta sisälsi muun muassa epäiltyjen sotilasarvon ja työtehtävän sekä aiheeseen liittyviä valokuvia. Tiedot ja valokuvat oli määrä antaa todistajien luettavaksi.
Kirjeessään World Jewish Congressille syyttäjä totesi suoraan, että vastaajille tultaisiin todennäköisesti langettamaan tuomiot murhista, mikäli todistajat voisivat kertoa oikeudessa, että vastaajat hakkasivat näitä. Neuvosta otettiin vaari tunnetuin seurauksin.”
[3]Majdanek, Auschwitz, Sachsenhausen: sama kaava toistuu
Monet muutkin tuon ajan kansallismieliset saksalaiset sanomalehdet raportoivat “natsioikeudenkäyntien” oikeusmurhista. 1977 kansallismielinen Unabhängige Nachrichten (nro. 7, kesäkuu, s. 9) kertoi, että samanlaisia “tutkimusmenetelmiä” oltiin noudatettu myös Majdanek-oikeudenkäynnissä, jota käytiin tuolloin Düsseldorfissa.
Wilhelm Stäglich lainasi lehteä ja totesi, että Majdanek-oikeudenkäynnissä nähty tapa manipuloida todistajia oli ”täysi skandaali ja suututti syystäkin suuren määrän kansalaisia”. Ikävä kyllä Stäglich liioitteli, sillä kriittinen artikkeli Unabhängige Nachrichtenissä ei tarkoittanut sitä, että ”suuri määrä kansalaisia” olisi protestoinut Majdanek-oikeusmurhaa vastaan. Itse asiassa juuri kukaan ei uskaltanut puhua julkisuudessa aiheesta.
Kirjassaan Der Auschwitz Mythos Stäglich kirjoitti 1979:
“Minulla on valokopio pitkästä kirjeestä (No. 24 AR 1/62 [Z]), jonka Nordrhein-Westfalen keskussyyttäjänviraston johtaja lähetti kaikille potentiaalisille todistajille. Syyttäjä lähetti kirjeet tutkiessaan Sachsenhausenin keskitysleiriä. Kirje on yhteensä yli 100 sivua pitkä. Se on erinomainen esimerkki siitä, kuinka syyttäjä pyrki tehtailemaan raskauttavia todistajalausuntoja Sachsenhausenin SS-henkilökuntaa vastaan.
Kirje osoittaa kuinka keskussyyttäjänvirasto ja muut viranomaiset työskentelivät epäiltyjä “natsirikollisia” vastaan. Syyttäjä tohtori Gierlichin allekirjoittamassa kirjeessä vastaanottajille kerrotaan, että Sachsenhausenin SS-miesten epäiltyjen rikosten esitutkinta tultaisiin tekemään aivan erityisissä olosuhteissa: ’tutkijat saivat asiantuntija-apua Sachsenhausen-komitealta.’!
Kirjeen vastaanottajia [eli potentiaalisia todistajia] pyydettiin kertomaan kokemuksistaan ’tämän kirjeen hengessä’. Kirje sisälsi pitkän listan epäiltyjen nimiä ja maininnan: ’Tiedot epäillyistä, joista tahdon kuulla lisää, on listattu kirjeen loppuun. Ketkä heistä osallistuivat rikolliseen toimintaan Sachsenhausenissa? Mikäli muistat sellaisia rikoksiin syyllistyneitä SS-miehiä, joiden nimiä ei ole lueteltu kirjeessäni, ole hyvä ja ota minuun yhteyttä…’
Kirjeen sivulla 5 todetaan: ‘Kirjeeni kuvaosiossa – s. 99 – on valokuvia epäillyistä. Ikävä kyllä meillä ei ole kuvia kaikista epäillyistä. Osa kuvista on ajalta, jolloin vastaajat eivät olleet vielä tai enää töissä leirillä. Osa kuvista on hyvin tuoreita.’
Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, kirjeessä selitetään myös yksityiskohtaisesti, millaisista rikoksista vastaajia syytettiin. Todistajien ei tarvinnut siis alkaa muistella menneitä – syyttäjä teki kaiken heidän puolestaan. Todistajat pystyivät valitsemaan ’näkemänsä rikokset’ kätevästi syyttäjän laatimalta listalta:
- ‘Juuri leirille saapuneiden juutalaisten murhat 1938, kun suuret väestönsiirrot alkoivat.’
- ‘Jehovantodistaja August Dickmannin tappaminen. Dickmann ammuttiin 15.9.1939.’
- ’33 puolalaisen ampuminen 9.11.1940.’
- ‘Venäläisten sotavankien teloitukset syksyllä 1941.’
- ‘Ketkä tappoivat venäläisiä vankeja kaasuautoilla?’
- ‘Vankien kaasutukset. Ketkä rakensivat kaasukammiot?’
Ja niin edelleen.
Todennäköisesti juuri ‘Sachsenhausen-komitea’ kokosi todistajille lähetetyn listan ‘rikoksista’. On mielenkiintoista, että kirjeessä puhutaan ’kaasutuksista’. Institut für Zeitgeschichte oli jo elokuussa 1960 todennut, ettei kaasukammioita käytetty vuoden 1937 rajojen määrittelemällä Saksan maantieteellisellä alueella, johon myös Sachsenhausen lukeutui. Keskussyyttäjänviraston miehet uskoivat kuitenkin nähtävästi edelleen vanhaan sotapropagandaan, jonka mukaan kaasukammioita oli käytännössä kaikkialla. Sachsenhausenin oikeudenkäyntiä edeltänyt esitutkinta kesti 1962-1970.
Lopuksi vastaanottajille kerrottiin, että ainoastaan ‘murhat, murhan yritykset, avunanto, murhan valmistelu, kuoliaaksi myrkyttäminen sekä edellä mainittuihin rikoksiin velvoittaneiden määräysten noudattaminen’ eivät vielä olleet vanhentuneet ja voisivat siis edelleen johtaa syytteeseen sekä tuomioon. Tästä huolimatta silminnäkijöiltä pyydettiin mahdollisimman paljon kertomuksia myös muista kuin henkirikoksista.
Syyttäjä Gierlich kirjoittaa: ‘On tärkeää, että todistajat kertovat kaikista tapauksista, joissa vankeja on kohdeltu kaltoin. Nämä tapaukset voivat vaikuttaa siihen, miten muissa yhteyksissä henkirikoksiin syyllistyneiden [SS-miesten] mielenmaisemaa tulkitaan. Kun saamme mahdollisimman yksityiskohtaisen kokonaiskuvan leirin tapahtumista, voidaan joissain tapauksissa esimerkiksi pahoinpitely tulkita murhan yritykseksi.
Näin oikeusjärjestelmä siis mahdollisti sen, että entiset vangit pystyivät tekemään entisten vartioiden elämästä helvettiä tehtailemalla valheita yhdessä syyttäjän kanssa.”
Saksan viranomaiset tietysti määräsivät, että kaikki kopiot Stäglichin kirjasta tuli takavarikoida ja tuhota. Näin epämiellyttävä totuus ”natsioikeudenkäyntien” oikeusmurhista piilotettiin suurelta yleisöltä.
[4]
Alkuperäiset dokumentit tuotava julki
Myös saksalaisen kansallismielisen asianajaja Jürgen Riegerin tapaus on hyvin mielenkiintoinen. 1982 Rieger julkaisi pienen teoksen omista kokemuksistaan ja oikeuslaitoksen tavasta manipuloida todistajia. 1991 julkaistiin puolestaan teos entisen Auschwitz-vartija Gottfried Weisen kokemuksista.
Tapaukset osoittavat, että saksalainen syyttäjälaitos pyrki järjestelmällisesti vaikuttamaan kaikkiin ihmisiin, jotka olivat potentiaalisia ”natsirikosten” todistajia.
Valtavirtaiset tutkijat eivät tietenkään tahdo lainata pienten kansallismielisten kirjakustantamojen julkaisemia selvityksiä keskitysleirioikeudenkäyntien oikeusmurhista. Jotta väärin perustein tuomitut voisivat vielä joskus saada maineensa takaisin, on tärkeä julkaista asiakirjat sellaisenaan verkossa ilman ”poliittisesti korrekteja” välikäsiä.
Kun kirjoitin asiantuntijaraporttiani 1991/92, avustajani Karl Phillip kertoi tuntemastaan lakimiehestä, joka oli puolustanut “holokaustinkiistäjiä” oikeudessa. Asianajaja oli antanut Phillipille kopiot kansiosta, joka oli lähetetty todistajille erään oikeudenkäynnin yhteydessä. Phillip toimitti kansion minulle. Selvisi, että kyseessä oli sama pitkä Sachsenhausen-kirje, josta Stäglich kertoi kirjassaan.
Käsittelin kirjettä omassa teoksessani “The Value of Testimony and Confessions Concerning the Holocaust” (“Tunnustusten ja todistajalausuntojen uskottavuus holokaustioikeudenkäynneissä”). Loppukesällä 1993 Saksan poliisi teki kotietsinnän luokseni. He takavarikovat kirjeen, mutta sain sen myöhemmin takaisin.
Olen nyt skannannut kirjeen ja tehnyt siitä pdf-tiedoston. Vain sivut 38 ja 39 puuttuvat – alkuperäisessä dokumentissa oli 152 sivua, pdf-tiedostossa sivuja on siis 150. Dokumentissa mainitaan 577 SS-miestä, joita vastaan saksalaissyyttäjät kokosivat todisteita. Lisäksi tiedosto sisältää 497 kuvaa epäillyistä. Yksi listoista on tietokanta entisistä viranomaisista, jotka oli jo tuomittu tai jotka olivat vastaajia kirjeen kirjoittamisen aikana käydyissä oikeudenkäynneissä. Lataa tiedosto TÄÄLTÄ [5].
[6]
Oikeusjärjestelmä ja viranomaiset ovat suurimpia rikollisia
Kuten tämän artikkelin alussa totesin, on väärin kertoa todistajille rikostapausten yksityiskohdista ennen kuin he antavat lausuntonsa. Muuten todistajien muistia aletaan manipuloida. Pahimmillaan kuulustelija voi suoraan vaikuttaa siihen, että todistaja antaa kuulustelijalle mieluisan lausunnon. Skannaamani dokumentti todistaa, että Saksan viranomaiset ovat tietoisesti antaneet todistajille tietoa, jonka tarkoituksena on ollut manipuloida näiden muistia ja taata mahdollisimman ankarat tuomiot esimerkiksi keskitysleirien vartijoille.
David Irvingin kunnianloukkausoikeudenkäynnissä Deborah Lipstadtia vastaan Irving ja Robert van Pelt keskustelivat “silminnäkijöiden” uskottavuudesta. He pohtivat, kuinka paljon todistajat olivat vaikuttaneet toistensa muistoihin ja lausuntoihin. Irving kutsui ilmiötä ”ristipölytykseksi”.
Minusta syyttäjän kirje sen sijaan todistaa, että Saksan viranomaiset ja oikeusjärjestelmä ovat jo kauan manipuloineet todistajien muistoja ja laiminlyöneet samalla häikäilemättömästi rikostutkinnan tärkeimpiä periaatteita. Koska niin sanotut holokaustituomiot perustuvat käytännössä kokonaan silminnäkijöiden lausunnoille, on tapaus tahrinut koko oikeuslaitoksen uskottavuuden peruuttamattomasti.
Germar Rudolfin alkuperäinen artikkeli lähteineen Inconvenient History –verkkosivuilla [7].
Lue myös:
Kokoelma naurettavimpia holokaustivalheita [8]
”Holokaustivalokuva”: saksalaisten teloitus väärennettiin juutalaisten teloitukseksi! [9]
Helsingin Sanomat pudotti ”holokaustilta” pohjan [10]
Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa [11]
Holokausti on huijaus [12]
Kriittistä holokaustitutkimusta [13]
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista [14]
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa [15]
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy [16]
Holokausti on maailmanpoliittinen ase [17]
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset [18]
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö [19]
Vanha holokaustimyytti heräsi henkiin: ”juutalaissaippua” lähetettiin tutkittavaksi [20]
Holokaustimyytin synty ei ollut ”salaliitto” [21]
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota [22]