Vihattu viha

Länsimaissa ideologisista päämääristä toimivat taustavaikuttajat yliopistoissa, oikeuslaitoksissa ja poliittisissa ajatushautomoissa ovat onnistuneet viemään läpi ajatuksen poliittisesta korrektiudesta lähes kaikilla kulttuurin ja yhteiskunnan aloilla. Tuon poliittisen agendan pitkän tähtäimen tavoitteena näyttäisi olevan maailma, jossa kenenkään ei sallita toimia tai edes ajatella ja tuntea niin, että se loukkaa toista, ainakaan virallisesti tunnustettuun vähemmistöön kuuluvaa ihmistä. Inhimillinen perustunne, jota kohtaan poliittisen korrektiuden yhteiskuntainsinöörit tuntevat eniten vihaa ja jonka he haluaisivat eliminoida kokonaan tunnerekisteristämme, on mikäpä muu kuin viha itse.

Mitä on viha? Evoluution myötä syntynyt vihan tunne kuuluu vaiston piiriin. Sillä on tarkoitus. Vaistomainen käytös kehittyy eloonjäämistä palvelevasta syystä, mikä on selitys sille, että siitä on tullut vaisto. Sisäinen motivaatio ja reaktio ympäristöön muodostavat ihmisen eloonjäämiskoneiston, joka on kehittynyt evoluution kautta toimiakseen sopivasti tietyissä tilanteissa. Mitä tahansa vaistomaista impulssia jota ei tunnisteta ja harjoiteta tarkoituksenmukaisella tavalla muodostuu sen tukahduttajalle jatkuva ahdistuksen lähde. Ne, jotka torjuvat vihansa tuhoavat tietoisesti kykynsä arvioida objektin, henkilön ja idean suhteellista arvoa. Ironista kyllä,viha voi syntyä spontaanisti juuri silloin kun yhteiskunta pakottamalla vaatii suvaitsevaisuutta asioille, joita yksilöt pitävät sietämättömina.

Psykologisella tasolla viha on emotionaalista inhoa jotakin kohtaan. Tunteena vihassa ei sinällään ole mitään pahaa, mikäli se palvelee yksilön ja yhteisön kannalta rationaalisina pidettyjä päämääriä kuten eloonjäämistä ja hyvinvointia. Useimmiten se syntyy epäoikeudenmukaisuuden kokemisesta. Se on tunnereaktio sitä vastaan, joka uhkaa jotakin meille rakasta kuten lapsiamme, aviopuolisoamme, isänmaatamme ja arvojamme. Samoin kuin rakkaus, myös viha on liiallisuuteen vietynä tuhoisaa, minkä vuoksi juuri vihan äärimuotoja käytetään tekosyynä sen tuomitsemiselle kokonaan. Yksilön itsekontrollista ja älystä riippuen hän voi käyttää vihaa tuhoavasti tai se voi tuottaa myönteisiä tuloksia, jotka ylittävät villeimmätkin odotukset.

Yhteiskunnallinen viha

Kun olosuhteet käyvät yhteiskunnassa sietämättömiksi, tarvitaan radikaalia toimintaa muutosta varten. Tuolloin ainoastaan viha on riittävän tehokas emotionaalinen moottori, joka pystyy käynnistämään tarvittavan muutoksen. Juuri tätä näennäisen irrationaalista voimaa kansalaisten elämästä vieraantunut poliittinen eliitti, EU-nomenklatuura, poliittisesti korrekti kultturiväki ja status quosta hyötyvät yliopistojen mielipideautomaatit pelkäävät. Varsinkin nuoret vihaiset miehet ovat heille potentiaalisesti vaarallinen ryhmä, jonka aggressio ja liikehdintä pitäisi saada tukahdutettua jo alkuunsa ennen kuin siitä muodostuu poliittisesti itsetietoinen kumouksellinen voima.

Todisteena tuosta eliitin kannalta pelottavasta voimasta on vuoden 2011 arabikevät. Tietysti länsimaiden poliittinen johto käytti hyväkseen syntynyttä kansannousua saadakseen Naton avustuksella syrjäytetettyä globalisaatiota jarruttavat kansanjohtajat ja asetettua heidän tilalleen mieluisat nukkehallitukset (mikä ei lopulta onnistunutkaan), mutta tämän ei pidä peittää alleen sitä tosiseikkaa, että vihaisten nuorten miesten räjähtävä raivo on universaali voima, jota eliittien on syytä pelätä myös täällä.

Luodakseen globaalin juurettoman kuluttajamassan kansainvälisen eliitin intressiä palvelevien yhteiskuntainsinöörien on pyrittävä neutralisomaan ihmisen piilevät voimavarat ja hurjuus, jotka tekevät hänestä täyden; ihminen pitää kesyttää vaarattomaksi kääntämällä jokainen hänen maskuliininen impulssinsa pelokkaaksi ”harkinnaksi”, jotta hän on valmis kieltämään verensä kutsun. Tämä ei vaadi juuri mitään näkyviä pakottavia toimia, päinvastoin siihen riittää tulevaisuudelta lainattu mukavan veltostuttava elintaso, olut ja tissiviihde. Kansainväliselle eliitille yksilöiden keskinäinen vihanpito kuten väkivaltainen mustasukkaisuus on yhdentekevää, mutta ongelmaksi vihan tunne muuttuu silloin, kun siitä tulee yhteiskunnallista ja poliittista. Yleensä tämä taitekohta tulee vastaan, kun rahaa ei enää riitäkään jaettavaksi kaikille ja sirkushuvit alkavat kyllästyttää. Tämän ennakoimiseksi eliitti ja sille työtä tekevät yhteiskuntainsinöörit ovat valmiita heittämään lapsen pesuveden mukana, jotta arvaamattoman mullistuksen sytyttävä viha saataisiin kahlittua. Yhteiskunnallisen rauhan aikana tällaiseen ylireagointiin voi hakea syytä valta-asemastaan huolestuneesta eliitistä, joka reagoi vainoharhaisesti hellimänsä egalitaarisen utopian kritiikkiin. Se saattaa myös alitajuisesti käsittää, että oikeutettu ”vihapuhe” voi laajalle levinneenä repiä alas sen vaivoin ylläpitämän kansanvaltaisuuden fasadin ja menettää näin poliittisen legitimiteettinsä.

Kansalaisten puolesta ajatteleva yhteiskunnallinen papisto, jota edustavat poliitikot, toimittajat, virkamiehet, kirkonnaiset, kulttuuriväki ja akatemia, katsoo että tietynlaisen yhteiskunnallisen vihan osoittaminen johtaa ennen pitkää ikäviin seurauksiin. Luonnollisestikaan he eivät halua keskustella vihan lähteestä, sillä kuten papisto aina, vain se voi tulkita oikein Jumalan tahdon tai yhteiskunnallisen ongelman alkuperän. Pitäisikö sitten olla pakollista, että ihmiset eivät saisi vihata sitä minkä kokevat ja tietävät olevan vastenmielistä ja haitallista? Pitäisikö meidät pakottaa tukahduttamaan kaikki luonnolliset mekanismit, jotka tuomitsevat inhottavina ja hyvinvointiamme uhkaavina pitämämme asiat? Vai pitäisikö mennä vielä pitemmälle ja vaatia, ettemme saisi edes pitää noita asioita vastenmielisinä? Hyviä kysymyksiä, joihin yhteiskunallinen papisto erilaisten puheenvuorojen perusteella tietää jo vastaukset.

Eliitin viha

Suomessa keinoja yhteiskunallisen vihan tukahduttamiseksi ja kriminalisoimiseksi on alettu etsiä jo 1990-luvun lopulta lähtien. Sittemmin julkiseen keskusteluun ilmaantui juridinen käsitehirviö ’viharikos’, kun valtionsyyttäjä Mika Illman alkoi viime vuosikymmenen lopulla ajaa innokkaasti tuomioita nettikirjoituksista, joissa kritisoitiin tietyn maahanmuuttoaineksen ilmiselvää haitallisuutta suomalaiselle kantaväestölle. Useimmiten tuomittujen nettikirjoittelijoiden motiivina ei edes ollut viha, mutta tuomioistuimet ja niitä myötäilevät valtamediat ovat tulkinneet poliittisesti oikeaoppisina pidettyjen tabujen kritiikin vihaksi, mikä on puolestaan venyttänyt vihan käsitettä lähes orwellilaiseen mielettömyyteen asti. Asiaan kuuluu myös se, että ”viharikoksiin” voi lähtökohtaisesti syyllistyä vain valkoinen suomalainen heteromies. Ilmeisesti musta homoseksuaali nainen ei voi tuntea vihaa, varsinkaan valkoista heteromiestä kohtaan.

Tyypillistä keskustelun ohuudelle ja älymystömme vaikenemiselle on se, että ’viharikos’ otettiin vastaan ikään kuin annettuna aksiomaattisena käsitteenä, eikä sitä sen vuoksi pyritty mitenkään problematisoimaan ja analysoimaan. Tähän lienee syynä se, että lukeneistomme on omaksunut nielemättä muualla syntyneen poliittisen korrektiuden ideologian, jonka eräänä sivujuonteena on kryptinen viharikoslainsäädäntö. Tuon ideologian syntysijoja ovat Yhdysvaltojen itärannikon Ivy League -yliopistot, joista erityisesti Frankfurtin koulukunnan perintöä vaaliva Columbian yliopisto New Yorkissa on erityismaininnan arvoinen. Suomessa kuten muuallakin läntisessä maailmassa nuo yliopistot ovat erityisesti humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä aineissa nousseet esikuviksi, joita muut seuraavat. Toisinajattelu yhteiskuntasosiologisten ongelmien käsittelyssä on merkinnyt akateemista paitsiota, jonka pelossa suomalaisesta älymystöstä on tullut lähes konformistinen tasa-arvo- ja vähemmistökysymyksissä. Siksi älymystö on halunnut pysyä tietoisesti vaiti myös vihapuhe- ja viharikos-termien alkuperästä, koska sen paljastuessa paljastuisi niiden ideologisuus ja poliittinen agenda.

Nämä tavalliselle kaduntallaajalle yhdentekeviltä vaikuttavat termit eivät ole suinkaan syntyneet itsestään yhteiskunnalliseen tarpeeseen, vaan liberaalit (lue: uusvasemmistolaiset) amerikkalaiset oikeustieteilijät ja sosiologit loivat ne 1990-luvun alussa poliittisia päämääriä silmällä pitäen. Tavoitteena oli riisua ”valkoinen heteronormatiivinen valtakulttuuri” argumentatiivisista aseista ja antaa juridis-moraalinen erityissuoja tuota kulttuuria uhmaaville vähemmistö- ja erityisryhmille. Vaikka Suomessa ei ole vielä Yhdysvaltojen tapaan virallista viharikoslainsäädäntöä, viittaavat toimittajat ja erilaiset asiantuntijat kirjoituksissaan siihen surutta, ikään kuin se olisi todellisuutta myös täällä. Vastaavasti tiukasta juridiikasta vapaa epämääräinen yleistermi ”vihapuhe” on juurtunut kieleemme, niin että jopa siitä moititut puhujat hyväksyvät sen täysin korrektina käsitteenä, joskin he pyrkivät kiistämään syytökset ja pääsemään tuosta leimasta kaikin keinoin eroon. Valitettavasti vallitsevaa pc-hegemoniaa vastustavat haastajat eivät ymmärrä, että varmin tapa hävitä valtapeliin kuuluva julkinen väittely on hyväksyä vihollisen kieli ja pelisäännöt.

Vaikka Suomessa ei ole viharikoslainsäädännön nimellä kulkevaa lakikokoelmaa, rikoslakiimme on kirjattu pykäliä, joiden rikkomisesta voidaan tuomita vastaavin perustein. Niillä varmistetaan, että viha rikoksen osittaisena motiivina on peruste rangaistuksen koventamiselle. Tämäkään ei vielä riitä, vaan laissa on kirjaimia, joiden perusteella voidaan rangaista ei vain teon vihamotiivin vuoksi, vaan myös pelkkien ajatusten, vihapuheen, perusteella. Periaatteessa kyse ei ole muusta kuin erään tunteen kriminalisoinnista tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä se muistuttaa keskiaikaista inkvisitiota, koska siinäkin ihminen tuomittiin vääränä pidetyn tunteen eikä teon mukaan. Tänään pahana katsottua tunnetta ei määritä katolinen puhdasoppisuus, vaan sen on korvannut poliittinen korrektius.

Kristinuskon ja poliittisen korrektiuden välinen yhteys ei rajoitu vain inkivisition kauteen. Itse asiassa yhteisön normatiivista käyttäytymistä säätelevä vihapuheen tuomitseminen on ollut vallalla eurooppalaisessa kultuurissa kristinuskon rantautumisesta lähtien. Alunperin Lähi-idästä meille tullut vieras aavikkouskonto on toistanut jatkuvasti, että vaistomaiset so. luonnolliset impulssit kuten viha ja seksuaalinen halu ovat väärin; että tunne-energia, joka liittyy sisäiseen biologiseen viettiin täytyy tukahduttaa, jotta ihmisestä tulee lauhkea kotieläin, joka saa palkintonsa vasta toisessa maailmassa. Agnostikot ja jopa eräät ateistit ylistävät monoteistisiä maailmanuskontoja siitä, kuinka niiden perustana on puhdas universaali rakkaus, joka tuomitsee vihan; kristinuskon nuorinta sisaruskontoa he saattavat kutsua peräti ”rauhanuskonnoksi” ilman ironian häivää, kaikista empiirisistä havainnoista huolimatta. Tänään kristillisen papiston virkaa hoitavat poliittisen korrektiuden kyllästämät sekulaarit humanistit ovat valmiita lupaamaan taivasta jo maan päällä, kunhan vain luovumme vihasta ja olemme suvaitsevaisia. Mikään ei voisi kuitenkaan olla väärempää ja perverssimpää kuin vihan tunteen juurruttaminen pois ihmisluonnosta.

Pelkästään keskinäisiin lojaliteetteihin sitoutunut kosmopoliittinen eliitti, joka maalaisjärjen vastaisesti vaatii edelleen vihan pois juurimista, voisi toimia esimerkkinä ja aloittaa vihanhallintakoulutuksen ensimmäisenä itsestään. Todellisuudessahan juuri länsimainen eliitti on täynnä vihaa. Se ilmiselvästi vihaa tavallista kansaa, sen kannattamia arvoja ja kansallisvaltiota. Tosin eliitin edustajat ovat onnistuneet peittämään vihansa projisoimalla sen kansaan, syyttämällä sitä ”rasismista” ja ”suvaitsemattomuudesta”. Itse he sen sijaan korostavat olevansa ainoastaan hyvinä esittämiensä asioiden kuten suvaitsevaisuuden ja kansainvälisyyden puolella, vaikka käytännössä niiden väkisin toteuttaminen on ilmaus eliitin vihasta kansalaisia kohtaan ja merkitsee viime kädessä matalan intensiteetin kansanmurhaa alkuperäisille eurooppalaisille.

Suvaitsevaisuuden käsitteellisen vääristymän seuraukset

Kysymys vihasta, sen verbaalisen ilmaisun sallimisesta tai kieltämisestä, kietoutuu suvaitsevaisuuden käsitteen ympärille. Nykyaikaisen empirismin perustajana ja liberalismin keskeisenä teoreettikkona tunnettu englantilaisfilosofi John Locke (1632–1704) katsoi, että suvaitsevaisuuden käsite muodostuu kolmesta osasta. Ensinnäkin on olemassa asioita joista pidämme, toiseksi asioita joita inhoamme ja kolmanneksi näiden väliin sijoittuvia asioita, joita suvaitsemme. Kolmannen kategorian asiat ovat siis sellaisia, joista emme pidä, mutta pystymme elämään niiden kanssa. Historiallisen esimerkin lockelaisen suvaitsevaisuuden toteutumisesta tarjoavat ratkaisemattomilta näyttäneet 1500- ja 1600-luvun eurooppalaiset uskonsodat, jotka ratkaistiin lopulta siten, että katolilaiset ja protestantit alkoivat keskinäisestä vihastaan huolimatta suvaita toisiaan. Se oli kummallekin äärimmäisen vastenmielistä, mutta selvästi parempi vaihtoehto kuin jatkuvat verilöylyt.

Länsimaissa pitkään noudatettu Locken suvaitsevaisuus-käsite muuttui 1980-luvulla vaivihkaa mustavalkoiseksi joko-tai -dogmiksi, kun Yhdysvaltain ”liberaalit” alkoivat ujuttaa sitä koulu- ja yliopisto-opetukseen. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO oli tuolloin ajan hermolla ja määritteli suvaitsevaisuuden siten kuin uusvasemmisto sen näkee: ”Suvaitsevaisuus on meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista (…) suvaitsevaisuus on erilaisuuden harmoniaa”. Tämän uuden määritelmän mukaan joku joko pitää jostakin (suvaitsevaisuus) tai inhoaa sitä (suvaitsemattomuus). Mitään kolmatta tapaa näiden välillä ei voi olla. Kaikessa ilmaisussa, jossa ei ole mukana arvostusta, tulee ”suvaitsematonta” ja siten ”suvaitsevan” kansalaisyhteiskunnan vastaista. Lausumattomana periaatteena on vaatimus, että ainoa suvaittu suvaitsemattomuus on suvaitsemattomuus suvaitsemattomuutta kohtaan. Tämä käsitteellinen muutos tapahtui lähes huomaamatta.

Uusvasemmiston masinoima käsitteellinen silmänkääntötemppu muutti pitkään kansalaisrauhaa edistäneen idean järjestelmäksi, joka synnyttää ongelmia vaatimalla valtion väliintuloa. Kaikkien pitää ihailla ihmiskunnan erilaisuutta tai muuten saa tuntea valtiovallan asettamat seuraamukset nahoissaan. Se, joka vihaa julkisesti somaleja, mutta pystyy kuitenkin elämään heidän kanssaan rauhassa eli suvaitsemaan heitä, luokitellaan nyt suvaitsemattomaksi.

Vastenmielisyyttä osoittavan vihan tukahduttaminen ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kuuluu vaaleanpunaisten yhteiskuntainsinöörien utopiaan, joka
onnistuakseen vaatisi totalitaarisen yhteiskunnan. Siihen ei vielä toistaiseksi olla valmiita. Koska jokainen tosiasiassa vihaa jotakin, jäljelle jää kysymys, kenet pitäisi ”parantaa” suvaitsemattomuudesta. Vastaus on ilmeinen: valkoiset rasistit, nationalistit, toiseuden kriitikot, perinteisen avioliiton puolustajat ja uskonnolliset fundamentalistit. Sen sijaan miehiä vihaavat militantit feministit, rotuylpeät maahanmuuttajat, ”maltilliset” islaminuskoiset, homoaktivistit ja hurmahenkiset antirasistit eivät kuulu parannettavien listaan, vaikka juuri heille se saattaisi olla suotavinta. Tällaista valikoivan suvaitsevaisuuden legitimointia on tähän mennessä ajanut innokkaimmin vasemmistohenkinen lukeneisto, joka on saanut rinnalleen myös oikeistolaisia talousliberaaleja, jotka pitävät kansallisia rajoja ja perinteistä perhemallia talouskasvun ja kulutuksen esteenä.

Aina eteenpäin kurkottavalle Edistyksen etujoukolle ei riitä, että toisinajattelijoiden eli suvaitsemattomien viha-ajatukset paljastetaan ja tuomitaan, vaan ajatusrikoksiin syyllistyneitä pitää myös ”parantaa” väärästä vihasta jatkuvan syyllistämisen ja valistuksen avulla. Silti yritys kitkeä ”pahat ajatukset” ihmisestä ja siten koko yhteiskunnasta on pohjimmiltaan pelkkää Sisyfoksen työtä. John Locken mukaan pyrkimys tuomittavien ajatusten poisjuurimiseen, toisin kuin keskittyminen itse fyysisiin tekoihin, takaa vain jatkuvan yhteiskunnallisen sotatilan.

Ylipäätään oletus, että tietyistä ajatuksista seuraa väistämättä tiettyjä tekoja on kummallinen. Esimerkiksi lähes kaikilla aikuisilla ihmisillä on seksifantasioita, irvokkaitakin, joista he voivat jopa kertoa kumppanilleen, mutta perin harva on valmis niitä toteuttamaan. Vielä yleisempää on arkipäivän vihapuhe, jossa toivotetaan matkaa helvettiin inhokille. Erikoiset fantasiat ja vihan ilmaukset, ”pahat ajatukset” ja ”vihapuhe” eivät ole arkikokemuksen perusteella itsessään vaarallisia asioita, vaan pikemminkin ihmisten käyttämiä hyödyllisiä varoventtiilejä, joilla turhaumat ja satunnainen aggressio voidaan purkaa turvallisesti. Paljon parjattu villi ja vapaa nettikirjoittelu onkin yhteiskuntarauhaa edistävä purkautumisväylä, jonka tukahduttaminen ”vihapuheen” tekosyyllä todennäköisesti vain lisää reaalimaailman ”viharikoksia”. Tukahduttamalla vihan paternalistinen eliitti kaivaa omaa hautaansa, sillä toisinajattelijoiden sorto johtaa todennäköisesti vain entistä uhmakkaampaan vastarintaan ja lopulta jopa kumoukselliseen toimintaan.