"Esi-isiemme vuotaneen veren nimessä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja raiskaajille, kuolema Kalevan heimon pirstojalle, Suomen kansan saastuttajalle."

Elias Simojoki

Video: Mitä on kulttuurimarxismi?

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 5,00
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Kun valkoinen mies potkaisee toista valkoista miestä, siitä saadaan “rasistinen viharikos”. Kun musta islaminuskoinen mies raiskaa valkoisen vääräuskoisen naisen, se ei ole “rasistinen viharikos”. Muun muassa tätä on “kulttuurimarxismi”.

Juutalainen Bonnier-perhe omistaa suuren osan koko Ruotsin mediasta. He omistavat myös Suomen MTV3:n. Erkon juutalaissuku on Sanoma Oy:n taustalla. Ja niin edelleen.

George Soros edustaa tätä klikkiä räikeimmillään ja nimenomaan hänen pakolaispolitiikkansa on ollut ajamassa Eurooppaa kaaokseen.

Minä en vihaa juutalaisia lainkaan, vaan yritän tuoda tietoa esiin heidän täysin epäsuhtaisesta mediavallastaan. He omistavat valtavan osan Hollywoodista, joka on muokannut ihmisten historiankäsitystä valheelliseen suuntaan, erityisesti toisen maailmansodan osalta.

Kulttuurimarxistit ovat aina ajaneet globalismia, multikulttia ja vastustaneet vahvoja kansallisvaltioita. Miksi te luulette, että “natsit” ovat nyt suurin uhka? Miksi te luulette, että joka päivä me saamme lukea Bonnierilta tai Sanoma Oy:ltä “natsiuutisia”?

Käyttäkää reilut seitsemän minuuttia elämästänne tämän erittäin hyvän ja silmiä avaavan videon katsomiseen.

 

Julkaistu alunperin MV-lehdessä.

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

4 Kommentit

  1. Tarkkana lehtien kanssa

    Tykkäsin lukea tiede lehtiä, mutta lopetin Tiedelehden lukemisen jo vuosia sitten, kun tajusin, että osana Sanoma -konsernia se suoltaa samaa paskaa aviopesua vaan vähän eri kuosissa.

    Samaa tekee myös Tieteen kuvalehti, jonka omistaa yllätys yllätys – Bonnier. Kummassakin lehdessä on välillä ihan utopistisia juttuja, joista pienen pohdinnan jälkeen huomaa kytkennän matutukseen ja kaikkeen sontaan (mm. viherpiiperrys) mitä ne tuottaa omissa ”uutis -medioissaan”.

    (10)(0)
    • Juuri näin. Itsekään en enää lue juuri lainkaan lehtiä, sillä ne kaikki ovat Bonniereiden omistuksessa ja suoltavat siten pelkkää paskaa.

      (4)(0)
      • Onko samaa puljua historia.net sivusto ja historia-lehti.

        Siellä on ollut kauhea Hitlerin parjauskampanja, ihan naurettavuuteen saakka, ja vei kyllä uskottavuuden tältäkin julkaisulta, kun jutut on lähinnä jotain juorupalsta osastoa että haukutaan ja nimitellään ihan vaan haukkumisen ilosta.

        Harmi kun oli kiva lukea TK:ta ja historia-sivustoa, mutta ei niidenkään juttuihin voi enää luottaa, jos ne on valjastettu politiikan välineiksi.

        (3)(0)
  2. Lännessä Järjestelmän ollessa nyt kriisissä(mm.brexit,trump,populistit…);
    Eliittimme menossa yhä hullummaksi.
    http://www.libera.fi/blogi/liberaalit-demokratia-ja-brexit/
    Liberassa ehdotetaan ja haaveillaan jo seuraavaksi Liberaalista Totalitarismista joka lakkauttaisi tai ainakin rajoittaisi käytännössä demokratian ja enemmistön populismin käytön,etteivät kansallismieliset ja konservatiivit saisi enää valtaa ja uhkaisi näin ideologista hegemoniaa sekä yhteisiä arvoja.

    Esimerkkinä vaikkapa EU ja USA jotka näin voisivat tehdä lakeihinsa vedoten.
    Esim.Tässä yksi keskeisimpiä liberaaleja julistuksia:
    https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdysvaltain_itsen%C3%A4isyysjulistus
    Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus

    Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus oli Pohjois-Amerikan kolmentoista brittiläisen siirtokunnan edustajien allekirjoittama itsenäisyysjulistus, jonka myötä ne julistautuivat itsenäiseksi valtioksi, Yhdysvalloiksi. Philadelphiassa kokoontunut toinen mannermaakongressi julisti siirtokunnat itsenäisiksi 2. heinäkuuta 1776 ja hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 4. heinäkuuta. Nykyään juuri heinäkuun 4. päivää juhlitaan Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.[1]

    Itsenäisyysjulistusta pidetään Amerikan vallankumouksen (1775–1783) kohokohtana ja Yhdysvalloissa lähes myyttisenä kansakunnan perustamistapahtumana. Julistuksen alkuun sisältyvä luettelo ihmisoikeuksista innoitti myöhemmin monia muita liberaaleja vallankumouksia ja ihmisoikeusjulistuksia. Erityisen kuuluisa on julistuksen toinen virke, jonka mukaan kaikki ihmiset (men) on luotu tasa-arvoisiksi ja heillä on luovuttamaton oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun (Life, Liberty and the pursuit of Happiness).

    Itsenäiseksi julistautuneet kolmetoista entistä Britannian siirtokuntaa ja tulevaa Yhdysvaltain osavaltiota olivat…

    Liberassa avoimesti myönnetään: Populistien nousu on Demokratian vika,ja sen haittaavuudesta pitäisi nyt hankkiutua jotenkin eroon tai muuten oma maailmankuva ja koko järjestelmä romahtaa…

    Liberaalit, demokratia ja Brexit

    Harva asia synnyttää yhtä nopeasti analyyttisiä demokratiakriitikoita kuin demokraattinen vaalitulos, joka vaarantaa omat intressit, maailmankuvan tai arvomaailman. Näin on käynyt myös Iso-Britannian äänestettyä Euroopan Unionista eroamisen puolesta.

    Erityisesti monille liberaaleille, tai ainakin liberaaliksi itsensä mieltäville Leave-kampanjan voitto on ollut järkytys – hieman kuten Perussuomalaisten suuri vaalivoitto 2011. Äänestyksen jälkeen keskustelu on käynnistynyt vilkkaana siitä, mikä Brexit-kampanjassa oikein meni “pieleen”.

    Teorioita on riittänyt. On sanottu esimerkiksi, että britit eivät olleet tarpeeksi hyvin informoituja; että päätöksiä tehtiin enemmän tunteella kuin järjellä; tai että 48 prosenttia äänesti vastaan ja tarvittaisiin lisää äänestyksiä; että kampanjoinnissa syyllistyttiin demagogiaan ja pelotteluun; ja että vanhemmat äänestäjät tekivät päätöksen nuorten tulevaisuudesta. Tai mitä Cameronin, Johnsonin, Corbynin tai EU:n päättäjien olisi pitänyt tehdä toisin. Ja niin edelleen.

    Yhdistävää kaikille näistä selityksistä on se, että hyvin samankaltaisia selityksiä voitaisiin antaa, ja annetaankin, lähes mistä tahansa äänestyksestä, jossa ihmiset ovat henkilökohtaisesti pettyneitä tulokseen. Näyttäisi siltä, että Brexit oli melko tyypillinen demokraattinen prosessi. Tämän myöntäminen on kuitenkin jostain syystä ollut hyvin vaikeaa. Käsittelen tässä aihetta nimenomaan liberaalista näkökulmasta esittäen analyysini siitä, miksi Brexitin käsitteleminen on ollut niin vaikeaa. Johtopäätökseni on kenties hieman yllättävä.

    Nimittäin: Brexitissä ja Euroopan politiikassa laajemminkin törmäyskurssilla eivät välttämättä ole niinkään populistit ja liberaalit, vaan pikemminkin demokratia ja liberalismi.

    Liberalismi ja demokratia

    Kysymys liberaalista suhtautumisesta demokratiaan voi tuntua aluksi oudolta. Liberaalithan kannattavat demokratiaa! EU ja sen kaikki jäsenvaltiot mielletään liberaalidemokratioiksi. Vapaudesta ja demokratiasta puhutaankin usein ikään kuin ne olisivat jokseenkin yksi ja sama asia, tai liittyisivät ainakin luonnostaan toisiinsa.

    Liberalismin ja demokratian suhde on kuitenkin kautta historian ollut kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Kuvaavaa on jo se, että esimerkiksi klassisen liberalismin perustaja John Locke ei edes käyttänyt sanaa demokratia hahmotellessaan, miten vapaan yhteiskunnan tulisi toimia.

    Locken Two Treatises of Government sisälsi kyllä ajatuksen siitä, että hallitukset saavat oikeutuksensa kansalaisten suostumuksesta, ja että kansalaisilla on oikeus syöstä vallasta hallitus joka ei kunnioita kansalaistensa luovuttamattomia oikeuksia: vapautta, elämää ja omistusoikeutta. Locke myös tunsi demokratian käsitteenä, mutta ajatus siitä että hallituksen pitäisi toimia demokraattisesti, tai että asioista pitäisi äänestää jotta vapaa yhteiskunta voisi toimia, ei käynyt hänellä mielessäkään.

    Lockensa lukeneet Yhdysvaltain perustajat, noustuaan ensin kapinaan Britti-imperiumia vastaan, eivät niinikään perustaneet demokratiasta, vaan halusivat tasavallan, jossa perustuslain tehtävä on lähinnä suojata kansalaisten oikeuksia ja estää hallitusta toimimasta. Käsitettä demokratia ei mainita Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa tai perustuslaissa, vaikka 13 siirtokunnan federaatiota alettiinkin sittemmin kutsua maailman ensimmäiseksi demokratiaksi. Jopa britit, jotka sentään kehittivät Westminster-tyyppisen parlamentarismin jo 1700-luvun alkupuolella, vastustivat yleiseen äänioikeuteen siirtymistä aina vuoteen 1920 saakka. Klassinen liberalismi tuntuikin voivan melko hyvin ilman demokratiaa, ja aate oli hyvin pitkälle kehittynyt ennen kuin yleistä äänioikeutta otettiin käyttöön missään päin maailmaa.

    Eurooppa ajautuu demokratiaan

    Euroopan siirtyminen demokratiaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli lähinnä pakotettu kompromissi monarkistisen ancien regime -järjestelmän ajettua seinään. Jälki oli rumaa erityisesti Saksassa, jossa natsipuolue kaappasi vallan saatuaan aluksi huikeaa demokraattista vaalimenestystä, sekä Venäjällä, jossa bolsevikit hyppäsivät äänestysvaiheen ohi suoraan proletariaatin diktatuuriin.

    Siinä missä kouluissa normaalisti opetetaan esimerkiksi demokratian ja natsismin olevan toistensa vastakohtia, itävaltalainen liberaalimonarkisti Erik von Kuehnelt-Leddihn syytti sodan sytyttyä nimenomaan demokratiaa natsismin noususta. Tämä on mielenkiintoinen narratiivi, jossa demokratia nähdään liberaalista näkökulmasta, ei suinkaan totalitarismin vastakohtana, vaan pikemminkin esiasteena, joka mahdollistaa vahvojen johtajien valtaannousun ja vastaan hangoittelevien yksilöiden polkemisen kansan enemmistön hurraa-huutojen säestyksellä. Kuehnelt-Leddihnille ja samanhenkisille oikean laidan liberaaleille kansankiihotus ja enemmistön tyrannia eivät suinkaan olleet demokratian vikoja, vaan suorastaan ominaisuuksia. Maailmansodan riehuessa ja demokratioiden luhistuessa tällainen käsitys ei suinkaan vaikuttanut tuulesta temmatulle.

    Toisen maailmansodan jälkeen varoituksia demokratian vaaroista myös hetken aikaa kuunneltiin. Eurooppalainen ratkaisu oli siirtyminen liberaalidemokraattiseen malliin, jossa demokratiaa yritettiin tasapainottaa ja rajoittaa mm. vahvalla yksilön- ja kansalaisoikeuksien suojalla – toisin sanoen liberalismilla. Näistä asetelmista perustettiin myös sodanjälkeinen Euroopan yhteisö, joka vähitellen alkoi kehittyä kohti poliittista unionia ja lopulta Maastrichtin sopimuksella Euroopan unioniksi.

    Mielestäni tämä jännite, ja tämä sekaannus, selittää myös paljon liberaalien EU-myönteisten reaktioita Brexit-äänestykseen: toisaalta haluttaisiin olla liberaaleja ja puolustaa liberaaleja arvoja; toisaalta haluttaisiin myös olla demokraattisia ja kunnioittaa kansan tahtoa ja itsemääräämisoikeutta – mutta usein nämä kaksi todella ajautuvat vastakkain. Tämä on myös erottamaton osa EU:n ja Euroopan historiaa.

    Kriisiytynyt liberaalidemokratia

    Euroopan pitääkin nyt valita, lähteekö se vapauden vai demokratian tielle, vai keksimmekö kenties uusia tapoja tasapainottaa näitä kahta. Nyt tasapaino on hakusessa, ja koko liberaalidemokraattinen malli, joka ehti jo julistautua kylmän sodan voittajaksi, on koetuksella: puhuttiin sitten EU:sta, Venäjästä, Kiinasta, Lähi-idästä ja Arabikevään maista, tai Yhdysvalloista, jossa niinikään käydään nyt repivää presidentinvaalikamppailua. Jos ongelmista ei puhuta nyt avoimesti, vaihtoehtoiset poliittiset järjestelmät voivat olla hyvinkin huonoja.

    Henkilökohtaisesti en allekirjoita väitettä, että EU:n pitäisi olla demokraattisempi – tai edes niin demokraattinen kuin se jo on – pikemminkin voisi tehdä hyvää, että EU palaisi juurilleen ja keskittyisi taas kansalaistensa ja jäsenmaidensa vapauksien ja oikeuksien toteutumiseen, ja jättäisi heidät muuten rauhaan. Esimerkiksi Locken ajatukset tarjoaisivat hyvän kehikon josta lähteä liikkeelle.

    Moni demokratiaan pettynyt suuntaa katseitaan, kenties sinänsä ymmärrettävästi helppoja ratkaisuja tarjoaviin ääriliikkeisiin. Suosittelisin heille kuitenkin ennen tätä tutustumista toiseen demokratian vaihtoehtoon, nimittäin liberalismiin – alkuperäiseen eurooppalaiseen vapausaatteeseen. Ja toisaalta niille, jotka kovaäänisesti puolustavat demokratiaa ja ovat huolissaan Brexiteistä ja Trumpeista, voisi tehdä hyvää pysähtyä pohtimaan, mitä he oikeastaan tässä järjestelmässä ihailevat. Rakentavaa ja analyyttistä keskustelua on vaikeaa käydä, jos demokratiaa pidetään jonkinlaisena kattokäsitteenä jokaisen keskustelijan erikseen hyvinä pitämille asioille. Herätys siihen todellisuuteen, että demokratia on kuitenkin järjestelmä jossa eniten ääniä saanut aina määritelmänomaisesti voittaa, voi tulla kovana.

    (0)(0)

Jätä vastaus evabraun Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*