Olen vastuussa noin 200 000 lukukertaa vain parin päivän aikana keränneen uutisen ja Oulussa tapahtuneen järkyttävän kaksosten huostaanoton videoinnin leviämisestä. Vaikenemisen muurin murtaminen ja keskustelun synnyttäminen lastensuojelun tilanteesta oli tavoitteena, mutta mitä tapahtui?
Pääkirjoitus: Janus Putkonen 7.1.2014, Verkkomedia.org
Verkkomedia mursi mediamuurin ’lastensuojelussa’ ja levitti järkyttävän videon – tullakseen tuomituksi
Oulussa tapahtuneesta kaksospoikien kohtelusta on tulossa huomattava esimerkkitapaus lastensuojelussa ilmenneille viranomaisten ylilyönneille, joista huhutaan, puhutaan ja kerrotaan, mutta joista valtamedia ja viranomaiset ovat lähes täydellisesti vaienneet. Viranomaisten aiheuttamasta pahoinvoinnista kun ei ainakaan suosiolla tässä maassa puhuta.
Tuhansia suomalaisia järkyttäneen videon [1] ilmaantuminen julkisuuteen oli kuitenkin enää vain ajan kysymys. Tarvittiin vain asetelma, jossa kuvio on todettavissa ja lasten hätä sekä turvattomuus on sydäntä riipaisevasti jokaisen koettavissa. Jaamme tänään aivan saman järkytyksen: ”Siis ei näin. Ei kertaakaan enää!”
Valtamedia on väistänyt jo pitkään yhdessä viranomaisten kanssa esitetyt syytökset, jotka osuvat kansalaisten keskuudessa todettuun yhteiskunnan järjestelmävikaan: Lasten ja perheiden mielivaltaiseen kohteluun lastensuojelun nimessä. Yhä useampi meistä on todistanut näitä kyseenalaisia tapahtumia myös omassa lähipiirissään.
Tulivuoren lailla purkautunut keskustelemisen tarve kanavoituukin nyt jaetusta kokemuksesta, joka osoittaa kiistatta ongelman olemassaoloon. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja videokuva vieläkin enemmän. Silmät eivät valehtele, kunhan katsoja suostuu ilman ennakkoasennetta näkemään mitä edessään tapahtuu.
Oulun kaksosten kohtelu rikkoo selvästi kansainväliset lasten oikeuksien sopimukset ja samalla omatkin lakimme, joihin maamme viranomaiset ovat sidottu. Lapsiin voimakeinoin käsiksi käyminen muutoin rauhallisessa yleistilanteessa ja varsinkin virkapukuisten sekä aseistettujen viranomaisten toimesta on yksinkertaisesti kiellettyä, siis aivan kaikkialla. Jokainen voi nähdä, että ainakaan tällä kertaa ei henkilöitä kiinni tarttumalla suojeltu vaan ainoastaan vaarannettiin heitä.
Tapahtuma rikkoo moraalikäsityksen ja osoittaa rajan, jonka ylitse me emme voi sallia hallintojärjestelmän astuvan. Me emme yksinkertaisesti pysty, vaikka mikä olisi, ja miten tahansa sellaista yritetään perustella. Ja kuten huomaamme jälleen kerran, viranomaiset pysähtyvät vasta kun kansa niin käskee.
”Kaksospoikien kokema hätä ja pelko herättää meitä – niin kuuluukin tapahtua, jotta heidän antamansa uhri ei olisi turha.”
Lastensuojelua me emme voi ulkoistaa itsestämme, ulos yhteisöstämme, sillä lapset ovat kaikkien vastuulla. Aihe on kuuma, kuten sen tuleekin tässä olla. Tietenkin kaksospoikien tapaus on viranomaistoiminnasta yksilöitävissä oleva ylilyönti, mutta jo yksi tällainen tapahtuma on liikaa. Väkivaltaa lapsia vastaan me emme voi hyväksyä, emme keneltäkään.
Tavoitteena videon ladanneella Tuomas Pellonperällä oli saada tapahtuneelle tilanteelle huomiota, koska yrityksistään huolimatta valtamediat olivat perheen kohtalosta jo vaienneet. Viranomaiset olivat jo kääntäneet heille selkänsä. He tunsivat olevansa yksin ja hädässä. Verkkkomedian rohkea astuminen mukaan tapahtuneesta tiedottamaan puhkaisikin lopulta vaikenemisen muurin miljoonille suomalaisille.
Kuvakaappaus videolta: http://www.youtube.com/watch?v=5pLzzEebN-U [2]
Noin 200 000 lukukertaa parissa päivässä [1] ilman taloudellisia resursseja ja vain talkoilla tehdyn kansalaismedian tuottamalle uutiselle on varsinkin maamme väkilukuun suhteutettuna huima luku, uutinen jo sinänsä, mutta vielä enemmän se kertoo kansan kokemasta hädästä.
Kymmenet ja sadat vertaishenkilöt kirjoittavat tänään kokemuksiaan ja asian puolesta ryhmittyneet kansalaispiirit kuohuvat – keskustelu velloo kiivaana.
Odotettavasti kohu leviääkin pian Suomen rajojen ulkopuolelle, koska kansainvälisen lasten oikeuksien rikkominen ei ole vain suomalainen asia. Asiasta tulee varmasti myös poliittinen, ja varsinkin mikäli niin vaadimme, eikä se varmaankaan ole toivottavaa niiden hallitusherrojen kesken, jotka varmistelevat illuusioiden säilymistä eurovaalien alla. Suomi on jo saanut runsaasti kansainvälistä noottia [3] ihmisoikeksiensa polkemisesta – nyt on näytön paikka.
Yli 100 000 videon katsojan ja uutisten lukijan edessä valtamedia oli pakotettu uutisoimaan Oulun kaksosten kohtelusta. Odotimme toimittajien keräämiä lisätietoja tapahtuneesta, mutta saimmekin vastaamme vakaaseen yhteishyökkäykseen kansaa vastaan ryhmittyneet mediatalot. Olemmekin nyt keskellä informaatisodan etulinjaa.
Valtamedia hyökkää: ”Syyllistäkää uhrit ja ampukaa sanansaattajat!”
”Oulun sosiaalijohtajan mielestä julkinen video ei ole oikea tapa ajaa lasten etua”, kirjoittaa Yleisradio uutisensa avauslauseessa [4]. ”Videoiden jakaminen netissä huolestuttaa asiantuntijaa”, kirjoittaa puolestaan valtamedian hyökkäyksen aloittanut Iltalehti [5], ja jatkaa viitaten Helsingin sosiaalitoimiston Riitta Vartion haastatteluun, että ”verkossa leviävät videot sosiaalityöntekijöistä kertovat vain yhden puolen asioista. Videot eivät kerro huostaanoton taustoista”.
Uusi Suomi jatkaa tänään [6] keskiviikkona YLE:n ja IL:n julistamalla linjalla: ”Kuinka törkeää onkaan julkaista tällainen video!” Ylilyönniksi uutisoidaan videon julkaiseminen eikä videolla nähty tapahtuma. Haastattelussa on sama henkilö kuin päivää aiemmin YLE:n haastattelemana, Oulun sosiaalijohtaja Sirkka Liisa Olli.
MTV3 yhtyi myös keskiviikkona hyökkäykseen [7] ja syyllistää surutta tapahtuman uhrit. Sosiaalitoimiston kerrotaan tehneen pahoinpitelyilmoituksen perheen isästä!
Puhkaisimme siis onnistuneesti valtamedian vaikenemisen muurin, mutta vain tullaksemme tuomituiksi tiedon välittämisestä. Sosiaalitoimisto on saanut äänensä kantajaksi kaikki neljä havaittua valtamedian uutisointia aiheesta, mutta uhrin asemaan joutunutta perhettä ei ole kuunneltu vielä kertaakaan. Tasavertaista journalismia, niinkö?
Valtamedia jättää videolla nähdyt tapahtumat analysoimatta ja samalla mm. tarpeelliset linkit varsinaiseen todistevideoon [2] puuttuvat. ”Aika ikävää on, että tällaisia asioita lähdetään sosiaalisessa mediassa käymään lävitse”, rummuttaa YLE:n haastattelema sosiaalijohtaja Sirkka-Liisa Olli. Valtamedian toimittajat eivät kommentoi eivätkä kirjoita asiasta, koska he vain tiedottavat viranomaisten puolustuspuheet.
Siis eikö valtamedian pitäisi ensin kertoa mitä on tapahtunut ja selvittää kaikille mistä puhutaan, varsinkin ennen omien tuomioiden jakamista? Valtamedian kuitenkin hyökkäää heti viranomaisia suojellakseen, joka vaikuttaa käsikirjoitetulta operaatiolta. Viimeistään neljäs kerta sen toden meille sanoo. Valtamedian reaktio Verkkomedian uutisointiin on samalla paljastava että tyrmistyttävä.
Puheenvuoro annetaan ainoastaan yhdelle osapuolelle: sivuutetaan aihe ja käännetään keskustelu sivuun itse tapahtumasta, samalla koko ihmisoikeusongelmasta. Videolla nähtyä tapahtumaa pidetään täysin toisarvoisena ja tuomio langetetaan siitä kertoneiden harteille: ”Ettäs kehtaattekin!”
Koen mediahyökkäyksen henkilökohtaisena syytöksenä ja Verkkomedian päätoimittajana näyttää siltä, että mm. US, YLE ja Iltalehti syyttävät kuorossa vain tapahtuman julkisuuteen nostaneita – siis minua, perhettä ja videon lataajaa – joiden se ilmaisee epäsuorasti kärsivän arvostelukyvyn puutteesta.
”Omatuntoni on puhdas ja tämä video kuuluu julkisuuteen. Kuten koko aihepiirikin. Ja puhtaalla omalla tunnolla kestää mitä vain, kuten eräs sotiemme veteraani, entinen päämajan kaukopartiomies, minulle aikanaan ikimuistoisesti opetti.”
Verkkomediaa ei mainita valtamediassa uutisoinnin lähteenä, koska kansalaismediaa ei ole heille ”edes olemassa”. Ikään kuin vain parissa päivässä video olisi päätynyt satojen tuhansien silmiin – mystisesti, siis itsestään? Mutta tämä huomio on nyt täysin toisarvoinen, koska video uutisoitiin Verkkomediassa ilmiöksi muuttuneen ja akuutin aiheen, kaksospoikien sekä heidän perheen kokeman ahdingon takia.
”Sosiaalisessa mediassa on helppo kommentoida, koska taustoja ei tiedetä. Asiat ehkä saadaan näyttämäänkin vähän toisenlaiselta, mikä se todellisuus on. Lastensuojelu ei voi lähteä yksittäisiä asioita kommentoimaan millään tasolla. Yleisellä tasolla olemme kyllä halukkaita tätä keskustelua käymään”, sanoo Oulun sosiaalijohtaja YLE:lle, mutta siihen tämä ”keskustelu” tuttuun tapaan jo päättyy.
Tyhjyyttään kaikuva sisältö valtamediassa on jälleen kerran tosiasia. Mutta kuinka alhaista ja kansalaisia halventavaa onkaan syyttää suurta yleisöä siitä, että järkyttävää videota on katsottu, ja tietoa on jettu eteenpäin! Onko aihevalintojen monopolin suojeleminen todellakin näin arkaluontoinen ja voimallisesti puolustettava yksinoikeus?
Juuri siitä onkin kysymys. Mielipiteen hallinnasta, siis hasbarasta [8]. Vaikenemisen propaganda on hyvin usein valehtelua paljon tehokkaampaa. Vaatimus EU-johtoisesta mediakontrollista ulotetaan ”globalismin mallioppilaiden” toimesta jo yksilöihin ja sosiaaliseen mediaan saakka: ”Me kerromme sen mistä te saatte tässä maassa puhua. Joten uskokaa meitä, totelkaa ja vaietkaa!”
Mitä silmämme meille kertovat, missä on journalismi?
Vaikka miten Verkkomediassa niin haluaisimme, meillä ei ole resursseja lähettää tutkivaa toimittajaa Ouluun selvittämään nähtyä tapahtumaa. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa bensoihin ja tutkinnasta aiheutuviin kuluihin.
Siksi journalismin vaatiminen on oikeutettua mm. Yleisradiolta, jolle verovaroista mm. toimittajien palkkoja ja kuluja maksetaan. Me kansalaiset tarvitsisimme nyt ”jonkun meistä” Ouluun esittämään kysymyksiä ja vaatimaan vastauksia – sitähän journalismi on. Lopputulokselta vaaditaankin vain luotettavuutta ja tasavertaisuutta.
Mutta nämä ”toimittajat” eivät lähteneet toteuttamaan journalismia vaan suorittamaan viranomaissuojelua – ”tiedottamistaan” – ei siis totuuden mukaista vaan tarpeen mukaista julkisen sanan hallintaa. Ennen tällaista toimintaa kutsuttiin propagandaksi, nykyään sitä kehutaan ”laadukkaaksi ammattijournalismiksi”.
Kun katsoin videon, jota oli tuolloin katsonut lisäkseni ainoastaan pari sataa silmäparia, järkytyin suuresti. Tuntuu erikoiselta, ettei esimerkiksi YLE ja Iltalehti suostu katsomaan tapahtunutta omilla silmillään. Huomioitakoon, että Verkkomedian tavoin omiin silmiinsä luotti myös Stara.fi [9], joka osoittaa lukijoitaan kunnioittavalla uutisoinnilla riippumattomuutensa ja osoittaa muista poiketen arvostelukykynsä olemassaolon.
Kun kaksospoikien huostaanottotilanteesta tehdyn taltioinnin katsoo avoimin silmin, syntyykin paljon mieltä askaruttavia kysymyksiä.
Nähdäkseni tärkeimmät kysymykset ovat ainakin seuraavat:
- Suomi on ratifioinut lasten oikeuksia koskevat kansainväliset sopimukset. Kuinka on mahdollista, että virkapukuiset ja aseistetut poliisit saattavat tunkeutua kotiin ja käydä voimallisesti käsiksi nuoriin lapsiin sekä kuljettaa heidät väkivalloin ulkona seisoviin ajoneuvoihin – lapset toisistaan eristäen?
- Lasten pakkotoimin tehty siirto on henkisten vammojen lisäksi aiheuttanut varmasti fyysistä vahinkoa. Eikö näkemämme perusteella tapahdu selkeästi poliisin suorittama kahden alaikäisen lapsen pahoinpitely?
- Onko pieniin lapsiin väkivalloin tarttuminen poliisin toimesta missään tilanteessa oikeutettua?
- Missä on diplomatia ja viranomaisten toimista tiedottaminen? Osapuolten kesken vaivaa koko nähdyn tapahtuman ajan täydellinen keskusteluyhteyden puuttuminen. Vanhempia tai lapsia ei tiedoteta tilanteessa, ja poliisit ovat hiljaa eikä kukaan rauhoittele tai edes yritä selvittää tilannetta keskustelemalla. Tapahtuuko tässä ohjesäännön vastainen menettelyrikkomus?
- Virkapuvun käyttäminen lapsiin kohdistuneissa pakkotoimissa arveluttaa traumatisoitumisen johdosta. Mikä onkaan ohje virkapukuisten poliisien käytöstä tällaisissa tilanteissa?
- Mikä on perusteena lasten erottamiselle toisistaan erillisiin ajoneuvoihin? Kaksosten psyyke on tunnetusti riippuvainen sisaruksensa olotilasta. Miksi kaksoset erotetaan toisistaan väkivaltaisesti ties kuinka pitkäksi ajaksi ja vieläpä molempia vahingoittaneessa tilanteessa? Täyttääkö kaksoslapsia kohtaan suoritettu menettely lastensuojelun kriteerit?
- Perheessä on muitakin lapsia, mikäli tilanne oli luokiteltu akuutiksi, mikä on perusteena siihen, että ainoastaan kaksospojat viedään voimatoimin muiden sisarusten ja vanhempien luota?
- Vanhempien ja asiaa todistaneiden sivullisten kertomusten mukaan kaksosten huostaanoton perusteesta ei ole annettu selvitystä vanhemmille. Onko tilanne tosiaan se, ettei perhe edes tiennyt miksi pojat heiltä vietiin?
- Ovatko sosiaalityöntekijät noudattaneet kyseisessä tapauksessa ja sen alkuun saattamisessa virkamiehille asetettuja lakeja ja asetuksia? Ylilyönnin tapahtuessa onkin koko tapahtumaketju syytä selvittää.
- Mikä kaksospoikien huostaanoton tarpeen tekee akuutiksi? Nähdyn perusteella pojilla on käytössään tilava koti ja ympärillään yhteistalous, johon kuuluu useita ihmisiä. Nähtävissä ei ole mm. humaltuneita ihmisiä, yleistä turvallisuusuhkaa, provokaatioita tai yleisen turvallisuuden vaaraa. Mikä siis pakottaa tämän kiireellisen tilanneratkaisun ja voimankäytön?
- Vanhempien käyttäytyminen osoittaa hyvää tilanteen arvostelukykyä. He eivät käyttäytymisellään aiheuta haittaa viranomaisille ja käyttäytyminen on hillittyä viranomaisia kohtaan. Millä perusteella vanhemmat olisivat akuutti uhka lapsilleen kun eivät ole sitä muillekaan?
- Paikalla on myös sivullisia todistamassa tilannetta, joten mikä on heidän näkemyksensä tapahtuneesta?
- Mitä tapahtui huostaanoton jälkeen, ja mikä on tilanne nyt? Onko perheellä tarvittavaa lakiapua tilanteensa ratkaisemiseksi?
- Miten poikien ja perheen muiden lasten psyykkisestä voinnista huolehditaan? Miten voivat pojat nyt ja missä heitä pidetään? Miksemme myös kuulisi poikien itsensä kertomana heidän nykyisestä tilanteesta? Lasten kuuleminen ei todellakaan olisi nyt väärin: Minua ainakin huolestuttaa – kunnes tiedän.
Yhä lisää kysymyksiä pulppuaa mieleeni kun videota katsoo. Kysymyksiä olisikin esittää tukuttain niin oikeuden tuntijoille, perheelle, viranomaisille kuin vaikkapa kansalaisjärjestöille. Mutta kuulemmeko kysymyksiä tai niiden vastauksia?
Missä viipyy tarvittava kolmas osapuoli, vaikka syyttäjänlaitos tai ministeriö? Onko meillä Suomessa lainkaan uskottavaa viranomaisten ja kansalaisten välisten konfliktitilanteiden ratkaisijaa? Puuttuuko yhteiskunnastamme jotain hyvin oleellista, joka aiheuttaa kansalaisten pahoinvoinnin, viranomaisten ja kansan yhteentörmäyksen?
Vaikka poliisit tekevätkin selkeästi vain sen mitä käsketään, asiallisella tyyneydellä ja kaappirekkojen voimalla, jossain olisi kuitenkin kuljettava kysymysten ja vastausten jatkuva sanallinen dialogi. Sitä kun ei videolla ole kuultavissa. Mielivaltaisten käskyjen toteuttaminen kun on kiellettyä kaikilta virkapukuisilta viranomaisilta.
Lopuksi: ”Turha väittää, ettei muka tiedetä!”
Kymmenet vanhemmat ovat parin vuoden aikana ottaneet yhteyttä Verkkomediaan. Pyydän anteeksi aiemmin sivuutetuilta, ettei meillä ole yksinkertaisesti ole ollut lähettää ketään luoksenne tutkimaan tilannetta, vaikka tahtoa riittäisi. Olemme joutuneet odottamaan, että saamme eteemme jotain niin konkreettista, joka jo itsessään riittäisi aiheen esille nostamiseen.
Kyse ei ole enää yksittäistapauksista vaan jatkuvasti pahenevasta ilmiöstä, jossa ”aikuisten asettuessa turvaamaan omaa selustaansa, ei ketään ole jäänyt turvaamaan lasten selustaa.”
Viranomaiset ja kansalaiset ovat agressiivisia osapuolia keskenään, eikä kukaan hoida järjestelmävian pahentuessa diplomatiaa osapuolten välillä. Olisi myös selvitettävä tarkoin, mikä on julkishallinnon taloudellinen kytkös lasten pakkkohuostaanottojen ja yksityisten kriisipalvelujen tarjoajien välillä.
Sadat ihmiset ovat luoneet keskustelu- ja vertaistukiryhmiä nettiin, jossa kokemuksia viranomaisten toiminnasta jaetaan. Olen saanut luettavaksi karmaisevia kirjoituksia, joissa viimeisenä oljenkortena mielivaltaa vastaan meiltä on pyydetty mediahuomiota.
”Uskon vakaasti kokemukseeni perustuen, että sama tilanne on ollut myös muiden päätoimittajien päätteillä jo pitempään. Kaikki tietävät hätähuudoista – jatkuvista viranomaisten ylilyönneistä, mielivallasta ja väärinkäytöksistä lastensuojelussa.”
Me siis olemme nähneet tämän tapahtuvan. On turha väittää muuta. ”Matemaattinen järjestelmävika” pahenee ja sen seurauksista onkin syytä huolestua. Lapset kärsivät aikuisten kokemasta ahdingosta ehkä kaikkein eniten.
Lastensuojelulla on Suomessa on vastassaan talouskurissa alati koveneva vaatimus. Tarvitaan selviytymiskykyä – voimavaroja, jotka vain hienostunut henkinen pääoma voi tarjota. Tarvitsemme poliittista ilmapiirin muutosta, henkistä herättelyä ja yhteisöllisyyttä voittaaksemme tuhoisan globalismin seuraukset – pahenevat kansalliset ongelmamme.
Me tarvitsemme kipeästi tervettä heimolaisuutta, kansallisvoimaa ja maamme itsenäisyyttä. Tarvitsemme yhteisesti hallitun talousvaihdannan välineen – oman rahan, jotta ahdistetulle taloudelle saadaan luotua henkireikä ja saamme päätösvaltaa omiin asioihimme.
Viranomaisten yhteispeliä kansalaisten kanssa on kannustettava. Kahtiajako vain lisää konflikteja, joita valtamedia osaltaan vain pahentaa valitsemalla puolensa. Ohjeistus ja koulutus tuskin ratkaisevat lastensuojelun ongelmaa, koska kentältä näyttäisi puuttuvan tilanteiden ratkaisuissa tarvittava kolmas osapuoli – kriisitilanteissa neuvotteleva ”kansalaissilmä”.
Viranomaisilta vaaditaankin itsenäistä ja humaania tilanteiden ratkaisukykyä. Korkealta, ja kannastaan irroitettua, kaukaa Brysselin norsunluutorneista johdettua yhteiskuntajärjestelmää ei tulisi kenenkään palvella ilman omaa maalaisjärkeään. Yhteiskuntamme vaatii kehittyäkseen vielä paljon aivotyötä, eikä sitä saa jättää vain eliitin ja heidän poliittisten asiamiesten, valtamedian tai viranomaisten yksinoikeudeksi.
Älköömme siis ampuko sanansaattajiamme: Mieluummin kuunnellaan ja otetaan opiksi.
Alkuperäinen artikkeli: http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=1&id=9480 [10]