Uusi sotilas- ja siviilitiedustelu – 20 miljoonaa euroa ”väärän tiedon” jahtaajille

Eduskunta on verkkosivuillaan julkaissut ison joukon asiakirjoja ja mietintöjä verkkotiedustelusta. Näiden valmistelujen tarkoituksena on saada Suomeen kansallinen lainsäädäntö, joka muodostaisi valtion turvallisuudesta vastaavien viranomaisten kesken riittävän vahvan kokonaisuuden kyberuhkatilanteiden ennakoimiseksi ja torjumiseksi.

Eduskunnan julkaisemat aineistot ovat aihepiiristä usealta eri vuodelta. Huipentumana on tietysti tänään 19.4.2017 julkaistut sivumäärältään massiiviset mietinnöt: Puolustusministeriön sotilastiedustelua varten mietintö 394 sivua ja Sisäministeriön siviilitiedustelua varten mietintö 452 sivua. Sisällöltään näissä on runsaasti päällekkäisyyksiä.

Massiivinen sivumäärä kätkee myös massiivisen määrän vastaamatta jätettyjä vakavia ongelmia, joista pienin on esitettävät noin 20 miljoonan euron vuosittaiset lisäkulut kaikenlaisen tiedustelun mahdollistamiseksi. Tälläkin rahalla moni saa palkkansa Supossa ja Puolustusvoimissa.

Sotilastiedustelu

Puolustusministeriö julkaisi 19.4.2017 työryhmän mietinnön ”Ehdotus sotilastiedustelua koskevaksi lainsäädännöksi”. Eduskunnan sivusto tarjoaa linkin mietintöön. Puolustusministeriön julkaisemalla ehdotuksella on pituutta 394 sivua.

Sotilastiedustelun tarpeellisuus määritellään esityksen sivulla 12 Suomen turvallisuusympäristön nopealla muutoksella globalisoitumisen ja digitalisaation kehityksestä johtuen:

”Sodankäynnin ja muun vaikuttamisen raja hämärtyy käytettäessä poliittisia ja taloudellisia painostuskeinoja, informaatio-operaatioita sekä hybridivaikuttamisen keinoja”.

Sivulla 29 sotilastiedustelun mietinnössä todetaan sosiaalisen median keskeisyys tiedustelulle:

”Tietoverkoissa tapahtuvan verkostoitumisen merkitys kansallista turvallisuutta uhkaavien toimijoiden keskuudessa tulee entisestään kasvamaan. Sosiaalisen median kehittyessä verkostoitumisen tavat monimuotoistuvat. Valtiolliset toimijat panostavat omien modernien mediaorganisaatioiden kehittämiseen niiden kautta propagandan levittämiseen. Ne käyttävät yhä laajemmin sosiaalista mediaa, kuten pikaviestipalveluita, sekä ylläpitävät avoimia ja suljettuja keskustelufoorumeita. Nämä mahdollistavat sekä helppokäyttöisen kahden- ja monenvälisen viestinnän että toiminnan suunnittelun ja reaaliaikaisen koordinoinnin.”

Puolustusministeriön julkaisema sotilastiedustelun esitys muistaa reserviläisten korkeaa osaamistasoa ja tahtoo kutsua tarvittaessa reserviläisiä sotilastiedustelun tehtäviin laissa säädettyjen toimivaltuuksien puitteissa (s. 139).

Sotilastiedustelulakiryhmä pitää perusteltuna, että ulkomaan tiedustelutoimivaltuuksien eli henkilötiedustelun ja tietojärjestelmän tiedustelun käyttö mahdollistettaisiin myös Suomessa (s. 146), paitsi toiminta olisi rajoitettu Ahvenmaalla (s. 174–176).

Sotilastiedustelun alkuvaiheen kustannukset olisivat 5,7 miljoonaa euroa vuositasolla, minkä lisäksi noin 3,4 miljoonan euron vaikutukset kohdistuvat vuodelle 2018. Vuoden 2018 arvion mukaan Puolustushallinnon lisäkustannukset olisivat 5 050 000 euroa, vuodelle 2019 hinta olisi jo 5 710 000 euroa, vuodelle 2020 vieläkin enemmän 6 710 000 euroja ja vuonna 2021 jo 7 710 000 euroa.

Siviilitiedustelu tahdotaan nopeasti

Sisäministeriön julkaisu 8/2017 (19.4.2017) sisältää siviilitiedustelulakityöryhmän mietinnön ”Siviilitiedustelulainsäädäntö”, jolla on pituutta 452 sivua. Ehdotuksessa luodaan säädöspohja kotimaassa käytettäville tiedustelutoimivaltuuksille. Ehdotuksessa painotetaan:

”Lait ehdotetaan tulemaan voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen kun ne on hyväksytty ja vahvistettu.” (s. 16)

Siviilitiedustelutoiminnassa tiedon hankkiminen tapahtuisi ”kansallista turvallisuutta uhkaavasta toiminnasta”.

Tuomioistuin päättäisi telekuuntelusta, televalvonnasta, tukiasematietojen hankkimisesta, teknisestä tarkkailusta ja paikkatiedustelusta sekä tietoliikennetiedustelun käytöstä Suomessa sen mukaan kuin laissa ja lain esitöissä säädetyt ehdot täyttyisivät. Suojelupoliisi harjoittaisi tätä tiedustelua Suomessa, vaikka ei toimisi jatkossakaan esitutkintaviranomaisena eli ei tutkisi rikosepäilyjä!

Siviilitiedustelun yleisperusteena visioidaan kuva Suomen turvallisuusympäristön merkittävästä muuttumisesta ja digitalisoitumisesta, minkä tähden ”sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat limittyvät toisiinsa entistä läheisemmin”.

Siviilitiedustelumietinnössä nähdään uhkien luonteeksi, että osallistujat ”kommunikoivat yli valtiorajojen”. Tätä varten tarvittaisiin ”uhkien taustalle olevien valtiollisten ja ei-valtiollisten tahojen tunnistamista”. Täten kansallisten viranomaisten tulisi voida ennakoida ja ennalta estää tekoja ja toimenpiteitä, ”jotka voivat vaarantaa erityisen tärkeiksi miellettyjä kansallisia etuja”.

Tiedustelulainsäädännön valmistelu perustuu hallitusohjelmaan, jonka mukaisesti tavoitteena on vahvistaa:

”kokonaisturvallisuusajattelua kansallisesti, Euroopan unionissa ja kansainvälisessä yhteistyössä. Tämä koskee erityisesti uusien ja laaja-alaisten uhkien kuten hybridivaikuttamisen, kyberhyökkäysten ja terrorismin torjuntaa” (s. 20).

Siviilitiedustelu ”väärän tiedon levittämistä” vastaan

Siviilitiedustelumietintö tukeutuu Valtioneuvoston selontekoihin Suomen sisäisestä turvallisuudesta ja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta:

”Sisäisen turvallisuuden selonteon mukaan Venäjän ja lännen suhteiden huononeminen, kansainvälinen terrorismi, kyberuhat ja laajamittainen laiton maahantulo ovat merkittävimmät viimeaikaiset muutokset turvallisuusympäristössä. Selonteon mukaan hybridivaikuttamisen keinot valtiollisessa vaikuttamisessa ovat lisääntyneet ja sisäisen turvallisuuden viranomaisilla tulee olla sekä kyky havaita uhkat että riittävät voimavarat pitkäkestoisenkin tilanteen hallitsemiseksi. Myös valtiollisten ja muiden toimijoiden informaatiovaikuttaminen on tunnistettava ja siihen on pystyttävä vastaamaan.” (s. 23)

Siviilitiedustelumietintö luonnehtii esityksen tavoitteeksi suojautua valemediaa ja väärän tiedon levittämistä vastaan:

”Väärän tiedon levittäminen ja käyttäminen korostavat turvallisuusviranomaisten tarvetta tuottaa objektiivista, varmennettua ja analysoitua tietoa ylimmän valtionjohdon päätöksenteon tueksi. Tämän vuoksi tiedusteluviranomaisten tiedonhankinnan säädöspohjaa tulee kehittää. Ehdotettavan lainsäädännön keskeisin tavoite on kansallisen turvallisuuden parantaminen. Tavoitteena on parantaa suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksia suojautua kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvilta vakavilta uhkilta.” (s. 127)

”Tässä mietinnössä ehdotetaan, että telekuuntelun ja televalvonnan käytön aineellista ja alueellista soveltamisalaa laajennetaan tiedusteluperusteiseksi, mutta ei kriminalisointien kautta.” (s. 130)

”Kansallinen uhka” spekulatiivinen

Poliisilain uudessa 5 a luvussa säädettäisiin muista tiedustelumenetelmistä kuin tietoliikennetiedustelusta, josta säädettäisiin lisäksi omassa laissaan. Poliisilain luvun 3 §:ssä säädettäisiin siviilitiedustelun kohteina luetellaan uhkaluettelo, joissa mainitaan mm. ”valtio- ja yhteiskuntajärjestystä uhkaava toiminta” ja ”kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta uhkaava kriisi” (s. 134).

Ehdotuksessa nimenomaisesti huomautetaan, että ilmaisulla ”uhka” tarkoitettaisiin tilanteita, joissa kansallinen turvallisuus ei ole välittömästi vaarantumassa. Tiedonhankinta voisi siten koskea myös toimintaa, joka jatkuessaan saattaisi vaarantaa kansallista turvallisuutta (s. 134). Tuomioistuin päättäisi telekuuntelusta suojelupoliisin päällystön kuuluvan poliisimiehen vaatimuksesta. Telekuuntelulle säädettäisiin kuuden kuukauden lupa-aika.

Lisäksi säädettäisiin uusi laki tietoliikennetiedustelusta siviilitiedustelussa, jossa siviilitiedusteluviranomaisena toimii suojelupoliisi. Perusteet ovat samat kuin poliisilain uudistettu 5 a luvun 3 §:n kymmenen kohdan uhkaluettelo (s. 138). Tietoliikennetiedustelun toteuttamisen kytkentöjen ja liityntöjen tekijä sekä luvanmukaisen tietoliikenteen luovuttaja olisi Suomen Erillisverkot Oy (s. 139). Tietoliikennetiedustelun edellytykseksi säädettäisiin paperin tasolla sekä menetelmän tuloksellisuus että välttämättömyys. Lisäksi viitataan komeasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen – ja näin luottamus lainsäätäjässä ja lukijassa herää vastuulliseen toimintaan. Vai herääkö?

”Tietoliikennetiedustelulle asetettaisiin tiukempi edellytys kuin poliisilain 5 a luvussa säädettäväksi ehdotetuille viestintään kohdistuville tiedustelumenetelmille. Ratkaisun taustalla on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Szabo & Vissy v. Unkari, jonka mukaan tietoliikennetiedustelun käytön tulisi olla yleisellä tasolla ehdottoman välttämätöntä demokraattisten instituutioiden suojaamiseksi, ja yksittäisen tiedusteluoperaation yhteydessä ehdottoman välttämätöntä olennaisen tärkeän tiedon saamiseksi.” (s. 142).

”Tietoliikennetiedustelun välttämättömyydellä tarkoitettaisiin viimesijaisuutta eli sitä, että tietojen hankkiminen muulla keinolla olisi mahdotonta tai kohtuuttoman vaikeaa.” (s. 142).

Esityksessä tukeudutaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön, joka on korostanut myös tiedonhankinnan kohdehenkilön oikeutta tehokkaisiin oikeusturvakeinoihin lainvastaista viranomaistiedonhankintaa vastaan:

”Oikeusturvakeinojen käytön edellytyksenä on yleensä, että henkilö saa tiedon hänen oikeuksiaan mahdollisesti loukkaavasta viranomaisten toiminnasta. Viranomaisella tulisi näin ollen olla velvollisuus oma-aloitteisesti ilmoittaa henkilölle tähän kohdistetusta tiedonhankinnasta sitten kun yksilöllinen este ilmoittamiselle on poistunut.” (s. 151)

”Suojelupoliisin velvollisuus ilmoittaa kohdehenkilölle tietoliikennetiedustelusta olisi tässä laissa säädetty verrattain rajatuksi. Tätä kompensoitaisiin säätämällä tiedustelun oikeudellista valvontaa koskevassa laissa ( / ) jokaiselle oikeus tehdä tietoliikennetiedustelua koskeva tutkimispyyntö tiedusteluvaltuutetulle.” (s. 151)

”Ilmoittamisvelvollisuuden rajaaminen on perusteltua siksi, että tietoliikennetiedustelu saattaa puuttua eri vaiheissaan eri laajuudessa eri henkilöiden luottamuksellisen viestin salaisuuden suojaan. Silloin kun puuttuminen on ollut lievää tai ohimenevää tai sitä koskevat tiedot on hävitetty tiedusteluviranomaisen hallusta, ei ilmoittamiseen voida katsoa olevan syytä.” (s. 151)

”Jokaisella olisi oikeus edellä todetusti kannella tietoliikennetiedustelusta tiedusteluvaltuutetulle täysin katsomatta siihen, onko hänelle tullut ilmoittaa siitä. Tiedusteluvaltuutettu myös valvoisi sitä, että suojelupoliisi soveltaa ilmoittamista koskevia säännöksiä oikein.” (s. 152)

Kun esityksen yksityiskohtia luetaan tarkemmin, vakuuttelu ei sittenkään ole aivan uskottava. Se “jokainen” ei välttämättä tiedä, että häneen on kohdistettu tietoliikennetiedustelua, jotta hän voisi kannella menettelystä.

Siviilitiedusteluun miljoonia euroa vuodessa

Sisäministeriön julkaiseman selvityksen mukaan suojelupoliisin kulut kasvaisivat yli 12 miljoonaa euroa vuodelle 2018 lakiesityksen johdosta (s. 158). Lisäksi sisäministeriön toimintamenot kasvaisivat vuosittain noin 350 000 euroa (s. 159).

Muussa poliisihallinnossa toimintamenot kasvaisivat lain voimaantulon jälkeen laskelman mukaan 1 320 000 euroa vuodessa (s. 162). Oikeuslaitoksen kulut kasvaisivat vuodesta 2019 alkaen lain voimaantultua 944 000 euroa vuodessa (s. 163).

”Ei rikossidonnaista”

Lakiehdotuksen yksityiskohtaisemmassa perustelussa käy ilmi myös lainsäätäjien oma spekulaation ”kansallisen turvallisuuden” epämääräisyydestä, kun Poliisilain 1 luvun 1 §:n kohtaa poliisin tehtävistä määritellään:

”Kansallinen turvallisuus on yksi niistä perusteista, joka ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan voi oikeuttaa puuttumisen yksityiselämän suojaan. Valtioilla on varsin laaja harkintamarginaali sen suhteen, millaisen toiminnan ne katsovat uhkaavan kansallista turvallisuuttaan” (s. 177).

Yksityiskohtaisissa perusteluissa painotetaan, että ”tiedustelumenetelmien käyttö ei olisi rikossidonnaista” (s. 182).

”Tiedustelumenetelmien käyttöedellytykset määriteltäisiin 5 a luvussa kansallisen turvallisuuden suojaamisen lähtökohdista. Tällä tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että tiedonhankintaintressi suuntautuu kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavaan toimintaan, eikä epäiltyyn tai oletettuun rikokseen ja siihen osallisiin” (s. 182).

Mikä merkille pantavaa, että voimassa olevan Rikoslain mukaankin Suomessa on rikokset maanpetoksesta ja monenlaisista tietoverkkorikoksista kuin myös kiihottamisesta kansanryhmää vastaan jne. Tiedustelulainsäädäntöä ei linkitetä rikosepäilyihin näiden voimassaolevien rikoslain pykälien mukaan, vaan korostetaan tehtävää myös ilman rikosepäilyä. Tämä voi tarkoittaa vain jotain huomattavasti vähäisempää toimintaa, vaikka kutsutaan ”kansalliseksi uhkaksi”, kun kyse ei ole edes rikoksen epäilystä. Esityksessä lausutaan näinkin selvästi yksityiskohtaisessa lakipykälien käsittelyssä:

”Kyse voi olla toiminnasta, joka ei ole Suomen lain mukaan rikos eikä voisi sellaiseksi muodostuakaan” (s. 186).

Lakiesityksen mukaan tiedustelumenetelmien kohteena voisi olla henkilö tai henkilöryhmä (s. 186). Esityksessä käsitellään tiedustelumenetelmien kohteena terrorismia ja ”vierastaistelijoita” (s. 187), mutta myös tiedustelumenetelmien avulla voitaisiin hankkia selvitystä siitä, miten vieraan valtion tiedustelu toimii, ketkä toimivat ulkomaisen tiedustelupalvelun lukuun tai hyväksi (s. 187). Lisäksi säädettävän pykälän mukaan tiedustelumenetelmien kohteena voi olla valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen kumoamis- tai muutospyrkimykset (s. 187).

Jahdataan “informaatiovaikuttamista”

Uuden lain 5a luvun 3 §:ssä määrätään siviilitiedustelun kohteet paperilla, mutta valitettavasti lainlaatijan selitysosa tekee erityisesti vallitsevan poliittisen ilmapiirin ja hysterian avaimeksi kohdan 7 käytölle, koska näitä kohtia ei ole nimenomaisesti sidottu edes rikosepäilyyn.

Esityksessä nimenomaisesti huomautetaan siviilitiedustelun kohteita määrittävän 3 §:n esittelyssä kohdassa 7, että vieras valtio voi pyrkiä toteuttamaan toimenpiteitään siten, ettei kohdevaltio voi olla varma, onko kyseessä vieraan valtion ohjaama tavoitteellinen operaatio vai ei:

”Tällaista toimintaa voi olla esimerkiksi se, että suomalaiseen ja ulkomaiseen kansalaismielipiteeseen pyritään vaikuttamaan levittämällä järjestelmällisesti väärää tietoa Suomen politiikasta julkisuudessa. Tietoa voitaisiin tällöin hankkia siitä, mikä taho tai ketkä ovat Suomeen kohdistetun informaatiovaikuttamisen takana sekä siitä, mitä tällaisella toiminnalla tavoitellaan” (s. 189).

Tiedustelumenetelmien käytön edellytyksistä säädettävässä pykälässä ja momentissa asetettaisiin yleinen käyttöedellytys ja tuloksellisuusvaatimus:

”Voidaan olettaa saatavan tietoja kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavasta toiminnasta” (s. 183).

Tulisivatko he tiedustelun kohteiksi?

Näiden edellä kerrottujen satojen sivujen laveiden lupausten jälkeen on vain tulkinnallinen “haaste”, milloin Suomi Ensin, MV-lehti tai joku yksittäinen henkilö todetaan tiedusteluviranomaisen sopivaksi kohteeksi. Tuomioistuimessa menee uuden lain ja lain esitöiden mukaisesti läpi tiedustelupyynnöt, jos niitä sinne jätetään, kun laki on kirjoitettu kyseenalaisesti. Entäpä jos tällainen henkilö lausuu mielipiteensä ja vaihtaa mielipiteitä tiedustelulainsäädäntöä laatineiden henkilöiden ehdotuksessa pelottavana kokeman Venäjän median tai viranomaisten kanssa, vaikka suomalaista henkilöä ei voisi epäillä mistään rikoksesta?

Pelkän hysterian ja spekulaation avulla on kovin moni taho nimetty jo nykyään vailla perusteita ”rupla-rahoitteiseksi”, mikä riittäisi esitysten mukaan uuden lain 5a luvun 3 §:n kohdan 7 mukaan tiedustelun perusteeksi.

 

Julkaistu alunperin MV-lehdessä.