Toisen maailmansodan aikaiset ilmakuvat paljastavat: Treblinka ei ollut kuolemanleiri, kuten juutalaistoimijat valehtelivat

Julkaisemme referoituna ja suomentaen Renegade Dribune -lehdessä olevan artikkelin “Wartime Aerial Photos of Treblinka Destroy jewish Death Camp Lies ^[1]” [Sota-ajan ilmakuvat paljastavat: Treblinka ei ollut kuolemanleiri, kuten juutalaistoimijat valehtelivat], jonka ovat hiljattain kirjoittaneet Mark Weber ja Andrew Allen.  

Kirjoituksessa esiintyvät, Magneettimedian toimittajan lisähuomautukset ovat merkityt suluilla (). 

Virallisen juutalaistoimijoiden painostaman historiankirjoituksen mukaan Treblinka oli toisen maailmansodan aikana kansallissosialistisen Saksan perustama tuhoamisleiri, jossa on arvioitu surmatun 700 000 – 1 400 000 ihmistä. Suurin osa näistä arvioidaan olleen juutalaisia. Väitetään, että Treblinka oli yksi kolmesta itäiseen Puolaan operaatio Reinhardiksi kutsutun systemaattisen juutalaisten tuhoamisen takia perustetuista leiristä. Muut kaksi olivat Sobibór ja Belzec. Treblinkaa pidetään valtavirtahistorian mukaan Saksan toiseksi tärkeimpänä sodanaikaisena tuhoamiskeskuksena. Vain Auschwitz-Birkenaun on väitetty tuhonneen enemmän ihmishenkiä. 

Yllä esitetyt historialliset väittämät tuhoamisleireistä ovat juutalaismafian valheellista propagandaa, ja holokausti kokonaisuudessaan on maailman röyhkein sekä suurin valhe, kuten jäljempänä esitämme. 

”Ivan kauhea”

Treblinka ^[1] oli jälleen maailman huomion keskipisteenä  vuosien 1987-1988 välillä käydyn oikeudenkäynnin saattelemana. 14 kuukautta kestäneessä oikeudenkäynnissä Jerusalemissa syytettynä oli  ukrainalaistaustainen amerikkalainen tehdastyöläinen John (Ivan) Demjanjukin. 14 kuukautta kestäneen oikeudenkäynnin aikana Jerusalemissa. ”Ivan Kauhean” väitettiin käyttäneen koneita, joiden avulla olisi surmattu kaasuttamalla satojatuhansia juutalaisia Treblinkassa. Israelilainen tuomioistuin, joka tuomitsi hänet kuolemaan huhtikuussa 1988, totesi juutalaisten “silminnäkijälausuntoihin” vedoten, että Treblinkassa olisi surmattu yli 850 000 juutalaista heinäkuun 1942 sekä elokuun 1943 välisenä aikana. 

Kuolemantuomion julistamisen jälkeen Ivan Demjanjukin perhe onnistui löytämään aiemmin salattuja todisteita, jotka olivat suurimmaksi osaksi entisen Neuvostoliiton arkistoista. Nämä arkistot osoittivat, että ”Ivan Kauhea” olikin toinen ukrainalainen henkilö, joka oli nimeltään Ivan Marchenko (tai Marczenko). Nämä uudet todisteet tekivät tyhjäksi viiden juutalaisleiriltä selvinneen oikeudessa antamat todistajanlausunnot, joista kukin oli tunnistanut Ivan Demjanjukin Treblinkan sadistiseksi joukkomurhaajaksi.¹ 

”Kuten historioitsijat tietävät ja kuten terve järki sanoo, tällaiset vuosikymmeniä vanhat todistukset ovat paljon vähemmän luotettavia kuin aikalaisrekisterit tai rikostekniset todisteet. ”²  

(Yllä oleva vahvistaa sitä väittämää, että holokausti perustuu valheille, mielikuvitukselle ja painostukselle. Tätä vahvistaa osaltaan Jürgen Grafin mainio artikkeli – Holocaust or Hoax? ^[2], jonka mukaan valtavirtahistorioitsijoiden väitteiden tutkiminen paljastaa nopeasti, että koko “holokausti” on kokonaan toivoton sekä ristiriitainen kyhäelmä. Virallinen tarina ”juutalaisten joukkotuhonnasta” muuttuu koko ajan. 

Holokaustitarinoiden kuviot ovat yhtäläiset 1984 ilmestyneen George Orwellin romaanin kanssa: ainutta sallittua ”totuutta” varjelevat virkamiehet muuttavat lakkaamatta hyväksyttyä historiantulkintaa.) 

Huomionarvoista on, että Treblinkan maine “tuhoamisleirinä” perustuu lähes kokonaan juuri tällaisiin entisten vankien subjektiivisiin ja vääriin todistajalausuntoihin, jotka ovat osoittautuneet tunnetusti epäluotettaviksi useissa suurissa oikeudenkäynneissä, joissa on oikeudenkäynnin kohteena olleet ”kansallissosialistisen Saksan sotarikokset”.³  

”Ei ole olemassa mitään asiakirjanäyttöä siitä, että Treblinka olisi ollut tuhoamiskeskus. Itse asiassa aikalaisasiakirjat viittaavat siihen, että leirillä oli hyvin erilainen tehtävä.”  

 

Ilmakuvia “tuhoamisleiristä”

Vuonna 1944 saksalainen ilmatiedustelu otti valokuvia Treblinkan ”kuolemanleiristä”, mitkä kuitenkin jäivät visuun kätköön Washingtonin kansallisarkistoon. Valokuvien saadessa julkisuutta 45 vuoden salassapidon jälkeen, ovat ne herättäneet vakavia epäilyjä laajalti hyväksyttyä virallista Treblinkan tarinaa kohtaan, minkä mukaan kyseessä oli teollinen ihmisten tuhoamiskeskus. 

Vuonna 1989 julkisuuden saaneet ja löydetyt saksalaisten ottamat lentotiedustelukuvat, jotka julkaistiin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa osoittavat sen, että Treblinka oli todellisuudessa kauttakulkuleiri.⁴       

Nämä valokuvat osoittavat, että selvästi pienehkö Treblinkan  leirialue ei ollut eristetty ja puhumattakaan kunnollisesta vartioinnista. Valokuvista ilmenee, että leirialuetta ympäröivät puolalaisten maanviljelijöiden viljelysmaat, joihin siis kylvettiin ja niistä korjattiin satoa. 

(Yllä olevan mukaan leiri oli suhteellisen julkinen, missä ei ole voinut tapahtua mitään tuhoamisteollisuutta.) 

Lisäksi leirin hautausmaan alue vaikuttaa aivan ilmeisen pieneltä satojen tuhansien vainajien hautausmaaksi. Kuitenkin on annettu ymmärtää, että kaikki Treblinkassa kuolleet ihmiset haudattiin sinne. 

Nämä kuvat kyseenalaistavat laajalti hyväksytyn tarinan sadoistatuhansista Treblinkan uhreista ja viittaavat sen sijaan siihen, että sinne haudattiin vain ne ihmiset, jotka olivat kuolleet matkan aikana. Rautatiekuljetuksien matkat olivat nimittäin pitkiä.  

Höyrykammiot 

Aikamme valtavirtaisen tiedonvälityksen mukaan Treblinkassa tapettiin satojatuhansia juutalaisia kaasukammioissa, joissa käytettiin polttomoottoreiden myrkyllisiä pakokaasuja. Joskin ”alkuperäisin” Treblinkassa käytetyt tuhoamismenetelmät olisivat olleet juutalaisten tappamista ”höyrykammioissa”.  

(Yllä oleva moottorien yhteydessä tarkoittanee kaasukammioita, joissa uhrit olisi muka surmattu  Puna-armeijalta ^[4] kaapatun tankin ^[5] polttomoottorin pakokaasulla ^[6]. Kyseessä olisi siis ollut vesijäädytteinen V-8 bensiinimoottori.) 

“Lontoossa 1942 Varsovan ghetton maanalaisen järjestön silminnäkijälausunnon mukaan juutalaisia surmattiin Treblinkan ”tuhoamisleirillä” “höyryllä”, joka virtasi kammioon lukuisten putkien rei’istä”.⁵ “Elokuussa 1943 New York Times –lehti uutisoi, että Treblinkassa oli jo tapettu kaksi miljoonaa juutalaista höyryttämällä heidät hengiltä^.6” 

Treblinkan leirien höyrymenetelmällä tappamisen tarina esitettiin yksityiskohtaisesti myös New Yorkissa vuonna 1943 julkaistussa teoksessa The Black Book of Polish Jewry, jota ”sponsoroivat” Albert Einstein, rouva Eleanor Roosevelt, kongressiedustaja Sol Bloom, New Yorkin pormestari Fiorello LaGuardia sekä tietyt muut tunnetut vaikuttajat.⁷ Myyttiä esiteltiin myös teoksessa Lest We Forget, jonka Maailman juutalaiskongressi julkaisi New Yorkissa vuonna 1943. Siinä kuvataan yksityiskohtaisesti kuinka juutalaisia höyrystettiin kuoliaaksi, ja lisäksi kirjassa on kuvaus kaaviosta, josta ilmenee väitetyn kattilahuoneen sijainti, missä tätä “elävää höyryä” tuotettiin.⁸ 

“Yhdysvaltain tärkeimmän tiedustelupalvelun OSS:n vuonna 1944 laatiman silminnäkijäkertomuksen mukaan Treblinkan leirin juutalaiset ”tapettiin yleensä höyryllä, eikä kaasulla, kuten aluksi epäiltiin”.⁹ 

Nürnbergin oikeudenkäynnissä (tai paremminkin näytösoikeudenkäynnissä) 1945-1946 aikana esitettiin kaksi ristiriitaista tarinaa: höyrystäminen sekä kaasuttaminen. Treblinkan entinen vanki Samuel Rajzman todisti, että juutalaiset tapettiin siellä kaasukammioissa.¹⁰ Sekoittaakseen asioita entisestään Rajzman oli muutamaa kuukautta aikaisemmin todennut, että juutalaisia tapettiin Treblinkassa laitteella, joka imi ilman pois kammioista, jossa uhrit siten tukehtuivat.¹¹ 

Nürnbergin oikeudenkäynnissä amerikkalaiset syyttäjät kannattivat höyryllä surmaamisen tarinaa. Todisteeksi esitettiin 5. joulukuuta 1945 päivätty Puolan hallituksen raportti USA-293. Siinä väitettiin, että juutalaisia tapettiin leirillä ”kammioissa, jotka oli täytetty höyryllä”. Kyseinen raportti, jossa ei ole ainuttakaan merkintää myrkkykaasumurhista, julkaistiin Nürnbergin oikeudenkäynnin virallisessa pöytäkirjassa asiakirjana PS-3311.¹² 

Eräs amerikkalainen syyttäjä viittasi mainittuun raporttiin pitäessään puhetta tuomioistuimelle 14. joulukuuta 1945.¹³ 

Vaikka yksikään hyvämaineinen historioitsija ei nykyään tue ”höyry”-tarinaa, eikä siitä ole kuultu juuri mitään viime vuosikymmeninä, se herätettiin henkiin vaikutusvaltaisen juutalaisen Anti-Defamation League of B’nai B’rith -järjestön julkaisemassa laajalevikkeisessä kirjasessa vuosina 1979 sekä 1985.¹⁴  

Jonkin kaltaisia ”höyrykammioita” on saatettu tosin käyttää, mutta vain tauteja levittävien syöpäläisten tuhoamiseen, eikä ihmisten. Tällaista desinfioivaa höyrystämistä käytettiin yleisesti saksalaisten leireillä liittoutuneiden sotavankien, kuten myös juutalaisten terveyden ylläpitämiseksi.¹⁵ 

Treblinkan siirto- ja työleirillä, ja etenkin Auschwitzin työleirillä oli moderneja ^[7] syanidikaasukammioita. Tätä ei kiistä kukaan. Kaasua ei kuitenkaan käytetty ihmisten murhaamiseen vaan vaatteiden desinfiointiin ja kulkutautien torjumiseen. Kaasukammioilla siis pelastettiin juutalaisten ja muiden vankien henkiä.  

Miltei välittömästi toisen maailmansodan jälkeen Juutalaisten maailmankongressi julkaisi 559-sivuisen teoksen The Black Book (Mustakirja), jossa kerrottiin todellisista ja kuvitelluista juutalaisiin kohdistuneista sodanaikaisista julmuuksista. Kirjassa väitetään, että pelkästään Treblinkassa tapettiin kolme miljoonaa ihmistä, ja että tappamiseen olisi käytetty kolmea pirullista tekniikkaa, kuten esimerkiksi myrkkykaasua ja höyryä, joiden välityksellä olisi saatu hengiltä noin 10 000 juutalaista päivittäin. Mutta eniten käytetty menetelmä oli kuulemma hapettomat kammiot, joista ilma olisi pumpattu ulos tehokkailla erikoispumpuilla.¹⁶  Eräs entinen vanki todisti pian sodan jälkeen, että Treblinkan uhrit ”myrkytettiin erilaisilla kaasuilla tai tukehdutettiin kammioissa, jotka olivat tyhjiöitä”.¹⁷ 

Yhdysvaltalainen tuomari Michael Angelo Musmanno lausui Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä, että: 

 ”kuolema aiheutettiin täällä [Treblinkassa] kaasulla, höyryllä sekä sähkövirralla.” 

 Viitaten Nürnbergin asiakirjaan PS-3311 Musmanno totesi: 

 ”Kun kammiot olivat sulloutuneet [ihmisistä] täyteen, ne suljettiin ilmatiiviisti ja höyry päästettiin sisään.”¹⁸  

Eräässä oudoimmassa Treblinkan “tuhoamisleirin” “joukkotuhontaan” liittyvässä kertomuksessa väitettiin, että juutalaiset tapettiin siellä ”hitaasti vaikuttavalla” kaasulla. Tarina oli julkaistu puolalaisessa maanalaisessa lehdessä syyskuussa 1942.¹⁹   

Näin lehdessä uutisoitiin: Kaasukammioihin mennään 300-500 ihmisen ryhmissä. Ryhmän saapuessa kammioon suljetaan se välittömästi ja ilmatiiviisti sekä kaasutetaan. Näin menetellään kunkin ryhmän kohdalla. Kaasu ei vaikuta heihin välittömästi, koska juutalaisten on vielä jatkettava matkaa muutaman kymmenen metrin päässä oleviin kuoppiin, joiden syvyys on 30 metriä. Siellä he menettävät tajuntansa, ja kaivinkone peittää heidät ohuella maakerroksella. Sitten saapuu toinen ryhmä. 

Vaikka esimerkiksi Treblinkan ”kaasutuksista” kertoneiden tarinat eivät vakuuta enää edes holokaustifundamentalisteja, ei asiasta saa puhua ääneen. ”Vapaat” ja ”demokraattiset” maat, kuten Saksa, Ranska, Sveitsi ja Itävalta (ehkä pian myös Suomi) ovat päättäneet, että ristiriitaisuuksista puhuvat vaiennetaan oikeusteitse. Emme saa nähdä, sanoa emmekä kuulla mitään, sillä muutoin loukkaamme holokaustiuskovaisia. 

Sitten keksittiin kaasukammiot 

Höyrykammiot, happokylvyt, sähkökammiot, uppoavat lattiat ja kalkkijunat ovat menettäneet uskottavuutensa sekä vaipuneen historian lehtien unholaan. Mutta ne on korvattu ”kaasukammioilla ^[2]”. Valtavirtahistorioitsijat ovat jo vuosikymmenten ajan kinastelleet siitä, missä kaasukammiot sijaitsivat? 

Artikkelin loppuosa 

Artikkeli käsittelee vielä esimerkiksi juutalaisten tappamista dieselkaasulla²⁰ ja silminnäkijälausunnon²¹, mitkä ovat jo siinä määrin ylimitoitetun mielikuvituksellisia, että niiden julkaiseminen ei ole edes tarpeellista. Mainitsemisen arvoista on vielä jäljempänä esitetty Treblinkan työleiri. Nimittäin puolalaisia ja juutalaisia työskenteli suuressa hiekka- ja soranlouhoksessa Treblinkan työleirillä.²² 

Kuten sodanaikaiset ilmatiedustelukuvat kiistatta osoittavat, Treblinka T-I -työleiri sijaitsi sen rautatien päässä, minkä varrelle sijoittui myös väitetty Treblinka T-II -tuholeiri. Tämä seikka vahvistaa sitä väittämää, jonka mukaan T-II-leiri ei ollut erityisen salainen, koska rangaistustyövangit kuljetettiin junalla julkisesti T-I- leirille ja sieltä takaisin välittömästi oletetun huippusalaisen T-II-”tuhoamisleirin” ohitse.²³  

Todellisuudessa Treblinka toimi siirtoleirinä. Treblinka ei ollut ensinkään salainen, eikä tuhoamisleiri. Mainittulla leirillä ei ollut kunnollista vartiointia, leiri ei ollut salainen, kuten Treblinkan entiset vangit että virkamiehet ovat sen vahvistaneet. 

Juutalaisvanki Richard Glazer todisti myöhemmin ”Salassapito? Hyvänen aika, Treblinkassa ei ollut mitään salaisuutta”. ”Kaikkien puolalaisten Varsovan ja sen läheisyydessä on täytynyt tietää siitä sekä elää sen tuotoilla. Kaikki talonpojat tulivat tekemään vaihtokauppaa, Varsovan huorat tekivät kauppoja ukrainalaisten kanssa – se oli sirkus kaikille.” 

Puolalaiset maanviljelijät viljelivät peltojaan, jotka rajoittuivat suoraan leiriin. ”Ja monet muutkin”, kertoi juutalainen eloonjäänyt Berek Rojzman, ”he tulivat aidan luo tekemään vaihtokauppaa, mutta enimmäkseen ukrainalaisten kanssa, mutta myös meidän kanssamme.”²⁴ 

Ilmavalokuvat ja leirin pohjapiirustukset 

 

Yllä olevaa Treblinka II -leirin kaaviota käytettiin ”Treblinka-oikeudenkäynnissä” Düsseldorfissa, jossa kaikki syytetyt ja todistajat muka ”hyväksyivät sen”. Tässä kaaviossa leirin yleinen muoto ei ole ainoastaan epätarkka, vaan siinä ei myöskään ole mittakaavaa, mikä antaa harhaanjohtavan vaikutelman näyttämään alueen todellista suuremmalta. Väitetyt ”tuhoamiskaasukammiot” ovat merkityt kohtiin 32 ja 33. Uskotellut joukkohautauspaikat, jotka ovat piirretyt numerolla 34, eivät ole tarpeeksi suuria, jotta niihin olisi voitu haudata satojatuhansia vainajia, joiden vakuutetaan olleen haudattu sinne. [From: Eugen Kogon, et al., Nationalsozialistische Massentotungen durch Giftgas (Frankfurt: 1986), s. 342.]. 

Encyclopedia of the Holocaust -teoksessa on esitetty tämä Treblinkan leiriä kuvaava kaavio, joka kuvastaa epätarkasti suorakulmion muotoista leiriä. Tuhoamistarkoitukseen väitetyt ”kaasukammiot” ovat merkityt kohtiin 32 ja 33. Oletetut joukkohautausalueet on merkitty 34. [From: Israel Gutman, toimittaja, Encyclopedia of the Holocaust (New York: Macmillan, 1990), nide 4, s. 1485.] 

Alla oleva kuva on Treblinka II -leiristä vuosien 1942-1943 väliltä. Kuva perustuu sodanaikaisiin ilmakuviin, julkaistuihin, lähteisiin sekä sodanjälkeen paikan päällä tehtyihin tarkastuksiin. (Tekijänoikeus 1991, Janusz Patek. Jäljennetty luvalla.) 

Treblinka kakkosen (”kuolemanleirin”) sijaintipaikka on tämän ilmatiedustelukuvan keskellä. Kuva on otettu ilmeisesti syyskuussa 1944. Puolalaisten maanviljelijöiden viljelemät pellot ovat havaittavissa suoraan T -II -leirin vieressä, mikä viittaa siihen, että leiriä ei ollut vartioitu tai suljettu huolellisesti. Oikealla ylhäällä näkyy pieni osa Malkinia-Siedlce-päätietä. Alhaalla näkyy selvästi Treblinka I:n työleirialuetta, joka sijaitsee aivan louhosalueen alapuolella. 

 

Lopuksi 

Holokausti on lukuisilla revisionistien kirjoituksilla ja tutkimuksilla todistettu huijaukseksi. Miten on mahdollista, että siihen uskoo yli 90 prosenttia ihmisistä. Selitys on siinä, että juutalaismafialla on hallussaan niin paljon tiedotusvälineitä, he johtavat maailman vapaamuurarijärjestöä, heillä on varaa lahjoa historioitsijoita ja tiedottajia ja heillä on voimakkaat kansalliset sekä globaalit painostusjärjestöt. 

Se, että holokausti myytti on saatettu uskonnon asemaan nauttimaan oikeudellista suojelua, kertoo aukottomasti juutalaismafian hyvin merkittävästä kansainvälisestä valta-asemasta. 

Huomionarvoista on, että Nürnbergissä holokaustihuijaus kypsyi nykyiseen muotoonsa. Liittoutuneet saivat haluamansa tarinan murhaamalla ja kiduttamalla todistajia valikoidusti. Nürnbergin näytösoikeudenkäynnit alkoivat 1946, jolloin maailmankuulu ”kuuden miljoonan uhrin” lukumäärä oli jo kirjoitettu kiveen ^[14]. 

Tuomioistuin ei päätynyt lukuun ”6 000 000” objektiivisen tutkimustyön kautta. Sen sijaan lukua pidettiin kyseenalaistamattomana lähtökohtana ja sitä toistettiin saksalaisvangeille kidutuksen yhteydessä. Kidutus päättyi vasta, kun vangit suostuivat ”tunnustamaan” 6 000 000 juutalaisen holokaustin tuomareille. 

Kaikki merkittävät vastaajat ovat kertoneet, etteivät he tienneet mitään juutalaisten joukkotuhonnasta ennen Nürnbergin näytösoikeudenkäyntejä. 

Juutalaismafian ja holokaustin valta-asema on järkkymätön 

Israelia ja poliittista juutalaisuutta jo vuosikymmenten ajan tutkinut Norman Finkelstein kutsuu ilmiötä holokaustiteollisuudeksi. Hän on kirjoittanut aiheesta myös kirjan The Holocaust Industry, joka on lainattavissa myös monissa Suomen kirjastoissa. Finkelstein on itsekin juutalainen, joka kuitenkin vastustaa jyrkästi sionismia sekä muiden muassa juutalaisverkostojen laitonta toimintaa kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla. Finkelsteinin molemmat vanhemmat olivat Puolassa toisen maailmansodan aikaan. Sotavuodet olivat rankkoja, eivätkä eurooppalaiset juuri pitäneet juutalaisista. Finkelstein menetti omien sanojensa mukaan kaikki sukulaisensa vanhempiaan lukuun ottamatta. Moneen vuoteen ketään ei kuitenkaan kiinnostanut hänen sukulaistensa kohtalo. Yleinen asenne oli, että historiaa ei tulisi jäädä suremaan. Laaja kiinnostus ”holokaustia” kohtaan heräsi vasta, kun ilmiön taloudellinen ja poliittinen potentiaali selvisi. Yhtäkkiä kaikki aikakauslehdet, radio-ohjelmat, kirjat ja elokuvat olivat täynnä juutalaisten kärsimyksiä. 

Holokaustiteollisuus on ”holokaustin” käyttämistä hyväksi esimerkiksi taloudellisen, poliittisen (sionismi) ja kulttuurillisen hyödyn tavoittamiseksi. Kaupallinen ja tuotteistettu ”holokausti” on historiallista kuvastoa jäljittelevää fiktiota. Se on myös väkivaltapornoa, jossa ”jalo” päämäärä oikeuttaa tökeröimmätkin valheet toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Klassisena esimerkkinä tästä mainittakoon ihmisen nahasta tehdyt lampunvarjostimet. Koska holokaustioppiin liittyy ajatus siitä, että juutalaisten kärsimys on ainutlaatuinen luku historiassa, ei järjettömimpiäkään kauhutarinoita ole kohteliasta epäillä. Kun esimerkiksi Jerzy Kosinskin ultraväkivaltainen teos Kirjava lintu ^[15](”maailman vanhin holokaustihuijaus”) paljastui väärennökseksi, sionistit eivät suostuneet lopettamaan kirjan markkinointia. ”Kaikki kirjassa väitetyt asiat olisivat voineet tapahtua, kärsimystarinamme on ainutlaatuinen!” 

Juutalaismafian järkkymätön hegemonia paljastuu selvästi Sveitsin ^[16] tapauksessa. Siellä maan hallitus ja pankit painostettiin holokaustiteollisuuden koneistoon, jossa paine oli poliittista, taloudellista ja kulttuurillista. Instrumentteinaan mafia käytti nöyryytystä, uhkailu ja taivuttelua, missä juutalaisjärjestöt vaativat Sveitsiltä 7–20 miljardia dollaria, joiden väitettiin jääneen nostamatta ”holokaustin uhrien” henkilökohtaisilta tileiltä. Tähtitieteelliseen summaan oli päädytty jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kehitetyllä holokaustimatematiikalla, sillä arviolle ei ollut mitään perusteita. Sveitsi ilmoitti, että maan pankeilla on yhteensä 775 uinuvaa tiliä ja niissä on yhteensä noin 32 miljoonaa dollaria rahaa. Tietenkään kaikki uinuvat tilit eivät kuuluneet juutalaisille ja vielä harvemmat niistä kuuluivat toisen maailmansodan aikoihin talletuksia tehneille Euroopan juutalaisille. Sveitsin kokema poliittinen paine oli kuitenkin niin kovaa, että maa lupasi lahjoittaa koko 32 miljoonan dollarin potin juutalaisjärjestöille! Olisiko mikään muu etninen ryhmä voinut marssia Sveitsin valtiojohdon puheille ja pakottaa valtion lahjoittamaan pankkien ylimääräiset varat itselleen? Koko tapahtuma oli täysin absurdi! 

32 miljoonaa dollaria ei kuitenkaan riittänyt juutalaisille. Itse asiassa he raivostuivat ja pitivät Sveitsin “mitätöntä” tarjousta loukkaavana. Juutalaiset kutsuvat asennettaan chutzpahiksi, joka tarkoittaa ei-juutalaisten ylimielistä ja röyhkeää kohtelua. Typerys ei ole se, joka vaatii, vaan se, joka antaa. Kiristäessään pankkeja juutalaisilla oli kaksi identiteettiä. Julkisuudessa he esiintyivät vainottuna uhrikansana, joka ”holokaustin” jälkeen joutui kärsimään arabien ja kitsaiden sveitsiläispankkien ”antisemitismistä”. Poliitikkoja ja pankkeja uhkaillessaan juutalaiset sen sijaan sovelsivat chutzpahia ja esiintyivät piinkovina, kylmäverisinä sekä kansainvälisesti verkostoituneina pelureina, jotka voisivat murskata Sveitsin, mikäli se ei taipuisi. Kiristystä johti kansainvälinen sionistinen lobbausryhmä World Jewish Congress (WJC). WJC käytti hyväkseen suhteitaan erittäin rikkaaseen US Holocaust Memorial Museum -museoon sekä pahamaineiseen Simon Wiesenthal Centeriin. Kolmikolla on Yhdysvalloissa niin paljon vaikutusvaltaa, että se pystyi patistamaan myös maan kongressin ja edustajainhuoneen pankkikomiteat liikekannalle. Tämä ei ole ”antisemitistinen salaliittoteoria”, vaan tapausta tutkineen juutalaisen Norman Finkelsteinin objektiivinen kuvaus siitä, kuinka sionistinen talous ja maailmanpolitiikka toimivat yhteistyössä juutalaisten etujen ajamiseksi. 

Merkillista on, että ”antisemitismistä” ja ”rasismista” alituiseen valittavat juutalaiset käynnistivät myös äärimmäisen rasistisen mustamaalauskampanjan Sveitsiä vastaan. Kun maa ei suostunutkaan maksamaan 20 miljardia dollaria WJC:lle. Simon Wiesenthal Centerin palkkaamana englantilainen toimittaja Tom Bower esimerkiksi kutsui sveitsiläisiä julkisuudessa ”verirahoja rohmunneiksi varkaiksi”, ”maailman ahneimmaksi kansaksi”, ”kansanmurhankauppiaiksi”, ”yksinkertaisiksi mutta kaksinaamaisiksi” sekä ”harvinaisen vastenmieliseksi kansaksi, joka ei ole tuottanut suuria taiteilijoita, sankareita tai valtiomiehiä”. Mitä tapahtuisi, jos tunnettu toimittaja sanoisi samaa juutalaisista? 

Juutalaismafian poliittinen ja julkinen paine Sveitsiä vastaan jatkui vuosia. Sveitsin asema kävi yhä tukalammaksi, joten 32 miljoonan dollarin tarjousta nostettiin ensin 500 miljoonaan ja sitten 600 miljoonaan. Juutalaiset olivat hurjistuneita ja he protestoivat näyttävästi sveitsiläisten ”saituutta” vastaan. Oli aika nostaa panoksia. 1998 Juutalaiset onnistuivat pakottamaan Yhdysvaltojen hallituksen uhkaamaan Sveitsin valtiota talouspakotteilla, mikäli valitun kansan tahtoon ei välittömästi alistuttaisi. Sveitsi myöntyi lahjoittamaan juutalaisille 1,25 miljardia dollaria vastineeksi vuosien uhkailusta ja mustamaalauksesta. Tapauksen rohkaisemina juutalaiset ovat aloittaneet samanlaisia hankkeita myös muissa Euroopan maissa (luonnollisesti Saksassa ^[17], mutta lisäksi esimerkiksi Kreikassa ^[18] ja Unkarissa ^[19]) sekä Yhdysvalloissa. Mikään muu etninen ryhmä ei kykene tähän. 

Markku Juutinen 

Lähteet 

1. F. Dannen, “How Terrible is Ivan?,” Vanity Fair (New York), June 1992, pp. 132 ff.; “New Evidence: Demjanjuk a Nazi Guard, Probably Not ‘Ivan’,” Los Angeles Times, January 16, 1992.; C. Haberman, “Soviet Files Are Presented… ,” The New York Times, June 2, 1992, p. A6. 

2. On the unreliability of such testimony, see John Cobden’s review of Witness for the Defense (by E. Loftus and K. Ketcham) in The Journal of Historical Review, Summer 1991, pp. 238-249.; Samuel Gringauz, a Jewish historian who was himself interned in the Kaunas ghetto during the war, wrote: “Most of the memoirs and reports [of Holocaust survivors] are full of preposterous verbosity, graphomanic exaggeration, dramatic effects, overestimated self-inflation, dilettante philosophizing, would-be lyricism, unchecked rumors, bias, partisan attacks and apologies.” (Jewish Social Studies, New York, January 1950, Vol. 12, p. 65.). 

3. On the unreliability of such “eyewitness” testimony in the illustrative case of Frank Walus, who was falsely accused of murdering Jews as a Gestapo officer in Poland, see, for example, “The Nazi Who Never Was,” The Washington Post, May 10, 1981, pp. B5, B8. 

4. These aerial reconnaissance photos are on file in the National Archives (Washington, DC), Cartographic Division (Record Group 373). 
   Several of these reconnaissance photos were published in Germany in 1990 by Udo Walendy in the booklet “Der Fall Treblinka,” Historische Tatsachen, Nr. 44, 1990. (Postfach 1643, D-4973 Vlotho, Germany). See especially pages 13, 31, 34, 35, 38. In this booklet, Walendy cites specific archival source references from the US National Archives for these photographs. Unfortunately, these specific references are not always quite accurate. The specific source references cited by Walendy are:GX 12225 (or 122225?), Exp. 257 (and 258, 259?). (November or May 1944) 
   GX 180 D F 934/44 SK , Exp. 246 (May 18, 1944) 
   GX 12299 B A -2249, Exp. 014 (July 10, 1944) 
   GX 72 F 933/44 SK, Exp. 139, 140 (May 13, 1944) 
   GX 1946 F 2926 /44 SK, Exp. 062 (Sept. 18, 1944) 
   GX 937 F 13 A 6099, Exp. 74 
   GX 12250 F 2795 SK, Exp. 045 (Sept. 2, 1944) 
   GX 12290 F 3086 SK r 2600, Exp. 68 (Oct. 16, 1944) 
   GX 1946 / 44 SD, Exp. 076. 
   GX 12373, Exp. 11 (Sept. 2, 1944)The most important of these Treblinka aerial photographs were made public for the first time in the United States in January 1991 at a meeting in Palo Alto, California. (IHR Newsletter, Feb. 1991, p. 3.). 
   We gratefully acknowledge the assistance of the Polish Historical Society (Stamford, Connecticut) in compiling this essay. 
   Soviet wartime aerial reconnaissance photographs of the Treblinka camp site almost certainly exist, and are very probably still held in Russian archives. If so, they should be made public. 

5. “Likwidacja zydowskiej Warszawy, Treblinka,” Biuleytn Zydowskiego Instytutu Historycznego (Warsaw), Jan.-June 1951, pp. 93-100. Quoted in: Carlo Mattogno, “The Myth of the Extermination of the Jews ^[20],” The Journal of Historical Review, Fall 1988, pp. 273-274, 295 (n. 16). 

6. New York Times, Aug. 8, 1943, p. 11. Reprinted in: The Record: The Holocaust in History (New York: ADL, 1985), p. 10. (The Record was also distributed as an advertising supplement to the New York Post, April 17, 1978.) 

7. Jacob Apenszlak, ed., The Black Book of Polish Jewry (New York: 1943), pp. 142-143, 145. 

8. World Jewish Congress, Lest We Forget (New York: 1943), pp. 4, 6-7.; See also the reference to killings at Treblinka by “hot steam” in Hitler’s Ten-Year War On the Jews (p. 149), a book published in New York in 1943 by the “Institute of Jewish Affairs,” an agency of the American Jewish Congress and the World Jewish Congress. 

9. OSS document, April 13, 1944. National Archives (Washington, DC), Military Branch, Record Group 226 (OSS records), No. 67231. 

10. International Military Tribunal, Trial of the Major War Criminals Before the International Military Tribunal, Nuremberg: 1947-1949, (“blue series”), Vol. 8, p. 325. (Feb. 27, 1946) 

11. Rajzman text in: Yuri Suhl, ed., They Fought Back (New York: 1967), p. 130.; This story also appears in: Isaiah Trunk, Jewish Responses (New York: 1982), p. 263. 

12. IMT, Trial of the Major War Criminals Before the International Military Tribunal (IMT “blue series”/ 1947-1949), vol. 32, pp. 153-158; Also published in: Nazi Conspiracy and Aggression (NC&A “red series”/ 1946-1948), Vol. 5, pp. 1104-1108. See also: NC&A (“red series”), vol. 1, pp. 1005-1006. 

13. IMT, Trial of the Major War Criminals (“blue series”), vol. 3, p. 567-568. 

14. The Record: The Holocaust in History. (The NYT report of Aug. 8, 1943, is reproduced here.) 

15. Major S. G. Cowper, “A Note on a Disinfestation Plant Used in a Typhus Hospital for Prisoners of War in Germany,” Journal of the Royal Army Medical Corps, Sept. 1946, Vol. 87, No. 3, pp. 173-176.; “Typhus,” 1922 supplement to Encyclopaedia Britannica. Facsimile reprint in: Carlos Porter, Made in Russia (1988), p. 364.; Globocnik reported in Jan. 1944 that textile goods seized in the course of “Aktion Reinhardt” were disinfected. See: 4024-PS. IMT “blue series,” vol. 34, p. 84. 
    Jacob Seewald, a Polish Jew, spent the war years working as a forester in a German labor camp. When he came down with a severe illness, he was transferred to a hospital, where he recovered. After the war he emigrated to the United States. In a 1983 interview, he recalled that the camp authorities “took us [Jewish workers] into a shower for the steam to kill lice. There we got no clothes, just a bundle with our names on them. Naked. Then they turn on the water for a second — scalding water.” (John C. Bromely, “Stories from the Darkness,” The Denver Post Magazine, Sunday, June 12, 1983, p. 20.) Similar events at Treblinka may perhaps have provided a basis for the camp’s “steam” legend. 

16. Jewish Black Book Comm., The Black Book (1946), pp. 407-408. 

17. Isaiah Trunk, Jewish Responses (New York: 1982), p. 263. 

18. Trials of the War Criminals Before the Nuernberg Military Tribunals (NMT “green series”/ Washington, DC: 1949-1953), vol. 5, pp. 1133-1134. 

19. “Information Bulletin,” Sept. 8, 1942, published by the command of the Polish underground “Armia Krajowa.” Quoted in: Yitzhak Arad, Belzec, Sobibor, Treblinka (Bloomington: 1987), pp. 353 f. 

20. F. Berg, “The Diesel Gas Chambers ^[21],” The Journal of Historical Review, Spring 1984, pp. 15-46. 

21. Shoah (Paris: Fayard, 1985), pp. 126-129. (I am thankful to Dr. Faurisson for pointing this out.) See also: Bradley R. Smith, “Shoah: Abraham Bomba, the Barber ^[22],” The Journal of Historical Review, Summer 1986, pp. 244-253. 

22. I. Gutman, ed., Encyclopedia of the Holocaust (1990), p. 1482. 

23. Note particularly the aerial photograph dated Sept. 2, 1944, in: U. Walendy, “Der Fall Treblinka,” Historische Tatsachen, Nr. 44 (1990), p. 31.; Even today, a visitor to the site is struck by the large size of the quarry pit there. Hundreds (and perhaps thousands) of rail cars must have gone to and from the site (passing by the T-II “extermination camp”) to carry away the sand and gravel excavated from the large pit. 

24. Gitta Sereny, Into That Darkness (London: A. Deutsch, 1974), p. 193.; The Lanzman film “Shoah” also confirms that Polish farmers worked the fields right next to Treblinka. 

_ _ _ _ _ _ 

Wartime Aerial Photos of Treblinka Destroy jewish Death Camp Lies (renegadetribune.com) ^[1] 

J. Graf: Holocaust or Hoax? (vho.org) ^[2] 

[Testimony of SS Scharführer Erich Fuchs in the Sobibór-Bolender trial, Düsseldorf ^[4].] Yitzhak Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka. The Operation Reinhard Death Camps ( 

 Testimonies of SS men, with sources ^[5] 

McVay, Kenneth: The Construction of the Treblinka Extermination Camp ^[6] Yad Vashem Studies, XVI. Jewish Virtual Library.org 

The Auschwitz ”Gas Chamber” Illusion | CODOH ^[7] 

Swiss toll | Books | The Guardian ^[16] 

Myth and the Russian Pogroms Part 3 – The Jewish Role – The Occidental Observer ^[15] 

Germany’s Holocaust Payoff to Israel and World Jewry (ihr.org) ^[17] 

404 Not Found (noodls.com) ^[23] 

Muita tiedostoja ja kirjallisuutta 

Radio Islam – Suomi | Finnish (islam-radio.net) ^[24] 

25. Even more logical and efficient than a gasoline engine — in the view of engineer Friedrich Berg — would have been the “Holzgas” generator, which were in very widespread use in Europe during the war years. See: F. Berg, “The Diesel Gas Chambers ^[21],” The Journal of Historical Review, Spring 1984, pp. 38-41. 

26. Case against J. Hirtreiter, LG Frankfurt, 1951. Justiz und NS-Verbrechen (Amsterdam: 1972), Band 8, p. 264 (270 a-4). 

27. Hans Peter Rullmann, Der Fall Demjanjuk (Sonnenbühl: 1987), p. 149. Source cited: Adalbert Rückerl, NS-Vernichtungslager (1977).; An unsatisfactory explanation has been offered for this remarkable testimony: these witnesses must have been inmates of the nearby Treblinka labor camp, or for some other reason were never in the “extermination” section of the T-II camp. 

28. R. Hilberg, Destruction (1985), p. 879. 

29. Central Commission…, German Crimes in Poland (Warsaw: 1946-1947), vol. 1, p. 97.; Yitzhak Arad, “Treblinka,” in: I. Gutman, ed., Encyclopedia of the Holocaust, pp. 1483, 1485. 

30. Shoah (Paris: Fayard, 1985), pp. 126-129. (I am thankful to Dr. Faurisson for pointing this out.) See also: Bradley R. Smith, “Shoah: Abraham Bomba, the Barber ^[22],” The Journal of Historical Review, Summer 1986, pp. 244-253. 

31. Directive of Nov. 15, 1941. Amtsblatt für den Distrikt Warschau, Dec. 16, 1941, p. 116. Facsimile reproduction in: S. Wojtczak, “Karny Oboz,” Biuletyn Glownej Komisji Badania Zbrodni Hitlerowskich w Polsce (Warsaw), Vol. 26, 1975, pp. 155-156.; Also published in: Amtlicher Anzeiger, Dec. 2, 1941. Cited in: Yitzhak Arad, Belzec, Sobibor, Treblinka (1987), p. 352. Facsimile reproduction in: C. Pilichowski, No Time-Limit for These Crimes (Warsaw: 1980), no page number.; An internal German document dated July 7, 1942, refers to the “Treblinka labor camp,” which means that it was operating at the same time as the nearby “extermination center.” Facsimile is reprinted in: H. Eschwege, ed., Kennzeichen J (East Berlin: 1966), p. 245. 

32. I. Gutman, ed., Encyclopedia of the Holocaust (1990), p. 1482. 

33. Note particularly the aerial photograph dated Sept. 2, 1944, in: U. Walendy, “Der Fall Treblinka,” Historische Tatsachen, Nr. 44 (1990), p. 31.; Even today, a visitor to the site is struck by the large size of the quarry pit there. Hundreds (and perhaps thousands) of rail cars must have gone to and from the site (passing by the T-II “extermination camp”) to carry away the sand and gravel excavated from the large pit. 

34. Facsimile documents in: Biuletyn Glownej Komisji Badania Zbrodni Hitlerowskich w Polsce (Warsaw), Vol. 26, 1975, pp. 171-182.; These records also show that (presumably empty) trains were promptly returned to their points of origin.; See also: Raul Hilberg, The Destruction of the European Jews (1985), p. 488 (and notes). 

35. Ganzenmüller to Wolff, July 28, 1942. Document NO-2207. R. Hilberg, Destruction (1985), p. 491. 

36. Main rail office (Gedob) in Krakow, directive No. 548. Facsimile in: Biuletyn Glownej Komisji … (Warsaw), Vol. 26, 1975, p. 171. 

37. Main rail office (Gedob) in Krakow, directive of Aug. 27, 1942. Facsimile in: Biuletyn Glownej … (Warsaw), Vol. 26, 1975, p. 182.; Also quoted in: Y. Arad, Belzec, Sobibor, Treblinka (1987), p. 96. 

38. Biuletyn Glownej… (Warsaw), Vol. 26, 1975, pp. 178 f.; Y. Arad, Belzec, Sobibor, Treblinka (1987), p. 145. 

39. Gerald Reitlinger, The Final Solution, (London: Sphere, pb., 1971), p. 150. 

40. Martin Gilbert, Final Journey (New York: 1979), p. 119. 

41. R. Hilberg, Destruction (1985), p. 488 (and notes). 

42. For one thing, the surviving documents are not at all clear about the numbers of deportees, and certainly do not confirm the deportation of hundreds of thousands of Jews to the camp. 

43. Dr. Arthur Butz has concluded that Treblinka served both as a labor camp and as a transit center for Jews being deported eastwards: A. Butz, The Hoax of the Twentieth Century (1983), p. 221.; See also: Steffen Werner, Die Zweite Babylonische Gefangenschaft (1990), pp. 70-71, 171. 

44. Y. Wiernik, in: A. Donat, ed., The Death Camp Treblinka (New York: 1979), p. 166.; Jewish Black Book Comm., The Black Book (1946), p. 399. 

45. I. Trunk, Jewish Responses (1982), pp. 197-198, 261-262.; A. Donat in: B. Chamberlin, M. Feldman, eds., The Liberation of the Nazi Concentration Camps (Washington, DC: 1987), p. 171.; This point is also confirmed in US Dept. of Justice (OSI) interviews with Treblinka survivors. Portions of several such OSI interview reports are reproduced in facsimile in UFFA Bulletin (Stamford, Conn.), Oct. 1990, p. 6. 

46. Adalbert Rückerl, ed., NS-Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafprozesse (Munich: DTV, 1977), p. 198. This work by the main German official responsible for prosecuting war crimes cases is based on records of postwar German court cases. 

47. Yisrael Gutman, The Jews of Warsaw, 1939-1943 (Bloomington, Ind.: Indiana Univ., 1982), p. 219.; Lucy Dawidowicz, The War Against the Jews, (New York: Bantam, pb., 1976), pp. 414, 451.; L. Dawidowicz, Holocaust Reader (New York: 1976), pp. 356, 364.; See also: Abraham Lewin, A Cup of Tears (New York: 1988), pp. 38-39. (Holocaust historians maintain that because none of the “resettled” Jews from Warsaw survived Treblinka, these letters and postcards therefore are either forgeries or were written under duress.) 

48. Gitta Sereny, Into That Darkness (London: A. Deutsch, 1974), p. 193.; The Lanzman film “Shoah” also confirms that Polish farmers worked the fields right next to Treblinka. 

49. Aerial reconnaissance photos from the US National Archives. Published in: U. Walendy, “Der Fall Treblinka,” HT Nr. 44 (1990), pp. 31, 34, 35, 38. 

50. I. Trunk, Jewish Responses to Nazi Persecution (1982), p. 263.; Jewish Black Book Comm., The Black Book, pp. 400, 407. 

51. Leon Poliakov, Harvest of Hate (New York: 1979), p. 334.; Uwe Adam, in: F. Furet, ed., Unanswered Questions, (New York: 1989) p. 146.; R. Hilberg, The Destruction of the European Jews (1985), p. 893.; Encyclopaedia Judaica, vol. 15, p. 1371.; Lucy Dawidowicz, The War Against the Jews (Bantam pb., 1976), p. 200.; Y. Arad in: I. Gutman, ed., Encyclopedia of the Holocaust, p. 1486.; A. Rückerl, ed., NS-Vernichtungslager (DTV, 1977), p. 199 (n.).; Glen Frankel, “Demjanjuk Proceeding Unites Israel,” Washington Post, Feb. 21, 1987, p. A 17.; K. Feig, Hitler’s Death Camps (1981), p. 311.; Gitta Sereny, Into That Darkness (1974), p. 250. 

52. For example: I. Gutman, ed., Encyclopedia of the Holocaust, pp. 1482, 1485.; Gitta Sereny, Into That Darkness (New York: McGraw-Hill, 1974), p. 146.; Obozy hitlerowskie na ziemiach polskich 1939-1945 (Warsaw: 1979), p. 526.; E. Kogon, et al., Nationalsozialistische Massentötungen (1986), p. 342.; 

53. U. Walendy, “Der Fall Treblinka,” HT Nr. 44 (Vlotho: 1990), pp. 31, 34, 35, 38.; This same layout is also shown in: Central Commission…, German Crimes in Poland (Warsaw: 1946), Vol. 1, fold-out diagram between pp. 96-97. 

54. Central Commission…, German Crimes in Poland (1946), Vol. 1, p. 96.; Janusz Gumkowski, K. Lezczynski, Poland Under Nazi Occupation (Warsaw: Polonia, 1961), p. 72.; “Treblinka,” Encyclopaedia Judaica (1971), vol. 15, p. 1367.; One hectare equals 10,000 square meters. One square mile is 640 acres. 

55. E. Kogon, et al., Nationalsozialistische Massentötungen (1986), p. 162.; Y. Arad, Belzec, Sobibor, Treblinka, p. 41.; I. Gutman, ed., Encyclopedia of the Holocaust, p. 1483.; Note also the discussion of this matter in: U. Walendy, “Der Fall Treblinka,” HT 44 (1990), passim. 

56. Central Commission…, German Crimes in Poland (Warsaw: 1946-1947), Vol. 1, p. 96.; This is equivalent to about 142 by 142 meters. 

57. A. Donat, ed., The Death Camp Treblinka (1979), pp. 318-319. 

58. Louis FitzGibbon, Katyn (IHR, 1980), p. 141.; According to one informed historical researcher, the 1944 aerial reconnaissance photographs indicate that the burial area of the Treblinka II camp was about one-fifth smaller than the mass graves area in the Katyn forest. Also, contrary to claims made during the Demjanjuk trial and elsewhere, the 1944 aerial photos also suggest that the retreating Germans left the camp’s burial area intact. 

59. Y. Arad, Belzec, Sobibor, Treblinka (1987), pp. 174-177.; E. Kogon, et al., Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas (1986), p. 190.; On the other hand, the World Jewish Congress claimed in 1946 that the bodies of Treblinka’s victims were cremated immediately after gassing in large crematory furnaces. See: Jewish Black Book Comm., The Black Book (New York: 1946), pp. 410 f.; And according to one “eyewitness” account, bodies were burned while still in the large burial pits. This is physically all but impossible. See: Abraham Krzepicki, in: A. Donat, ed., Death Camp Treblinka, p. 92. 

60. Rachel Auerbach, “In the Fields of Treblinka,” in: A. Donat, ed., Death Camp Treblinka (1979), p. 38.; Similarly, former prisoner Wiernik claimed that “the bodies of women were used for kindling the fires” at Treblinka. J. Wiernik, in: A. Donat, ed., Death Camp Treblinka, p. 170. 

61. Moshe Perlman, The Capture and Trial of Adolf Eichmann (New York: Simon and Schuster, 1963), pp. 303-304. 

62. R. Auerbach, “In the Fields of Treblinka,” in: A. Donat, ed., Death Camp Treblinka, pp. 19, 69, 71, 72. 

63. Facsimile of report, Nov. 13, 1945, in: Biuletyn Glownej Komisji… (Warsaw), Vol. 26, 1975, pp. 183-185. (Translation provided to the author).; Note also photo of skulls and large bones on p. 151. This is similar to the photo in: A. Donat, ed., Death Camp Treblinka, p. 266. 

64. Central Commission …, German Crimes in Poland, Vol. 1, pp. 96-97. 

65. After cremation, between five and about ten pounds of residual ash and bone are left from each corpse. (Frederick Peterson, with Haynes and Webster, Legal Medicine and Toxicology, vol. 2, pp. 877, 883. Facsimile in: C. Porter, Made in Russia, pp. 346, 351.) If, let us say, 700,000 Jews were killed at Treblinka, and each cremated corpse resulted in five pounds of ash and residual bone, 1,750 tons of remains would have been left at the camp site. Nothing like this quantity of remains has ever been found and identified.