Magneettimedia julkaisee suomennoksen Steven Yatesin artikkelisarjasta The Real Matrix. Lue ensimmäinen osa täältä [1].
Kuten suurimman osan korkeakoulujen virkamiehistä myös Georgetownin yliopiston ulkopoliittista instituuttia johtavan professori Carroll Quigleyn voi luokitella “konservatiiviksi”. Kylmän sodan aikana 1960-luvun puolivälissä oli korrektia laskea leikkiä mccarthyistisesta väitteestä, jonka mukaan kommunistit ovat soluttautuneet hallitukseen – ja olivat osa vaarallista vasemmistolaista salaliittoa, jota johdettiin Moskovasta käsin.
Quigley tiesi asioiden todellisen laidan. Todellisuudessa maata ei johtanut Moskova vaan pankkivallat, jotka ovat toimineet pitkän aikaa New Yorkissa, Lontoossa sekä muualla. Ne olivat rahoittaneet kommunisteja. Ne johdattivat valtiot sotaan, rahoittivat kumpaakin osapuolta, ja asettivat osapuolet toisen toistaan vasten. Quigleyn yli 1300-sivuinen Tragedy and Hope: A History of the World in Our Time irvailee antikommunistien salaliittoteorialle kutsuen sitä “myytiksi”, paljastaen jotain erityislaatuista, mitä ei ole aiemmin kuultu yhdeltäkään Quigleyn vertaisessa asemassa olevalta:
Tässä myytissä, kuten kaikissa tarinoissa, on mukana ripaus totuutta. On olemassa, ja on ollut sukupolvien ajan, kansainvälinen anglofiilien verkosto, joka toimii jossain määrin kuten radikaalioikeisto uskoo kommunistien toimivan. Itse asiassa tällä verkostolla, jota voidaan kutsua Pyöreän pöydän ryhmiksi, ei ole minkäänlaista ongelmaa tehdä yhteistyötä kommunistien tai minkään muunkaan ryhmän kanssa, ja sitä he monesti tekevätkin. Tiedän verkoston toiminnasta, sillä olen tutkinut sitä kaksikymmentä vuotta, ja kahden vuoden ajan 1960-luvun alkupuolella sain tutkia ryhmän papereita ja salaisia tallenteita. Minulla ei ole kaunaa sitä tai suurinta osaa sen tavoitteita kohtaan. Olen toiminut suurimman osan elämästäni sen, ja sen välikappaleiden, läheisyydessä. Olen ilmaissut erimielisyyteni, sekä aiemmin että nyt, muutamasta kohdasta… mutta yleisesti ottaen suurin ero on siinä, että he haluavat pysyä salassa. Itse taas uskon, että sen [verkoston] historiallinen rooli on sen verran merkittävä, että sen tulisi olla tiedossa. (s. 950)
Professori Quigley kertoi avoimesti salaisesta valtajärjestelmästä – supereliitistä – joka toimii kulissien takana. Hän käyttää nimitystä “Pyöreän pöydän ryhmät” (eng. Round Table Groups). Näiden ryhmien jäsenet “haluavat pysytellä salassa” laatiessaan suunnitelmiaan maailmaa varten. Millaisia suunnitelmia heillä on? Quigley selittää tarkemmin:
Finanssikapitalisteilla on pitkäaikainen tavoite, joka ei ole yhtään vähempää kuin luoda maailmanlaajuinen järjestelmä, jonka avulla yksityiset tahot voivat hallita jokaisen maan poliittista järjestelmää sekä maailmantaloutta kokonaisuudessaan. Maailman keskuspankit hallitsisivat järjestelmää feodalistiseen tapaan solmien salaisia sopimuksia lukuisissa yksityisissä tapaamisissa ja konferensseissa. Kaiken huipulla olisi Kansainvälinen järjestelypankki Baselissa, Sveitsissä. Kyseessä on yksityinen pankki, jonka omistavat ja jota hallinnoivat maailman keskuspankit, jotka itsessään ovat yksityisiä korporaatioita. Finanssikapitalismin kasvu mahdollisti maailman taloudellisen vallan keskittymisen ja vallan käytön suoraan rahoittajien eduksi sekä epäsuoran haitan aiheuttamisen muille talousryhmille. (s.324)
Toisin sanoen, supereliitti halusi sekä valtaa että vaurautta, mikä asettaa loput meistä rakenteelliseen altavastaajan asemaan. Myöhemmin Quigley kertoo totuuden Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmästä:
Yhdysvaltain poliittisen elämän keskeisin ongelma on ollut jo pitkään se, kuinka tehdä kummastakin valtapuolueesta samalla sekä kansallisempia että kansainvälisempiä. Näkemys, jonka mukaan kahden puolueen tulisi edustaa vastakkaisia näkemyksiä tai ratkaisumalleja, toinen vaikkapa edustaisi oikeistoa ja toinen vasemmistoa, on älytön, ja sitä kannattavat vain ahdaskatseiset ihmiset ja teoreetikot. Sen sijaan puolueiden tulisi olla lähestulkoon identtisiä, jotta amerikkalaiset voivat “heittää lurjukset ulos” missä tahansa vaaleissa ilman että politiikassa tapahtuisi perustavanlaatuista tai muuten merkittävää muutosta… Oli vallassa kumpi puolue tahansa, siitä tulee ajan kuluessa korruptoitunut, väsynyt, aloitekyvytön ja ponneton. Ja sitten tulisi olla mahdollista korvata, mikäli tarpeen, kyseinen puolue neljän vuoden välein toisella puolueella, joka ei ole mainitunlainen, mutta silti ajaa uudella innolla lähestulkoon samaa politiikkaa. (s. 1247-48)
Quigley yksilöi hämäräperäisiä järjestöjä, kuten Council on Foreign Relationsin, joka pitää päämajaansa New Yorkissa, ja Royal Institute of International Affairsin, joka pitää päämajaansa Lontoossa. Ne toimivat peitejärjestöinä mainituille Pyöreän pöydän ryhmille, joskus myös yksittäisille henkilöille, kuten pankkiirijätti J.P. Morganille. Hän väittää tutkineensa supereliitin salaisia tallenteita kahden vuoden ajan sekä selvittäneensä sen tavoitteet ja suurimman osan sen käytännöistä. Hänen ja ryhmän ainoa merkittävä mielipide-ero oli ryhmän halukkuus “pysyä tuntemattomana”. Tämä aiheutti ongelmia kirjan kanssa. Kustantamo MacMillan antoi kirjan loppua, vaikka tuhansien kappaleiden jälkitoimituksesta oltiin sovittu. Kyselijöille todettiin, ettei kirjasta julkaista uusia painoksia. Sen lisäksi että lähes jokainen kappale katosi, alkuperäiset painolevyt tuhottiin, minkä vuoksi uusia painoksia ei voinut painaa teknologisten rajoitusten vuoksi. Epäilemättä kirjan leviämistä yritettiin hillitä. Quigley menetti hallinnan omasta teoksestaan, sillä piraattipainoksia alkoi ilmestyä. Hän kirjoitti elämänsä loppupuolella kirjan “tuottaneen niin paljon päänsärkyä, että ilmeisesti siinä kerrotaan jotain, minkä valtaa pitävät eivät halua tulevat julki”. Pienemmälle samaa aihetta käsittelevälle Anglo-American Establishment –kirjalle ei löytynyt julkaisijaa hänen elinaikanaan.
Quigleyn näkemys näistä järjestöistä sekä niiden kehityksestä oli arvovaltainen ja tarkka molemmissa kirjoissa. Quigleytä ei tule missään tapauksessa sivuuttaa “salaliittoteoreetikkona”. Quigley oli tunnustettu ja hyvämaineinen makrohistorioitsija: hän keskittyy suurempiin kokonaisuuksiin ja pitkän aikavälin ilmiöihin, jotka vaikuttavat sivilisaatioiden nousuun ja kehitykseen. Hän on aiemmin kirjoittanut tärkeän ja hyvin vastaanotetun kirjan makrohistoriasta, The Evolution of Civilizations. Carroll Quigley ei olisi sabotoinut uraansa tarkoituksella. Uraa, johon kuuluivat monet luontaisedut, etuoikeudet ja väylä vallan keskiöön. Ei ole syytä olettaa, etteikö hän olisi tiennyt mistä puhuu.
Quigley ryhtyi erään William Jefferson Clintonin mentoriksi ja auttoi Clintonia saamaan Rhodes-stipendin, jonka myötä tämä pääsi Oxfordiin. Quigley oli yksi niistä, joita Clinton kiitti nimeltä tultuaan valituksi presidentinvaaleissa vuonna 1993. Sinä vuonna kansakuntamme otti jättiharppauksen kohti kansainvälisyyttä: otettiin käyttöön niin sanottuja “vapaakauppa”sopimuksia, kuten Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus (NAFTA), sekä National Partnership for Reinventing Government- ja President’s Council on Sustainable Development -ohjelmat, Yhdistyneiden kansakuntien Agenda 21 –toimintaohjelman mukaisesti.
Quigleyn näkemykset antavat aivan toisenlaisen kuvan Yhdysvaltain ja lännen poliittisesta historiasta verrattuna siihen, mitä historian ja politiikan tutkimuksen oppikirjoissa kerrotaan – myös poliittisesta prosessista välittyy erilainen kuva verrattuna siihen, mitä valtamedia tarjoaa. Näin ollen tavanomainen käsitys kuluneen parin sadan vuoden aikaisesta historiasta silkkana onnettomuuksien ja virheiden sarjana on silmänlumetta – ja osittain seurausta akateemisten oppialojen, kuten historian, kaappaamisesta. Nyt ymmärrämme, että suurin osa amerikkalaisista on todellakin kytketty “matrixiin”. Sitä eivät luoneet pahansuovat tieteiselokuvien robotit vaan ne, jotka päättävät opetuksen sisällöstä. Ihmiset “kytketään kiinni” lapsena, mennessään peruskouluun ja sieltä lukion kautta yliopistoon. He “oppivat” luottamaan hallituksen tarjoamaan tietoon, akateemis-byrokraattiseen kompleksiin ja valtamediaan. Näin syntyy “todellinen matrix”. Muutamat, kuten Matrix-elokuvan Neo, aistivat että jokin on pielessä. Kuitenkin yleensä pelko vainoharhaiseksi leimautumisesta saa heidät vaikenemaan. Jos he kirjoittavat epäilyistään ja julkaisevat ne, heitä ei noteerata. Ihmiset ovat lojaaleja keinotekoiselle maailmalle. Kytketyillä on oma suodatusjärjestelmänsä. Tietyt näkemykset, ts. ne jotka liittyvät “salaliittoteorioihin”, sivuutetaan automaattisesti. Supereliitin ei tarvitse työskennellä niin uutterasti, tai edes pysyä täysin salassa. Jos koulut hoitavat hommansa, jäsenten ei tarvitse valvoa jokaista instituutiota sen varalta, että kaikki noudattaisivat sääntöjä. Järjestelmä pyörii kuin itsestään.
Lähde: NewsWithViews.com [2]