”Elämä on kärsimystä, ja selviytyäksemme meidän on ymmärrettävä kärsimyksen merkitys.” Sanonnan alkuperäksi on ehdotettu niin saksalaisfilosofi Nietzscheä kuin mustaa amerikkalaista DMX-räppäriä. Todellisuus on vielä lentävää lausettakin synkempi – selviytyminen merkitsee kärsimyksen jakamista. Pikaruokaloiden epäeettisyyttä vastaan protestoivat eläinaktivistit ovat tuttu näky monissa kaupungeissa, mutta jopa kasvit pyrkivät välttämään kuolemaa. Eläminen kuitenkin on tappamista, pidimmepä siitä tai emme.
Jälkimodernin lännen kansalaiset kohtaavat harvoin sellaista väkivaltaa, joka oli esi-isillemme arkea. Olen tavannut sotilaita, jotka ovat olleet ”taistelemassa” (huippuvarusteissa ja kaukana etulinjan toiminnasta), mutta jotka eivät ole koskaan ampuneet selvitäkseen hengissä, eivätkä ole koskaan olleet edes nyrkkitappelussa. Yhdysvalloissa keskiluokan voi erottaa työväenluokasta paitsi varallisuuden, niin myös sen perusteella, kuinka valmiita he ovat käyttämään fyysistä voimaa. Jos liikut piireissä, joissa yksi nyrkinisku johtaa poliisin tekemään pidätykseen ja oikeudenkäyntiin, niin onneksi olkoon: olet keskiluokkainen, vaikka kontollasi olisikin 80 000 dollarin opintolainamaksut.
Väkivaltaa arvostetaan edelleen. Lukemattomien asuntoihinsa eristäytyneiden kansalaisten turvallisuudentunne perustuu edelleen ampuma-aseisiin. Keskiluokalle ensiarvoisen tärkeää kuitenkin on, etteivät he itse joudu käyttämään asetta. Eliitin rakastama intellektuellitoimittaja Ta-Nehisi Coates onkin kirjoittanut: ”Kuolen mieluummin jonkun ampumana kuin suostun elämään aseistettuna.”
Kuten Lawrence Auster on todennut, tappaminen on syrjintää. Se tarkoittaa, että pidämme omaa ja lähimmäistemme elämää arvokkaampana kuin jonkun toisen. Yhteiskunnassamme asuukin paljon ihmisiä, jotka mieluummin kuolevat kuin syrjivät.
Kaksinaismoralismi ei selitä koko ilmiötä. Suurkaupunkien eliitti todella uskoo omaan propagandaansa ja osa heistä osoittaa suorastaan perverssiä urheutta kuolemalla aatteensa puolesta. Aivan kuten populistiset oikeistokonservatiivit mieluummin häviävät vaalit kuin tulevat leimatuiksi ”rasisteiksi”, on olemassa ihmisiä, jotka mieluummin kuolevat (yksilöinä tai ryhmänä) kuin puolustavat itseään. Itsepuolustus on heistä moraalitonta, alistuminen ja kuoleminen taas hyveitä. Nykyajan marttyyrit eivät ole kristittyjä, vaan Pyhän Amy Biehlin [1] tasa-arvolahkon seuraajia [Amy Biehl oli mustien murhaama rasisminvastainen valkoinen aktivisti. Biehlin vanhemmat eivät veriteon jälkeenkään hylänneet aatetta, vaan ystävystyivät tyttärensä murhaajien kanssa. Suom. huom.].
[2]Selviytymisen ja uhrautumisen välinen jännite on vahvasti esillä tänä vuonna ilmestyneessä elokuvassa Dracula Untold. Filmi on suorastaan hätkähdyttävän kumouksellinen tulkinta vanhasta vampyyrimyytistä. Katsoja kuljetetaan 1400-luvun Itä-Eurooppaan. Tuohon aikaan eurooppalaiset tiesivät millaista oli elää miehitysvallan alaisena, sillä muslimit piirittivät Wienin kaupunkia. Tuhansia eurooppalaislapsia kidnapattiin ja heidät pakkovärvättiin janitsaarisotilaiksi, minkä jälkeen he joutuivat taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Elokuvassa ei tuomita ristiretkiä, kirkkoa tai eurooppalaisten tuntemaa vihaa. Filmi on suoraviivainen tarina lähes alistetusta kansasta, joka kärsii ulkomaalaisen valloittajan tyranniasta.
Vlad III ”Seivästäjä” [3] on kokenut kauhean lapsuuden, sillä hänet pakotettiin palvelemaan osmanien valtakunnan joukoissa. Nyt hän on turtunut ja rauhantahtoinen hallitsija, joka osoittaa mukisematta kunnioitusta osmanien sulttaanille. Kun turkkilaiset päättävätkin vaatia 1 000 Vladin valtakunnan lasta itselleen ja tämän oman pojan panttivangiksi, joutuu hallitsija vaikeaan tilanteeseen. Vlad tahtoisi alistua, jotta hänen kansansa säästyisi suuremmalta kärsimykseltä, mutta hänen vaimonsa on eri mieltä ja kutsuu häntä pelkuriksi. Vlad valitsee sodan ja hyväksyy ylleen vampyyrin kirouksen voittaakseen vihollisensa ja pelastaakseen kansansa. Kun kansa kuulee asiasta, he ovat kauhuissaan, mutta heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella hallitsijaansa.
Elokuvassa vampyyrit eivät ole kansantaruista tuttuja verenjuojia, vaan sotureita, jotka voivat helposti murskata 1 000 vihollissotilasta, kutsua tappavia luonnonvoimia ja hallita sääolosuhteita. Vladin vaimo on aluksi peloissaan aviomiehessään tapahtuneesta muutoksesta. Lopulta hän kuitenkin tappavasti haavoituttuaan vaatii miehensä (”Draculan”) juovan vertaan. Näin vaimo sinetöi oman kohtalonsa, mutta pelastaa poikansa ja kansansa. Elokuvan huipennuksessa Dracula kokoaa valtakuntansa haavoittuneet ja hajaantuneet sotilaat, jotka yhdessä tuhoavat satojentuhansien turkkilaisten armeijan.
Lopussa Vlad luovuttaa poikansa pappien huostaan, sillä hänen luomansa vampyyriarmeija on alkanut uhata hänen ainoan rakkaansa henkeä. Kun papit ovat vieneet pojan turvaan, Dracula tuhoaa itsensä ja häijyt soturinsa. Vladin poika on surun musertama, mutta hän rakastaa ja kunnioittaa isänsä muistoa. Tämä eroaa suuresti modernin Hollywoodin perinteestä, jossa poika katkaisee välinsä isäänsä, mikäli tämä on liian ”suvaitsematon” tai väkivaltainen. Poika perii isänsä valtakunnan ja toteaa, että hänen isänsä pelasti Euroopan muslimien valloitusyritykseltä. Hän kunnioittaa Vladin muistoa, vaikka kaikki muut kiroavatkin tätä.
[4]Vlad maksaa voitostaan raskaasti; hänen kunniakseen ei pystytetä patsaita eikä maalata tauluja. Hän on uhrannut maineensa ja jopa sielunsa pelastaakseen kansansa. Kuten Keith Preston on kirjoittanut Romanian Rautakaartista: ”Puolustaakseen uskoa ja isänmaata legioonalainen voi joutua suorittamaan kirottuja tekoja. Yksilön on toisinaan uhrauduttava ja uhrattava yleisen edun vuoksi.”
Ikävä kyllä elokuvassa on hölmö, Hollywoodille tyypillinen lopetus. Vlad uudelleensyntyy jostain käsittämättömästä syystä, maleksii 600 vuotta toimettomana ja päätyy nyky-Eurooppaan. Hän löytää tietysti kauniin naisen, joka on todennäköisesti hänen kuollut vaimonsa uudelleensyntyneenä. Kaikki ainekset on koossa surkeaa jatko-osaa varten.
Loppukohtausta lukuunottamatta Dracula Untold on loistava pyhäinpäivän kauhuelokuva aikamme vasemmistolaisille. Eurooppalaisessa perinteessä vampyyri on ”oikeistolainen” hahmo – hän on aristokraattinen, komea, vaarallinen, varakas ja ylivertainen. Jopa True Blood –televisiosarjan [jonka on luonut amerikkalainen julkihomo Alan Ball. Suom. huom.] liberaalit vampyyrit ovat kuin symboleja, joiden avulla ”edistykselliset” vasemmistolaiset voivat osoittaa paremmuutensa verrattuna ”vääränlaisiin” valkoisiin – republikaaneja äänestäviin kristittyihin, jotka eivät ole ”sukupuolisesti neutraaleja”.
Dracula Untold on siksi mielenkiintoinen ilmiö, että se muistuttaa katsojia ajanjaksosta, jolloin valkoinen kristitty Eurooppa oli jäädä imperialistisen ja tyrannimaisen muslimivaltakunnan jalkoihin. Elokuvan mukaan parasta vastarintaa edustavat tiiviit perinteiset ydinperheet. Toden totta, jokainen aito kansakunta on etnisesti yhdenmukaisten perheiden yksikkö. Elokuva osoittaa Vlad III ”Seivästäjälle” (jota pidetään edelleen kansallissankarina joissain Romanian osissa) kunnioitusta ja myöntää, että hän oli Euroopan pelastaja. Hänen barbaariset tekonsakin annetaan anteeksi, sillä hän taisteli estääkseen kansansa orjuuttamisen.
Kukaan ei siis varmasti ylläty siitä, että elokuvaa on parjattu ”rasistiseksi”. Esimerkiksi The Gawker –mediaverkosto saa aina takuuvarman raivokohtauksen, kun joku erehtyy suosimaan valkoisia. IO9-julkaisun päätoimittaja Annalee Newitz ärähti myös:
”Ehkä mielenkiintoisin asia elokuvassa on se, kuinka pahasta torahampaisesta hirviöstä tehdäänkin sankari. Tässä on kyse rasismista. Bram Stokerin alkuperäinen kirja oli hurja maahanmuuttajavastainen teos. Se oli kertomus ”iljettävistä” itäeurooppalaisista, jotka ostivat briteiltä kiinteistöjä ja muuttivat moitteettomista länsieurooppalaisista naisista verihuoria. Ajan myötä viha itäeurooppalaisia maahanmuuttajia kohtaan kuitenkin laantui… Jotta Stokerin kirjan rasismi saatiin herätettyä henkiin, Dracula Untoldin Vlad Tepes taisteleekin muslimeja vastaan. Tietysti.”
”Tietysti.” Newitzin kirjoitus on malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ylimielisyys, tietämättömyys ja aggressiivinen viha toisinajattelijoita kohtaan yhdistyvät. Stokerin Dracula ei välttämättä ole perustunut laisinkaan historialliseen Vlad III:een, vaan Vlad III ja Stokerin Dracula liittyvät toisiinsa ennen kaikkea populaarikulttuurin kautta. Vlad Tepes oli aito henkilö, joka taisteli muslimeja vastaan, ei tarinoiden ”karismaattinen mysteerimies, joka asui lumoavassa linnassaan”. Elokuvan ”Mehmed” on historiallinen hahmo Mehmed II, joka teki Bysantin valtakunnasta lopun valtaamalla Konstantinopolin. Elokuvan muslimit eivät ole epäinhimillistettyjä fanaatikkoja, vaan tavallinen armeija, joka pyrkii valtaamaan uusia alueita.
Eliitin mukaan on kuitenkin jo rasistista sinänsä esittää ei-eurooppalaiset ylivalta-asemassa tai hyökkääjinä. Päänvaivaa poliittisesti korrekteille aiheuttaa tosin se, kumpi on rasistisempaa: esittää osmanit aggressiivisina hyökkääjinä vai esittää turkkilaiset rodullisesti valkoisina. Siinä missä nykyturkkilaiset ohjaavat mielellään mahtipontisia elokuvia historiallisista hyökkäyksistään Eurooppaan, valkoiset suosivat elokuvia, joissa ei-eurooppalaiset ovat kaikesta vastuusta vapautettuja maskotteja, joiden synnittömyydellä ja puhtoisuudella alleviivataan valkoisten pahuutta.
[5]Lukijat varmaan jo arvasivatkin Newitzin taustan. Kyllä, hän on juutalainen. Hän on lähempänä neuvostokomissaaria kuin kriitikkoa. Hänen tehtävänään on saada valkoiset inhoamaan itseään ja hyväksymään syrjäyttämisensä [6]. Mikäli valkoiset alkavat ajaa etuaan, he hyvin todennäköisesti voittavat kenet tahansa ja se taas johtaisi ”epätasa-arvoon”, konflikteihin ja vastuuseen muista. Erittäin harva juutalainen haluaa, että valkoiset alkavat ajaa omaa etuaan. Ikävä kyllä myöskään monet valkoiset eivät halua puolustautua. On lokoisempaa ja eettisesti helpompaa olla pelkkä kuluttaja ja hyväksyä oman kansan hiljainen, rauhanomainen kuolema sukupuuttoon. Oman kansan puolustaminen on kovaa työtä ja työn tekeminen on epämukavaa.
Kuitenkin jopa kaikista kieroutuneimmat liberaalit ovat olemassa, koska heidän esi-isänsä lisääntyivät ja taistelivat verilinjansa jatkuvuuden puolesta. Jopa rotuaan vihaavat kuluttajat kantavat veressään Euroopan voittoja ja syntejä. Kuten elokuvan Dracula sanoo: ”Olet hengissä tekojeni vuoksi.” Saman esi-isämme voisivat sanoa meille.
Valtamedian mukaan valkoisten on tunnettava häpeää historiansa vuoksi ja työskenneltävä historiansa kumoamiseksi. Newitz’n mukaan ongelma ei voi koskaan olla esimerkiksi muslimit, joita vastaan Vlad taisteli. Vaikka muslimit orjuuttaisivat, kivittäisivät naisia, syyllistyisivät kansanmurhiin ja leikkaisivat toimittajilta päät irti, todellinen ongelma ovat eurooppalaiset, jotka voivat vetää ”rasistisia” johtopäätöksiä muiden kansojen julmasta kulttuurista. Vielä pahempaa on, mikäli eurooppalaiset alkaisivat tosissaan pohtia, millainen tulevaisuus tulee olemaan, kun valkoiset jäävät vähemmistöksi omissa kotimaissaan.
Mikäli eurooppalaiset alkaisivat pohtia tulevaisuuttaan, he saattaisivat puolustautua. Tämä johtaisi konfliktiin muiden kanssa. Tämän estääkseen vasemmisto ja konservatiivioikeisto tulevat väittämään härkäpäisesti, että valkoiset ovat syypäitä kaikkiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kuten liberaali julkkis Christian Lander totesi: ”Valkoisia voi solvata aina, sillä se ei koskaan johda mihinkään ikävään.” Kun populaarikulttuuri nostaakin esiin vuosisatoja kestäneen idän aggression valkoista Eurooppaa vastaan, alkavat liberaalien hälytyskellot soida. Vaikka historiaa kuvattaisiinkin totuudenmukaisesti, ei se silti ole liberaalien mielestä ”oikein”, koska se voi ruokkia rasismia.
Mitä meidän siis liberaalien mukaan tulisi tehdä, kun emme kerran saa tutkia historiaa objektiivisesti emmekä taistella selviytymisemme puolesta? Liberaalien vastaus valkoisille on yksinkertainen: valkoisilla on velvollisuus kuolla. Mikäli selviytyminen merkitsee syrjintää ja väkivaltaa, on parempi kuolla sukupuuttoon. Kuten menneiden vuosisatojen marttyyrit, jotka mieluummin kuolivat kuin hylkäsivät Jumalansa, liberaalit mieluummin menehtyvät kuin tekevät syntiä ”tasa-arvoa” vastaan. Lisäksi he ovat valmiita taistelemaan meitä ei-liberaaleja valkoisia vastaan pelastaakseen sielumme rasismilta.
[7]Harold Covingtonin kirjassa Freedom’s Sons kerrotaan uuden etnisen valtion perustamisesta Yhdysvaltojen luoteisosaan. Uuden valtion asukkaat saavat monien vaikeuksien jälkeen solmittua rauhan niiden valkoisten kanssa, jotka edelleen asuvat ”vanhassa” Amerikassa. Eräs ”vanhan” Amerikan asukkaista osoittaa huomattavaa luonteenlujuutta tuomitsemalla kaiken väkivallan. Kun häneltä kysytään, pitäisikö valkoisten välttää taistelemista, vaikka se merkitsisi kuolemaa sukupuuttoon, hän vastaa: ”Kyllä. Mikäli tahdomme osoittaa olevamme moraalisesti ylivertaisia, on meidän vapaaehtoisesti uhrauduttava mieluummin kuin puolustauduttava… Ainakaan minua ei tulla muistamaan hirviönä.”
Pyhäinpäivä tai ”Halloween” on nyky-Amerikassa lähinnä tekosyy, jonka varjolla naiset voivat pukeutua kuin hölmöt portot. Kaikki hirviöt eivät kuitenkaan ole pelkkää rekvisiittaa. Oman aikamme suurin hirviö on valkoinen ihminen, joka on valmis puolustamaan itseään. Joskus hirviöt erehtyvät jopa käyttämään voimaa, kuten myyttinen Darren Wilson [8]. Modernit kauhutarinat kertovat valkoisista, jotka metsästävät mustia öisin. Kaikista suurimpia mörköjä ovat kuitenkin ne, jotka eivät puolusta vain itseään, vaan koko kansakuntaansa. Dracula Untold tulee saamaan modernin vasemmiston ihon kananlihalle aivan yhtä tehokkaasti kuin Stokerin kirja ilmestyessään säikytteli aikansa eurooppalaisia.
Näköpiirissä ei ole uutta aikakautta, jolloin valtamedia muuttaisi mielensä ja alkaisi kutsua isänmaallisia valkoisia sankareiksi. Vaikka emme Vlad Tepesin tavoin seivästäisi vihollisiamme, olemme muuttuneet hirviöiksi jo siinä vaiheessa, kun puhumme oman kansamme puolesta.
Vasemmisto voi laistaa isänmaallisista velvoitteistaan, mutta heillä ei ole oikeutta repiä meitä mukanaan sukupuuttoon. Ne, jotka tahtovat selviytyä, tulevat erottumaan niistä, jotka tahtovat kuolla. Selviytyminen merkitsee kamppailua ja siten myös kärsimyksen jakamista.
Entä sitten, vaikka kulttuurimarxilaiset kutsuvat meitä hirviöiksi? Mitä sitten, vaikka joudumme kärsimään? Kuten Vlad toteaa: ”Toisinaan tarvitaan hirviötä sankarin sijaan.”
Hyvää pyhäinpäivää, toverit!
Julkaisu alun perin englanniksi Radix Journal –verkkosivuilla [9].