- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Tapahtumia Ranskassa Toisen maailmansodan aikana ja se jälkeen

Poimintoja Philipe Gautierin kirjasta ”Saksalaispelko, saksalaisviha. Synty, taustat ja seuraukset” Ranskankielinen alkuteos on vuodelta 1997 ja saksalainen käännös 1999 (Grabert-yhtiö). 

Toimituksen huomiot 

Liittoutuneet, jotka olivat niin lännessä kuin myös Venäjällä juutalaismafian kontrollissa, eivät halunneet missään tapauksessa Saksan kanssa rauhaa. Voimakasta Saksaa ei haluttu Euroopan keskiöön. Philipe Gautier tutkii kirjassaan Saksalaispelko, saksalaisviha pelkoa ja vihamielisyyttä (Deutschenangst – Deutschenhass),  paljastaen näiden ilmiöiden alkusyyt, esittäen lukuisilla esimerkeillä niiden tuhoisia vaikutuksia kansojen rinnakkaiseloon. 

Jäljempänä kirjoituksessa mainittu “kommunismi” tai “vasemmistolaisuus” ovat olleet ja ovat yhä juutalaismafian yksi tehokkaimmista poliittisista instrumenteista. Näillä poliittisilla aatesuuntauksilla ei pääasiallisesti ole pyritty parantamaan sorretun kansan asemaa, vaan juutalaismafian maailmanvaltaa. Esimerkiksi juutalaismafia [1] käytti Karl Marxin teorioita ja sosialistisen kommunismin ideologiaa vallankaappauksessa Venäjällä (1917) ja sitä seuranneessa Neuvostoliitossa, joka oli juutalaistoimijoiden luomus (Wilton 2000).   

Kommunismiahan ei ole vielä edes ollut; on ollut vai sosialistinen siirtymä vaihe kommunismia kohti. 

 Magneettimedian toimitus 

Tapahtumia Ranskassa Toisen maailmansodan aikana ja se jälkeen1 

Kirjaa on kirjoitettu jo aiempina vuosina. Ajatus siihen syntyi, kun hyvä naapuri kysyi inkvisiittorin äänellä saksalaisvieraista, joita oli käynyt talossa 1976. Kirjailijasta tuntui hyytävältä ja hän mietti, eikö tämä koskaan loppuisi. Hän pelkäsi jo, että vaimonsa ajetaan kaljuksi ja häneltä leikataan kivekset – sellainen kohtelu oli tyypillinen ”kollaboraattoreille”(* vuosina 1944-45 (usein se oli vasta alkua). Kirjailijan vaimo on saksalainen. Hän oli pikkupoika Normandiassa sodan aikana. 

 ___________ 

*) Tässä yhteydessä kollaboraattori tarkoittanee miehittäjän kanssa yhteistoiminnassa olevaa miehitetyn maan kansalaista. 

Sodan aikana perhe ja kyläläiset kuuntelivat salaa Englannin BBC:n ranskankielisiä radiolähetyksiä. Vaikka poika oli menettänyt isänsä I maailmansodassa ja kansaa oli kiihotettu tuntemaan saksalaisia kohtaan pelkoa ja vihaa, saksalaisten sotilaiden ystävällinen käytös oli luonut myönteisen ilmapiirin. Monista kristityistä ja ”huonoista” ranskalaisista propagandalähetysten saksalaisvihamielinen asenne oli vastenmielinen. Ohjelmissa saatettiin selkeästi tyytyväisinä esittää, että ryhmä saksalaisia sotilaita, jotka olivat hiljattain vielä juoneet samppanjaa eräässä ravintolassa, oli kaatunut viimeiseen mieheen itärintamalla. Kuulijat ymmärsivät, että Ranskassa ja koko Euroopassa vallinnut ruokapula oli brittien merisaarron syytä. Myös pommitukset olivat kohdistuneet myös ranskalaisseuduille jo ja saksalaisten ilmatorjunta oli (kuulijoista valitettavasti) heikkenemässä. Normandiassa jouduttiin juoksemaan pommisuojissa ja sirpaleita osui jo kouluihin ja ympäristöön. Pommituksia ylistävät propagandalähetykset ja kommunismin puolesta sotiminen saivat monen ranskalaisen tosiasiassa ajattelemaan, että tämä ”Euroopan sisällissota” oli tosi syvältä. Asioita seuraavat ranskalaiset tiesivät myös Ranskan julistaneen Saksalle sodan ilman, että olisi ollut todella kokenut itsensä uhatuksi. 

Kun amerikkalaiset marssivat Pariisiin, he yllättyivät myönteisestä vastaanotosta kansan taholta. Normandiassa heitä kohtaan oltiin oltu ynseitä. Tähän oli selvä syy: Normandia oli tuhoutunut taisteluissa ja kaupungit pommitettu voittajien toimesta raunioiksi suuria uhreja siviiliväestölle tuottaen. Perheiden omaisuus oli palanut. Esim. Saint-Lô oli tuhottu 90 % laajuisesti eikä voittajia juhlimaan olisi ollut enää väkeäkään. Kun kanadalaiset marssivat pahasti tuhottuun Caenin kaupunkiin, ranskalaiset sylkivät heidän päälleen. Le Havren olivat britit polttaneet fosforipommeilla tarkoituksella (selkeästi maan ulkomaankaupan kanssa kilpailleen ranskalaisen satamakaupungin kohtelussa oli kauppasodan maku) ja siellä liput olivat puolitangossa säilyneiden talojen pihoilla. Normandiassa ei saksalaisten heiloja ajeltu kaljuiksi. Voittajat olivat syyllistyneet puolestaan lukuisiin raiskauksiin alueella. 

Tähän yhteyteen voisi laittaa väliin otteen kirjasta Der Grosse Wendig 5: ”Eräs saksalainen muistelija kertoo matkastaan Normandiassa veteraanien ja ranskalaisten ystävien kanssa sodan jälkeen. Kanadalaisten maihinnousulohkon kylässä Bretteville-sur-Odon eräs nainen kertoi olleensa 13-vuotias maihinnousun aikaan. Hän oli näyttänyt valokuvia valtavista tuhoista. Koko kylä oli tuhoutunut maan tasalle. Kanadalaiset olivat raiskanneet tytön äidin ja ampuneet hänet. Tytön silmien edessä oli murhattu myös tytön isoisä päähän ampumalla, kun tämä oli yrittänyt mennä väliin. Puheet taltioitiin. Nainen sanoi kyyneleet silmissä kylään ennen maihinnousua majoittuneiden SS-divisioona Hitlerjugendin nuorten sotilaiden olleen samanlaisia kuin nämä nykyiset matkaajat. He olivat olleet aina hyvin kohteliaita ja tehneet hyvän vaikutuksen. Veteraanit selittivät kanadalaisten sotarikoksia. He olivat aina ampuneet kaikki vangeiksi antautuneet saksalaiset sotilaat. Neljä viikkoa maihinnousun jälkeen olivat heidän neljä komentajaansa käskeneet kanadalaisia sentään edes kuulustelemaan vankeja ennen teloitusta. Eräs historioitsija oli myöhemmin kertonut, että ensimmäisten kanadalaisten maihinnousuaaltojen joukossa oli ollut paljon tuomittuja rikollisia ja kuritushuonevankeja, joille oli luvattu vapaus onnistuneen maihinnousun jälkeen. Ranskalaiset veteraanit olivat selittäneet, että naisia ei voitu laskea pelloille tai ulos kuin vartioituina, koska Liittoutuneiden sotilailla oli tapana kiusata ja raiskata heitä. ”( “US-Verbrechen in der Normandie” (583-584)) 

Normandian siviiliuhreiksi sodan vuoksi Gautier antaa luvin 50 000 kuollutta ”invaasion” 1944 yhteydessä. Kuinka paljon enemmän Saint Lô:ssa olisi menehtynytkäään, jos saksalaiset eivät kaiken maihinnousun odotuksen hektisyyden halliten olisi vielä samanaikaisesti evakuoineet kaupungin sairaalan ja vielä 500 ranskalaista siviiliä omiin bunkkereihinsa suojaan sodalta 6.6.1944. 

Le Havren suuri pommitus on kiinnostava tapaus ja siihen palataan kirjassa uudelleen sivuilla 130-132. Kaupungin tuhoaminen oli täysin turhaa, sillä Pariisi oli jo vapautettu ja myös suuret satamakaupungit Hollannissa ja Belgiassa oli myös vapautettu. Itse satama kaupungissa oli käyttökelvoton ja sitä oli jo pommitettu lukuisia kertoja aiemmin. Britannian sota-arkistojen ollessa osin salatut, voidaan silti arvella kaikenlaista. On mahdollista, että pommituksella harjoiteltiin muutamia kuukausia myöhemmin tehtyä Dresdenin tuhopommitusta. Valitettavasti vain 30 000 asukasta oli noudattanut saksalaisen tuhoa aavistaneen komendantin kehotusta jättää kaupunki ja siellä asui yhä 40 000 siviiliä. Komendantti Wildermuth yritti neuvotella aselevosta ja siviilien evakuoinnista ennen uhkaavaa englantilais-kanadalaista hyökkäystä. Britit vastasivat pian terroripommituksella. Monet valopommit merkitsivät kaupungin historiallisen kaupunkikeskusta, minkä jälkeen 1800 RAF-lentokonetta pudottivat 1800 tonnia fosforipommeja alas. 105 minuutissa kuoli heti 3000 asukasta ja tuhannet vammautuivat eliniäksi. Englantilaiset eivät säästäneet edes Frans I:n rakennuttamaa katedraalia. Tuona päivänä kuoli monilapsinen perhe, jonka kirjailija henkilökohtaisesti tunsi ja joka oli hakenut turvaa menemällä suojaan katedraaliin. Isä, äiti ja yhdeksän lasta. Liittoutuneet ja etenkin englantilaiset tuhosivat historiallisen keskustan jokaisesta Normandian kaupungista (poislukien Honfleur ja Bayeux) , vaikka tiesivät, että luostarien, käsityöläiskotien, katedraalien ja sairaaloiden pommituksilla ei ollut minkäänlaista sotilaallista hyötyä. Kyseessä oli mielivaltainen ja turha terrorismi, joukkomurhien sarja. Le Havren asukkaat muistavat, kuinka kansallissosialistinen hyväntekekeväisyysjärjestö oli lähettänyt kaupungin nälkää näkeville asukkaille elintarvikkeita v. 1940. Englannin ilmavoimien pommitukset Ranskan kaupunkeihin vaativat enemmän siviiliuhreja kuin Saksan pommitukset Englantiin. Ranskalaisten siviiliuhrien määrä liittoutuneiden pommituksissa on minun tietojeni mukaan koko Ranskan alueella yli 100 000. Englantilaiset pudottivat myös aikasytyttimellä varustettuja pommeja, jotka tappoivat raunioiden raivaajia ja uhrien auttajia siis. 

Pas-de-Calaisin rannikkoa pommitettiin kai osittain sotilaallisen syyn vuoksi: Saksalaisia hämättiin myös tällä tavalla, jotta he olisivat luulleet, että maihinnousua suunniteltiin sinne. Olisiko pommitukset voitu kuitenkin toteuttaa niin, että ranskalaisia siviilejä ei olisi kuollut yli 12 000 näissä pommituksissa? 

Päinvastoin kuin ranskalaisten koululaisten yli sadan vuoden ajan pänttäämä propaganda väittää, oikea historia kertoo Ranskan aggressiosta Saksan keisarikuntaa kohtaan ja laajenemisesta tämän jatkuvan aggression seurauksena. Kirjailija kertaa eri sodat 1500-luvulta lähtien. Monetkaan eivät tiedä, millaista hävitystä Ranskan armeijat järjestelmällisesti harjoittivat Ludvig XIV:n sodissa ja Seitsemänvuotisessa sodassa. Noin 16 ranskalaista hyökkäystä vuosina 1300-1600 Michale Connorsin mukaan. Yhteensä 30, kun mukaan otetaan vuodet 1635-1815. Saksalaisia hyökkäyksiä nolla kirjailijan mukaan. Vuonna 1792 tosin Preussi laiskasti yritti auttaa Ranskan kuningasta vallankumouksellisia vastaan etenemällä Champagneen. Vuonna 1806 Preussi julisti sodan Napoleonille. Sitten taas vuosina 1870 ja 1914 Ranska oli syyllinen sotiin, kuten myös 1940. Vaikka Ranska oli syyllinen, Saksa vaati rauhanteossa 1871 vain osan Ludvig XIV:n Nimwegenin rauhassa (1678) anastamastaan alueista eli ne, jotka Elsassissa ja Lothringenissa olivat säilyneet saksankielisinä. Vielä 1500-luvulla Saksan keisarikunta oli ulottunut Verdunin länsipuolelle. Niin Saksan ja Preussin sodassa kuin I maailmansodassa saksalaiset joukot käyttäytyivät hyvin sivistyneesti. Toisin kuin mielipuolinen sotapropaganda väitti ja väittää edelleen. Maltillinen reagointi ranskalaista terroritoimintaa vastaan 1870 ja belgialaista 1914 oli välttämätöntä ja Belgiassa terrori loppuikin lyhyeen. 

Colin Simpson kertoo totuuden Lusitanian upottamisen taustalta kera dokumenttien 1973. Maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen syyksi sanoo Pierre de Villemarest kv. talouden. Keisarin Saksa ja tsaarin Venäjä olivat uhkia ja ne haluttiin kukistaa. Pariisin kulississa työskentelivät angloamerikkalaiset pankkipiirit ja -verkostot samoja päämääriä kohden: molempien hallinnot haluttiin syöstä vallasta ja varmistaa kontrolli niiden talouksiin. Kirjailijan mukaan myös 2. maailmansodassa olisi ollut kysymys tästä. Minun mielestäni NL oli jo kontrollissa. Kyse oli maailmanherruudesta ja sen kattavuudesta yli koko maailman. Kapinapesäke (Saksa) oli tuhottava. Se ei halunnut sotaa. 

Ranskan vasemmisto vs. Kansalliset tai katoliset 

Ranskan armeijan nopeaan kukistumiseen vaikutti osaltaan kommunistisen puolueen sabotaasi- ja propagandatoiminta. Stalinin ja Hitlerin hyökkäämättömyyssopimuksesta lähtien kommunistit olivat ystävällisiä Hitlerin Saksaa kohtaan ja ottivat riemukkaasti vastaan Ranskan kukistumisen ja Wehrmachtin marssin Pariisiin. Vasta 22.6.1941 alkoi vastarinta ja Ranskan vastarintaliikkeen toiminta pyöri alusta loppuun saakka lähinnä kommunistien varassa. Tämä on syytä muistaa, kun nämä samaiset kommunistit sitten myöhemmin ovat ylistäneet sotaansa ja uhrauksiaan ja kun gaullistis-vasemmistolainen propaganda on tehnyt näistä voimista isänmaallisia ja isänmaallisista ja kansallismielisistä rikollisia (sekä tavallisista virkamiehistä). Jo ennen syksyä 1939 olivat vasemmistolaiset olleet antimilitaristisia ja pasifistisia. Leninistinen intelligentsija siis oli avoimesti valmis kollaboraatioon (tavoitteelliseen yhteistyöhön) Wehrmachtin kanssa heti, ja jo sodan aikana, mikä herätti oikeistossa vastenmielisyyttä vasemmistoa kohtaan. 

Vaikka vihollisuuksia oli lietsottu Saksaa vastaan, monet Ranskassa olivat taipuvaisia luopumaan vastarinnasta ja halusivat sodan loppumista. Saksan johtama Eurooppa ei edes tuntunut niin huonolta ajatukselta, koska vaihtoehtona oli bolsevismin (oikeammin ilmaistuna juutalaismafia; MM:n huomautus) voitto tai USA:n täydellinen hegemonia. Saksassa nähtiin paljon tervettä piirteitä, kun taas Kolmas tasavalta oli jo 40 vuotta suorastaan vainonnut katolisia ja ampunut sotaveteraaneja 6.2.1934. 1936 oli kansanrintaman voitto pahentanut kehitystä. Suuresta vallankumouksesta saakka vapaamuurarit olivat ajaneet vasemmistolaisuuta ja vastustaneet katolisia. Valtion virkamies joutui käymään salaa kirkossa ja armeijan edustajakin jäi vaille ylennyksiä, jos ei ollut vapaamuurarien mieleinen edistysmies. Ranskassa esiintyi paljon kansallismielisyyttä, joka vastusti liberalismia ja vasemmistolaisuutta ja ajatteli niista asioista paljon Saksan kansallissosialistien tapaan. Monet paljon sittemmin voittajien kelkkaan hypänneitä ja myöhemmin kuuluisia tasokkaammat kirjailijat lähentyivät fasismia ja olivat jo aiemmin tehneet näin. Vain Action francaise oli edelleen syvästi saksalaisvihamielinen. Vaikka 1789 vapaamuurarit nimittivät ranskalaisia ”Suureksi kansakunnaksi”, vapaamuurarit levittivät vasemmistolaisia ja kansainvälisiä ideologioita ja arvoja. 

Saksalaisten moitteeton käytös ja lempeä miehityshallinto sekä toistaiseksi miedot aselepoehdot lisäsivät Saksan suosiota ja toisaalta esim. Englannin Mers-el-Kebirissä suorittama hyökkäys Ranskan laivastoa vastaan vähensi Liittoutuneiden suosiota, Iskussa sai surmansa 1300 ranskalaista sotilasta. Englantiin sotalaivoissa saapuneet sotilaat joutuivat sotavankien tapaan kohdelluiksi. Tällä mainitun 5.7.1940 Oranin laivastoa kohdanneen iskun vuoksi Ranska katkaisi diplomaattisuhteet Britanniaan. Jos Ranskan johdolla olisi ollut haluja liittoutua Akselivaltojen kanssa, se olisi varmasti käynyt helpostikin päinsä. Epäilen kuitenkin kirjailijan näkemystä, että tältä vain täpärästi vältyttiin. 

Turhaan ei Richard von Weizsäcker kertonut Le Mondessa 24.5.1989 saksalaisen historioitsijan sanoneen (nimeämättä tätä) salamasodan jälkeen 1940 kesällä: ”Olemme saavuttaneet kaksi tavoitetta: Olemme murtaneet Maginot-linjan, ja olemme kitkeneet ihmisten sydämistä vuoden 1789. 

Sisällissota 

On muistettava, että Pétain oli Ranskan laillinen johtaja ja hallitus laillinen hallitus. Vaikka useat virkamiehet ja poliitikot pakenivat, heillä ei ollut mitään mandaattia ryhtyä kilpailemaan laillisen johdon kanssa, joka oli halunnut tehdä aselevon ja välttää turhaa verenvuodatusta. Vastapuolella miehitysalueiden hallintoa ja Vichyn hallituksen hallitsemaa Ranskaa oli kommunistien ja de Gaullen kannattajien vastarintaliike, jonka toiminta olisi ollut täysin laitonta jo ilman mitään aselepoakin sen jälkeen, kun maa olisi tullut miehitetyksi ja taistelut loppuneet. Nyt tämä kv-oikeudellisesti katsoen rikollisjoukkio aloitti hirvittävän terrorisodan miehitysjoukkoja ja ranskalaisia vastaan. Mikään rikos ei ollut liian hirveä eikä mikään väkivallanteko liian julma näille roistoille. Toiminta oli salamurhia, ryöstöjä ja terrori-iskuja, joissa kuoli paljoin siviilejä. Osaksi etenkin Etelä-Ranskassa toiminnasta vastasi aines, joka oli tullut Ranskaan Espanjasta hävittyään Francolle sisällissodan. Kv terroristeille kyse olikin sisällissodan jatkamisesta ja toisinnosta ja kv. bolševismin levittämisestä. Myös gaullistit osallistuivat täysin rinnoin rikoksiin, mutta heidän merkitys oli vähäinen. Lähes tärkein tavoite oli saada saksalaiset reagoimaan rikoksiin siten, että heidän suosionsa vähenisi kostotoimien vuoksi. Tässä ei suinkaan onnistuttu mietojen vastatoimien vuoksi. Kuolemantuomiot olivat harvinaisia ja moni sellaisen ansainnut selvisi keskitysleirikomennuksella sodasta. Toisin kuin propaganda väittää, Gestapo oli hyvin maltillinen ja väkivaltaiset kuulustelut harvinaisia ja tarkoin kontrolloituja. Loppua kohden tietenkin voittaja oli selvillä ja siten vastarintaliike voimissaan. Tihutöiden tekoa helpotti myös etenkin juuri ennen maihinnousua Wehrmachtin maanpetoksellinen toiminta-suorastaan yhteistoiminta partisaanien kanssa. 

Ranskaa on sodan jälkeen hallinnut gaullistien ja kommunistien liittouma ja ulkomaillakin propaganda on ollut voimakasta. Siksi moni ei ymmärrä, että esim. Pierre Laval ei ollut mikään ”kollaboraattori”. Hän oli poliitikko, joka voitti kilpailijansa kenraali Giraudin ja joka oli aina toiminut vain Ranskan puolesta. Kuten kaikki muutkin Vichyn Ranskan sekä miehityshallinnon poliitikot ja viranomaiset. He olivat pyörittäneet hallintoa. Poliisit eivät myöskään olleet mitään ”kollaboraattoreita”, vaikka eivät olisi sanoutuneet irti viroistaan tai ryhtyneet sisseiksi. Tosiasiassa Pierre Lavalin murha 15.10.1945 oli erityisen alhainen rikos ja sen teki jokin vehkeilijä, joka jo 1943 katsoi olevansa Ranskan hallitsija ja joka oli päättänyt , että Lavalin on kuoltava. Tämä kommunistiryhmä oli siirtynyt kollaboraatiosta vastarintaan. Rikollisia eivät suinkaan olleet kymmenet tuhannet ranskalaiset, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoisina taistelemaan kommunismia vastaan itärintamalla. Heistä suuret joukot taistelivat viimeiseen saakka puolustaen Berliiniä. Monet siitä selvinneet joutuivat De Gaullen joukkojen murhaamiksi. Osa selvisi takaisin Neuvostoliiton vankileireiltä. Näistä eivät kaikki olleet saksalaisystävällisiä, kuten eivät monet toisen leirin maanmiehistään olleet mitään anglofiileja. Vapaaehtoiset taistelivat Saksan joukoissa hallituksensa luvalla eivätkä olleet tehneet mitään väärää. 

Murhaajat saivat aseita, rahaa, agentteja ja kannustusta toimiinsa Lontoosta. He murhasivat siis usein tavallisia ranskalaisia, joilla oli usein jokapäiväistä kokemusta erittäin korrektisti käyttäytyvästä miehitysvallasta. Sisällissota jatkui vuoteen 1947 ja on poliittisesti jatkunut tähän päivään saakka. Vapaamuurarit ovat taas voitolla, kun saksalaiset olivat kieltäneet liikkeen 1940. 

Murha- ja väkivaltaorgiat 

Vuosien 1944 ja 1951 välissä kaksi miljoonaa ranskalaista joutui vainotuksi sen vuoksi, että oli kuuliainen lailliselle hallinolleen. Luvut ovat epätarkkoja ja etenkin murhattujen määrää on ollut vaikea saada selville tai pikemminkin sitä on koetettu painaa alas tai siitä on koetettu vaieta. 900 000 pidätettiin. 200 000 vangittiin. 150 000 joutui käymään läpi oikeusprosessin. 110 000 sai tuomion. 50 000 menetti tulonsa, eläkkeensä, kunniallisella tavalla hankitut ansiomerkit/tunnustukset, kansalaisoikeutensa ja omaisuutensa, joka takavarikoitiin. 8000 tuomittiin virallisesti kuolemaan. Yli 100 000 murhattiin epäselvissä oloissa mielivaltaisesti ilman oikeudenkäyntiä. Tuhannet naiset ja tytöt ajettiin kaduille, pää paljaaksi ajeltuna ilmanvaatteita. Heitä häväistiin monin tavoin. Usein heidät pantiin näytille hakaristi iholle maalattuina. Naisia piestiin ja murhattiin. Kirjailija puhuu ranskalaisten naisten massamurhasta. Kaikki paisui järjettömiin mittoihin. Esim. syyskuun alussa 1946 ammuttiin Lounais-Foixissa Antonia N. Kuvankaunis 17-vuotias nainen ja hotellityöntekijä, jonka rikos oli olla raskaana saksalaiselle luutnantille, joka oli tarjonnut naiselle avioliittoa. Eräs Simone D, joka oli Radio Pariisin työntekijä, tuomittiin elinkautiseen, koska oli vinkannut kuuluisan journalistin Jean-Hérold Pacuisin artikkeliin. Murhia ei siis tehty pelkästään ilman prosessia. 105 000 murhattua kesäkuun 1944 ja helmikuun 1945 välillä on peräisin 1951 Ranskan sisäministerin Adrien Texierin arviosta. Luku voi olla suurempikin. Etelä-Ranskan osalta Turvallisuusupseerit ovat arvioineet luvuksi 50 000. 

Vain Atlantin rannikolla, esim. Calaisissa ei naisia ajeltu kaljuiksi. Täällä Englanti oli päävihollinen ja alue kokenut kovia. Viha oli molemminpuolista. Kun saksalaiset oivat jakaneet ylijäämäruokansa puutteessa eläneille asukkaille, englantilaiset jakoivat ne sioille. Väkivalta rehotti pahimmin kuitenkin Loiren eteläpuolella eli Eteläosassa maata. 

Mitään uhkaa ei tietenkään ollut enää olemassa, kuten vastarintaliikkeen väestä oli ollut saksalaisille. Silti näissä laajoissa puhdistuksissa kuulusteltiin laajoja väestönosia erittäin raa’asti. Hakattiin, poltettiin tupakalla, kaadettiin kylmää vettä päälle jne. Erittäin harvoin kohteena oli oikea rikollinen. Toiminta oli niin brutaalia, että eräs puhdistuspoliisi M. Alexander sanoutui irti nähtyään, kun eräässä hotelli Columbien kylpyhuoneessa oli nähnyt, kuinka mies hakkasi tyttöä vyöllä, kun oli ensin tunkenut viivoittimen tämän anukseen. Erään juutalaisen Susanne Barruchin (os. Millau) kuolemantuomio johti kommunistisen lehden La Voix du Midin mukaan teloitukseen seuraavana päivänä. Syy oli, että hän oli juutalaisena ollut seksisuhteissa saksalaisten kanssa. Artikkeli on lukemisen arvoinen. Tuomiossa sanotaan, että koska nainen oli pelastanut erään perheen varoituksellaan, hänellä täytyi olla luottamukselliset suhteet Gestapoon. 

Yleensä puhutaan vain kaljusta naisista, mutta ei ymmärretä, että suhteella saksalaiseen joutui jo monesti kauhealle vankileirille. Näin kävi 16-vuotiaalle Nicole Gauthier-Turotoskille, jolla oli ollut suhde 19-vuotiaan vartiosotilaan kanssa. Tämä oli opettanut tytölle saksaa ja oli suuri Ranskan ihailija. Nainen on kertonut kirjassaan kokemuksistaan Allierin keskitysleireillä, etenkin Wald von Troncaisin vankilassa. Kun häntä oli kidutettu Montluconin poliisiasemalla, hänet vietiin satojen muiden vankien kanssa häväistyksi ja rääkätyksi. Hän joutui tekemisiin mielipuolisten, perverssien sairaiden kanssa, kuten erään, joka aina hänet kohdatessaan tervehti ampumalla konepistoolilla lattiaan. Paljasrintaisia naisia hakattiin härkävaljailla, kunnes he kaatuivat maahan tiedottomina. Tietenkin naisia raiskattiin, joskus joukkoraiskauksin. Hyvin nuori tyttö Paulette raiskattiin seitsemän vastarintamiehen toimesta ja asetettiin vielä koiran käytettäväksi. Hyvin nuoria tyttöjä ja jopa lapsia oli internoitu leiriin. Miehiäkin oli ja heistä oli tehty vetoeläimiä, joita hakattiin ongenkoukuilla varustetuilla piiskoilla, kun he vetivät valjaissa tavaroita juosten. Eräs Rossingnol-niminen mies joutui kiipeämään puuhun ja laulamaan eri lintujen tapaan, jos ei ollut käymälässä paljain käsin tyhjennyshommissa. Huhtikuussa 1945 Nicole Gauthieria syytettiin valtionturvallisuudenvaarantamisesta. Hän oli tuolloin 17. Syyte tuli siis saksankielen opettelemisesta saksalaisen sotilaan kanssa ja sotilaaseen rakastumisesta. 

Olen jo aiemminkin lukenut, kuinka ranskalaiset ”horisontaalisesta kollaboraatiosta” syytetyt naiset häväistiin vankiloissa mm. siten, että he joutuivat kulkemaan harjan- ja luudanvarret peräsuolissaan. Luonnollisesti television historiadokumentissa oli vastarintaliikkeen kommunistin suulla väitetty, että näin olisi tehty muka vastarintaliikkeen naisille. Mikä saatanallinen valhe. Kuten tuon tytön myöhemmistä muistelmista ilmenee, tytöt ja naiset pakotettiin seksuaaliperverssitikkojen himojen välikappaleiksi. Tällaista pirullista touhua ei esiintynyt Saksassa, vaan se on nimenomaan ns. demokraattisen järjestelmän taustalla vaikuttavan toimijan tavaramerkki. Se vihaa eurooppalaisia hirvittävästi. 

Jo sodan aikana murhattiin monia valtion viranomaisia, joiden ainoa rikos oli velvollisuudentuntoinen palvelus toimessaan. Amiraali Darlan ja ministeri Philippe Henriot olivat tunnetuimmat. Osuva esimerkki on Järjestyksenvalvonnan päätarkastajan sijainen Francois Sidos, joka oli Verdunin veteraani ja maan korkeimpien kunniamerkkien haltija. Suuret taiteilijat pääsivät hengestään, usein vasemmistolaisten kollegojensa vaatimuksesta. Gaulle ja Lontoo kehottivat tappamaan miliisejä kuin koiria. Heitä murhattiin mielivaltaisesti (myös sodan jälkeen). 24.8.1944 ammuttiin 17-vutias maatalon poika, jonka ainoa rikos oli kuulua miliisiin. Miliisejä eli tavallisia poliisimiehiä teloitettiin julkisesti ja nämä olivat kuin kansanjuhlia vastarintaliikkeen jäsenille. Tyyppiesimerkkinä mielivallasta voisi ottaa 20.4.1944 tapahtuneen Ernest Jourdanin murhan. Tämä oli 43-vuotias miliisin aluevastaava Voironissa ja tehtailija. Neljä kommunistia etsi häntä talostaan. Lähietäisyydeltä he murhaavat kolme miestä. 41-vuotias vaimo Florentine Jourdan raahautuu haavoittuneena olohuoneeseen, jossa hänet ammutaan kuoliaaksi. Sitten he etenevät alempaan kerrokseen ja murhaavat Marie Jourdanin, miliisiviranomaisen tädin, joka oli 81-vuotias leski. Huoneestaan tulee yöpuvussa tulee Jourdanin äiti, joka on 66-vuotias. Joukon johtaja Colonna ampuu ohi ja äiti suojaa 2-vuotiasta Daniele-tytärtä seinää vasten. Viimein naiseen osuu kaksi luotia ja hän kaatuu huoneeseen. Colonna etenee lapsen huoneeseen ja Daniele alkaa itkeä. Colonna ampuu lasta neljästi päähän. Kirjalijan mukaan tällaisista kokonaisten ranskalaisten perheiden murhista voisi kirjoittaa hyllyittäin. Esim. Ornen piirikunnassa matilalla Les Déserts (Férriere la Verrieren kylässä) eivät murhaajat tavoittaneet maatilan poikaa kotoaan, joten he murhasivat pettymystään purkaen tämän sijaan seitsemän ihmistä, joukossa mukana 14-vuotiaan palvelustytön, joka oli paennut sikolättiin, sekä armenialaisen räätälin, joka oli vetäytynyt Pariisista maaseudulle elääkseen rauhassa. 

Samassa Normandian piirikunnassa murhattiin automekaanikko Georges Aubier, jonka ainoa rikos oli se, että hän osasi vähän saksaa. Myös hänen kanssansa samassa talossa ollut mies ammuttiin. Hänen syntinsä oli ollut tarjota suojaa pommituksilta talossaan tälle mekaanikolle. Tuhannet muutkin kunnon kansalaiset joutuivat näiden rikollisten tappamiksi, häpäisemiksi, kiduttamiksi. Usein mitä julmimmilla tavoilla. Sodan jälkeen kunnostautuivat monet verenhimoiset henkilöt, jotka olivat päässeet käyttämään tuomiovaltaa. Nuoria poikasia ja toisaalta lukuisia yli 70-vuotiaita ikäihmisiä tuomittiin. Sokeita ja raajarikkoja ja ilman mitään kunnollisia syitä. Esimerkkeinä paljon tuomioita jaelleista henkilöistä kirjailija luettelee Bernard Leguayn, jonka tuhka 1977 siirrettiin vastarintamuistomerkin kryptaan, sekä Nathan Lindnerin, joka ilmestyi 1974 julkisuuteen lehdenomistajana. 

Sodanjälkeinen Ranska 

De Gaulle ei ollut kommunisti, mutta oli päättänyt tehdä näiden kanssa lopun traditionaalisesta Ranskasta. Tämä ”kapinallinen”, jolla oli ”tietty käsitys Ranskasta” – hänen omansa ja joka pituudessaan uskoi olevansa koko Ranskan ruumiillistuma, oli vain seikkailija ja karrieristi jolla ei ollut mitään moraalia tai uskoa. Hänelle kaikki kaappaukset ja mitä epärehellisimmät ja alhaisimmat teot olivat sallittuja päämääriensä saavuttamiseksi: Ranskalle ja hänelle itselleen jälleen suuruuden ja kunnian saavuttaminen. Mies oli kuin Robespierre Ludvig XIV:n henkilössä, epäilemättä lahjomaton ja patriootti, mikä nosti hänet perustamansa Viidennen tasavallan kärjessä häntä seuranneiden poliitikkojen yläpuolelle, mutta hänestä puuttuivat kaikki inhimilliset tunteet, mikä antoi hänelle paljon liikkumavaraa. 

Kommunistien ja gaullistien liitto on siis hallinnut Ranskaa sodan jälkeen. Epämääräisten ja utopististen käsittein Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvo nimissä olivat vapaamuurarit hyökänneet kaikkea sitä vastaan, mikä oli tehnyt eurooppalaisista kansakunnista voimakkaita vuosisatojen aikana. Hitler joutui miehittämään Ranskan ja tarjosi tilalle Työtä, Perhettä ja Isänmaata. Mutta hän hävisi ja kaikki vajosi rappiolle. Vasemmistolaisuus, väestönvaihto, abortti, homoseksuaalisuuden ylistäminen, perheen tuhoaminen jne. Nyt katolinen kirkko on murskattu ja papit yleisesti lähellä vasemmistoa arvoiltaan ja vastarintaliikkeen kannattajia. Lehdistö takavarikoitiin ja valtiollistettiin kommunistien ja gaullistien valvontaan. LICRA(Kv. Antisemitismin vastainen Liiga) ja muut painostusryhmät huolehtivat siitä, että sananvapautta ei käytetä paljastamaan totuutta maan tilanteesta ja menneisyydestä. Sitä ei ole. De Gaulle nimitti pääministeriksi kommunistisen rintamakarkurin Maurice Thorezin eikä vaatinut tuhansia maanmiehiään luovutettaviksi Neuvostoliiton vankileireiltä. Vapaamuurarikenraali Matter johti puhdistuskomissiota, joka puhdisti armeijan ”epäluotettavista” aineksista. Indokiinan ja Algerian soten aattona 13 000-14 000 upseeria sai lähtöpassit armeijasta. De Gaulle aloitti siirtomaasodan karmeliitta ylipäällikkönä ja kommunisti ja KPF:n keskuskomitean jäsen vuodelta 1926 sotaministerinä. 

Ranska lienee yhä vaarallinen maa. 1976 Vastarintaliike järjesti SS-upseeri Jochen Peiperin julkisen lynkkauksen. Mies oli ostanut Ranskasta maatilan ja asettunut sinne. Historiasta valehtelu menee koko ajan hurjemmaksi ainakin. Tämä johtaa (kuten muuallakin) irvokkaisiin näytösoikeudenkäynteihin ja oikeusvaltion alasajoon entisestään. Maurice Paponia syytettiin 1981 eli 40 vuotta kaiken jälkeen yhteistoiminnasta. Kirjan kirjoittamishetkellä ”Ikuisen Vihan lobbausjärjestöjen” julkisuudessa vahvasti pitämä jupakka jatkui edelleen.” René Bousquet joutui hullun murhaamaksi yli 50 vuotta sodan jälkeen, kun ensin samojen lobbyjen värväämä, mutta huonosti opastettu iskuryhmä oli heittänyt hieman vanhemman nimikaiman kasvoille happoa. Sitten on tapaus Paul Touvier, jonka presidentti armahti aikoinaan. 50 vuotta myöhemmin hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, vaikkaoli syöpäsairas. Uudelleen tuomitseminen armahduksen jälkeen kyseenalaistaa koko roomalaisen oikeuden järjestelmän, joka on ollut Ranskan oikeudenkäytön perusta vuosisatoja. Muistini mukaan myös Klaus Barbie oli aiemmin jo kerran tuomionsa saanut, mutta ihmeellisten propagandakampanjojen jälkeen hänet asetettiin uudelleen oikeuteen. Alamäki jatkuu. 

Lainaus: ”De Gaulle, joka sotavuosina eli mukavaa elämää Lontoossa ja kehotti sieltä käsin ranskalaisia koko ajan tottelemattomuuteen laillista hallintoaan kohtaan, sai maksaa kaikesta, kun hän ns. ”peri pentunsa koiriltaan”, kuten kirjoitti eräs hemmoteltu, anarkistinen, vastarintaliike-kultin kasvattama pikkuporvari, joka kapinoi järjestystä, moraalia,, ylipäänsä kaikkea mahdollista ja joka huolimatta suvaitsemattomuudestaan kaikkia menneitä arvoja kohtaan halusi kirjoittaa punaisin kirjaimin: Kieltäminen on kiellettyä.” De Gaullen syrjäyttämisen taustoja en ole pohtinut. Olisiko tosiaan ollut vain ”Hullun vuoden” satoa. Oliko sen tarkoitus vain mädättää lisää ja olla osa 60-luvun suurta murrosta, jonka taustalla tietenkin ovat tutut tahot. Gaullistien ja kommunistien tai äärivasemmiston liitto jatkui tämänkin jälkeen. 

Tulle ja Oradour 

Tullessa oli 6.6.1044 vastarintaliike hyökännyt varuskuntaan vastoin komentajansa nimenomaista kieltoa. Kasarmilla oli ollut lähinnä vanhoja reserviläisiä, jotka antautuivat partisaaneille. Heidät surmattiin teloitustyyliin. Kun saksalaiset valtasivat Tullen takaisin 9.6, heitä odotti toveriensa ruumisröykkiö. Ruumiita oli 52 ja ne olivat silvottuja ja häväistyjä. Etenkin yhden ruumiin tila kieli kidutuksesta. Silminnäkijöiden mukaan hän oli myös antautunut, kun oli ensin paennut metsään. Sekä Tullessa että Oradour-sur-Glanessa 10.6. suoritettiin rankaisutoimia partisaaneja kohtaan. Tullessa teloitettiin vain suhteessa 1:1 sopivia syylliskandidaatteja murhattujen saksalaisten määrään nähden. Oradour oli kommunistipartisaanien yksi päätukikohdista. Sieltä oli hyökkäilty jo vuosia lähes joka kuukausi ja alueella vaikutti ryhmä Espanjasta paenneita (muistamme, miten kv. kommunistit siellä riehuivat, esim. raiskasivat ja murhasivat nunnia ym.). Paikallinen pappi oli mukana toiminnassa ja piilotteli kirkossa esim. liittoutuneiden alasammuttuja lentäjiä. Miehiä ja aseita ja ammuksia oli jaeltu eri taloihin piiloteltavaksi. SS-divisioona Das Reich joutui eliminoimaan selustauhkansa matkalla rintamalle. Se etsi myös hiljattain kaapattua upseeria ja useat merkit viittasivat siihen, että upseeria piiloteltiin Oradourissa. Upseeri aiottiin vapauttaa tai jos häntä ei löytyisi, oli määrä ottaa panttivankeja myöhempää vaihtoa varten. Taegen mukaan partisaanit olivat julkisesti uhanneet polttaa tämän korkean upseerin julkisesti. 

Muun muassa Vincent Reynouard on perusteellisten tutkimusten kautta osoittanut, että saksalaiset eivät tehneet minkäänlaisia rikoksia Tullessa tai Oradourissa. Oradourissa oli juuri alettu panttivankien valinta ja etsinnät/neuvottelut. Miehet oli sijoitettu vartioiduiksi, kun taas naiset ja lapset oli siksi aikaa sijoitettu kylän kirkkoon suojaan mahdolliselta taistelulta tms., ja että he eivät olisi olleet häiriöksi. Ilmeisesti terroristitukikohdan talot oli jo päätetty polttaa, joten iso osa ulkopuolisista olisikin pitänyt siirtää muualle. Miehet oli jo ilmeisesti päätetty jo teloittaa. Osaston johtaja reagoi siihenastisiin tapahtumiin, vaikka käsky oli toisenlainen. Hän toimi kuitenkin kv. oikeuden mukaan. Kuinka ollakaan, partisaaneja piilotteli myös kirkossa ja siellä oli myös kätkössä huomattava määrä aseita ja ammuksia. Räjähdykset ja tulipalo johtuivat siitä, että partisaanit sytyttivät kellotorniin tulipalon, jossa kätketyt ammukset alkoivat räjähdellä, kuten oli varmasti tarkoituskin. Rikolliset eivät piitanneet sivullisista uhreista ja riskeistä niihin. He yrittivät luoda sekasortoa, jonka turvissa he voisivat paeta. Niinpä myös aseita ja ammuksia ei jätetty SS-joukoille. 

Vastarintataistelijat pääsivät ss-vartijoiden ohitse, mutta joutuivat tulitaisteluun. Palokaasut, sissien räjähteiden räjähtely ja harhaluodit johtivat useiden siviilien kuolemaan. On olemassa silminnäkijätodistuksia, joiden mukaan räjähdys ja tulipalo yllättivät vartijat ja että SS-miehet koettivat pelastaa niin monta siviiliä kuin pystyivät. Myör Herbert Taege on kirjoittanut Tullesta ja Oradourista (kirjat ”Wo ist Kain?” ja ”Wo ist Abel?”). Todistajat kertovat lapsia kirkosta ulos kiireesti kantavista ja elvyttävistä SS-miehistä. Mitään siviilien murhaamistarkoitusta ei tietenkään ollut ollut. (Missään Ranskassa eivät saksalaiset tietenkään tappaneet sivullisia naisia saati lapsia). Kun SS-joukot näkivät räjähdykset, he arvelivat (aivan oikein), että vastarintaliike hyökkäsi. Koska koko kylä oli käytännössä sissitoiminnassa mukana, joukot päättivät ampua miehet. Tämä oli normaali rankaisutoimi, koska tukikohdan väki oli syyllistynyt hirmutekoihin ja terrorismiin jo aiemmin. Taege (Matthes) kertoo, että joukot olivat juuri myös kohdanneet ambulanssin, jonka miehitys oli murhattu julmasti ja kuski sidottu ohjauspyörään. Ilmeisesti nimenomaan valtaosa miehistä olisi jo päätetty ampua. 

Tietenkin propaganda käänsi myöhemmin kaiken päälaelleen jälkeenpäin. Kirjoitettiin kirja, johon hankittiin väärä todistus vastarintaliikettä lähellä olevalta naiselta. Virallinen tarina on oikeasti hyvin epäuskottava ja vastoin todisteita. Nainen muutteli epämääräistä todistustaan useita kertoja ja virallinen totuus myös eli omaa elämäänsä. Vuonna 1953 järjestettiin omituinen näytösoikeudenkäynti, jossa vielä elossa olevat ss-miehet (joista moni oli elsassilainen) tuomittiin lieviin rangaistuksiin vaitiololupausta vastaan. Oikeudenkäynnin asiakirjat salattiin ikiajoiksi. Valitettavasti etenkin ulkomailla valhepropaganda tapahtumista uppoaa tietämättömiin laajasti. 

Saksalaiset siis kohtelivat ranskalaisia yleensäkin erittäin korrektisti. Vain pahimmat rikolliset teloitettiin. Vain pahimpia rikollisia kuulusteltiin kovakouraisesti. Joskus jouduttiin teloittamaan repressaalin (ilman varsinaista oikeudenkäyntiä) luontoisesti panttivankeja tai todennäköisiä syyllisiä tai samaa viiteryhmää. Kaikkien maiden armeijat ja poliisi suhtautuvat terroristeihin näin. Saksan menettely oli maltillisimmasta päästä. 

Rikokset saksalaisia kohtaan 

Esimerkiksi kenraali Leclercin joukot tappoivat kaikki käsiinsä saamat saksalaiset sotavangit. Leclerc komensi 2. panssaridivisionaa. Kuuluisa yli 800 vangin massamurha Pariisin lentokentällä panssarivaunuilla murskaten on kai huipennus, mutta vain yksi rikos loputtomassa ketjussa. Nämä joukot eivät juuri taisteluissa kunnostautuneet (amerikkalaiset olivat kaikki kaikessa ja Leclerc toimi jo lyötyjä joukkoja tai jälkijoukkoa yms. vastaan, ei koskaan ilman amerikkalaisia ilmavoimia tai tykistöä. Koskaan sillä ei ollut vastassaan saksalaista divisioonaa, saati sellaista, jolla olisi ollut ilmavoimien tuki) ja keskittyivät lähinnä rikollisuuteen, kuten Vastarintaliikkeen riveissään ryypännyt ja murhannut kirjailija Hemingway. Joukot koostuivat Englantiin paenneista De Gaullen rintamakarkureista. Leclerc ampui vankeja vielä antautumispäivän 8.5.1945 jälkeen. Jo kuukausi tästä oli jopa amerikkalaisten mitta tullut täyteen ja he passittivat Leclercin joukot ulos miehitysalueeltaan. Ryöstöt ja väkivaltaisuudet olivat olleet sitä luokkaa. Tästä pääsemmekin Ranskan miehitysvyöhykkeen tapahtumiin. Vaikka pääaihe on sota Ranskassa ja Ranskan sisällissota, niin voimme todeta ranskalaisten toimineen raiskausten ja ryöstöjen suhteen täysin Puna-armeijan tavoin. Vain siviilien joukkomurhat puuttuivat tai niitä oli vain pienemmässä mittakaavassa. Marokkolaiset ja senegalilaiset joukot eivät tosiasiassa erottuneet ranskalaisista koostuneista joukoista käytökseltään, vaikka ilmeisesti marokkolaiset tekivät raiskauksista lopulta suurimman osan. Kaikki joukot varastivat taloista järjestelmällisesti kaiken mahdollisen. Vaatteet, ajoneuvot, kankaat arvotavaran lisäksi. Karjan ja elintarvikkeiden ryöstö vaikutti tietenkin järkyttyvällä tavalla nälänhätään. Muiden muassa Tübingenin yliopistollisella naisklinikalla professori August Mayerin mukaan hoidettiin yli 900 sellaista raiskaustapausta huhtikuun ja elokuun välillä 1945, jotka vaativat lääke- tai kirurgidta hoitoa. Raiskauksia on siis tuolla alueella ollut valtavasti enemmän. Ne olivatkin jopa järjestelmällistä raiskaamista. 

Vähemmän on puhuttu Ranskassa olleiden saksalaisnaisten kohtalosta. Wehrmachtia avusti suuri joukko ns. Blitz-tyttöjä ja erinäistä palvelusväkeä. 10 000 saksalaista naista vangittiin Ranskassa 1944. Suuri osa heistä ei enää kotimaataan nähnyt. Pariisissa murhattiin 2000 saksalaisnaista. Seuraavat tiedot ovat Johannes Frankin kirjasta Eva Braun, joka pohjaa Nouville Voix-lehden numeroon 64/1983: Pariisissa vangittiin satoja Blitz-tyttöjä ja avustajia. Ensin heidät raiskattiin ja sitten heitettiin alas ylimmistä kerroksista pihalle. Cherbourgissa tapettiin 3000 Blitz-tyttöä ja naista. 200 kauneinta tyttöä erotettiin mustaihoisten raiskattavaksi. Muut riisuttiin alastomiksi, ajeltiin kaljuiksi, pyöriteltiin tervassa ja höyhenissä ja asetettiin näytteille. Lyonissa pidätettyjen miesten vaimot kuljetettiin kuorma-autolla joelle, kipattiin veteen ja sitten ammuttiin jokeen konekivääreillä. 

Tunnettua on, että sotavankeja Ranskassa oli, varsinkin sittemmin Yhdysvalloilta työvoimaksi saatuja. Tunnetusti (Bacque ym.) suuri osa nääntyi (314241, näistä 167 000 1945-48), osa myös heistä, jotka lopulta olivat töissä eivätkä näännytysleireillä, myös myöhempinä vuosina. Poikkeuksena ne, jotka pääsivät maaseudun perheisiin ja olivat usein jopa kuin perheenjäseniä. Seuraava kuvaus on hyvä esimerkki väestöön istutetusta hengestä. Poitiersissa saapuu erääseen paikkaan vankikuljetus, kaksi kuorma-autollista täynnä kurjassa kunnossa olevia sotavankeja. Heille naureskellaan pilkallisesti. Äkkiä eräs nainen huutaa: ”Saastaiset siat! Murhaajat!” Tyhjä pullo lentää ja osuu vankia otsaan. Väkijoukko mylvii ilosta. Kahvilan terassilta alkaa sataa kaikenlaista esinettä. Vankikuljetuksen vartijat (vastarintamiehet) innostuvat ja komentavat 10 miestä lavalta. Sitten he hakkaavat ja ampuvat nämä kuoliaiksi. Yksi liikkuu vielä ja saa luodin kasvoihinsa. Väkijoukko taputtaa käsiään. Näytelmän ollessa ohi on Poitiersissa ruoka-aika. Tunnettu tosiasia on, että  saksalaiset kohtelivat ranskalaisia sotavankejaan hyvin (kuten muitakin vankejaan). Ei liene yllätys, että vastarintaliikkeen ylin johto varasti Punaisen ristin vangeille lähettämät joulupaketit. Yhdysvalloillakin oli tuholeirinsä ja näihin tutustuneet ranskalaisetkin saattoivat jopa järkyttyä (kapteeni Julien, Bacquen kirjassa). Tämä ei estänyt heitä, jopa upseereita järjestämästä eräänlaisia safareita, joissa he ajoivat vankileirin läpi ja surmasivat vankeja pikakivääreillään. Yhden tällaisen iloittelun saldo oli 47 kuollutta ja 55 haavoittunutta. 

Sotavankikuljetukset joutuivat usein kivitysten ja hyökkäysten kohteiksi. Esim. junat tarkoituksella hidastivat ylikulkusiltojen alla, jotta vangit olisivat kokeneet väkivaltaa. Ruumiita tuli yleisesti. Leirien väkivallan lisäksi vankeja menehtyi paljain käsin suoritetuissa miinanraivauksissa ja huonoissa oloissa esim. tehtaissa. Saksalaisten sotilaiden värvääminen Indokiinan ja Akgerian siirtomaasotiin oli myös eräänlaista massamurhauttamista. 

Kommentti

Tämän kirjoituksen tarkoitus on tuoda tietoa maailmansodasta ja Ranskan vastarintaliikkeestä ym. Pääsanoma on kumota kaikkein periaatteellisin erehdys, jonka valheellinen valtamedia ja yhteiskunta on tarjonnut. Tosiasiassahan siis kollaboraattoreita olivat kommunistit, jotka sabotoivat sotaa 1940. Heidän vaikutuksensa tappioon oli ilmeisesti kohtalainen, vaikka esim. kenraali Gamelinin kyvyttömyys ja vastaavat ilmiöt olivat tärkeimmät. Hänhän epäili jopa panssarivaunujen ja puhelinten merkitystä sodankäynnille ja odotti pahimmassa tapauksessa I maailamnsodan toisintoa Maginot-linjalla. Hitlerin nyt olisi pitänyt kukistua jo ilman sotaa vallankaappaukseen hänen mielestään. Joka tapauksessa kommunistit toimivat Wehrmachtin eduksi, koska toteuttivat kv. kommunistien politiikkaa 23.8.1939 sopimuksen hengessä. Ilman kommunistipuoluetta ei Ranskassa olisi sitten ollut vastarintaliikettä, joka on nostettu jalustalle ja jota väitetään sankarilliseksi ja isänmaalliseksi ja jonka toiminta oli laitonta ja lähinnä raukkamaista terrorismia. 

On tärkeää ymmärtää, että Pétainin hallinto oli Ranskan laillinen hallinto ja esim. Pierre Laval ei ollut millään muotoa rikollinen tai järjestystä ylläpitäneet miliisit. Puhdistus ei kohdistunut vain sellaisiin, jotka kannattivat yhteistyötä Saksan kanssa. Kaikki viranomaiset olivat kohteena ja tosiasiassa äärivasemmiston mielivaltaisesti valitsemat uhrit likvidoitiin tai heitä vainottiin. Ja saksalaisten kanssa yhteisymmärryksen puolustaminenkaan ei mielestäni vielä olisi mitään kollaboraatiota. Sitä on toiminta vihollisen hyväksi sota-aikana, kuten kommunistien sabotaasi 1940 tai jokin vakoilu tms. Tosiasiassa myös hyökkäykset laillista hallintoa vastaan ulkomaiden ohjeiden mukaan ovat myös silkkaa maanpetturuutta eli Vastarintaliikkeen toiminta 1941 oli kokonaisuudessaan rikollista. Tosin tällöin kollaboraatiosta osaa ei harjoitettu kansallissosialistisen Saksan kanssa, kuten 1939-41. Kuitenkin saa esim. Suomessa kuulla, kuinka jokin eläkeläinen muistaa säälineensä Lavalia lapsena, kun luki lehdestä hänen teloituksestaan. Siihen sitten lisäys, että ei tajunnut Lavalin rikollisuutta. Mitään rikoksia ei kuittenkaan ollut. Ihmisillä on tapana mieltää Vichyn Ranska tai miehitysajan hallinto miehitysalueilla jotenkin maanpetokselliseksi tms. rangaistavaksi. 

Tosiasiassa vastarintaliike ja voittajien vallan aika oli ja on pelkkää rikollisuutta ja tuhotoimintaa. Liberaalidemokraattinen ja bolshevistinen rintama kävi tuhoamissotaa kansallismielisiä liikkeitä ja valtioita vastaan fanaattisella kiihkolla. Tosiasiassa juuri Länsimaat olivat sodan takana apunaan NL. Kyse oli maailmanherruudesta, joka piti ulottaa myös Saksaan ja Italiaan ja tehdä muustakin maailmasta totalitaristinen ja kommunistinen. Vastapuolta on vainottu ja vihattu uskonnollisella kiihkolla ja kaikki siitä on valehdeltu, kuten myös historiasta. Kaikki tapahtumat on väärennetty päälaelleen. Viattomista on tullut rikollisia ja maanpettureista sankareita ja päinvastoin. Kaikki eivät tajunneet, että sodassa tosiasiassa taisteltiin mm. kansallismielisyyttä vastaan. Yhä useammat huomaavat asian nyt, kun kansallismielisyys alkaa olla jotain aivan kauheaa virallisen totuuden mielestä. Ennen sitä oli vain natsismi. Ns. demokraattisten maiden kansalaiset, vastarintaliikkeet ym. ovat vain pelinappuloita, joiden avulla jokin saatanallinen voima hamuaa maailmanlaajuista diktatuuria ja kommunismia. Ihmiset eivät nähneet länsimaisen demokratian läpi. Se on huijaus ja poliitikot pelkkiä marionetteja. Lässytyksen ja lirkuttelun takana he ovat kansakuntien vihollisten asialla. Demokraattisissa maissa olivat jo ennen sotia. Ovat jo satoja vuosia olleet. 

Voittajien saatanallisuus oli yhtäläinen idässä ja lännessä. Perinteinen saksalaisviha oli osaltaan Ranskaa johtaneiden vapaamuurarien pyörittämää, mutta massamurhat ja hirvittävä, etenkin kansallissosialismiin suunnattu viha tulee suoraan globaalilta eliitiltä. Niiden palveluksessa tietenkin maailman vapaamuuraritkin ovat aina olleet. Saksalaisvihaa käytettiin eri maissa keppihevosena, jotta voitiin harjoittaa saatanallista ja rituaalinomaista väkivaltaa niin valkoisia naisia kuin kansallisesti ajatelleita aineksia vatsaan eri maissa. Jälkipolville kaikkea on yritetty perustella saksalaisten tekemisillä, jotka tämä eliitti on keksinyt omata päästään. Saksalaiset eivät olleet sotaan syyllisiä eivätkä näitä rikoksia tehneet. Todella saatanalliset voittajat projisoivat omat rikoksensa saksalaisiin. Tietämättömät massat haluavat totella esivaltaa eivätkä edes tunne totuutta juurikaan. He ovat hyväksyneet laajat puhdistukset eri maissa ja jopa harhautuneet uskomaan niitä oikeutetuiksi. Voittajien väkivaltaa ja syyllisyyttä sotaan on heiltä salattu. 

On syytä todeta, että demonit eivät saaneet kansaa mukaan saksalaisvihaan tai naismurhiin yhtä suuressa mitassa Normandiassa ja ylipäänsä Pohjois-Ranskassa, jota sota koetteli rajuimmin ja voittajien tekojen vuoksi. Olisiko etnisyyskin hieman saksalaisia lähempänä keskimäärin noilla alueilla? 

Lopuksi voisimme miettiä nykyistä Eurooppaa. Tuo vastarintaliike koostui pääosin ihan oikeasti ranskalaisista ihmisistä. Kaikki eivät suinkaan kuuluneet johonkin etniseen tai uskonnolliseen vähemmistöön tai olleet ulkomaalaisia Espanjasta. Vaikka kommunistit saivat komentonsa Moskovasta, todellisuudessa heitä ohjattiin myös Lännestä. Tiedämme myös Moskovan olleen tosiasiassa saman eliitin johtama kuin Länsi. Kaikella oli selvästi Lännen todellisen johtajan siunaus tai oikeastaan se oli kaiken suunnitellut. Saman globaalieliitin tuoreempi polvi johtaa maailmaa ja Euroopan äärivasemmistoa myös tänään. Antifasistiset liikkeet ovat sen luomus ja kyyninen rahavallan kassara. Aatteellinen kiihko on sitä paitsi siellä useimmiten valheellista ja kyseessä on tietoinen valtaeliitin palveleminen. Aivopestyt tai esivallan mallimannekiinit, Suomen ja Euroopan antifasistiset ryhmät toimivat aivan samaan tapaan, kun käsky käy. Ainakin nykyhallitus on osoittanut asenteensa kansallismielisiin olevan jääkylmän, kuten esim. Thaimaassa kuolleen miehen kohellusta näimme. Englannissa aidot kansallismieliset on jo luokiteltu terroristeiksi ja tämä on laajenemassa muuallekin. Käskyt tulevat maamme ulkopuolelta ja intoa tuntuu riittävän. Poliisi tulee olemaan päätoimijana, mutta antifasistit ovat eliitin väline ja poliisien kanssa yhteistoiminnassa. Heidän rivinsä voivat voimistua eliitin värväyksellä ja vaikkapa maahanmuuttajista myös. Myös rauhan aikana voidaan toiminta viedä vaikka kuinka pitkälle ja tätä voidaan säestää sisällissodalla tai sellaisesta puhumalla. Uusi kierros siis ilmeisesti on tulossa Euroopan maissa ja muuallakin ja lopullinen. Joskus puhdistukset tulevat sitten laajenemaan. 

Vieraskynä

Lähde 

1. Philipe Gautier (1999). Saksalaispelko, saksalaisviha (Deutschenangst – Deutschenhass). Grabert Oy. 

Magneettimedian lähteet 

Wilton, Robert (2000). Romanovien viimeiset päivät. Kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin. Tabernaculum Dei ry 

The Jewish Role in the Bolshevik Revolution and Russia’s Early Soviet Regime (ihr.org) [1]