- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Taistelu koronkiskontaa vastaan, osa 1

Tämä on ensimmäinen kappale kolmiosaisesta artikkelista, joka käsittelee koronkiskonnan ja keskuspankkitoiminnan tuhoisia vaikutuksia.

Koronkiskontaa on kautta historian pidetty rikollisena toimintana. Muun muassa Platon, Aristoteles, Plutarkhos, Seneca ja Cicero ovat tuominneet sen. Samaa mieltä olivat kirkolliset vaikuttajat aina 1800-luvulle asti. Myös suuret eurooppalaiset taiteilijat, kuten Goethe ja Wagner ovat vastustaneet koronkiskontaa.

Taistelua koronkiskontaa vastaan on käyty niin kauan kuin sivilisaatioita on ollut olemassa. Sumerista nykypäivään hyveelliset kansalaiset ovat vihanneet koronkiskojia. Länsimaisen filosofian isät kielsivät koronkiskonnan Kreikassa. Heidän mielestään raha ei ollut elollista ja siksi lainattu rahasumma ei saisi kasvaa. Politiikka-teoksensa ensimmäisen kirjan osassa 10 Aristoteles toteaa: ”Vihatuinta on koronkiskonta – ja hyvästä syystä! Koronkiskoja tekee voittoa rahalla eikä työtä tekemällä. Rahan oli määrä helpottaa kaupankäyntiä, mutta koronkiskonta on tehnyt siitä kaupan kohteen. Koronkiskonta on luonnottomin tapa käydä kauppaa.”

Keskiajan loppuun asti koronkiskonta oltiin kielletty kristityiltä. Sitä verrattiin murhan ja ryöstön kaltaisiin rikoksiin. Myöhemmin koronkiskojia kutsuttiin myös uskonnollisiksi kerettiläisiksi.

Martin-Luther [1]

Martti Luther totesi selkein sanoin: ”Kaikki koronkiskojat on hirtettävä!” Koronkiskojina pidettiin kaikkia, jotka lainasivat rahaa 5–6 prosentin korolla. Keskiajalla vain juutalaiset saivat periä korkoa lainasta: viidennessä Mooseksen kirjassa juutalaista kielletään veloittamasta korkoa toiselta juutalaiselta. Sen sijaan goy (eli ei-juutalainen) ei ole sääntöjen mukaan ”veli”, joten häntä saa riistää. Tämä merkitsi tragediaa niille, jotka erehtyivät ottamaan lainaa juutalaisilta.

Muinaisessa Babylonissa rahasta sai periä 30 prosentin korkoa ja viljasta 50 prosentin. Assyriassa ei oltu määritelty korkokattoa lainkaan. Maanviljelijät hukkuivat usein niin syvälle velkoihinsa, että he kuolivat perheineen nälkään. Käytäntö johti myös maaperän riistoon sekä ihmisen ja ympäristön välisen siteen katkeamiseen.

Martti Lutherin tavoin monet muut aikalaiset tuomitsivat jyrkästi koronkiskonnan. Tulinen saarnaaja Jakob Strauss käynnisti väkivaltaisen kampanjan koronkiskontaa ja kymmenyskäytäntöä vastaan. Nerokas ja radikaali uskonpuhdistaja Thomas Müntzer vaati myös pyhää sotaa hyväksikäyttäjiä vastaan.

Sumerissa Urukin muinaisessa kaupungissa asui kaksi veljestä, jotka lainasivat rahaa ja perivät korkoa. Kun velallinen ei voinutkaan maksaa lainaansa takaisin, hän menetti asuntonsa ja joutui alkaa työskennellä ilmaiseksi veljeksille. Orjaa saatettiin vuokrata myös muiden käyttöön. Tämä on klassinen esimerkki taloudellisesta orjuudesta.

Hammura1 [2]Lähes 3 700 vuotta sitten Babylonian amorialaistaustainen kuningas Hammurabi kielsi lakikokoelmassaan perimästä korkoa korosta (tällä viitattiin käytäntöön, jossa velallisen oli maksettava velkojalle lainan lisäksi vielä lainan arvon verran rahaa). Lakia rikkoneita rangaistiin ankarasti, mutta tämä ei kuitenkaan täysin estänyt koronkiskonnan jatkumista.

Kansantribuuni Tiberius Gracchus yritti Rooman tasavallassa 133 eKr. vähentää rahanlainaajien valtaa ja säätää lakeja koronkiskontaa vastaan. Hän vaati myös maareformia työntekijöiden aseman parantamiseksi. Samana vuonna hänet kuitenkin murhattiin.

48 eKr. Julius Caesar kielsi rahanlainaajilta oikeuden painaa kolikoita. Valta luoda uutta rahaa varattiin Caesarille. Kun valtio sai itse päättää rahan luomisesta, oli sillä varaa tehdä investointeja ja aloittaa suuria julkisia rakennushankkeita. Tavallinen kansa ihaili Caesaria ja oli tälle kiitollinen siitä, että tämä oli tuonut rahan kansalle. Caesarin murhan myötä hyvinvoinnin vuodet loppuivat. Rahan määrä supistui 90 prosentilla. Verot nousivat pilviin. Suuri osa kansasta menetti maansa ja kotinsa. Caesarin politiikan merkitystä ei vielä tänäkään päivänä ymmärretä.

1800- ja 1900-luvuilla vapaamuurarit tahtoivat kartuttaa mahdollisimman paljon varallisuutta.

Irlantilainen ekonomi Margrit Kennedy on osoittanut, että laina prosentin korolla kaksinkertaistuu 70 vuodessa. Laina kolmen prosentin korolla kaksinkertaistuu 24 vuodessa. Kuuden prosentin korko merkitsee kaksinkertaistumista 12 vuodessa, ja 12 prosentin korko tuplaantuu kuudessa. Jos joku olisi lainannut yhden sentin vuonna 1 jKr. ja perinyt neljän prosentin korkoa, vuonna 1750 hän olisi voinut ostaa saatavillaan maapallon painon verran kultaa. 5 prosentin korolla tämä olisi ollut mahdollista jo 1403.

Nämä ääriesimerkit osoittavat, millaista tuhoa korko tekee kansantaloudelle.

Niin sanotun Ranskan vallankumouksen jälkeen paperirahan käyttö yleistyi.

Kultakauppiaat tulivat entistä vaikutusvaltaisemmiksi talousrikollisuuden avulla. He lainasivat salaa osan asiakkaiden tallettamasta kullasta ja pitivät korkotulot itsellään. Tämän jälkeen he tuottivat kultakuitteja enemmän kuin talletetun kullan kokonaisarvo oli. Kuitteja lainattiin ja niistä perittiin korkeaa korkoa. Rahaa siis lainattiin paljon enemmän kuin kultaa oli talletettu kauppiaiden holveihin. Ero kuittien ja kullan arvon välillä oli pian jopa kymmenkertainen.

Rikollisuudesta on tullut yleisesti hyväksytty käytäntö vapaamuurareiden johtamissa yhteiskunnissa. Amerikkalaispankit saavat lainata yli kymmenen kertaa enemmän rahaa kuin niillä on säästössä. Tämä tarkoittaa sitä, että todellisuudessa 8 prosentin korko merkitsee 80 prosentin korkoa! Pankkiirit luovat rahaa tyhjästä ja pakottavat kansalaiset maksamaan siitä korkoa.

usury-is-a-great-evil-1645 [3]

1642 Englannissa syttyi sisällissota, ja kapinaa johti Oliver Cromwell. Cromwell ajoi vapaamuurareiden ja rahanlainaajien etua. Hänen tärkeimmät pankkiiritukijansa olivat Alankomaiden rabbi Manasseh ben Israel sekä Fernandez ”Suuri juutalainen” Carvajal. Sisällissota johti monarkian lakkauttamiseen. 1643 suuri joukko rikkaita juutalaisia saapui Englantiin. He tapasivat Lontoossa Portugalin suurlähettilään, marrano-juutalaisen Antonio de Souzan. He keskustelivat maan tulevaisuudesta Carvajalin johdolla.

Cromwellin verenhimo kasvoi. 1649 hän oli teloittanut Kaarle I:n ja 1653 hän oli nimittänyt itsensä diktaattoriksi. Hän alkoi vastustaa yhteiskunnan kehitystä ja antoi rahanlainaajille mahdollisuuden kasvattaa valtaansa entisestään. Cromwell vihasi kulttuuria ja hän käytännössä kielsi muun muassa musiikin. Jopa värikkäät vaatteet kiellettiin hänen käskystään.

Marraskuussa 1688 katolilainen kuningas Jaakko II syöstiin vallasta. Häntä vastustivat muun muassa Amsterdamin juutalaiset pankkiirit, vapaamuurarit sekä oranialaisveljeskunta. Kuningas pakeni Ranskaan. Helmikuussa 1689 Vilhelm III Oranialainen kaappasi vallan loistavaksi vallankumoukseksi kutsutun tapahtumasarjan päätteeksi. Jopa valtavirtahistorioitsijat myöntävät, ettei kyseessä ollut kansan vallankumous.

Englanti oli rapakunnossa, sillä se oli sotinut yli 50 vuotta Ranskaa ja Alankomaita vastaan. Vilhelm III Oranialainen pyysi apua lukuisilta upporikkailta pankkiireilta. He myönsivät Englannin valtiolle 1,25 miljoonan punnan lainan, mutta toimittivat vain 750 000 puntaa. Lainan ehdot olivat kummalliset. Luotottajien henkilöllisyyttä ei paljastettu. Heille varattiin oikeus perustaa Englannin keskuspankki. Pankki ylläpitäisi kultavarantoa ja voisi lainata rahaa kymmenkertaisesti kullan arvoon verrattuna. Pankkiireille luvattiin myös oikeus huolehtia talouden ”vakaudesta” verottamalla kansaa.

bank-england-logo [4]

Yksityinen Englannin keskuspankki perustettiin 1694. Sillä oli yksinoikeus laittaa uutta rahaa kiertoon. Koronkiskonta siirtyi uuteen mittaluokkaan. Englanti kärsi räjähdysmäisestä valtionvelasta. Velan vuoksi verotusta tiukennettiin ja hinnat kaksinkertaistuivat. Pankkiireille oli erittäin tärkeää, että heillä oli monopoli rahanluonnissa. Näin he turvasivat päätähuimaavat voitot ja oman poliittisen vaikutusvaltansa.

Englannin keskuspankin sallittiin lainaavan rahaa jopa 10 kertaa enemmän kuin sillä oli todellisuudessa käytössään. Viiden prosentin korolla pankki ansaitsi kahdessa vuodessa yhtä paljon rahaa kuin sillä oli alussa ollut vakuuksia.

1698 mennessä valtionvelka oli kohonnut 1,25 miljoonasta punnasta 16 miljoonaan. 1815 se oli 885 miljoonaa ja 1945 22,5 miljardia. 1995 velkaa oli jo yli 300 miljardia, mikä merkitsi noin 45:ää prosenttia bruttokansantuotteesta.

Edes 1929 perustettu Macmillan komitea ei kyennyt selvittämään, kuka hallitsi Englannin keskuspankkia. Vain yksi nimi on paljastunut julkisuuteen – Rothschild. Kaikki suuret sodat ovat saaneet alkunsa yhden pankkiirisuvun tahdosta – Rothschildien.

Rothschildien vaakuna. [5]

Rothschildien vaakuna.

Hollannissa epäviralliset hyvä veli –verkostot olivat onnistuneet perustamaan keskuspankin jo 1609. Noin 40 maailman tärkeimmistä keskuspankeista perustettiin samalla tavalla kuin Englannin keskuspankki. Pankkiirit pääsivät päättämään kansakuntien tulevaisuudesta työkaluinaan laina, korko ja keskuspankit. Poliitikot ovat saaneet sätkynuken roolin ja kansa on alistettu velkaorjiksi. Pankkiirit ohjailevat politiikkaa kulissien takaa. Kansan ankara verottaminen on tehnyt eliitistä vain entistä voimakkaamman.

Keskuspankkien piti turvata talouden vakaus. Todellisuus on ollut päinvastainen.

Benjamin Franklin on kirjoittanut Britannian siirtokunnista Pohjois-Amerikassa 1750-luvulla: ”Missään ei asu yhtä onnellisia ja hyvinvoivia ihmisiä.” Hänen mukaansa tämä johtui siitä, että siirtokunnat tuottivat itse oman velattoman paikallisvaluuttansa (colonial scrip). Franklin jatkoi: ”Kun painamme itse oman rahamme, voimme hallita sen ostovoimaa eikä meidän tarvitse maksaa kenellekään korkoa.”

Uuden-Englannin brittiläisessä siirtokunnassa nautittiin yltäkylläisyydestä. Sen sijaan Englannissa kansa kärsi köyhyydestä ja kurjuudesta. Uuden-Englannin asukkailla oli käytössään tarpeeksi rahaa eivätkä he olleet koron orjia.

o-BENJAMIN-FRANKLIN-facebook [6]

Kun pankkiirit kuulivat Englannissa Franklinin puheen parlamentille, he painostivat parlamenttia kieltämään paikallisvaluutan käytön siirtokunnissa. Sen sijaan maksuvälineinä tulisi käyttää keskuspankin tarjoamaa korollista kultaa ja hopeaa. Keskuspankin rahaa oli olemassa aivan liian rajallinen määrä. Rahan määrä puolittui ja siirtokunnat joutuivat lainaamaan lisää valuuttaa Englannin keskuspankilta. Korko alkoi kertyä ja hinnat kohota. Pian kadut kuhisivat työttömäksi jääneitä.

Amerikkalaisten koulukirjojen mukaan Yhdysvaltain vapaussota alkoi teeveron vuoksi. Franklinin mukaan ”siirtokunnat olisivat selvinneet helposti tuosta pienestä” (vain 2 %) teeverosta ja monista muista kiistoista. Kamelin selän katkaisi kuitenkin se, että Englanti riisti siirtokunnilta oikeuden käyttää omaa korotonta valuuttaa, mikä johti työttömyyteen ja niukkuuteen. Pankkiirien alistamat brittipoliitikot pakottivat siirtokuntien ihmiset köyhyyteen. Olosuhteet olivat otolliset sodan syttymiselle, mikä sopi erinomaisesti pankkiireille. He tahtoivat laajentaa kansainvälistä vaikutusvaltaansa.

 

Julkaistu alunperin englanniksi The Barnes Review –lehdessä [7] 2004.