- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Suomesta vuonna 1942 palautetut kahdeksan juutalaispakolaista

Uutisoimme tänään [1], että Helsingin kaupunki saattaa rahoittaa veroeuroilla Suomesta Saksaan käännytettyjen juutalaisten muistomerkit. Julkaisemme Vesa-Ilkka Laurion artikkelin, joka käsittelee juutalaispalautuksia. Magneettimedia ottaa vastuun artikkelin uudelleenjulkaisusta.

Tämä kirjoitus on laadittu Antero Holmilan lokakuussa 2010 ilmestyneen kirjan ”Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat” pohjalta. Holmila näet väittää kirjassaan seuraavaa:

(s. 21) ”Holokausti oli yleiseurooppalainen projekti, johon osallistuivat lähestulkoon kaikki Euroopan maat, myös Suomi. – – saksalaisille ei tuottanut vaikeuksia löytää innokkaita käsikassaroita juutalaisten murhaamiseen.”

(s. 195-196) ”Suomi osallistui kuitenkin holokaustiin lähettämällä kahdeksan juutalaispakolaista saksalaisten käsiin marraskuussa 1942. Asiaa ei voi sen yksinkertaisemmin ilmaista: Georg Kollmania lukuun ottamatta Suomesta Tallinnaan lähetetyt juutalaispakolaiset kuolivat osana Saksan alulle panemaa juutalaisten joukkotuhoa.” – – ”he (saksalaiset) saivat käsiinsä joukon juutalaisia, ja juutalaiset oli määrätty tuhottaviksi.”

(s. 200) ”Myös Suomesta olisi (jos Saksa olisi miehittänyt Suomen, VL) löytynyt innokkaita yhteistoimintamiehiä, jotka olisivat olleet valmiita avustamaan saksalaisia holokaustin toteuttamisessa, siitä tuskin on epäilystäkään.”

Holmila siis väittää Suomen osallistuneen holokaustiin palauttamalla kahdeksan juutalaispakolaista kotimaihinsa. Suomalaisia hän sanoo saksalaisten innokkaiksi käsikassaroiksi juutalaisten tuhoamisessa ja innokkaiksi saksalaisten avustajiksi holokaustin toteuttamisessa. Tämä tarkoittaa suomalaisten sanomista murhaajiksi.

Onko Holmilalla eväitä leimata Suomen kansa murhaajakansaksi? Vai tuleeko tässä vain vapaasti esiin hänen kirjansa perimmäinen motiivi: syvä ilkeämielisyys?

Perusteluksi Holmila sanoo, että nämä kahdeksan juutalaispakolaista luovutettiin saksalaisten käsiin ja että tämä merkitsi varmaa kuolemaa. Saksalaisten käsiin nämä pakolaiset kuitenkin luovutettiin sen tähden, että näiden kotimaat Saksa, Itävalta ja Latvia olivat Saksan kontrollissa.

Muutenkin on todettava, että Suomi otti vastaan juutalaisia poliittisina pakolaisina. Sodan aikana jopa Linkomiehen hallitus myönsi 110 juutalaispakolaiselle Suomen kansalaisuuden. Yksikään Suomen juutalainen ei kuollut missään holokaustissa, ei myöskään yksikään Suomeen tullut juutalaispakolainen, sillä mitään holokaustia ei tapahtunut. Holmila elää omien fantasioittensa maailmassa ja jakelee sieltä julkisia murhatuomioita sinne tänne.

Kansallissosialistit tahtoivat karkottaa juutalaiset

Kansallissosialistisen Saksan politiikkana juutalaisten suhteen oli karkottaa heidät alueiltaan, ensin maastamuuton muodossa, myöhemmin sodan aikana myös evakuoinnin muodossa.

Juutalaiset tahdottiin siirtää heidän toimintansa vuoksi kokonaan Euroopan ulkopuolelle, ja tätä siirtämistä kutsuttiin ”lopulliseksi ratkaisuksi”. Saksan alueilla olevien juutalaisten oloja vaikeutettiin tietoisesti, jotta he muuttaisivat pois. Monet juutalaiset pakenivat näitä tiukentuneita oloja ja kuria, mutta fyysisesti juutalaisia ei pyritty tuhoamaan koskaan. Vain karkottamaan pois.

Suomeen saapui näitä pakoon lähteneitä juutalaisia Stettinistä vuorolaivalla ja jonkin verran myös Karjalan kannaksen kautta, ja Suomi otti heitä vastaan poliittisina pakolaisina (myönsi heille turvapaikkaoikeuden). Suuremmissa määrin juutalaispakolaisia alkoi saapua kesällä 1938 Itävallasta Itävallan liityttyä Saksaan (voimassa oli viisumivapaus). Heitä tuli Suomeen tuolloin useita satoja (Itävallan lisäksi heitä tuli jonkin verran myös Unkarista, Puolasta ja Baltiasta), ja useimmat heistä jatkoivat matkaansa varsinkin Yhdysvaltoihin.

Osa kuitenkin jäi Suomeen, ja elokuun alussa 1938 Itävallan juutalaispakolaisia oli Valpon (Valtiollisen poliisin) mukaan Suomessa 60. [1] Keväällä 1939 heitä oli Suomessa 170, [2] ja vuoden 1941 lopussa Valpon passitoimiston laskelmien mukaan Suomessa oli keskieurooppalaisia juutalaispakolaisia 120. [3]

Sotien aikana Suomi sulki rajojaan, ja pakolaisten saapuminen tyrehtyi. Kaiken kaikkiaan Suomeen saapui noin 500 juutalaispakolaista, joista n. 350 jatkoi matkaansa eteenpäin kesään 1941 mennessä.

Ennen sotia juutalaispakolaisten olot Suomessa olivat melko vapaat, ja he kävivät työssä. Sota kuitenkin sitten saneli omat ehtonsa, ja juutalaispakolaiset joutuivat valvovan silmän alle. Osa pakolaisista siirrettiin turvasäilöön ja osa siirrettiin Helsingistä maaseudulle (Lammi, Hauho, Parkano). Pakolaisten elatusvastuu siirtyi Helsingin juutalaiselle seurakunnalle.

Maaseudulla juutalaisten olot olivat melko huonot, koska vain harva onnistui saamaan työtä. Sodan myötä astui kuitenkin voimaan työvelvollisuuslaki, ja noin 40 miespuolista juutalaispakolaista määrättiin maaliskuussa 1942 työhön Sallan työleiriin. Heinäkuussa 1942 työvelvolliset siirrettiin Suursaareen linnoitustöihin.

Yhdeksän juutalaista, joiden maassaolo ei poliisin mukaan ollut suotavaa

Syksyllä 1942 useille pakolaisille tuli ajankohtaiseksi oleskelulupien uusiminen.

Valpon päällikkö Anthonin sodanjälkeisen lausunnon mukaan ”…tuolloin todettiin, että Suomessa oli yhdeksän sellaista juutalaispakolaista, joiden maassaolo ei poliisinäkökohtien valossa ollut suotavaa.”

Nämä yhdeksän tuotiin 27.10.1942 Suursaaresta Helsinkiin karkotusta varten. Nimeltä mainiten he olivat Jonas Adler, Walter Cohen, Georg ja Stefan Kollman, Rudolf Langer, Ludwig Levy, Herbert Lövy, Hans Szybilski ja Elija Zilbergas. [4]

Helsingin juutalaisen seurakunnan jäsen Abraham Stiller sai tietää näiden yhdeksän juutalaispakolaisen siirrosta Helsinkiin ja ryhtyi etsimään asialle selvitystä. Mannerheimin edustajalta, kenraali K. H. Kekonilta, hän sai vastauksen, että pakolaiset oli todettu vakoilijoiksi ja että he olivat sen vuoksi menettäneet turvapaikkaoikeutensa.

Myös sisäministeri Horelli totesi myöhemmin kuulustelussa: ”Kyseessä oli puhdas poliisitoimi, jonka aloite oli lähtöisin Suomesta. Saksa ei jatkosodan aikana kertaakaan vaatinut juutalaispakolaisia luovutettaviksi.” [5]

Historioitsija Heikki Ylikangas kertoo Anthonin korostaneen sodanjälkeisissä lausunnoissaan, että karkotuksissa ylipäätään kyseessä oli pelkkä poliisitoimi: rikollisen, valtiolle vaarallisen ja muuten epäilyttävän aineksen luovuttaminen saksalaisille. Näistä ihmisistä tahdottiin päästä eroon. Ylikangas mainitsee myös, että melkoista osaa heistä, esimerkiksi vakoilijoita tai vakoilijoiksi epäiltyjä, oli tarjottu välirauhan aikana vankienvaihtona Neuvostoliittoon, mutta Neuvostoliitto ei hankkeeseen suostunut.

Myös rintamalle epätoivottuja aineksia oli yritetty sijoittaa, mutta he olivat karanneet metsiin tai loikanneet vastustajan puolelle. Karkotukset olivat siis tavallaan kolmas vaihtoehto päästä näistä aineksista eroon. Ylikangas sanoo vielä, että Valpon toimia ei leimannut juutalaisvastaisuus vaan kommunisminvastaisuus. [6]

Vakoojien karkottaminen ei todista ”holokaustia”

Oli siis paljastunut, että nuo yhdeksän olivatkin vakoilijoita. Karkotukseen ryhtyminen oli välttämätön poliisitoimi, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään juutalaisvainon tai ”holokaustin” kanssa.

Maasta ryhdyttiin karkottamaan rikollisia aineksia ja maan sodanaikaisen turvallisuuden kannalta vaarallisia aineksia. Jos kyseessä olisi ollut juutalaisten vaino, niin toki silloin maasta olisi karkotettu kaikki juutalaiset.

Karkotettava ryhmä kuitenkin muuttui. Noista yhdeksästä juutalaispakolaisesta karkotettiin lopulta vain kaksi, ja lisäksi karkotettiin kolme muuta juutalaismiestä (mukana lähtivät vapaaehtoisesti myös yhden vaimo ja lapsi ja toisen lapsi, jolloin yhteismääräksi tuli tuo kahdeksan). Varsinaisesti karkotettuja oli siis vain viisi.

Mikä johti siihen, että viranomaiset muuttivat lopulta karkotettavan ryhmän koostumusta? Mainittu juutalainen Stiller jostain syystä tahtoi saada karkotukset estettyä, ja siksi hän pyrki ottamaan yhteyttä moniin päättäjiin. Erään kansanedustajan välityksellä hän sai yhteyden valtiovarainministeri Väinö Tanneriin, joka neuvoteltuaan presidentti Rytin kanssa saneli Valpon apulaispäällikkö Ville Pankolle karkotusta koskevan lykkäämispäätöksen viikonlopun yli (sisäministeri Horellin poissa ollessa Tanner toimi vanhimman ministerin ominaisuudessa).

Luovutuskysymystä käsiteltiin sitten epävirallisesti valtioneuvoston iltakoulussa 3.11.1942. Asia päätettiin jättää sisäministeri Horellin päätettäväksi. Horelli ei ole koskaan kommentoinut, miksi ryhmän koostumus lopulta muuttui.

Karkotettavien määrä joka tapauksessa laski yhdeksästä viiteen, ja mukana lähti vapaaehtoisesti kolme karkotettujen perheenjäsentä. Koska mukaan päästettiin kaksi lastakin, on selvää, ettei kukaan ajatellut karkotettavien kohtaavan mitään pahaa saksalaisten käsissä. Ja miksi yhden karkotetun vaimo lähti vapaaehtoisesti miehensä matkaan, jos vastassa oli holokausti?

Artikkelissaan ”Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin?” Heikki Ylikangas kertoo, että rouva Janko Kollman (karkotetun Georg Kollmanin vaimo) sai päättää, lähteekö hän vapaaehtoisesti miehensä mukana. Vaimo lähti, joten hän ei pelännyt mitään pahaa olevan vastassa. Lisäksi hän otti mukaan lapsensakin! [7] Ylipäätäänkin luovutukset osoittavat, ettei kukaan ajatellut kenenkään luovutetun joutuvan mihinkään vakavaan vaaraan.

Helsingin juutalaisen seurakunnan edustajat kävivät jälkeenpäin kysymässä Horellilta luovutusasiasta, ja hän vastasi: ”Karkotettavat (nähtävästi siis karkotettavat yleensä, VL) olivat sabotöörejä, vakoilijoita ja rosvoja, joiden saaminen maasta pois on tarpeellista ja välttämätöntä.

Lisäksi hän sanoi, ettei näiden kahdeksan luovutus mitenkään liittynyt ”juutalaiskysymykseen.” [8]

Osa valtamediasta vastusti vakoojien karkottamista

Sekä Horelli että Valpon päällikkö Anthoni ovat kiistäneet, että Valpolla olisi ollut jonkinlainen yleissuunnitelma juutalaispakolaisten maasta karkottamisesta. [9] Karkotukset eivät siis millään tavalla liittyneet ”holokaustiin”, jollaista ei edes tapahtunut.

Karkotettavat olivat (suluissa alkuperämaa): Georg Kollman ja hänen vaimonsa Janko ja poikansa Franz (Itävalta), Heinrich Huppert ja hänen poikansa Kurt (Itävalta), Hans Korn (Itävalta), Elias Kopelowski (Latvia) ja Hans Szybilski (Saksa).

Tarkkaa tietoa ei ole, millaista ajantasaista tietoa Horellilla ja Anthonilla oli näiden viiden karkotettavan karkotukseen johtaneesta toiminnasta (Valpon arkistokin on suurelta osin tuhoutunut), mutta ainakin Kollmanin ja Szybilskin kohdalla esiin on tullut vakoilu (kuuluivat alkuperäiseen ryhmään).

Kahdella oli myös rikosrekisteri Suomessa: Korn oli syyllistynyt varkauksiin ja petoksiin (Ylikankaan mukaan salakuljetukseen [10]) ja Huppert oli syyllistynyt säännöstelymääräysten rikkomiseen. Jotkut karkotetut olivat syyllistyneet myös työluvatta työskentelyyn ja väärennöksiin. [11]

Lisäksi Valpon arkistossa karkotettavia epäillään rikoksista, kommunismista ja kielteisestä suhtautumisesta Saksaa tai Suomea kohtaan. [12] Karkotettavat karkotettiin virallisen ilmoituksen mukaan juuri rikollisina ja epätoivottavina aineksina. Sodan oloissa kaikkeen tällaiseen on suhtauduttava hyvin vakavasti, varsinkin kommunismiin ja siihen liittyvään vakoiluun.

Hieman yllättävää on, että yllä mainitun Abraham Stillerin lisäksi esim. Helsingin Sanomat (erityisesti sen toimitusjohtaja Eljas Erkko), Suomen Sosiaalidemokraatti, Arbetarbladet, Hufvudstadsbladet, Yrjö Hirn, K. R. Brotherus ja Br. Suviranta vastustivat karkotuksia.

Olihan sota, ja koska rikollisuus, kommunismi, vakoilu ja muu epätoivottava käyttäytyminen suuresti haittaavat sotaponnisteluita ja jopa vaarantavat maan turvallisuuden, nuo lehdet ja henkilöt itse asiassa syyllistyivät maanpetokseen.

Pääministeri Lipponen 6.11.2000 jopa pyysi juutalaisilta ”Suomen ja suomalaisten puolesta” anteeksi noiden viiden juutalaisen karkotusta, ja siinä jo häväistään Suomen sotaponnistelut ja itse asiassa Suomen kansa.

Tiesikö Saksa itse odottaa karkotettuja?

Presidentti Ryti oli 7.2.1941 määrännyt Valpon vasta nimitetyn päällikön Arno Anthonin ”…käsittelemään ja omalla vastuullaan ratkaisemaan – – ulkomaalaisten passittamiset, poistumiskieltoa, työ- ja oleskelulupien myönteistä ratkaisua sekä Suomeen tulosta ja oleskelusta maassa johtuvan virka-avun luontoista kirjeenvaihtoa virastojen kanssa koskevat asiat.”

Kuitenkin poistamistapauksissa tuli hankkia vielä sisä- ja ulkoministeriöiden kannanotto. [13]

Luovutusten kannalta tärkeä tapaaminen järjestettiin 9.4.1942 Berliinissä Saksassa, jossa Anthoni ja osastopäällikkö Erik A. Muurman neuvottelivat Gestapon päällikkö Heinrich Müllerin ja Gestapon ulkomaalaisasioita käsittelevän Friedrich Panzingerin kanssa.

Oula Silvennoisen kirjan ”Salaiset aseveljet” mukaan Anthoni kertoi sodanjälkeisissä kuulusteluissaan, että neuvotteluissa päädyttiin suulliseen sopimukseen, jonka mukaan Suomi saa palauttaa kotimaihinsa Saksan miehittämille alueille kaikki haluamansa ulkomaalaiset ja että Saksa myöntää kauttakulkuviisumin näin kotimaihinsa palautettaville. Anthoni oli sanonut neuvottelukumppaneilleen, että osa palautettavista on rikollisainesta, jolloin hän oli saanut vastaukseksi, että antaa tulla vain, koska heillä on puutetta työvoimasta.

Sopimukseen kuului, että Berliiniin on ajoissa ilmoitettava, keitä palautettiin (sopimus ei siis ollut kollektiivinen). Anthoni kertoi itse ehdottaneensa tällaista sopimusta, sillä Suomi halusi eroon ”rikollis- ja muista huonoista aineksista ja oli sopimus siis yksinomaan Suomen etujen mukainen.” [14]

Asiasta kertova Oula Silvennoinen toteaa myös, että Anthonin kertomus on mitä ilmeisimmin totuudenmukainen, sillä Berliinissä todella tehtiin tuolloin sopimus, että Suomi saa poistaa maasta ulkomaalaisia Saksan hallinnoimalle alueelle.

Luovutustapauksissa myös toimittiin Anthonin kuvaileman sopimuksen edellyttämällä tavalla. Jokaisen palautettavan tapaus käsiteltiin periaatteessa erikseen, eli henkilöt luovutettiin nimettyinä yksilöinä, ei jonkin ryhmän jäseninä. Luovutuksesta myös sovittiin etukäteen, ja luovutettavat lähtivät Suomesta vasta kun Saksan viranomaiset olivat ilmaisseet suostumuksensa. [15]

Tämä sopimus takasi sen, että palautettavat pääsivät kulloiseenkin päämääräänsä asiamukaisesti.

Sopimuksesta näkyy myös, että Suomi lähettäjämaana oli aloitteellinen. Saksa ei vaatinut juutalaisia luovutettaviksi Saksaan. Yksikään kirjallinen dokumentti ei osoita Gestapon tai muiden saksalaisten viranomaisten esittäneen Valpolle erityistoimia Suomeen paenneiden juutalaisten tai Suomen juutalaisten kansalaisten suhteen. [16]

Horellikin kiisti sodan jälkeen päättäväisesti kaikkinaisen Saksan painostuksen. [17]

Anthoni ja Horelli olivat siis aloitteellisia mainittujen kahdeksan juutalaispakolaisen palauttamisessa kotimaihinsa. Palautus pantiin täytäntöön 6.11.1942, jolloin nämä kahdeksan yhdessä 19 muun pakolaisen (virolaisia, neuvostoliittolaisia) kanssa lähtivät saksalaisella Hohenhörn-aluksella kohti Tallinnaa, joka oli Saksan miehittämää aluetta.

Mitä näille kotiin toimitettaville tapahtui?

Holmila kirjoittaa yllä: ”He (Georg Kollmania lukuun ottamatta, VL) kuolivat osana Saksan alulle panemaa juutalaisten joukkotuhoa.”

Todisteita Holmila ei esitä.

Sivulla 196 Holmila huudahtaa lisäksi: ”Jos saksalaisten kannalta katsottuna kyseessä olisi ollut pelkkä poliisitoimi, miksi viiden rikolliseksi merkitys mukaan lähteneet kaksi lasta ja yksi vaimo murhattiin?”

Tässäkään Holmila ei esitä todisteita. Ehkä heitä ei murhattukaan.

Sivulla 205 Holmila esittää, mitä Georg Kollman oli Anthonin oikeudenkäynnissä kertonut (hän siteeraa Elina Sanan kirjasta ”Kuolemanlaiva”):

”Karkotetut oli ensin kuljetettu laivalla Tallinnaan ja sieltä 14 vuorokauden kuluttua Gestapon toimesta Berliiniin, josta heidät 10-12 päivän jälkeen oli yhdessä 1 200 Berliinin juutalaisen kanssa siirretty Auschwitzin keskitysleirin lähellä olevaan Birkenauhun.

Heti rautatieasemalla oli erotettu nuoret ja työkykyiset toiselle puolelle sekä lapset ja työkyvyttömät toiselle puolelle – – työkyvyttömät sekä lapset kuten hänenkin vaimonsa ja lapsensa oli pantu kuorma-autoihin ja viety krematorioihin poltettaviksi.”

Holmila kertoo (s. 204), että suomalaiset tutkijat, kuten Rautkallio ja Sana, ovat olettaneet, että juutalaiset murhattiin Auschwitzissa, mahdollisena poikkeuksena Elias Kopelowski, jonka huhuttiin tulleen ammutuksi pian Tallinnaan saapumisen jälkeen, sekä tietenkin Auschwitzista selvinnyt Georg Kollman.

Mahdollisesti heidän oletuksensa perustuu Kollmanin kertomukseen.

Kollmanin kertomus kuitenkaan ei pidä paikkaansa. Krematorioissa ei poltettu ketään elävältä. Sellaiset kertomukset ovat kauhupropagandaa. Krematoriot olivat ruumiiden tuhkaamista varten, ja niitä käytettiin, jotta pilkkukuume-epidemioihin kuolleiden ruumiit voidaan hävittää hygieenisesti.

Myöskään Danuta Czechin Auschwitz-Birkenauta koskeva Kalendarium ei tunne mitään 1 200 juutalaisen kuljetusta Berliinistä 30.11-2.12.1942 (eikä viereisilläkään päivillä). Sellaista kuljetusta ei saapunut Auschwitz-Birkenauhun.

Ehkä Holmila tietääkin tämän. Hän kirjoittaa (s. 204): ”Itse asiassa edes Suomesta luovutettujen juutalaisten kohtaloista ei ole tarkkaa tietoa – tai olemassa olevat tiedot ovat keskenään ristiriitaisia.

Kuitenkin Holmila on yllä esittänyt, että nuo luovutetut kuolivat ”osana juutalaisten joukkotuhoa.” Sen perusteella hän myös leimaa Suomen holokaustiin osalliseksi.

Kuitenkaan hän ei tiedä noiden juutalaisten kohtaloista mitään. Tässä tulee avoimesti julki Holmilan kirjan tendenssimäinen huijausluonne.

Juutalaisten kohtalosta on esitetty vain arvauksia

Jos Suomesta luovutettujen kahdeksan juutalaispakolaisen kohtaloista ei – Georg Kollmanin kohtaloa lukuun ottamatta – tiedetä mitään varmaa, niin silloin kaikki puheet näiden juutalaisten joutumisesta holokaustin uhreiksi ja Suomen osallistumisesta holokaustiin ovat totaalisesti vailla pohjaa.

Silloin on narrinpeliä myös Paavo Lipposen Suomen puolesta juutalaisille näiden kahdeksan juutalaispakolaisten karkottamisen vuoksi esittämä anteeksipyyntö.

Holmila tarttuu uuteen oljenkorteen, vaikka hänen yllä oleva lausuntonsa tiedon puutteesta osoittaa, ettei hän usko siihenkään.

Hän nostaa esiin juutalaisen Anton Weiss-Wendtin, joka villiin juutalaishuijaustyyliin väittää kirjassaan ”Murder without Hatred”, että kaikki muut paitsi Kollman teloitettiin Tallinnan keskusvankilassa muutama päivä saapumisen jälkeen! Poikkeuksena mukana olleista lapsista toinen, joka kommunistilehdessä Kansan Uutiset 12.3.1961 olleen artikkelin mukaan olisi myrkytetty (ei ammuttu). Teloituskäskyn olisi antanut SS-Untersturmführer (vastaa suurin piirtein vänrikkiä) Gerd von Seefeld 10.11.1942. [18]

Holmila kertoo tästä teloituksesta olevan ”Viron turvallisuuspoliisin lähteitä”, mutta kirjassaan Weiss-Wendt nimeää vain yhden lähteen: Viron valtionarkisto. Signum: Elias Kopelovski, R-64/4/324.

Ehkä kuitenkaan tällaista lähdettä todellisuudessa ei ole, ainakaan aitona, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Holmila eikä Weiss-Wendt esitä sitä eikä kumpikaan edes siteeraa sitä. Lisäksi Holmila antaa ymmärtää Weiss-Wendtin olevan epäluotettava lähde, koska hän ilmoittaa, ettei juutalaispakolaisten kohtaloista ole tarkkaa tietoa.

Weiss-Wendt kirjoittaa kirjansa viitteessä, ettei Georg Kollman koskaan ollut Auschwitzissa. Kollman kuulemma vapautettiin sodan päättyessä ”eräästä Itävallan leireistä”. Georg Kollmanin Anthonin oikeudenkäynnissä esittämä kertomus Szybilskin sankarillisesti (paetessa!) tapahtuneesta kuolemasta Auschwitzissa oli Weiss-Wendtin mukaan vain keksitty tarina Szybilskin langon lohduttamiseksi!

Weiss-Wendtin kirjassa on siinä määrin vääriä tietoja, että siitäkin syystä hänen sanomisiinsa on syytä suhtautua varauksella. Weiss-Wendt väittää, että Anthonin ja Sandbergerin välillä oli sopimus laittomasti Suomeen muuttaneiden lähettämisestä Viroon, mutta todellisuudessa, kuten edellä todettiin, Anthonilla oli sopimus Müllerin ja Panzingerin välillä ja se koski kaikkia Suomen poistettaviksi haluamia ulkomaalaisia (ei laittomia maahanmuuttajia).

Hohenhörn-laivalla olleiden karkotettujen määräksi Weiss-Wendt ilmoittaa 26 (18 venäläistä ja virolaista ja 8 juutalaista), vaikka heitä oli 27 (venäläisiä ja virolaisia 19). Hän sanoo suomalaisten joutuneen antamaan periksi saksalaisten vaatimuksille luovuttaa juutalaiset, vaikka yllä todettiin, ettei Saksa painostanut missään vaiheessa Suomea tässä asiassa.

Abraham Stillerin Weiss-Wendt ilmoittaa Helsingin juutalaisen seurakunnan johtajaksi, vaikka hän oli vain rivijäsen ja tunnettu pääasiassa liikemiehenä.

Sepitettyjä holokaustitarinoita

Viimein on myös todettava, ettei vääpelin arvoisella henkilöllä (von Seefeldillä) ole voinut olla valtuuksia päättää Tallinnaan korkean sopimuksen nojalla saapuneiden juutalaisten teloittamisesta.

Holmila ryhtyy kirjansa sivulla 206 keksimään, miksi Kollman valhetarinoita sepitti. Kollman kuulemma vain kuvitteli vaimonsa ja poikansa ja muiden joutuneen Auschwitziin ja kaasukammioon. Syyn tällaiseen kuvitteluun Holmila selittää näin (s. 206; korostus minun):

”Holokaustin selviytyjien muistoista on huomattu, että lähes kaikki muistelijat USKOIVAT käyneensä läpi pahamaineisen ’valinnan’, jossa juutalaiset jaettiin työkykyisiin ja välittömästi murhattaviin. Kollman tuskin oli poikkeus.”

Toisin sanoen: Tarina Suomesta palautettujen tuhoutumisesta holokaustissa on valhe. Siihen viittaa sekin, ettei Anthonin oikeudenkäynnissä Kollman todistanut Anthonia vastaan, vaikka holokaustitarinan mukaan hän menetti vaimonsa ja poikansa Auschwitzissa. Kollman totesi, ettei hänellä ole erityisempiä vaatimuksia eikä valituksia sodanaikaisen kohtelunsa johdosta. [19]

Ehkä hän on elänyt normaalia elämää vaimonsa ja poikansa kanssa.

Holmila toteaa lopuksi (s. 206): ”Se, mikä loppujen lopuksi oli Suomesta lähetettyjen juutalaispakolaisten, ”niiden kahdeksan”, kohtalo, jää tulevaisuuden tutkimuksen selvitettäväksi.

Jos näin on, miksi Holmila sitten julkaisi kirjassaan väitteet Suomen osallisuudesta holokaustiin ja noiden kahdeksan kuolemisesta ”osana juutalaisten joukkotuhoa”?

Sivulla 205 Holmila mainitsee Viron turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelu SD:n komentaja SS-Standartenführer Martin Sandbergerin Anthonille lähettämän kirjeen, jossa Sandberger kertoi Anthonille, että Suomesta lähetetyt juutalaispakolaiset oli lähetetty Berliiniin pakkotyöhön.

Niinhän Müller ja Panzinger olivat Anthonille 9.4.1942 sanoneet, että heillä on työvoimasta puutetta.

Suomesta karkotetut tekivät Saksassa työtä, heitä ei tuhottu.

Entä miten Anthonin kävi sodanjälkeisessä oikeudenkäynnissä?

Turun hovioikeus hylkäsi häntä vastaan nostetun syytteen kokonaisuudessaan toukokuussa 1948. Se katsoi, ettei Anthonin voitu osoittaa virkatoimissaan rikkoneen Suomen silloista lainsäädäntöä tai Suomen allekirjoittamia kansainvälisiä sopimuksia. Korkein oikeus vahvisti tämän tuomion toukokuussa 1949 muilta osin paitsi antoi Anthonille varoituksen varomattomuudesta virkatoimissa. [20] Anthonin tutkintovankeudessa viettämä aika korvattiin hänelle rahassa. [21]

 

Viitteet:

[1] Jukka Hartikainen: ”Suomi”; Suomea koskeva luku kirjassa Stéphane Bruchfeld ja Paul A. Levine: ”Kertokaa siitä lapsillemme – Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945”. Gummerus 2008, s. 54.

[2] Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2004.

[3] Hartikainen, yllä mainittu teos, s. 62.

[4] Sama, s. 64.

[5] Sama.

[6] Ylikangas, Selvitys valtioneuvoston kanslialle.

[7] Heikki Ylikangas: ”Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin?” Kanava-lehti 7/2005.

[8] Hartikainen, mainittu teos, s. 67.

[9] Sama, s. 65.

[10] Ylikangas, ”Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin?”

[11] Hartikainen, mainittu teos, s. 65.

[12] Ylikangas, ”Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin?”

[13] Ylikangas, Selvitys valtioneuvoston kanslialle.

[14] Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet – Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Otava 2008, s. 308-309. Silvennoinen antaa lähteekseen Sota-arkiston: SArk, T 16070/18, Ptk 494/45, Helsinki 31.5.1945.

[15] Sama, s. 309.

[16] Hartikainen, mainittu teos, s. 63.

[17] Ylikangas, ”Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin?”

[18] Anton Weiss-Wendt: Murder without Hatred. Estonians and the Holocaust. Syracuse University Press 2009, s. 214-215.

[19] Oula Silvennoinen, Salaiset aseveljet, s. 314.

[20] Sama, s. 315.

[21] Hartikainen, mainittu teos, s. 69.