Suosittu Youtube-kanava Miten Maailma Toimii on kääntänyt suomeksi kenraalimajuri Gerd Schultze-Rhonhofin esitelmän siitä, kuinka Saksa pyrki estämään toisen maailmansodan syttymisen.
Historia on voittajien kirjoittamaa. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen kaikki vastuu suursodasta sysättiin hävinneen Saksan harteille. Saksa oli yritetty jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen alistaa täydellisesti esimerkiksi alueluovutuksilla, puolustusvoimien alasajolla sekä tähtitieteellisillä sotakorvausvaatimuksilla.
Tästä huolimatta Saksa nousi Adolf Hitlerin johdolla [1]pian Euroopan johtavaksi taloudelliseksi mahdiksi, joten toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet päättivät kohdella maata entistä kovakouraisemmin ja epäoikeudenmukaisemmin. Saksan raiskaaminen [2] ”oikeutettiin” valehtelemalla, että Hitler suorastaan kerjäsi sotaa.
Schultze-Rhonhof kuitenkin selvitti, ettei mikään Saksan toiminnassa 1933–1939 viitannut siihen, että maa olisi valmistellut hyökkäyssotaa. Niin asevarustelu kuin diplomatia tähtäsivät sen sijaan uskottavan maanpuolustuskapasiteetin rakentamiseen sekä aluekiistojen rauhanomaiseen ratkaisuun.
Sotatutkimuksessa käytetään usein nyrkkisääntöä, jonka mukaan hyökkäystä suunnitteleva valtio pyrkii rakentamaan noin kolminkertaisen sota-arsenaalin verrattuna kohteeksi valittuun naapuriin. Sen sijaan ainoastaan vahvaa maanpuolustusta rakentava valtio tyytyy yleensä siihen, että omat puolustusvoimat ovat reilut 30 prosenttia uhkaavana pidetyn naapurin kapasiteetista.
Schultze-Rhonhof tutki Saksan asevarustelua Hitlerin aikana ja vertasi sitä Saksan uhkana pidettyyn Ranskaan sekä Ranskan liittolaisiin.
Hitlerin astuessa valtaan Ranskan ja sen liittolaisten kapasiteetti Saksaan verrattuna oli 12-kertainen, kun kyse oli aktiivisista divisioonista. Mikäli mukaan laskettiin myös täysin varustellut reserviyksiköt, oli ylivoima Saksaan verrattuna 97-kertainen! Toisin sanoen Saksan maanpuolustus ei ollut millään mittapuulla kestävällä pohjalla. Vain kansallissosialisteilla oli uskallusta korjata tilanne.
Kuusi vuotta myöhemmin sodan kynnyksellä 1939 Saksan asevarustelu oli viimein saavuttamassa tasapainon. Oliko Hitler rakentanut kolminkertaisen armeijan varmistaakseen menestyksekkään hyökkäysoperaation? Ei. Ranskalla ja sen liittolaisilla oli edelleen 2,5-kertainen ylivoima Saksaan verrattuna.
Saksan asevarustelu ei siis kertonut hyökkäyssuunnitelmista vaan siitä, että Hitler oli onnistunut kuudessa vuodessa rakentamaan Saksalle puolustusvoimat, jotka sopivat maanpuolustukseen mutteivät valloitussotiin.
Hitler vastusti sotaa
Valtavirtahistorian mukaan Hitler käytti luovutettuja alueita, Danzigia ja Puolan käytävää pelkkänä tekosyynä murhanhimoiselle ulkopolitiikalleen.
Koulukirjojen mukaan väkivalta oli Hitlerille itseisarvo, minkä vuoksi hän vastusti aluekiistojen diplomaattista ratkaisua.
Kuten Schultze-Rhonhof kuitenkin kirjassaan Der Krieg, der viele Väter hatte osoittaa, Englannin, Ranskan, Saksan ja Ruotsin ulkoministeriöiden arkistot todistavat, että Hitler pyrki vuosien ajan välttämään sotaa ja ratkaisemaan aluekiistat rauhanomaisesti.
Esitelmässään Schultze-Rhonhof listaa esimerkkejä Saksan pyrkimyksistä ratkaista kiistat rauhanomaisesti. Juuri ennen sodan syttymistä Hitler määräsi ilmailuministeri Hermann Göringiä aloittamaan neuvottelut Englannin suurlähettilään kanssa Berliinissä, jotta väkivaltaisuudet voitaisiin välttää. Saksa pyysi Englantia jopa välittäjäksi Danzig-kiistassa. Hitler otti myös yhteyttä Italian, Ranskan ja Englannin hallituksiin ja ilmoitti vastustavansa sotaa.
Hieman ennen sotaa Saksa esitti Puolalle myös 16-kohtaisen ohjelman [3] sodan välttämiseksi. Englannin poliittinen eliitti piti dokumenttia erittäin tulenarkana, sillä sen pelättiin kääntävän julkinen mielipide Saksan puolelle. Englannin ja Ranskan lehdistöä ja radiota vaadittiinkin olemaan julkaisematta 16-kohtaista ohjelmaa.
Ranskalaishistorioitsija Paul Rassinier on jopa kirjoittanut, että mikäli ohjelma olisi ollut yleisesti tiedossa, eivät Ranska ja Englanti olisi voineet julkisen paineen vuoksi julistaa sotaa Saksaa vastaan.
Schultze-Rhonhof kaivoi tiedot rauhanohjelmaan liittyneestä poliittisesta keskustelusta Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjoista, diplomaattien muistiinpanoista sekä Ranskan ja Englannin ulkoministeriöiden arkistoista.
[4]
[5] 
[6] 
[7] 
[8]
Väkivaltaa saksalaisvähemmistöä vastaan
Varsinaisten aluekiistojen lisäksi Saksan hallinto oli erittäin huolissaan Puolan saksalaisvähemmistön kohtelusta.
Puola oli käynnistänyt 1919 ankaran puolalaistamisohjelman, jonka uhreiksi joutuivat saksalaisten ohella muutkin vähemmistöt, kuten ukrainalaiset. Monet vainotuista ukrainalaisista muuttivat Kanadaan, minkä vuoksi kansainvälinen ja erityisesti brittiläinen lehdistö seurasi tarkasti Puolan suorittamia ihmisoikeusrikoksia.
Esimerkiksi The Manchester Guardian –lehti kirjoitti 14.12.1931, että ”Puolan vähemmistöjä hävitetään” kansainvälisistä sopimuksista piittaamatta. Britannian parlamentissa käytiin keskustelua siitä, kuinka vähemmistökansallisuuksien asiaa ajaneita kidutettiin Puolan vankiloissa ”keskiaikaisissa olosuhteissa”.
Sodan kynnyksellä 1939 saksalaisväestön elämä Puolassa oli surkeaa: saksalaisten kouluja suljettiin, heidän liiketoiminta- ja lääkärilupia peruttiin, koteja sytytettiin tuleen ja saksalaisvastainen katuväkivalta oli yleistä. Saksalaisia yrityksiä kannustettiin myös julkisesti boikotoimaan. Puolasta karkuun pyrkiviä saksalaisia ammuttiin rajalle DDR-tyyliin.
Koulukirjat eivät nykyään muistuta eurooppalaisnuorisoa siitä, että aikavälillä 1920–1939 YK:ta edeltäneelle Kansainliitolle tehtiin noin 15 000 Puolan vähemmistöoikeuksiin liittyvää valitusta, joita Kansainliitto ei kuitenkaan koskaan ratkaissut.
[9]
Puolen vuoden aikana ennen sodan syttymistä Saksan ulkoministeriö rekisteröi noin 1500 Puolan saksalaisiin kohdistunutta väkivalta- ja oikeusloukkaustapausta. Saksan hallituksen mukaan siviileihin kohdistuva väkivalta Puolassa oli paisunut jo huomattavasti alkuperäisiä aluekiistoja vakavammaksi ongelmaksi.
1939 Hitler ilmoitti toistuvasti Englannin ja Ranskan hallituksille, että Saksa ei suostunut enää lykkäämään Danzigin, Puolan käytävän ja saksalaisvähemmistöön kohdistuvan väkivallan ongelmien ratkaisua. Ratkaisu oli saatava kuluvan vuoden aikana. Vuodesta 1938 lähtien Hitler oli esittänyt Puolalle toistuvasti ratkaisuehdotuksia; vasta lähes vuotta myöhemmin elokuussa 1939 Saksa julisti viimein uhkavaatimuksen.
Juuri ennen sodan syttymistä Hitler peruutti yhteensä kolme kertaa Wehrmachtin hyökkäyskäskyn, sillä säilyneiden pöytäkirjojen mukaan hän ”halusi vielä lisää aikaa neuvotteluihin”. Kaikesta todistusaineistosta huolimatta koulukirjat valehtelevat nuorisolle, että Hitler oli diplomatiaa vihaava hirviö, joka tahtoi sotaa keinolla millä hyvänsä.
Schultze-Rhonhofia on kritisoitu siitä, että hän on pyrkinyt tekemään viestistään salonkikelpoisemman esittämällä Ranskan, Britannian ja muut liittoutuneet turhankin positiivisessa valossa. Tätä kutsutaan objektiivisuusharhaksi. Tästä huolimatta esitelmä on erittäin hyödyllinen katsaus Saksan pyrkimyksiin estää toisen maailmansodan syttyminen viimeiseen asti.
Lue myös:
Hitler ja pankkiirit: korko-orjuuden murtaminen [10]
Video: saksalaisia teurastettiin Puolassa ennen toista maailmansotaa [11]