Nyt se on virallista. Professoreiden Tapio Raunion sekä Matti Wibergin toimittama kirja Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla maalaa aitiopaikalta kaunistelemattoman kuvan suomalaisesta ”demokratiasta”. Äänestäjien sijaan suomalaispuolueet ajavat puolue-eliitin asiaa.
Kun valtion leveää leipää nauttimaan äänestämämme puhuvat päät toisinaan saavat päätettyä jostain, tehdään se kulissien takana. Kansan sijaan edustetaan kasvotonta puoluekoneistoa, joka vaatii poliittisilta marioneteilta täydellistä kuuliaisuutta. Vaalilupaukset on paras unohtaa saman tien; kirjoittajien mukaan vaaliareenalla esitetyt rohkeat mielipiteet karsiutuvat automaattisesti viimeistään hallituksessa. Tuoreet, jämäkät ja persoonalliset mielipiteet ovat pelkkää strategiaa, jolla eri ihmisryhmiä voidaan huijata äänestämään puolueille valtaa. Arvoilla ei ole mitään tekemistä käytännön päätöksenteon kanssa.
Päätettiinpä mitä hyvänsä, samat perusongelmat jäävät elämään. Suomalaiset saavat kenkää työpaikoiltaan kiihtyvään tahtiin, ostovoima rapautuu ja palveluiden järjestämiselle otetaan mallia kehitysmaista. Edes kokoomuslaisen taloususkonnon pyhän lehmän, alati kasvavan valtion velan lyhentämisen eteen ei jakseta laittaa tikkuakaan ristiin. Siltä se ainakin tulosten perusteella vaikuttaa. Velka kasvaa, vaikka kansalaisten hyvinvointia kavennetaan kaksin käsin. Lopulta säästetyt rahat tuntuvat aina päätyvän keinottelijoiden pohjattomiin taskuihin.
Miten Suomen poliittinen johto voi olla läpeensä rikollinen, jos kansa kerran saa valita päättäjänsä? Syy löytyy rakenteista. Mikäli poliitikon alku ei aiemmin ollut innostunut korruptiosta, niin viimeistään osallistuminen parlamentaariseen päätöksentekoon pakottaa siihen.
Korruptoivan hallintokulttuurin lisäksi Suomen politiikan lukuisiin ongelmiin lukeutuu läpinäkyvyyden puute. Wibergin mukaan poliittinen keskustelukulttuurimme arvostaa lyhyitä, sinänsä tosia tokaisuja, jotka eivät itse asiassa kerro mitään uutta. Tavoitteena on siis harhauttaa. Pöhköistä iskulauseistaan (eikä juuri mistään muusta) tunnettu valtakunnanhauskuuttaja Timo Soini onkin vain jäävuoren huippu. Suomalaisten tulevaisuudesta on päättämässä kokonainen armeija roskanpuhumisen ammattilaisia, jotka pimittävät tietoa kansalaisilta työkseen. Toki vikaa on myös kansassa. Miksi olemme henkisesti niin puhdittomia, että sallimme Soinin tai Alexander Stubbin kaltaisten räävittömien imagopoliitikkojen kietoa itsemme pikkusormensa ympärille ”nasevilla” heitoillaan? Viihde viihteenä ja politiikka politiikkana. Wiberg kuvaa päättäjiemme julkista ajatustenvaihtoa ”voittoon tähtääväksi viestinnäksi”. Kirkkain voitto saavutetaan, kun eliitille mieluisat lait säädetään ilman ikävää demokraattista kitkaa. Mitä vähemmän kansalle annetaan eväitä protestoida epämieluisia lakimuutoksia vastaan, sen parempi.
Tehokkain tapa torjua läpinäkyvyyttä, kritiikkiä ja vastustusta on kääntää kansan huomio muualle. Kirjan kirjoittajien mukaan ministerit ovat tässä mestareita. Eduskunnan esittämät kysymykset voidaan torpata monella tapaa:
1. Kieltäydytään kokonaan vastaamasta
2. Vastataan vain osittain
3. Vastataan irrelevantilla tavalla
4. Vastataan harhaanjohtavalla tavalla
5. Vastataan tavalla, jota vastauksen saajat eivät käsitä
6. Toistetaan esitetty reaktio tavalla, jota ei alun perinkään hyväksytty
7. Vastataan monimielisellä tavalla
Merkityksetön ja lakkaamaton puheensorina näännyttää lopulta kärkkäimmänkin kyselijän. Ja puhettahan Arkadianmäelle mahtuu. Ei ihmekään, ettei juuri ketään (eikä etenkään nuoria!) kiinnosta enää äänestää. Jatkuva ja päämäärätön poliittinen melusaaste on niin rasittavaa, että on varmasti houkuttelevampaa suunnata huomio aivan muihin asioihin. Kirjoittajat muistuttavat, että Suomessa äänestysaktiivisuus on laskenut jopa Euroopan mittapuulla uskomattoman jyrkästi. Asiaa ei auta se, että kansanedustajat ovat vieraantuneita äänestäjistä jopa sosioekonomisen taustansa puolesta. Miten asioistamme voi olla päättämässä ihmisiä, joilla ei ole kunnon kokemusta oikeasta työelämästä? Hämärien vaalirahoittajien tarjoamien tuhatlappusten kääriminen kun ei sekään vastaa kansan käsitystä rehellisestä työstä.
Kirjoittajien mukaan erityisen vakavaa on se, että perustuslailliselta asemaltaan vahvin eduskunta jää nykyään kokonaan hallituksen varjoon. Hallituksen ei tarvi vastata kenellekään päätöksistään. Tämä ei ole demokratiaa. Tämä on eliitin tyranniaa. Kansanedustajan liikkumatilaa rajoitetaan myös rankalla puoluekurilla sekä erilaisin kirjoittamattomin säännöin. Parlamentissa hallitsee herkkä tasapaino, jota märkäkorvien ei parane rikkoa. Kontrollia ylläpitävät eduskuntaryhmät, jotka varmistavat, että toisinajattelijoiden saama taloudellinen ja poliittinen tuki puolueelta loppuu kuin seinään. Puoluetovereita voidaan myös käskeä lopettamaan harhaoppisten tervehtiminen käytävillä. Väärinajattelija eristetään. Ilman rahaa ja eliitin arvostusta ei poliitikon ura jatku. Siinä ei paljoa äänestäjän demokraattinen sana paina.
Mikäli eduskunta ja hallitus eivät aloita säälimätöntä rakenteellista remonttia, tulee kansa vaatimaan lopulta oikeuksiaan jossain aivan muualla kuin äänestyskopeissa. Ilmeisesti tämä ei tulevaisuudesta viis veisaavia päättäjiämme tunnu juuri painavan. Tarkoituksena on ilmeisesti kääriä voitot ja jättää poliittinen aikapommi tulevien pukumiesten sukupolvien purettavaksi.
Arvi Pihkala