Juutalaisen A. Einstein (AE) kehittämä suhteellisuusteoria saavutti hallitsevan aseman “teoreettisessa” fysiikassa 1900-luvun alkupuolella. AE:n suhteellisuus teoria pysäytti yleisesti eetterin tutkimuksen, minkä eetterin olemassa olon kiistää erikoisesti AE:n suppea suhteellisuusteoria.1
Voidaan sanoa, että valtavirtainen eetterin tutkiminen tyrehtyi, kun 1900-alussa juutalaisen A. Einstein (AE) kehittämä suhteellisuusteoria pääsi hallitsevaksi “teoreettisessa” fysiikassa. Tällä eetterillä emme tarkoita nk. maailmaneetteriä, jonka olemassa oloon uskottiin tietyissä piireissä 1600-luvulla. Eetterillä tarkoitamme sitä, että luonnon maailmassa on kolme toistensa suhteen epäjatkuvassasuhteessa olevaa atmosfääriä, joihin eetterit ovat epäjatkuvassa eli diskreetissä suhteessa. Jo tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että fysiikan peruslait ovat kausaalisia toisin sanoen ilmenevät syy-seuraussuhteen kautta.
Suhteellisuusteorian ansiosta sähkömagneettisten aaltojen lainalaisuudet on ulotettu koskemaan myös kiinteiden kappaleiden mekaniikkaan, josta on seurannut järjettömyyksiä, kuten esimerkiksi, että valon nopeudella kuljettaessa kiinteät kappaleet lyhenevät ja tapahtuu ns. aikaviive. Sähkömagneettisilla aalloilla on tietysti omat lakinsa, mutta näitä lakeja ei voi ulottaa kiinteiden kappaleiden mekaniikkaan. Lisäksi Einsteinin dogmin ansiosta pidetään valon nopeutta suurimpana (299 998 km/s) signaalinopeutena tyhjiössä jokaisen tasaisesti liikkuvan koordinaatiston suhteen. Kuitenkin tietyt tutkimukset ja eetterin diskreettisyys osoittaa, että valon nopeus ei voi olla vakio.
Yllä selitettyä johdantoa käsittelemme eetterin osalta kahdessa viimeisessä luvussa enemmän.
Artikkelin sisältö:
Michelson-Morleyn koe testasi 1600-luvun maailmaneetterin todellisuutta, ei eetterin olemassaoloa
Pituuskontraktio
Pituuskontraktio ja aikadilaatio ovat silmänkääntötemppuja; valon nopeus ei ole suunnasta riippumaton vakio
Aikadilataatio
Emanuel Swedenborgin eetterin teoria
Lopputiivistelmä
_____________
Michelson-Morleyn koe testasi 1600-luvun maailmaneetterin todellisuutta, ei eetterin olemassaoloa
1600-luvun fysiikan käsityksen mukaan koko maailmankaikkeuden peitti tasaisesti kitkaton eli liikkumaton substanssi, niin sanottu maailmaneetteri. Tämän eetterin mittaamiseksi laadittiin 1800-luvun lopulla laite, jonka avulla ajateltiin saada valon nopeus tarkasti mitattua. Oletuksena oli, että maailmaneetteri vaikuttaisi valon nopeuteen eri tavoilla eri ajankohtina ikään kuin joen virtaus vaikuttaa uimariin eri tavoilla riippuen siitä, minne suuntaan uimari matkaa, myötävirtaan tai vastavirtaan. Oletuksena oli siis että maapallo auringon kiertoradalla liikkuu eetterin suhteen välillä ikään kuin myötävirtaan ja välillä taas ikään kuin vastavirtaan. Mitä tämä Michelson-Morleyn kokeeksi nimetty koe paljasti? Ensinnäkin sen, että mitään maailmaneetteriä ei ollut olemassa. Lisäksi koetulokset osoittivat, että valo kulki maan päällä joka suuntaan samalla nopeudella. Siten saatiin vahvistukset siitä, että Maan pyörimisen liike ei vaikuta valon nopeuteen.2
[1]M-M –kokeella kuitenkin etsittiin aivan väärää eetteriä! Koko universumin peittämää kitkatonta maailmaneetteriä ei voinut olla olemassa, mutta se ei todistanut sähkömagneettisilla aalloilla olevaa substanssia eli eetteriä olemattomaksi. Tällainen eetteri täytyy olla olemassa, sillä onko muuten sähkömagneettisten aaltoliikkeiden eteneminen mahdollista?
M-M –kokeen epäonnistuminen innosti valtavasti AE:tä, joka hylkäsi sähkömagneettisten kenttien perustana olevan substanssin (eetteri), ja teoreettinen fysiikka alkoi kehittyä virheelliseen suuntaan.1
Einstein siis veti johtopäätöksen, että valo kulkee aina samalla nopeudella riippumatta havaitsijan liiketilasta. Vaikka nämä päätelmät olivat ristiriidassa logiikanlakien kanssa, synnyttivät ne käsitteet ”aikadilataatio” ja ”pituuskontraktio”. Myöhemmin 1925 Michelson-Galen koe osoitti, että näin ei ole, mutta silloin erikoinen suhteellisuusteoria oli jo omaksuttu uskonnoksi eikä sitä enää kokeilla voitu kumota.
Pituuskontraktio
Einstein muotoili erityisen suhteellisuusteorian, jossa korvattiin klassisen mekaniikan Galilein muunnoksen Lorentz-muunnoksella, joka muiden muassa absurdiin pituuskontraktioon. Suhteellisuusteorian pituuskontraktiossa esimerkiksi kiinteät kappaleet lyhenevät pituudeltaan niiden kulkiessa valonnopeudella.
Tikapuuparadoksi
Selventääksemme pituuskontraktiota oletetaan autotalli, jonka etu- ja takaovet ovat molemmat avoimia, ja tietyn pituinen tanko, jonka ollessa levossa autotallin suhteen on liian pitkät mahtuakseen sisään. Oletetaan, että tanko viedään suurella vaakasuoralla nopeudella levossa olevan autotallin (lepokoordinaatisto) läpi. Tangon valtavan nopeuden tähden niihin sanotaan vaikuttavan suhteellisuusteoreettinen pituuskontraktio, ja se lyhenee merkittävästi, jopa muka niin lyhyeksi, että se mahtuisi autotallin sisälle.
Seuraavaksi kuvitellaan, että tangon mukana liikkuu toinen havaitsija, jonka nopeus autotallin lepokoordinaatistossa on sama kuin tangon. Suhteellisuusperiaatteet selittävät tämänkin siten, että niille saadaan samat fysiikan lait pätemään myös tämän havaitsijan lepokoordinaatiosta. Hänen näkökulmastaan tanko, jonka päällä hän istuu (ja liikkuu tangon mukana) on levossa, ja autotalli liikkuu suurella nopeudella. (Siis eihän autotalli oikeasti liiku; autotallin liike on optinen harha). Mutta tikapuuparadoksin mukaan siitä kuitenkin seuraa, että tangon sijasta lyheneekin autotalli, joka on aivan liian pieni, jotta tikkaat mahtuisivat sisään, eikä molempia ovia voida sulkea samanaikaisesti tangon ollessa sisällä.
Yllä esitetyt esimerkit pituuskontraktiosta eivät tietenkään vastaa totuutta, vaan ovat paremminkin matemaattisia silmänkääntötemppuja. Kuten Paul Talvion tutkimuksista voidaan saada sellainen kuva, että tällaiset tapahtumat ovat pelkästään tapahtumia, jotka noudattavat luonnonlakeja. Ihmisten kuvittelemat koordinaatistot eivät ole näihin tapahtumiin vaikuttavia tekijöitä siten, että niiden kautta syntyisi vuorovaikutusta energeettisesti* fysikaalisen maailman kanssa. Talvion mukaan ajatus tai teoreema siitä, että havaitsijan koordinaatisto jotenkin pystyisi vaikuttamaan fysikaalisen maailman energeettisiin tapahtumiin on täysin absurdi eli järjetön.2
_________________
*) Energeettisyys: energiaa luonnon perustavana tai hallitsevana tekijänä.
Pituuskontraktio ja aikadilaatio ovat silmänkääntötemppuja; valon nopeus ei ole suunnasta riippumaton vakio
Huomautamme, että suhteellisuusteorian perusväittämät eli suhteellisuusperiaate, aikadilaatio sekä pituuskontraktio ovat nostattaneet älyttömyydellään paljon vastustusta heti alusta alkaen. Esimerkiksi, jo yllä mainittu, Michelson, toinen erityiseen suhteellisuusteoriaan johtaneen kuuluisan Michelson-Morley’n kokeen (1881) suorittajista, ei ainutkaan ole koskaan hyväksynyt aikadilaatiota ja pituuskontraktiota. Vielä vuonna 1925 hän yhdessä H.G. Gale’n kanssa teki hyvin työlään kokeen, jossa hän itse asiassa osoitti ettei valon nopeus ainakaan maankuoreen nähden ole suunnasta riippumaton vakio. Mutta, koska silloin erikoinen suhteellisuusteoria oli jo omaksuttu poliittiseksi uskonnoksi ei sitä enää kokeilla onnistuttu kumoamaan.2
Talvio [2] selittää tutkimuksissaan erityisen suhteellisuusteoriaan johtaneen Michelson-Morley’n koetta. Valitettavasti tutkimukseen viittaavat kuvat, (esim. Kuva 1 [3]: Michelson-Morleyn koe) eivät avaudu.
Koska emme voi verrata tutkimuksessa esitettyjä matemaattisia kaavoja, emmekä siten voi verrata niitä kuviin, niin katsomme viisaammaksi jättää matemaattisten kaavojen esittämisen suppeampaan muotoon. Mutta toteamme kuitenkin, että MM-kokeessa ei paljastunut mitään suunnasta riippuvaa vaikutusta kokeen vaiheeseen, joten pääteltiin, että valon nopeus on valolähteeseen eli laitteiston koordinaatistoon nähden kaikkiin suuntiin sama. Erikoisesti huomionarvoista on, että kyseinen tulos saatiin yksinkertaisesti olettamalla, että matka liikkeen suunnassa lyhenee kertoimella ( √ (1 – [v/c] 2 ), joka on siis pituuskontraktio.
[L’ = L√ (1 – [v/c] 2) (2.4)].
Jossa v on nopeus ja c on valon nopeus sekä L on matkan pituus (eri kokeissa se voi olla myös kappaleen pituus). L’ on pituuden muutos, tässä yhteydessä matkan pituuden muutos.
Juuri yllä mainitussa tapauksessa v nopeus on laitteiston edellyttämä liikkuvuus nopeudella v lepotilataustaansa nähden
Kysymyksessä oli siis matemaattinen manipulointi, halutun lopputuloksen saavuttamiseksi.
Aikadilataatio
Talvio kysyy, että minkä suhteen koordinaatisto on liikkeessä? Tuolloin ei löydetty ratkaisua avaruuden oman lepokitkan määrittämiselle. Tästä johtuen Einstein mitätöi yhteisen lepotilan tarpeen väittämällä, että tasaisessa liikkeessä olevat havaitsijat eivät voi tietää kumpi liikkuu ja kumpi on paikallaan. Lepokoordinaatistoksi voidaan valita kuka tahansa. Lisäksi hän teki hypoteesin, että valon nopeus liikkuvaan objektiin nähden on aina sama luonnonvakio c. Hän ottaa esimerkiksi junan (Viite 1, chapter 7). Juna kulkee kiskoihin nähden nopeudella v. Junan takaa samaan suuntaan tulee valonsäde, joka kulkee kiskoihin nähden nopeudella c. Tarkasteltaessa Galilein kaavan mukaan junassa olevalle havaitsijalle valon nopeus junaan nähden pitäisi olla c(juna) = c – v. Mutta Einstein väitti, että näin ei ole, vaan nopeudet pitää yhdistää seuraavien kaavojen mukaan:
W(w-v) = (w – v)/(1 – wv/c2) (2.7)
W(w+v) = (w + v)/(1 + wv/c2) (2.8)
Jossa w on valon nopeus.
Talvion mukaan nämä kaavat eivät ole fysikaalisesta ilmiöstä johdettuja, vaan ne ovat seurausta matemaattisesta manipulaatiosta, niin kutsutuista Lorentz-muunnoksista. Kaavat on tarkoituksellisesti laadittu siten, että kun toiseksi nopeudeksi sijoitetaan c, niin tulokseksi tulee aina myös c.
W(c-v) = (c – v)/(1 – cv/c2) = (c – v)/[(c – v/)/c] = c (2.9)
Kaavoja voi kukin halutessaan kokeilla, ja huomata, että tulos on aina valon nopeus, jos c:n paikalle laitetaan valon nopeus arvoksi.
Muistettakoon, että Galilein (G) kaava ei anna valon nopeudelle oikeaa tulosta, vaan näennäisen tuloksen, jonka junassa oleva havaitsija merkitsee junan nopeuden suhteen. Valon nopeus ei siis ole kyseisessä tapauksessa sama kuin esimerkiksi valon nopeuden suhde paikallaan olevan juna-aseman suhteen. Kysymys on siis suhteellisesta nopeudesta. Tätä voidaan selventää seuraavalla esimerkillä: Mikäli kaksi junaa (A ja B) kulkevat täysin rinnakkain viereisillä rataosuuksilla sekä täsmälleen samalla nopeuksilla (esim. 200 km/h), niin tällöin esim. junassa A oleva tarkkailija ei erota junan B:n etenevän olenkaan junan A:n suhteen (jos ei tarkkaile junarataa tai maata). Täten sekä A:n että B:n nopeudet toistensa suhteen ovat 0 km/h. Tilanne on samoin myös päinvastoin, vaikka todellisuudessa molempien junien nopeudet (v) ovat 200 km/h, siis paikallaan olevan lepokoordinaatiston (kuten juna-aseman) suhteen.
Yllä esitetty Einsteinin manipuloima kaava ei anna suhteellista nopeutta valon nopeudelle junan suhteen, vaan c:n nopeuden muun muassa juna-aseman tai radan suhteen.
Kuitenkin Galilein kaava antaa valon nopeuden todellisen arvon tässä muodossa ( c + v ≠c ), nimittäin c ei ole vakio jokaiseen koordinaatistoon nähden maailmankaikkeudessa, ja valon nopeus voi olla paljon korkeampi kuin yleensä on opittu tuntemaan.
Selvää lienee, että liikkuvan kappaleen todellinen nopeus ei riipu havainnoitsijan koordinaatistosta, joka voi olla levossa tai liikkeessä. Periaatteessa objektin nopeus voidaan määrittää aina, kun liikkuvan objektin mittausväli on määritetty.
Lorentz-muunnos pituuskontraktio antaa väärää tietoa kappaleen ja matkan lyhenemisestä kuljettaessa valon nopeudella. Mitään lyhenemistä ei kuitenkaan todellisuudessa tapahdu. Mutta tämä ei vielä riitä. Lorentz-muunnos pituuskontraktio antaa myös valheellisen kuvan aikadilaationa, jossa väitetään, että valon nopeudella tai hitaudella kuljettaessa syntyy aika viive. Tämä johtuu matemaattisesta manipulaatiosta [T’ = T0√(1 – [v/c]2)] ja synkronoitujen eli tahdistettujen kellojen käytöstä.
Lisäksi aikadilaatio johtuu myös kellojen hidastumisesta eikä itse ajankulun muutoksesta. Kussakin liikejärjestelmässä on lepotilansa, johon nähden atomaarisen värähtelijän taajuus hidastuu.
Viittaamme jäljempänä Talvion tutkimuksiin valon nopeuden tarkastelussa: Atomikellohavainnot ja Lorentz-muunnos (lfs.fi) [4] (s. 6-7). (Valon nopeuksia A:sta B:hen).
Tapaus K (kuva 1.): Jos valon nopeus on sama meno- ja paluusuuntaan, niin A ja B näyttävät silloin koko ajan samaa lukemaa edellyttäen että kellojen tikitysnopeudet pidetään samoina. Näin tapahtuukin koordinaatistossa K kuvassa 1.
Valon yksisuuntainen nopeus voidaan mitata ainoastaan kahdella kellolla, jolloin synkronointieranto (=kelloeranto) tuottaa aina mittaustulokseksi vakion c. Tilanne näkyy (kuvan 1) koordinaatistossa (K’ s. 6-7) [4]. Tutkimuksessa analysoidaan valon yksisuuntaisen nopeuden mittaustapahtumaa Lorentz-muunnetussa koordinaatistossa K’. Valon nopeus mitataan yllä mainituilla kelloilla A:ta B:hen.
Tulos siis näyttää, että valonnopeus A:sta B:hen on vakio c. Havaittavissa kuitenkin on, että se ei ole todellinen fysikaalinen nopeus. Tulos oli mahdollinen vain, koska kellossa B oli synkronoinnin jättämä eranto. Aikadilaation ja pituuskontraktion avulla luodaan illuusio valonnopeuden edestakaisen kulkuajan säännön mukaisuudesta (invarianssista). Synkronointimenetelmällä taas luodaan illuusio yksisuuntaisen valonnopeuden invarianssista.4
“Kirjoittajan mielestä tilanne vastaa sitä, että sauvan pituuden riippumattomuutta lämpötilasta todistetaan mittaamalla se aina samasta aineesta tehdyllä yhtä lämpöisellä mittanauhalla.”4
Yllä olevan kokeeseen viitaten suhteellisuusteoria päättää sen, että näiden synkronoitujen kellojen antamat lukemat hyväksytään samanaikaisuudeksi. Lisäksi huomioimme, että suhteellisuusteoria määrittelee ajan jossakin avaruuden pisteessä siksi, mitä tuon pisteen kohdalla oleva kello näyttää, niin päädytäänkin sekä suppean että yleisen suhteellisuusteorian ydinväittämään: Itsenäistä aikaa ei ole, on vain paikkasidonnainen aika, avaruus-aika. Siten on vakiintuneet ajatusmallit ajan paikkasidonnaisuudesta ikään kuin luonnon ominaisuutena. Kuitenkin tässä on vain kysymyksessä ihmisten sopima tapa käyttää kelloja (operationaalinen käsite).4
Einsteinin erikoinen suhteellisuusteoria väittää, että valo kulkee aina samalla nopeudella avaruudessa. Kuitenkin vuonna 1925 Michelson-Galen kokeella osoitettiin, että tämä ei pidä paikkaansa. Michelson-Galen kokeen tulokset paljastivat sen, että Michelson-Morleyn kokeessa valon nopeus eri tilanteissa poikkesi ainakin Maan kehänopeuden (n.300 m/s) verran. Tästä seuraa, että:
“Matemaattinen kaava, joka ennustaa valon nopeuden absoluuttisesti samaksi Michelson-Morleyn kokeen haaroissa ei voi olla koko universumissa vallitseva luonnonlaki. Se on vain induktiivinen likiarvokaava (Talvio 2003 [2]).”
Valitettavasti kuvat, joihin Talvio viittaa, eivät ole saatavissa.
Muistutamme erikoisesti, että esimerkiksi valon nopeutta tai yleensä nopeuksia mitattaessa, havaitsijan koordinaatistot eivät ole sellaisia tapahtumia, jotka noudattaisivat luonnonlakeja. Nämä koordinaatistot eivät vaikuta fysikaalisiin tapahtumiin mitenkään. Mittarina olevat kellot eivät tarkoita mitään aikaa, vaan kellojen aika on vain mielikuva ajasta yhdistettynä mekanismiin, jota nimitetään kelloksi. Valon nopeudella kuljettaessa tai jopa yli valon nopeuden, aika ei pysähdy, mutta sellaisilla nopeuksilla kuljettaessa itse kelloon voi vaikuttaa fysikaalisia paineita, jotka aiheuttavat toiminta häiriöitä. Meillä kaikilla on yhteinen “aika”, eikä siihen voi mitkään nopeudet vaikuttaa.
Esitän jäljempänä erikoiseen suhteellisuusteoriaa kriittisesti suhtautuvien fyysikkojen listauksen suhteellisuusteoriaan liittyen
1. Valon nopeus ei ole vakio jokaiseen havaitsijaan nähden. Massakeskittymät luovat omia lepokoordinaatistojaan. Tuollaisessa koordinaatistossa liikkuva havaitsija ei voi enää julistautua lepotilaksi ja väittää, että valon nopeus on häneen nähden aina vakio. ( c + v ≠c )
2. Samanaikaisuus luonnossa on absoluuttinen ja käsitteenä a priorinen. Se on onnistuneesti osoitettu GPS-järjestelmässä. Samanaikaisuutta ei edes voi määritellä johonkin mittausmenetelmään perustuvaksi ilman a priorista samanaikaisuuden käsitettä. Suhteellisuusteorian samanaikaisuusmääritelmä on a posteriori.
3. Aika (kesto) luonnossa on absoluuttinen ja käsitteenä a priorinen. Ajan kvantitatiivinen ilmaiseminen on mahdollista vain kelloilla, joita ei pyöritä aika, vaan jokin fysikaalinen prosessi. Vain mieli yhdistää kellot aikaan. Aikadilaatio voidaan korvata atomaarisen värähtelijän taajuuden riippuvuudella liiketilasta ja gravitaatiopotentiaalista.
4. Pituuskontraktiosta ei ole mitään havaintoa? Onko sitä koskaan mitattu? (Vai miten sen mittaa, kun mittakeppi ja mitattava aina muuttuvat samalla kertoimella. Onko se väite, jota on mahdoton osoittaa vääräksi sen paremmin kuin oikeaksikaan?)
5. Suhteellisuusperiaate ei toimi. Luonnonilmiöt eivät toimi jossakin koordinaatistossa riippumattomana siitä mikä on tuon koordinaatiston suhde muuhun avaruuteen nähden, esimerkkinä atomikellot. Massakeskittymät luovat omia paikallisia lepokoordinaatistojaan mutta ilmeisesti avaruudella on myös oma lepokoordinaatistonsa, johon kaikki liikkeet suhteutuvat Galilein kaavan mukaisesti. Onko missään mitattavassa ilmiössä suhteellisuusperiaatteen mukainen lepokoordinaatiston vapaa vaihtaminen toiminut? (Kts. esim. Viite 6.)
6. Gravitaatio ja kiihtyvyys eivät ole ekvivalentteja. Atomikellot eivät tunnista kiihtyvyyttä mutta kylläkin gravitaation.
7. Galaksit eivät säilytä kokoaan avaruuden laajetessa. Fossiililöydökset tukevat tarkasti tätä väitettä.
[5]Emanuel Swedenborgin eetterin teoria
Yleisesti ottaen eetterin tutkiminen tyrehtyi, kun juutalaisen A. Einsteinin inspiroima erikoinen suhteellisuusteoria saavutti 1900-luvun lopulla hallitsevan teorian aseman. Tämä tarkoitti tietyn kaltaista taantumista teoreettisen fysiikan osalta vuosikymmenien ajaksi. Todennäköistä on, että eetterin olemassa olo varmistuu vielä tulevaisuudessa tieteelliseksi totuudeksi. Itseasiassa eetterin luonteen tutkiminen aloitettiin jo 1700-luvulla. Tätä pioneeri työtä on tehnyt ensimmäisenä ruotsalainen tiedemies ja teologi Emanuel Swedenborg (1688- 1772) erityisesti Principia -teoksissaan.
[6]Muistamisen arvoista on, että Swedenborg ei tarkoita eetterillä 1600-luvun maailmaneetteriä.
Ensinnäkin voimme ottaa lainauksen Swedenborgin Principian kolmannesta osasta:
”Oppi eetteristä tai sen synnyttämistä ilmiöistä voidaan tiivistää seuraavaan sanontaan: liike, joka laajenee jostakin keskipisteestä likittäisten välittäjien eli eetterihiukkasmassojen kautta, synnyttää valoa. Sillä tämän liikkeen seurauksena eetteri kimpoaa takaisin jokaisesta tapaamastaan kappaleesta, joten silmälle tarjoutuu käsite esineestä. Eetterihiukkasten sentraalinen liike aiheuttaa, ei ainoastaan jokaisen jähmeän hiukkasen laajentumisen, vaan myös lämpöä, ja jos tämä liike työntyy keskipisteestä periferiaan, syntyy sekä valoa että lämpöä. On olemassa partikkeleita, jotka ovat niin pieniä kuin uho (effluvia) ja kykenevät saamaan liikkeelle ainoastaan eetterin, vaan eivät ilmaa, ja jos ne itsestään liikkuvat, aiheuttavat ne valoa määrätyn matkan päähän. Jos ne taas eivät liiku itsestään, vaan pannaan liikkeelle tärisyttämällä jotain kovaa esinettä, jossa ne ovat, niin silloin syntyy sekä valoa että sähköä niin kauan kuin tärisyttämistä kestää.” (Principia, osa III, kappale 5, § 21).
Kiteyttääksemme Swedenborgin käsitystä eetteristä, voisimme esittää seuraavaa: Fysiikan peruslait ovat kausaalisia eli ilmenevät syy-seuraussuhteen kautta. Luonnon maailmassa on kolme toistensa suhteen epäjatkuvassasuhteessa (diskreettiä) olevaa atmosfääriä: puhtaampi (1) eetteri eli aura, josta on peräisin gravitaatio, (2) eetteri, josta aiheutuu sähkö, magnetismi ja valo sekä uloimpana maan lähellä (3) eetteri eli ilmakehä. Energian ja virtauksen lähteenä on luonnollisesti aurinko, joka vaikuttaa mainittujen eetterien ja ilmakehän kautta.5
Puhtaassa eetterissä syntyvä gravitaatio saa aikaan diskreetisti sähkön, magnetismin ja valon keskimmäiseen atmosfääriin.
Aikamme tiede ei tunne eetterin ja auran mekanismia, koska ei ole tietoa diskreeteistä asteista.
Maailmankaikkeus ja oma Aurinkokuntamme muodostuu alkuaineista, joiden koostumus vaihtelee Aurinkokuntamme alueista riippuen. Tästä johtuen eetterin koostumus on erilainen lähempänä Aurinkoa. Niinpä se koostumus lienee Auringon ja maapallon välisen matkan puolivälissä toisenlainen, kuin aivan lähellä maapalloa. Tästä johtuen valon täytyy kulkea eri nopeuksilla edetessään atmosfääreissä erilaisten eetteri kerrosten lävitse. Tämä johtuu siitä, että yhden atmosfäärin vaikutukset, suhteessa toiseen atmosfääriin, ovat diskreettejä eli syy-seuraussuhteessa esim. edellisen atmosfäärin kerrokseen nähden.
Itse luonnon maailmassa oleva universumi on saanut alkunsa Jumalan äärettömästä Älykkyydestä ja Hyvyydestä. Silloin, kun maailmankaikkeuden paikalla oli tyhjiö, synnytti Jumala äärettömyydestään tyhjiöön äärelliset sarjat, jotka saivat viimein eri planeetoilla kivi-,kasvi-, eläin- ja ihmiskunnan muodot.
Allekirjoittaneena päättelisin, että myös taivaissa (on olemassa kolme taivasta: coelestiaalinen eli taivaallinen, spirituaalinen eli henkinen ja luonnollisspirituaalinen: kuitenkin nämä kolme ovat kahtena valtakuntana), jossa Jumala näkyy aurinkona, virtaa tästä auringosta Jumalallinen spiraali, josta henkinen eetteri muodostuu. Samoin korrespondenssin eli vastaavaisuustieteen mukaan on luonnon maailmassa auringosta virtaava spiraalinen pyörre, josta yllä olevissa kappaleissa esitettyjen eettereiden (1, 2 ja 3) toistensa suhteen diskreetit luonteet syntyvät.
Koska eetterin koostumus on erilainen lähempänä aurinkoa kuin maapallon ja auringon välisen matkan puolivälissä, ja lähellä maapalloa eri kuin edellä mainituissa etäisyyksissä, ei valon nopeus voi mitenkään olla vakio, vaan vaihtelee aina eetterin eli etäisyyksien mukaan auringosta.
Lopputiivistelmä
Einstein suhteellisuusteorian dogmin siivittämänä sähkömagneettisten aaltojen lainalaisuudet on ulotettu koskemaan myös kiinteiden kappaleiden mekaniikkaan, josta on seurannut järjettömyyksiä, kuten kappaleen lyheneminen ja aikaviive kuljettaessa valon nopeudella. Sähkömagneettisilla aalloilla on luonnollisesti omat lainalaisuudet, mutta näitä lakeja ei voi ulottaa kiinteiden kappaleiden mekaniikkaan. Lisäksi Einsteinin dogmin ansiosta pidetään valon nopeutta suurimpana (299 998 km/s) signaalinopeutena tyhjiössä jokaisen tasaisesti liikkuvan koordinaatiston suhteen.
Muistettakoon, että Nobelin palkinto (noin v. 1922) myönnettiin Einsteinille ainoastaan valosähköisen ilmiön selittämisestä eikä suhteellisuusteoriasta. Se myönnettiin siis filosofisen spekulaation takia, eikä siinä ollut fysiikan kanssa juurikaan tekemistä. Luonnollisesti juutalaismafianvaikutus on tehonnut siihen, että AE:n sai nobelin ja hän sai sen todellisuudessa siksi, että hänen onnistui petkuttamaan yllä mainittujen ilmiöiden selittämisessä ei-juutalaisia.
Suhteellisuusteoria ei ole fysiikan alaan kuuluvaa, vaan se on kansainvälistä politiikkaa.
Koska sionistiset järjestöt iskivät ensimmäisen maailmansodan ja ennen muuta toisen maailmansodan aikana Saksan kimppuun, syntyi ennen näkemätön poliittinen kamppailu juutalaismafian ja kansallissosialistien välille. Suhteellisuusteoriasta muodostui osa tätä poliittista riitaa, jonka s-teorian kannattajat eli juutalaismafia voitti vuosisatojen aikana kehittämänsä salaisen vallankäytön koneistojen, kuten esimerkiksi vapaamuurarijärjestön välityksellä. Suhteellisuusteorialla on siis juutalaismafian sille antama globaali poliittinen voima, jota voidaan verrata muiden muassa holokaustin poliittiseen ja uskonnolliseen voimaan.
Markku Juutinen
Lähteet
- Enqvist, Kari (2010). Johdatus suhteellisuusteoriaan
- Talvio, Paul (2002). Saatavina: http://protsv.fi/lfs/verkko/Talvio40402.htm [2]
- Richard A. Muller (2016): ”Ristiriitoja ja paradokseja: Seiväs ladossa -paradoksi”, Nyt: Ajan fysiikka, s. 47.
- Swedenborg, Emanuenl (). Opera philosophica et Mineralia. Osa 1. Principia. Saatavilla: https://ia802703.us.archive.org/9/items/principiaorfirst01swedrich/principiaorfirst01swedrich.pdf [7]