"Poliitikko tahtoo luoda uraa, mutta me tahdomme rakentaa kauniin ja vahvan isänmaan."

Corneliu Codreanu

Soijalesitiini: Miksi se on terveydelle haitallista?

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 3,43
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Soijalesitiini on kuulunut ruokaamme jo yli vuosisadan. Sitä käytetään valmistusaineena sadoissa teollisissa jalosteissa ja sitä myydään myös lisäravinteena. Tiedemiesten mukaan se parantaa sydämen ja verisuonten terveyttä, aineenvaihduntaa, muistia, kognitiivisia toimintoja, maksan toimintaa ja jopa fyysistä suorituskykyä. Useimmat eivät kuitenkaan ymmärrä, mitä soijalesitiini oikeasti on ja miksi sen nauttimisesta koituvat haitat ylittävät merkittävästi sen hyödyt.
.
Lesitiini on emulgointiaine, jota on kaikkien eliöiden soluissa. Ranskalainen tiedemies Maurice Gobley löysi lesitiinin vuonna 1805 ja nimesi sen kreikan kielen munankeltuaista tarkoittavalla sanalla ”lekithos”. Lesitiiniä valmistettiin alkuun teollisesti enimmäkseen kananmunasta, kunnes 1930-luvulta lähtien sitä on saatu soijapapujen teollisen käsittelyn sivutuotteena. Nykyään lesitiini on yleisnimitys koko joukolle rasva- ja vesiliukoisia fosfolipidejä. Soijaöljyssä fosfolipidien pitoisuus vaihtelee 1,48–3,08 % välillä, mikä on huomattavasti korkeampi kuin tyypillisen kasviöljyn 0,5 % pitoisuus, mutta paljon vähemmän kuin kananmunan keltuaisten 30 % pitoisuus.

 

Jäteastiasta ruokapöytään

Soijapapulesitiini saadaan raakasoijaöljyn puhdistuserottelusta jätteenä syntyvästä lietteestä, jossa on liuottimia ja torjunta-aineita ja jonka rakenne vaihtelee kumimaisesta nesteestä muovimaiseksi massaksi. Ennen valkaisua miellyttävämmän keltaisen värin aikaansaamiseksi lesitiinin väri vaihtelee likaisen kellanruskeasta punaruskeaan. Nykyaikainen heksaanilla tapahtuva lesitiinin erottelu soijaöljystä tuottaa vähemmän lesitiiniä kuin aiempi etanoli-bentsoli-menetelmä, mutta lopputuotteena on helpommin markkinoitava lesitiini, jolla on houkuttelevampi väri ja haju sekä vähemmän kitkerä maku.
Historiantutkija William Shurtleffin mukaan soijapapujen murskauksen ja soijaöljyteollisuuden lisääntyminen Euroopassa vuoden 1908 jälkeen johti laajoihin ongelmiin pahanhajuisen ja käymistilassa olevan lietteen hävittämisessä. Saksalaiset yritykset päättivät silloin kuivattaa lietteen, patentoivat menetelmän ja kutsuivat lopputuotetta ”soijalesitiiniksi.” Aineelle uusia käyttötarkoituksia keksimään palkatut tiedemiehet keksivät yli tuhat uutta käyttötapaa vuoteen 1939 mennessä.

Nykyään soijalesitiini on läsnä kaikkialla teollisissa ruokajalosteissa. Sitä käytetään yleisimmin emulgointiaineena estämään veden ja rasvan erottuminen margariineissa, levitteissä, suklaakarkeissa, jäätelössä, kermassa ja äidinmaidonkorvikkeissa. Lesitiini auttaa myös säilöntäaineena tuotteita säilymään pidempään. Teollisuuskeittiöissä sitä käytetään tehostamaan sekoittumista, nopeuttamaan kiteytymistä, estämään ”itkemistä”, roiskumista, paakkuuntumista ja tarttumista. Kosmetiikassa lesitiini auttaa pehmentämään ihoa ja tehostaa muiden aineiden ihonläpäisykykyä. Vesiliukoinen ”öljytön” lesitiini nopeuttaa pursottimien puhdistusta kasviproteiinien ja muiden soijatuotteiden teollisessa tuotannossa.

Teoriassa lesitiinin valmistuksessa poistetaan kaikki soijaproteiinit, mikä tekisi siitä allergiavapaan, mutta todellisuudessa pieniä määriä soijaproteiinia jää aina lesitiiniin ja myös soijaöljyyn. Soijalesitiinistä on tunnistettu ainakin kolme soijaproteiinin komponenttia, mukaan lukien Kunitz-trypsiini-inhibiittori (KNI), joka on suorastaan kuuluisa ärhäköiden allergiareaktioiden laukaisija jo hyvin pienillä määrillä. Lesitiinin yleisyys monissa ruoka- ja kosmetiikkatuotteissa aiheuttaa erityisen riskitekijän soija-allergiasta kärsiville ihmisille.

 

Ihmeruoan ylistystä

Lesitiiniä on hehkutettu jo vuosikausia ihmeaineena, joka voi ehkäistä tai parantaa ateroskleroosia, MS-tautia, maksakirroosia, sappikiviä, psoriasista, ihottumaa, sklerodermaa, ahdistusta, vapinaa ja aivojen rappeutumista. Tiedetään hyvin, että ihmiskeho tarvitsee fosfolipidejä hermoviestintään sekä vahvojen ja joustavien solukalvojen rakentamiseen. Näillä seikoilla on puolusteltu lesitiinin ”terveellisyyttä” jo 1920-luvulta alkaen. Tuon ajan yksi näkyvimmistä soijapapujen terveyden puolustajista, tri A.A. Horvath uskoi lesitiiniä voitavan käyttää ”hermojuomissa” auttamaan alkoholisteja vähentämään humalan vaikutuksia ja pääsemään kuiville. Vuonna 1934 julkaistiin englanninkielisessä lääketieteen julkaisussa kiinalaisten tutkijoiden kirjoittama artikkeli ”lesitiinistä miellyttävänä ja nopeana hoitona oopiumiriippuvaisille”.

Lesitiini ei kuitenkaan saavuttanut suurta suosiota ennen kuin 1960- ja 1970-luvuilla terveysalan menestyskirjailijat Adelle Davis, Linda Clark ja Mary Ann Capshaw ylistivät lesitiiniä useissa kirjoissaan, kuten ”Let’s Get Well”, ”Secrets of Health and Beauty” ja ”The Natural Way to Super Beauty: Featuring the Amazing Lecithin, Apple Cider Vinegar, B-6 and Kelp Diet”.

Lesitiini ei kuitenkaan noussut terveysruokapiirien supersuosikiksi sattumalta. Tutkimustyö laajeni merkittävästi 1930-luvun alussa, juuri kun lesitiinin tuotanto muuttui kaupallisesti kannattavaksi. Vuonna 1939 American Lecithin Company aloitti tutkimusten tukemisen ja julkaisi lupaavimmat vuonna 1944 23-sivuisessa kirjasessa. Yritys toi myös markkinoille lesitiinitäytteisen terveysruokakeksin ”Lexo Wafer”-nimellä ja lesitiini-vehnänalkiolisäravinteen nimellä ”Granulestin”. 1970-luvulla saksalainen lesitiiniä mainostava yritys Natterman palkkasi lääkäriasemien tutkijoita kokeilemaan lesitiiniä ja kirjoittamaan siitä tieteellisiä artikkeleita. Nämä palkatut tiedemiehet muokkasivat termin ”välttämättömät fosfolipidit”, joka on sinällään virheellinen ja harhaanjohtava nimitys, sillä elimistö osaa muodostaa itse tarvitsemansa fosfolipidit fosforista ja lipideistä.

Syyskuussa 2001 lesitiinin suosio kohosi Yhdysvaltain elintarvikevirasto FDA:n hyväksyessä tietyn lesitiinipitoisuuden ylittäville elintarvikkeille lisämerkinnän ”hyvä koliinin lähde”. Soijalesitiinin tuottajat toivovat löytävänsä keinoja nostaa lesitiinin kysyntää tämän uuden terveysväitteen varjolla ja samalla nostaa hintoja aiemmin takkuilevilla markkinoilla. Toistaiseksi suurimmat koliinin lähteet ruokavaliossa ovat kananmuna sekä maito- ja soijatuotteet, kertoo Pohjois-Carolinan Chapel Hillin ja Duken yliopistojen tutkimus.

 

Geenimuokattu

Yksi suurimmista huolenaiheista liittyen soijalesitiiniin johtuu itse soijan alkuperästä. Suurin osa maailman soijasta on tänä päivänä geenimuokattua. Tutkijat ovat löytäneet selviä viitteitä siitä, että geenimuokatut kasvit ovat uhka koko maailman ympäristölle saastuttaen maaperää. Samalla ne ovat uhaksi ihmisten terveydelle luonnottoman geenimateriaalin aiheuttaessa mahdollisesti pitkäaikaisvaikutuksena hedelmättömyyttä, immuniteetin muutoksia ja allergioiden pahenemista.

Geenimuokattu soija sisältää suuria pitoisuuksia kasvimyrkkyjä yhteensä jopa tuhansista eri kasvikemikaaleista, joiden on osoitettu aiheuttavan toksisia reaktioita eläinkokeissa.

 

Fermentoimatonta soijaa

Soijalesitiinin valmistus tapahtuu yleensä fermentoimattomasta soijasta, sillä se on nopeampaa ja halvempaa valmistaa. Fermentoimattomat soijavalmisteet sisältävät runsaasti entsyymi-inhibiittoreita. Ruoansulatuselimistö erittää suolistoon entsyymejä, kuten amylaasi, lipaasi ja proteaasi, helpottamaan ravintoaineiden pilkkomista ja elimistöön imeytymistä. Fermentoimattoman soijan sisältämät entsyymi-inhibiittorit sotkevat ja estävät näiden entsyymien toimintaa ja vaikeuttavat merkittävästi soijan sisältämien hiilihydraattien ja proteiinien imeytymistä.

Fermentoimattoman soijan on osoitettu liittyvän ruoansulatuksen ja immuunijärjestelmän häiriöihin, kuukautisongelmiin, endometrioosiin (kohdun limakalvon sirottumatauti), hedelmättömyyteen miehillä ja naisilla, allergioihin, ADD- ja ADHD-oireisiin, aliravitsemukseen, haluttomuuteen ja lisääntyneeseen riskiin sairastua syöpään tai sydän- ja verisuonitauteihin.

Nykyään on laajalti tunnustettu, että ainoa ihmiselle sopiva soija on fermentoitu soija.

 

Fosfatidyylikoliini (PC)

Useat terveyskaupoissa myytävät lesitiinituotteet sisältävät alle 30 % koliinia, joten monet lääkärit käyttävät mieluummin vahvempaa fosfatidyylikoliinia (PC) tai sen vielä vahvempaa johdannaislääkettä glyseryylifosforyylikoliinia (GPC). Molempia käytetään mm. dementian ehkäisyyn ja parantamiseen, kognitiivisten toimintojen tehostamiseen, kasvuhormonin (hGH) lisäämiseen ihmisillä ja aivovaurioiden hoitamiseen esim. aivoinfarktin jälkeen. PC ja GPC voivat auttaa muodostamaan hermosolujen solukalvoja, helpottamaan hermoimpulssien välitystä aivoissa, pitämään solukalvojen proteiineja paikallaan ja tuottamaan välittäjäaine asetyylikoliinia. Tutkimustulokset soijalesitiinin ja PC:n vaikutuksista aivojen ikääntymiseen ovat kuitenkin olleet epäjohdonmukaisia ja ristiriitaisia jo 1920-luvulta lähtien. Yleisesti lesitiiniä pidetään turvallisena kaikille paitsi soijalle erittäin allergisille. Kuitenkin edesmennyt lääkäri Robert Atkins suositteli potilaille suurten lesitiiniravinneannosten yhteydessä C-vitamiinilisää suojaamaan koliiniaineenvaihdunnan muodostamilta nitrosoamiineilta. Suolistobakteerien koliinista aineenvaihdunnan kautta muodostamat trimetyyliamiini ja dimetyyliamiini ovat tärkeitä syöpää aiheuttavan N-nitrosodimetyyliamiinin esiasteita.

 

Fosfatidyyliseriini (PS)

Fosfatidyyliseriini eli fosfoseriini on toinen suosittu aivotoimintaa ja mielen terävyyttä tehostava fosfolipidi, jota lähes aina saadaan soijaöljystä. Suurin osa sen tehoa todistavista tutkimuksista on kuitenkin tehty nautakarjan parissa ja näissä on aina mukana DHA-rasvahappoa osana rakennetta. Kasviöljyissä ei ole koskaan valmista DHA:ta. Itse asiassa koko rasvahapporakenne on erilainen, naudasta saadussa fosfoseriinissä on paljon steariini- ja oleiinihappoja, kun taas soijasta saadussa fosfoseriinissä on paljon linoli- ja palmitiinihappoja. Vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että ihmiskehossa luonnollisesti muodostuvassa fosfoseriinissä on 37,5 % linolihappoa ja 24,2 % arakidonihappoa. Kuitenkin soijasta saatu fosfoseriini tuntuu auttavan monia ihmisiä.

Lääketieteen tohtori Russell Blaylock selittää, että todennäköinen syy, miksi fosfoseriini toimii, on sen samankaltainen kemiallinen rakenne L-glutamaatin kanssa, joka on ongelmia aiheuttava välittäjäaine, aminohappo ja eksitotoksiini (neuroneille myrkyllinen aine), jota löytyy runsaasti natriumglutamaatissa, hydrolysoidussa kasviproteiinissa (HVP) ja ”luonnollisissa aromeissa” sekä näitä soijajohdannaisia sisältävissä ruoissa. Koska fosfoseriini kilpailee elimistössä samankaltaisen glutamaatin kanssa, se saattaa suojella elimistöä glutamaatin toksisuudelta. Ironista on se, että kallista soijasta saatua fosfoseriini-lisäravinnetta käytetään korjaamaan tuhoja, jotka ovat saattaneet johtua ruokateollisuuden käyttämästä halvasta soijasta.

 

Lysofosfatidyylietanoliamiini (LPE)

Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto (EPA) on hyväksynyt lysofosfatidyylietanoliamiinin (LPE) hedelmien kypsyttäjäksi ja säilyvyyden pidentäjäksi. LPE on eräs fosfatidyylin muoto, jota saadaan myös soijapavuista ja jota kutsuttiin aiemmin kefaliiniksi. Sillä käsitellään nykyisin omenoita, tomaatteja, viinirypäleitä, mansikoita, mustikoita, karpaloita ja leikkokukkia.

Käytettäessä lähes kypsiin hedelmiin LPE nopeuttaa kypsymistä. Käytettäessä taas kypsiin hedelmiin tai kukkiviin kukkiin LPE ”hidastaa vanhenemisprosessia estämällä solujen hajoamiseen vaikuttavien entsyymien toimintaa”. Tällä voidaan merkittävästi pidentää tuotteiden säilyvyyttä. Sitä ei ole vielä tutkittu, voidaanko aineella pitää ruumiitkin tuoreena hautaustoimistossa.

 

Alkuperäinen artikkeli englanniksi Prevent Disease -verkkosivuilla.

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*