Suomen kenties tunnetuin ja näkyvin ”kristillissionistinen” järjestö Patmos-lähetyssäätiö julkaisi 28. tammikuuta artikkelin Vastarintaliikkeen holokaustitempauksesta [1], josta uutisoitiin laajalti valtamediassa.
Muun muassa israelilaisten tuotteiden boikottia vastaan taistellut Pasi Turunen on kirjoittanut hyvin asenteellisen artikkelin otsikolla ”Holokaustin kiistäjät historian väärällä puolella”.
Heti alussa Turunen toteaa, että holokaustin kieltäminen on mahdollista vain asioiden irrottamisella kontekstista. Lisäksi hän mainitsee alussa Auschwitzin ”kuolemanleirin” uima-altaan. Turunen ehdottaa, että uima-allas olisi ollut vain upseerien yksinoikeus ja ettei se anna mitään kuvaa Auschwitzin päivittäisestä elämästä.
Hän tosin unohtaa mainita Auschwitzin teatterin, näytelmäkerhon, kanttiinin ja bordellin. Tämä tosin ei ole relevanttia juutalaisten joukkomurhan mahdottomuudelle, mutta sen tulisi ainakin kyseenalaistaa Hollywoodin rakentama kuva leireistä. Auschwitzin nykyisen näyttelyn henkilökunnan mukaan uima-allas oli palokunnan vesireservi, ei suinkaan uima-allas… 15 metrin päässä palopostista.
Seuraavaksi Turunen painottaa, kuinka silminnäkijöiden kuvaukset kaasutuksista ovat kivenkova todiste holokaustin historiallisuudesta. Tässä on hyvä toistaa eräs fakta tempauksessa jaetuista lentolehtisistä: yhtään kritiikinkestävää silminnäkijälausuntoa kaasutuksista ei ole olemassa. Turunen linkittää laiskasti antirevisionistisen Holocaust Controversies -blogin ”Silminnäkijälausunto”-indeksiin. Jo päällispuolinen tarkastelu tosin paljastaa sen heikkouden todisteena joukkotuhonnasta.
”Sen aikaiset saksalaiset dokumentit” -osio, joka kattaa noin 1/4 sivusta, ei mainitse sanallakaa vankien tuhontaa tai tappamista, mutta sivun kirjoittaja väittääkin dokumenttien olevan kirjoitettu ”salakielellä”. Ainoa konkreettinen viittaus vankien tappamiseen tulee Heinrich Kinnan raportista, jonka versio ”löytyi” ensi kerran kommunistisesta Puolasta 20 vuotta sodan loppumisen jälkeen. Alkuperäisessä [2] sodanaikaisessa raportissa mainintaa ei tietenkään ole. Sivu myös kuvaa joukkoa kuvia todisteena holokaustista, mutta jostain syystä se ei esitä itse kuvia, joten niiden todistearvo on olematon. Myöskään kuva kenkäkasasta ei ole todiste joukkotuhonnasta.
Seuraavassa osiossa puidaan vankien kirjeitä muka todisteena. Ainoa näistä, joka todella esitetään, on Eleonore Hodysin kirjoitus. Itse asiassa teksti on SS-oikeudenkäynnin pöytäkirja SS:n sisäisestä tutkimuksesta koskien mahdollista korruptiota leireillä. Hodys tekee virallista valitusta huomaamistaan väärinkäytöksistä, joihin SS puuttui sitä mukaa, kun niitä paljastui.
Toisin kuin Hollywoodissa, leirien työntekijöitä sitoi valtakunnan laki, ja väärinkäytöksistä, kuten liian vähästä ruoan jakamisesta, voitiin erottaa. Hodys väitti SS-tuomareille, että Rudolf Höss oli raiskannut hänet ja uhannut kaasuttamisella. Absurdista väitöksestä huolimatta miehet merkitsivät kaiken muistiin, mutta sota ehti loppua ennen oikeudenkäyntiä.
Kenties tietämättömänä asiakirjojen säilymisestä Hodys antoi ristiriitaisen kertomuksen amerikkalaisille Dachau Liberated, The Official Reportissa, jossa hän väitti, että Höss oli hänen rakastajansa ja että hän piti Hössistä. Lisäksi hän väitti, että hän sai liikkua leirillä, miten häntä huvitti, ja että hänellä oli muun muassa yksityinen kokki ja palvelija.
Loput teksteistä ovat haastattelupöytäkirjoja, mutta näistäkin vain muutamia esitetään. Siksi niiden todistuksellinen arvo on olematon ja niiden mahdollinen etsiminen ja käsittely veisi tässä liian pitkään. Jopa blogi itse pitää valtaosaa näistä ”kuulopuheena”.
Mielenkiintoista on Adolf Eichmannin lainaus. Hänet kidnapattiin sodan jälkeen Israeliin ja hän myönsi – käsittäen, ettei hän tulisi ikinä poistumaan elävänä – täysin absurdeja asioita. Eräs näistä oli se, että maassa oli niin paljon ruumiita, että verigeysireitä nousi korkealle ilmaan, kun sillä tallusteltiin. Juutalaiset hyväksyivät kuitenkin nämäkin mahdottomuudet täytenä totena, vaikka ne ovat täysin järjenvastaisia.
Samoin mainitaan (muttei esitetä) Hössin tunnustus. Mikään nykyinen oikeudenkäynti ei hyväksyisi kidutetun Hössin englanninkielistä tunnustusta, jota hän ei ymmärtänyt. Myös Hössin tunnustus vilisi räikeitä mahdottomuuksia, kuten maininnan unkarinjuutalaisten kaasuttamisesta ennen kuin yksikään oli edes poistunut Unkarista.
Palatkaamme takaisin itse Patmos-pääartikkeliin ”kivenkovien todisteiden” tarkastelun jälkeen. Turunen mainitsee Einsatzgruppen-erikoisjoukot. Juutalaiset kuolemat itärintamalla eivät ole todiste saksalaisten suunnitelmasta uudelleensijoittaa miljoonia juutalaisia ympäri Eurooppaa vain kaasuttaakseen nämä suihkukopeissa.
Saksalaisilla oli käytäntönä teloittaa juutalaiset partisaanit, kuten muutkin partisaanit. Tämä tosin ei eronnut mitenkään muiden armeijoiden käytännöstä: desantteja kohtasi demokraattisessa Suomessakin kuolema. Juutalaisia kuoli runsaasti Erich von dem Bach-Zelewskin partisaanien vastaisessa operaatiossa muun muassa Ukrainassa ja Białystokin alueella.
Tässä on hyvä muistaa juutalaisten perinpohjainen sotkeutuminen bolshevismiin. Jan Karski Puolan pakolaishallituksesta totesi vuonna 1940, että Neuvostoliiton miehittämillä alueilla juutalaiset tekivät kommunistien kanssa yhteistyötä ilomielin ja että he oma-aloitteisesti muodostivat kommunistisia militioita neuvostojoukkojen avuksi. Kaukokatseisesti hän ennusti, että juutalaisbolshevikit tulisivat kohtaamaan verisen koston.
Nämä entiset puolalaiset alueet kattoivat valtaosan Himmlerin vuoden 1942 raportista. Sen lisäksi juutalaiset kirjoittajat ovat ylpeilleet juutalaisten osallisuudesta kommunistiseen partisaaniliikkeeseen; he ovat korostaneet, että juuri juutalaiset muodostivat liikkeen selkärangan ja että he olivat itse asiassa paremmin edustettuina alueella liikkeessä kuin puolalaiset!
Turusen esittämä luku koostuu yleistyksistä ja arvioista ja on täten yläkanttiin, mutta edustanee suhteellisen oikeaa magnitudia. Esimerkiksi Ranskan Algerian-sodassa partisaanien vastainen kampanja maksoi yli miljoonan algerialaisen hengen.
Turunen vetoaa seuraavaksi, että mainintoja tappamisesta ja kaasutuksesta ei löydy, koska saksalaiset käyttivät kiertoilmaisuja. Väite siitä, että 6 000 000 juutalaista onnistuttaisiin siirtämään leireille ja kaasuttamaan ilman yhtään suoraa mainintaa, on hyvin absurdi. Mainintaa ei löydy edes liittoutuneiden nappaamista koodatuista viesteistä, joissa ei luulisi olevan tarvetta valehtelulle tai salailulle.
Turunen lainaa seuraavaksi jo edellä mainittua Eichmannia ja väittää, että Wannseen konferenssissa päätettiin Euroopan juutalaisten joukkotuhosta. Vain muutamaa päivää myöhemmin Adolf Hitler kuitenkin totesi (kuten dokumentoituja Hitlerin yksityiskeskusteluja sisältävässä Hitler’s Table Talkissa), että ”kenties jo muutaman sadan vuoden päästä karkotetut juutalaiset uskaltautuvat palaamaan Eurooppaan”. Mikäli Hitler olisi halunnut tuhota juutalaisen rodun, niin juutalaisten löytyminen vielä satojen vuosien jälkeen kuulostaa vähintään ristiriitaiselta.
Turunen esittää ”kaasutiiviiden ovien” (gasdichte Türe) olevan todiste joukkotuhonnasta. Maininta on dokumentista Nuremberg Military Tribunal (NMT IV [NO-4465] s. 622). Alkuperäinen ilmaisu on kuitenkin ”kaasutiiviit hormit” (gasdichte Türme), joka on jossain vaiheessa prosessia korjattu kynällä ”oviksi” (Türe). Selityksen mukaan alkuperäisessä saksalaisessa dokumentissa oli kirjoitusvirhe. Tämä kuitenkin tuntuu ontuvalta selitykseltä; kaasutiiviit hormit olivat normaali osa siviilejä kaasulta suojaavia bunkkereita. Kirjoittaja myös tuntuu olevan epätietoinen Zyklonin alkuperäisestä käyttötarkoituksesta täiden poistamisessa, johon tarkoitukseen sitä on vieläkin saatavilla.
[3]
Turunen ehdottaa seuraavaksi, että David Irvingiä, kuten muitakin revisionisteja, ohjaa silkka pahantahtoinen laskelmallisuus valehtelemaan holokaustista, jotta he voivat vapauttaa ”Hitlerin vastuusta”. Revisionismi ei ole mikään PR-temppu Hitlerin puolesta, vaan kansallissosialisteilla ei ole samanlaista tarvetta kuin muilla hyväksyä mukisematta faktaksi jotain ilman todisteita.
Turunen tuo seuraavaksi esiin David Irving vs. Deborah Lipstadt -oikeudenkäynnin. Poliittisen oikeudenkäynnin pitäminen todisteena holokaustin historiallisuudesta on ongelmallista, varsinkin, kun oikeudenkäynnissä ei ollut edes valamiehiä. Richard J. Evansin pääargumentti nojasi ”salakieliargumenttiin”; on osattava lukea rivien välistä ja tulkita tietyt viattomat sanat tarkoittamaan joukkomurhaa. Myös valtavirran historioitsijat ovat kumonneet lukuisia Evansin argumentteja, kuten hänen väitteensä siitä, että Höss aloitti joukkotuhonnan vuonna 1941.
Oikeidenkäynnin aikana kävi selväksi, ettei edes Lipstadt olettanut konkreettisia todisteita olevan, vaan että häntä uskotaan, ”koska niin vain on”. Seuraavassa lainaus Lipstadtin kirjasta History on Trial:
”Kun tuomari Ramptonin kysymykset muuttuivat aggressiivisemmiksi, minulle tuli hyvin epämukava olo. Hän tuntui vaativan, että Robert Jan todistaa, että ihmisiä murhattiin kaasukammioissa. Viimein Rampton kysyi kärsimättömänä: ’Eikö olisi aika, että luotettavat asiantuntijat tekisivät tieteellisen tutkimuksen tästä paikasta?’ Olin tyrmistynyt Ramptonin ilmeisestä vaatimuksesta, että tarvitsisimme tieteellistä tutkimusta ’todistaaksemme’, että kaasukammiot olivat kuolemantehtaita. Kykenemättömänä kontrolloimaan itseäni kiljaisin: ’Mihin me tarvitsemme tieteellisiä todisteita?!'”
Toteamus tuo mieleen Le Monden erikoisnumeron holokaustista. Siinä esitettiin kuuluisa toteamus tavalla, joka luonnehtii hyvin antirevisionistien argumentteja: ”Ei ole tarpeellista kysyä, miten sellainen joukkomurha on teknisesti mahdollista. Se on teknisesti mahdollista, koska se tapahtui.”
Julkaistu alunperin Kansallisen Vastarinnan verkkosivuilla [4].