Psykologian professori Kevin MacDonald kirjoittaa aiheesta, josta Pohjoismaissa ei ole totuttu puhumaan: juutalaisesta vaikutuksesta paikalliseen maahanmuuttopolitiikkaan [1].
The Culture of Critique [2] -teoksessa ja muissa kirjoissani olen todennut, että juutalaisyhteisön toiminta oli tärkeä syy sille, että lännestä tuli ”monikulttuurinen”. Pääteokseni seitsemäs [3] luku käsittelee juutalaista vaikutusta maahanmuuttopolitiikkaan. Kirjassani olen keskittynyt ennen kaikkea Yhdysvaltojen poliittieen historiaan, mutta käsittelen siinä jonkin verran myös Englannin, Kanadan, Australian (Brenton Sanderson on kirjoittanut [4] aiheesta hyvin syvällisesti!) ja Ranskan kehitystä.
Minulta on usein kysytty, millainen juutalaisten rooli on Ruotsissa ja muissa Euroopan maissa, jossa juutalaisia on suhteellisen vähän verrattuna koko väestöön. Luin hiljattain englanninkielisen [5] käännöksen ruotsalaisartikkelista [6] nimeltä ”How and why Sweden became multicultural” (suom. ”Kuinka ja miksi Ruotsista tuli monikulttuurinen”). Artikkeli on yhteenveto akateemisista tutkimuksista, joissa käsitellään juutalaisten roolia Ruotsin monikulttuurisuuskehityksessä. Kehotan kaikkia lukemaan artikkelin kokonaisuudessaan, mutta tahdon nostaa esille tekstin tärkeimmät kohdat:
[7]”Ideologinen muutos alkoi 1964, kun ’holokaustista selvinnyt’ ja 1950-luvulla Ruotsiin muuttanut puolanjuutalainen David Schwarz kirjoitti artikkelin ’Ruotsin maahanmuutto-ongelma’. Teksti julkaistiin Ruotsin suurimmassa ja tärkeimmässä sanomalehdessä, juutalaisen Bonnier-perheen omistamassa Dagens Nyheterissä. Artikkeli sytytti kiivaan julkisen keskustelun, jota käytiin Dagens Nyheterin lisäksi useissa muissakin sanomalehdissä, pääkirjoituspalstoilla ja kirjoissa.
Schwarz oli selkeästi aktiivisin mielipidevaikuttaja ja hän kirjoitti vuosien 1964 ja 1968 välillä 37 yhteensä 118:sta valtamediassa julkaistusta maahanmuuttoa käsittelevästä tekstistä. Schwarz ja hänen hengenheimolaisensa olivat niin voimakkaita ja aggressiivisia, että vastapuoli ajettiin pian puolustuskannalle ja lopulta nämä tunsivat tulleensa vaiennetuiksi. Schwarz esimerkiksi syytti mielellään antisemitismistä kaikkia, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä asiasta.
Ensimmäinen puolue, joka kannatti avoimesti radikaalia monikulttuurisuutta, oli Högerpartiet, eli nykyinen Ruotsin Maltillinen kokoomus. Vuosina 1961-1965 puolueen johtaja oli juutalainen Gunnar Heckscher. Heckscher oli puolueen historian ensimmäinen juutalainen johtaja ja juuri hänen kaudellaan puolue otti selkeän kannan monikulttuurin puolesta.”
Kuten Yhdysvalloissa ja muuallakin, juutalaista aktivismia tuki Ruotsissa juutalaisten vahva edustus valtamedian omistajaportaassa. Aktivistien mukaan maahanmuuttopolitiikkaa oli muutettava, jotta ”juutalaisvainot” saataisiin hyvitettyä. Ruotsin hallitusta syytettiin juutalaisten ahdingosta toisen maailmansodan aikana. Yhdysvalloissa juutalaiset painottivat, että vuoden 1924 tiukka maahanmuuttolaki oli ”antisemitistinen”. Akateemiset aktivistit, kuten Stephen J. Gould, väittivät, että Yhdysvaltojen valkoisia suosinut maahanmuuttopolitiikka oli yksi syy sille, että ”juutalaisia kuoli holokaustissa”. Jopa muslimimaahanmuuttoa (ja ainoastaan muslimimaahanmuuttoa) vastustava juutalainen Stephen Steinlight kutsui vuoden 1924 lakia ”pahantahtoisaksi, rasistiseksi ja juutalaisvastaiseksi”, ”kuvottavan syrjiväksi”, ”moraaliseksi perikadoksi” ja ”hirviöpolitiikaksi”.
Assimilaatiota eli sopeutumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan pidettiin moraalittomana tavoitteena:
”Lähtökohta oli kulttuurien moninaisuus. Tämä tarkoitti sitä, että valtion tulisi suurilla taloudellisilla avustuksilla varmistaa, että maahanmuuttajat säilyttävät alkuperäisen kulttuurinsa (mikä osoittaisi maailmalle, että Ruotsi on suvaitsevainen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita). Ruotsalaisen kulttuurin ja vähemmistöjen kohtaamisen uskottiin olevan ’rikastuttava’ kokemus koko yhteisölle. Kantaväestön uskottiin pian tottuvan uusiin vähemmistöihin.
Ei ole sattumaa, että Euroopan juutalaisyhteisö on tehnyt koko ajan pesäeroa [8] poliittiseen islam-kritiikkiin. Kaikki negatiiviset näkemykset mistä tahansa etnisistä vähemmistöistä voivat jossain vaiheessa kimmota myös juutalaisiin.”
Olen samaa mieltä artikkelin kirjoittajan kanssa myös siitä, että huomattava osa tunnetuista monikansallisista juutalaisjärjestöistä tahtoo rikkoa etnisesti ja kulttuurillisesti tiiviit yhteiskunnat lobbaamalla maahanmuuton puolesta. He nimittäin pelkäävät, että vahva kansallishenki voi kostautua juutalaisille, kuten tapahtui Saksassa 1933-1945. Artikkelin lopussa todetaan, että juutalaiset saivat Ruotsissa yliotteen kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että he omistavat suuren osan maan valtamediasta. Toinen syy on se, että he ovat vahvasti edustettuina akateemisessa antropologisessa maailmassa. He kannattavat niin sanottua ”Boasin koulukuntaa [9]” (jonka perusti juutalainen Franz Boas ja joka valtavirtaisti väitteen, ettei rotuja ole olemassa), joka vastustaa vahvoja kansallisia kulttuureita sekä perinteistä länsimaalaisuutta.
Olen täysin samaa mieltä siitä, että juutalaisten suurin voimavara on se, että heillä on huomattavaa vaikutusvaltaa [10] yliopistomaailmassa ja valtamediassa. Lisäksi he ovat aina olleet taitavia rakentamaan tehokkaita ja hyvin rahoitettuja kansalaisjärjestöjä. Hyvä esimerkki tästä on World Jewish Congressin Bruno Kaplan.
Ruotsin monikulttuurisuuskampanjaa käsitellyt artikkeli on loistava katsaus länsimaiden tuhon syihin. Tärkeää on tietysti myös tutkia, miksi juuri länsimaiset kulttuurit ovat aina olleet erityisen heikkoja puolustautumaan vihamielisiä aatteita vastaan. On joka tapauksessa elintärkeää, että tunnistamme virtaukset, jotka kuljettavat länttä kohti kuolemaa.
Julkaistu alunperin englanniksi The Occidental Observer -verkkosivuilla [11].