Keskiviikkona vietetty ”vainojen uhrien muistopäivä” oli Suomessa ainutlaatuinen, sillä holokaustin kyseenalaistaneet revisionistit saivat ensimmäistä kertaa holokaustiuskovaisia enemmän näkyvyyttä.
Viime vuonna [1] eliitti satsasi muistopäivään kovalla otteella, sillä tuolloin vietettiin Auschwitzin ”vapauttamisen” 70-vuotismuistopäivää.
”Vapauttaminen” on kuitenkin suhteellinen käsite, sillä juutalaiset lähtivät mieluummin SS-sotilaiden mukana länteen [2] kuin jäivät odottamaan verenhimoisen puna-armeijan saapumista.
Viime vuoden juhlallisuuksien rinnalla ”vainojen uhrien muistopäivä” 2016 oli eliitin kannalta antikliimaksi. Poliitikoista vain kristillissionisti Peter Östman [3] pääsi otsikoihin [4] vaatimalla kovempia otteita ”antisemitistisiä” ajatusrikollisia vastaan.
Ennen varsinaista merkkipäivää MTV3 [5] ja pääkaupunkiseudun paikallislehdet [6] levittivät myös historiallisesti perättömiä kertomuksia esimerkiksi tohtori Josef Mengelestä [7] ja Flossenbürgin keskitysleiristä.
Magneettimedia paljasti, että muun muassa Helsingin Uutisten haastattelema, Suomen tunnetuin ”holokaustiselviytyjä” Nena Kafka oli kertonut vuosien ajan valtavirtahistorian kanssa ristiriidassa olevaa tarinaa Flossenbürgistä, jonka ”kaasukammiosta” hän väitti pelastuneensa.
Magneettimedian paljastusartikkeli pakotti [8]Helsingin Uutiset myöntämään, ettei valtavirtahistoria tunne Flossenbürgin kaasukammiota. Holokaustikultille tyypilliseen tapaan lehti kuitenkin haastatteli Israelin Ystävät ry:n Eero Kuparista, jonka mukaan Kafka ei varsinaisesti valehdellut, koska leirillä olisi aivan hyvin voinut olla murhakammio.
Uskottavampia argumentteja Kafkan puolesta valtamedialla ei ollut tarjota.
Muistopäivä: revisionistit varastavat show’n
Varsinaisena ”vainojen uhrien muistopäivänä” Helsingin Sanomat [9] julkaisi tunnepitoisen ylistystekstin valtavirtahistorioitsija Timothy Snyderin holokaustikirjasta.
Koska aiheena olivat juutalaiset, puuttui ”kirja-arviosta” kokonaan kriittinen sävy: ”Snyderin Musta maa on perinpohjainen, vankka työ, niin lähdepohjaltaan kuin argumentaatioltaan. Se kuuluu sellaisiin harvinaisiin tutkimuksiin, jotka saavat hiljaiseksi ja herättävät silkkaa kunnioitusta.”
Helsingin Sanomat ei kertonut lukijoille, että tyypillisenä paperihistorioitsijana [10] Snyder ei ole edes yrittänyt perustella [11] väitteitään konkreettisin todistein. Hänen mukaansa ”holokaustin” keskuksia olivat Belzecin, Treblinkan ja Sobiborin leirit, vaikka merkkejä miljoonien juutalaisten jäänteistä ei ole löydetty yhdenkään leirin ympäristöstä.
[12]HS:n kirja-arviota ja Östmanin ennalta-arvattavaa paasausta enemmän keskustelua herätti kuitenkin Vastarintaliikkeen järjestämä Suomen-laajuinen revisionistitempaus. Holokaustikriittisen podcast-lähetyksen [13] lisäksi järjestö levitti suuren määrän aihetta käsitellyttä materiaalia niin katukuvaan kuin kouluihin (1 [14], 2 [15], 3 [16]).
Valtakunnallinen uutiskynnys (1 [17], 2 [18]) ylittyi Porissa, jossa opettajat suuttuivat oppilaille jaetusta monikulttuurisuuden ja holokaustimyytin haastavasta materiaalista. Ilta-Sanomat muistutti saman uutisen yhteydessä, että opetushallitus on viime vuosina vain lisännyt holokaustiaivopesun määrää Suomen kouluissa:
”Kesällä 2010 peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmien valtakunnallisiin perusteisiin lisättiin opetushallituksen määräyksestä erityiset maininnat ihmisoikeusrikoksista, kuten holokaustista. Sen jälkeen juutalaisten joukkotuho eli holokausti on mainittu erikseen elämänkatsomustiedon, historian ja filosofian muuten melko yleisissä sisältöluetteloissa.
Helsingin Sanomat uutisoi tuolloin, että noin kymmenen vuoden välein uudistettavien opetussuunnitelmien sisältöjen muuttaminen kesken kaiken on poikkeuksellista. Taustalla oli Suomen halu päästä täysjäseneksi Holocaust Task Force -järjestöön, joka edistää holokaustin muistamista, opetusta ja tutkimusta. Järjestön liittymisehtoihin kuuluu, että valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa lukee, mitä holokaustista opetetaan.”
Lue myös: Holokaustin kiistäjien voitot, osa 1 [19]