Pitkään salassa pidettyjen Punaisen Ristin asiakirjojen mukaan keskitysleirien kuolonuhrien kokonaismäärä oli vain 271 301 henkeä. Kuusi miljoonaa juutalaista ei kuollut, väite oli huijausta!
Vuosikymmenien ajan juutalaiset ovat kertoneet heistä kuuden miljoonan joutuneen murhatuiksi saksalaisilla ”keskitysleireillä” toisen maailmansodan aikana. Jokainen tätä väitettä arvostellut on joutunut ilkeän mustamaalauskampanjan kohteeksi ja syytetyksi vihapuheista juutalaisia vastaan. Useissa maissa on jopa ihmisiä tuomittu vankeuteen heidän kyseenalaistettuaan väitteen 6 miljoonasta kuolleesta.
[1]
Tässä on skannattuna virallinen kansainvälisen Punaisen Ristin asiakirja, joka todistaa, ettei niin kutsuttua holokaustia koskaan tapahtunut. Sionistit valehtelivat tietoisesti holokaustista saadakseen kansakuntien myötätunnon ja taloudelliset hyödyt puolelleen. He syyllistyivät tietoisesti rikolliseen petokseen, huijaten miljoonia ympäri maailman!
”Holokausti” on suurin koskaan kerrottu valhe. Miljoonia dollareita on maksettu ”holokaustista selvinneille” ja heidän jälkeläisilleen jostakin, mitä mitä ei koskaan tapahtunut. Tämän tarkoituksellisen rikollisen petoksen ja huijauksen mittakaava on niin järkyttävän suuri, että sen koko laajuutta ja syvyyttä on vaikea edes käsittää.
Alla skannattu kansainvälisen Punaisen Ristin virallinen kuolonuhrien raporttilomake.
[2]
Vaadin rikossyytettä ja oikeudenkäyntiä niille henkilöille ja järjestöille, jotka ovat vaatineet väärin perustein holokaustikorvauksia ja taloudellisten menetysten korvauksia syyllistyen tahalliseen petokseen tuomioistuimissa. Vaadin holokaustin poistamista historiankirjoista ja oppikirjoista. Vaadin holokaustin muistomerkkien poistamista kaikkialla maailmassa.
On jo korkea aika saada tämä tahallinen petos ja harhaanjohtaminen loppumaan sekä tuoda oikeuden eteen huijarit, jotka ovat syytäneet iljettäviä valheita ja hyötyneet taloudellisesti rikoksistaan jo 60 vuoden ajan.
Punainen Risti arvioi ”holokaustia” tosiasioiden pohjalta
Alla luku 9 kirjasta Did Six Million Really Die?
On olemassa tutkimus juutalaisten tilanteesta Euroopassa toisen maailmansodan aikaan ja Saksan keskitysleirien oloista. Tutkimus on lähestulkoon ainutlaatuinen rehellisyydessään ja puolueettomuudessaan, se nimittäin on Punaisen Ristin kansainvälisen komitean (ICRC) kolmiosainen selonteko järjestön toiminnasta toisen maailmansodan aikana (julkistettu Genevessä 1948).
Tämä laajamittainen katselmus täysin puolueettomalta lähteeltä käytti apunaan ja laajensi kahta aiempaa tutkimusta: Documents sur l’activité du CICR en faveur des civils détenus dans les camps de concentration en Allemagne 1939-1945 (Genevessä 1946 julkaistu ranskalainen ICRC:n tutkimus Saksan keskitysleirien siviilivangeista) ja Inter Arma Caritas: the Work of the ICRC during the Second World War (Geneve 1947). Tutkijaryhmä Frédéric Siordetin johdolla selitti esipuheessa tavoitteekseen Punaisen Ristin perinteen mukaisesti pysyä puolueettomana. Juuri siinä on raportin suurin arvo.
Punaisen Ristin kansainvälinen komitea käytti menestyksekkäästi hyväkseen vuonna 1929 täydennettyjä Geneven sopimuksia päästäkseen tutustumaan Saksan viranomaisten Keski- ja Länsi-Euroopassa pitämien siviilivankien oloihin. Sitä vastoin ICRC ei päässyt tutustumaan Neuvostoliiton oloihin, sillä Neuvostoliitto ei ollut ratifioinut Geneven sopimuksia. Venäjällä pidetyt miljoonat sota- ja siviilivangit, joiden olojen tiedettiin olevan pahimmat, olivat täysin eristyksissä kansainväliseltä valvonnalta tai yhteydenpidolta.
Punaisen Ristin raportin arvo tulee esille jo sen selventäessä laillisuuskysymystä olosuhteista, joissa juutalaiset vangittiin keskitysleireille, nimittäin vihollismuukalaisina. Siviilivankeja kuvaillessaan raportti luokittelee toiseksi luokaksi ”hallinnollisista syistä karkotetut siviilit, jotka on pidätetty poliittisten tai rodullisten syiden takia heidän edustaessaan selvää uhkaa valtiolle tai miehittävälle armeijalle.” Nämä henkilöt ”asetettiin samanarvoisiksi niiden kanssa, jotka oli pidätetty tai vangittu turvallisuussyistä normaalin lain puitteissa.”
Raportti myöntää saksalaisten olleen aluksi vastahakoisia myöntämään Punaiselle Ristille lupaa valvoa turvallisuussyistä vangittuja ihmisiä, mutta vuoden 1942 loppuun mennessä ICRC sai tärkeät myönnytykset Saksalta. ICRC:lle annettiin lupa jakaa ruokapaketteja Saksan suurimpiin keskitysleireihin elokuusta 1942 ja ”helmikuun 1943 jälkeen tämä myönnytys koski kaikkia muitakin leirejä ja vankiloita”. ICRC loi pikaisesti suhteet leirien komentajiin ja käynnisti ruoka-apu ohjelman, joka jatkui vuoden 1945 viimeisille kuukausille asti, mistä leirien juutalaiset kiittelivät vuolailla kiitoskirjeillä.
Punaisen Ristin ruoka-avun saajat olivat juutalaisia
ICRC:n raportin mukaan ”päivittäin pakattiin jopa 9000 avustuspakettia. Vuoden 1943 syksystä toukokuuhun 1945 noin 1 112 000 pakettia (yhteispainoltaan 4,5 miljoonaa kiloa!) lähetettiin keskitysleireille.” Ruoan lisäksi avustuspaketit sisälsivät vaatteita ja lääkintätarvikkeita. ”Paketteja lähti leireihin: Dachau, Buchenwald, Sangerhausen, Sachsenhausen, Oranienburg, Flossenburg, Landsberg-am-Lech, Flöha, Ravensbrück, Hamburg-Neuengamme, Mauthausen, Theresienstadt, Auschwitz, Bergen-Belsen ja leireihin Wienin lähellä sekä Keski- ja Etelä-Saksassa. Pääasialliset avunsaajat olivat belgialaisia, hollantilaisia, ranskalaisia, kreikkalaisia, italialaisia, norjalaisia, puolalaisia ja kotimaattomia juutalaisia.”
Sodan aikana ”Komitealla oli valta siirtää ja jakaa avustusvaroja yli kahdenkymmenen miljoonan Sveitsin frangin edestä (nykyrahassa yli miljardi euroa), jotka oli kerännyt juutalaisten hyväntekeväisyysjärjestöt ympäri maailman, erityisesti New Yorkin amerikkalainen Joint Distribution Committee (JDC).” Saksan hallitus antoi JDC:lle luvan pitää toimistoja Berliinissä aina Yhdysvaltojen sotaan liittymiseen asti. ICRC valitti, että heidän suunnatonta juutalaisten vankien avustusoperaatiota hankaloittavat esteet eivät olleet saksalaisten rakentamia, vaan ne johtuivat liittoutuneiden tiukasta Euroopan saarrosta. Suurin osa Punaisen Ristin ostamista elintarvikkeista tuli Romaniasta, Unkarista ja Slovakiasta.
ICRC ylisti erityisesti Theresienstadtin vapaita oloja, jotka säilyivät hyvinä aina heidän viimeiseen vierailuunsa asti huhtikuussa 1945. Tämä leiri, ”jossa oli noin 40 000 eri maista karkotettua juutalaista, oli kuin suhteellisen etuoikeutettu ghetto”. Raportin mukaan ”komitean edustajat pääsivät vierailemaan Theresienstadtin leirissä, jota käytettiin yksinomaan juutalaisille ja jota hallittiin erityisolosuhtein. Komitean saamien tietojen mukaan tämä leiri oli perustettu eräiden Valtakunnan johtajien kokeiluksi. Nämä miehet halusivat antaa juutalaisille mahdollisuuden asettua elämään yhteisöelämää kaupungissa, jota he voisivat itse hallita lähestulkoon täydellisellä autonomialla. Kaksi edustajaa pääsi vierailemaan leirissä huhtikuun 6. päivänä 1945. He vahvistivat ensimmäisellä vierailulla saadun suosiollisen kuvan leiristä.”
ICRC ylisti myös Ion Antonescun fasistisen Romanian hallintoa komitean saatua laajentaa erityisavustuksia Romanian 183 000 juutalaiselle aina Neuvostoliiton miehitykseen asti. Avustukset Romaniaan loppuivat, kun kommunismi alkoi, ja ICRC valitti katkerasti sitä, ettei saanut koskaan ”lähetettyä mitään avustuksia Venäjälle”. Sama päti useisiin saksalaisiin leireihin, jotka venäläiset ”vapauttivat”. ICRC sai runsaasti kirjeitä Auschwitzista Neuvostoliiton miehitykseen asti, jolloin suuri osa vangituista evakuoitiin länteen. Punaisen Ristin yritykset jatkaa avustusten lähettämistä Neuvostoliiton valtaansa alistamille Auschwitzissa olivat hyödyttömiä. Kuitenkin ruokapakettien lähettämistä entisille Auschwitzin vangeille jatkettiin heidän siirryttyään länteen Buchenwaldin ja Oranienburgin leireille.
Ei todisteita kansanmurhasta
Yksi Punaisen Ristin Raportin tärkeimmistä kohdista on selvitys leireillä tapahtuneiden kuolemien todellisista syistä. Raportin mukaan: ”Saksan kaoottisissa oloissa miehityksen jälkeen sodan viimeisinä kuukausina leirit eivät enää saaneet ruoka-avustuksia ja nälkiintyminen vaati uhreja enenevissä määrin. Saksan hallitus huolestui itse tilanteesta ja tiedotti siitä viimein ICRC:lle helmikuun 1. päivä 1945. Maaliskuussa 1945 keskustelut ICRC:n johtajan ja SS:n kenraali Kaltenbrunnerin välillä johtivat päätöksiin. ICRC saisi jatkossa hoitaa avustuksien jakamisen ja jokaiseen leiriin saisi jäädä yksi edustaja.”
Selvästi Saksan viranomaisilla oli kiire lievittää vakavaa tilannetta mahdollisimman nopeasti. Punainen Risti selvittää yksityiskohtaisesti, miten ruoka-avustukset katkesivat liittoutuneiden pommitettua Saksan kuljetuskalustoa ja ajatellen vangittuja juutalaisia he protestoivat maaliskuun 15. päivä 1944 ”Liittoutuneiden barbaarimaista alueellista sodankäyntiä” vastaan (Inter Arma Caritas). Lokakuun toisena päivänä 1944 ICRC varoitti Saksan viranomaisia lähestyvästä kuljetusverkoston romahtamisesta, julistaen väestön nälänhädän koko Saksassa väistämättömäksi.
Tätä laajaa kolmiosaista raporttia tutkiessa on tärkeää huomata, että Kansainvälisen Punaisen Ristin edustajat eivät löytäneet mitään todisteita akselivaltojen miehittämän Euroopan keksitysleireillä tarkoituksellisesta juutalaisten tuhoamisesta. Koko raportin 1 600 sivulla ei kertaakaan mainita kaasukammioita. Raportti myöntää juutalaisten ja monien muidenkin ryhmien kärsineen sodan aikana rasituksia ja puutetta. Punaisen Ristin täydellinen vaikeneminen suunnitelmallisesta tuhoamisesta on kuitenkin täysin riittävä todiste kumoamaan myytin kuudesta miljoonasta. Kuten Vatikaanin edustajat, joiden kanssa Punainen Risti teki yhteistyötä, he eivät voineet yhtyä edesvastuuttomiin syytöksiin kansanmurhasta, josta oli tullut suoranainen muotivillitys. Mitä tulee aitoihin kuolleisuuslukuihin, raportti korostaa sitä tosiasiaa, että juutalaislääkäreitä käytettiin taistelemaan pilkkukuumetta vastaan itärintamalla, joten he eivät olleet saatavilla pilkkukuume-epidemioiden puhjetessa leireissä 1945. Hyvin yleinen syytös on väite joukkosurmista kaasukammioissa, jotka oli ovelasti naamioitu suihkuhuoneiksi, mutta raportti osoittaa väitteen täydeksi hölynpölyksi. ”Edustajat pääsivät tutustumaan suihkujen, kylpyjen ja pyykinpesutilojen rakenteisiin. Edustajat joutuivat useasti esittämään parannuksia, jotta pesutiloista saataisiin tilavammat ja vähemmän primitiiviset.”
Kaikkia juutalaisia ei vangittu keskitysleireille
Punaisen Ristin raportin kolmannen osan kolmas luku (juutalaisten siviiliväestö) käsittelee ”avustuksia vapaan väestön juutalaisille”. Tässä luvussa tehdään selväksi, etteivät suinkaan kaikki Euroopan juutalaiset joutuneet keskitysleireille, vaan osa pysyi muun vapaan siviiliväestön keskuudessa, tosin joidenkin rajoitusten alaisina. Tämä on suoraan ristiriidassa väitetyn ”tuhoamisohjelman perinpohjaisuuden” kanssa sekä väärennetyn Hössin todistuksen kanssa, jonka mukaan Eichmannilla oli pakkomielle vangita ”jokainen juutalainen, jonka käsiinsä sai”.
Esimerkiksi Slovakiassa, jossa Eichmannin apulainen Dieter Wisliceny oli syytettynä, raportti kertoo, että ”suuri osa juutalaisvähemmistöstä sai luvan jäädä maahan, ja ajoittain Slovakiaa pidettiin juutalaispakolaisten turvasatamana, erityisesti Puolasta saapuville. Slovakiaan jääneet ovat olleet verrattain turvassa elokuun loppuun 1944, jolloin alkoi nousu Saksan miehitystä vastaan. Vaikka on totta, että toukokuun 15. päivä 1942 voimaan astunut laki aiheutti tuhansien juutalaisten vangitsemisen, nämä ihmiset vietiin leireille, joissa elinolot ja ruoka olivat siedettäviä ja vangit saivat tehdä työtä palkkaa vastaan ehdoilla, jotka vastasivat lähes vapaita työmarkkinoita.”
Sen lisäksi, että suuri osa Euroopan kolmesta miljoonasta juutalaisesta vältti leireille joutumisen kokonaan, myös juutalaisten maastamuutto jatkui koko sodan ajan, yleensä Unkarin, Romanian ja Turkin kautta. Ironista kyllä, Saksan valtio jopa edisti juutalaisten maastamuuttoa sotavuosien jälkeen, kuten Puolan juutalaisten, jotka olivat paenneet Ranskaan ennen sen miehitystä. ”Saksan miehitysjoukkojen viranomaiset kohtelivat amerikkalaisina niitä puolan juutalaisia, jotka Ranskassa ollessaan olivat saaneet viisumin Yhdysvaltoihin. He kohtelivat samalla tavalla myös kolmea tuhatta juutalaista, jotka olivat saaneet uudet passit eteläamerikkalaisilta konsulaateilta.”
Koska heitä pidettiin tulevaisuuden amerikkalaisina, viisumin saaneita juutalaisia pidettiin Amerikan muukalaisille tarkoitetulla Vittelin leirillä eteläisessä Ranskassa. Euroopan juutalaisten muuttoliike erityisesti Unkarin kautta jatkui sodan aikana Saksan viranomaisten häiritsemättä. Punaisen Ristin raportti: ”Maaliskuuhun 1944 asti Palestiinan viisumin omistaneet juutalaiset saivat vapaasti lähteä Unkarista.” Juutalaisten muuttoliike jatkui jopa Horthyn hallinnon vaihduttua 1944 (sen yritettyä aselepoa Neuvostojoukkojen kanssa) enemmän Saksan viranomaisista riippuvaiseen hallitukseen.
Komitea varmisti lupaukset Brittien ja Yhdysvaltojen viranomaisilta, että ne ”antaisivat kaiken mahdollisen tuen juutalaisten maastamuutolle Unkarista” ja Yhdysvaltain hallitus viestitti ICRC:lle ”nyt erityisesti toistavansa vakuuttelut järjestelyistä kaikkien juutalaisten vastaanottamisesta ja hyvinvoinnin varmistamisesta, joiden sallitaan näissä olosuhteissa lähteä”.
Charles Biedermann, Punaisen Ristin kansainvälisen komitean edustaja ja Punaisen Ristin kansainvälisen jäljityspalvelun (Tracing Service) johtaja, vannoi ja vakuutti Ernst Zündelin oikeudenkäynnissä helmikuussa 1988, että kirjan ”Did Six Million Really Die?” kaikki yhdeksäntoista lainausta Punaisen Ristin raportista II Maailmansodan toimista ja Inter Arma Caritas –raportista olivat oikein ja totuudenmukaisia.
Alkuperäinen artikkeli englanniksi [3]
Did Six Million Really Die?-kirja [4]