- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Poliittisen korrektiuden alkuperä

Ensimmäistä kertaa historiassa amerikkalaisten pitää varoa, mitä sanovat, kirjoittavat ja ajattelevat. Heidän pitää pelätä käyttävänsä ”vääriä” sanoja, jotka voidaan leimata loukkaaviksi tai herjaaviksi, rasistisiksi, seksistisiksi tai homofobisiksi.

Samaa on tapahtunut toki monissa muissakin maissa tällä vuosisadalla [Yhdysvalloissa perustuslaki on taannut kansalaisille paljon laajemman sananvapauden kuin Euroopassa. suom. huom.]. Olemme aina katsoneet heitä säälinsekaisesti, ja totta puhuen huvittuneena. Mielestämme on ollut outoa, että jotkut ihmiset antavat tilanteen kehittyä siihen pisteeseen, että heidän pitäisi pelätä käyttämiään sanoja. Mutta nyt omassa maassamme on sama tilanne. Meillä se esiintyy pääasiassa yliopistokampuksilla, mutta se on leviämässä läpi koko yhteiskunnan. Mistä se tulee? Mitä se on?

Kutsumme sitä ”poliittiseksi korrektiudeksi”. Nimitys oli alun perin eräänlainen vitsi, kirjaimellisesti sarjakuvasta peräisin, ja suhtaudumme siihen edelleen vain puolivakavasti. Todellisuudessa aihe on kuolemanvakava. Se on meidän vuosisatamme suuri sairaus, joka on jättänyt jälkeensä kymmeniä miljoonia kuolleita Euroopassa, Venäjällä, Kiinassa ja kautta koko maailman. Se on ideologian sairaus. Poliittisesti ḱorrekti ei ole hauskaa. Se on haudanvakavaa.

Jos tarkastelemme sitä analyyttisesti ja historiallisesti, havaitsemme nopeasti, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Poliittinen korrektius on kulttuurimarxilaisuutta. Se on marxilaisuutta, joka on käännetty taloudellisista kulttuurillisiin arvoihin. Se on projekti, joka ei alkanut 60-luvun hipeistä ja rauhanliikkeestä, vaan jo I maailmansodasta. Jos vertailemme rinnakkain poliittisen korrektiuden ja klassisen marxismin perusdogmeja, ovat samankaltaisuudet ilmiselviä.

Ensinnäkin molemmat ovat totalitaarisia ideologioita. Poliittisen korrektiuden totalitaarinen luonne paljastuu kaikkein selkeimmin yliopistokampuksilla, joista suurin osa on nykyään omia pieniä murattien peittämiä Pohjois-Koreoita. Niissä jokainen opiskelija ja henkilökunnan jäsen huomaa pikaisesti olevansa lainopillisessa pulassa, jos uskaltaa rikkoa homojen, feministien, mustien, latinoiden tai minkä tahansa muiden ”uhrien” eturyhmien asettamia tabuja. Yliopiston omassa pienessä oikeusjärjestelmässä he kohtaavat syytökset (jossain virkahuoneen pimennossa piilossa julkisuudelta) ja saavat rangaistuksen. Tämä on esimakua tulevaisuudesta, jossa poliittinen korrektius tulee sitomaan juridisesti koko kansaa.

Kaikki ideologiat ovat totalitaarisia, sillä ideologian perusolemus on ottaa jokin filosofia ja sen perusteella määritellä asioita todeksi. Esimerkiksi feministit väittävät, että koko kulttuurimme historia on naisten alistamisen historiaa. Jos todellisuus on ristiriidassa ideologian kanssa, kielletään todellisuus. Ideologiat helposti vääristelevät historiaa. Olemme kuitenkin luonnostamme vastentahtoisia elämään valheessa. Vapaa ihminen huomaa melko pian, mikäli hänelle valehdellaan. Siksi valheen taakse pitää saada valtion koko voima ja siksi ideologia luo poikkeuksetta totalitaristisen valtion.

Toiseksi: Poliittisen korrektiuden kulttuurimarxilaisuus, kuten marxilainen taloustiede, selittää historiaa vain yhdellä muuttujalla. Marxilainen taloustiede määrittelee historian tuotantovälineiden omistajuudella. Poliittista korrektiutta kannattava kulttuurimarxilaisuus määrittelee historian ”vallalla”, jota esimerkiksi rodun ja sukupuolen kautta luokitelluilla ryhmillä on muihin ryhmiin nähden. Millään muulla ei ole poliittisesti korrektissa ajattelussa merkitystä. Todellakin kaikki kulttuurimarxilainen kirjallisuus käsittelee vain myyttistä ”valtaa”. Kaikki heidän historiankirjoituksessa käsittelee vain tuota yhtä asiaa.

Kolmanneksi: Aivan kuten klassisessa marxilaisessa taloustieteessä, tietyt ryhmät (työläiset ja talonpojat) ovat oletettavasti hyviä ja muut ryhmät (porvaristo ja tehtaiden omistajat) ovat pahoja. Poliittisen korrektiuden kulttuurimarxilaisuudessa tietyt ryhmät ovat hyviä: feministinaiset (ei-feministisiä naisia ei ideologian mukaan virallisesti edes ole), mustat, latinot ja homoseksuaalit. Nämä ryhmät ovat määritelty ”uhreiksi” ja ne ovat siksi automaattisesti hyviä riippumatta siitä, mitä ne todellisuudessa tekevät. Vastaavasti valkoinen mies on määritelty automaattisesti pahaksi ja vastaa siten marxilaisen taloustieteen porvaria.

Marxilainen vallankumous käytännössä. [1]

Marxilainen vallankumous käytännössä.

Neljänneksi: Sekä talous- että kulttuurimarxilaisuus nojaavat pakkolunastukseen. Klassisten kommunistimarxilaisten otettua vallan Venäjällä he pakkolunastivat keskiluokan omaisuuden ja ottivat sen väkisin haltuunsa. Vastaavasti kulttuurimarxilaisten ottaessa valtaansa yliopistokampuksen he ottavat pakolla hallintaansa tärkeät toiminnot, kuten opiskelijakiintiöt. Pääsykokeet läpäisevä valkoinen voikin menettää paikkansa Yhdysvalloissa mustalle tai latinolle, joka ei täytä vaatimuksia yhtä hyvin. Valkoisen opiskelijan sisäänpääsy siis pakkolunastetaan kulttuurimarxilaisessa hengessä. Länsimainen ”positiivinen syrjintä [2]” on käytännössä pakkolunastuksen järjestelmä. Valkoisten omistamat yritykset eivät saa sopimuksia, koska ne on varattu esimerkiksi latinalaisamerikkalaisten tai naisten omistamalle yritykselle. Täten pakkolunastus on molempien marxilaisuuksien perustyökalu.

Viidenneksi: Molemmilla on analyysimenetelmä, joka tuottaa automaattisesti heidän haluamiaan vastauksia. Klassiselle marxilaiselle se on marxilainen taloustiede. Kulttuurimarxilaiselle se on ”dekonstruktio”, joka pohjimmiltaan tarkoittaa minkä tahansa tekstin riisumista kaikesta merkityksestä ja uuden, halutun, merkityksen sisällyttämistä tekstiin. Tällä tavoin voidaan väittää esimerkiksi, että Shakespearen koko tuotanto käsittelee naisten alistamista ja Raamattu on todellisuudessa pelkkää puhetta rodusta ja sukupuolista. Kaikista teksteistä tulee vain mahdollisia marxismin työkaluja, mikä todistaa ”kaiken historian käsittelevän eri ryhmien valtaa muihin ryhmiin.” Samankaltaisuudet ovat päivänselviä vanhasta Neuvostoliitosta tutun klassisen marxilaisuuden ja tämän päivän poliittisesti korrektin kulttuurimarxilaisuuden välillä.

Vastaavuudet eivät ole kuitenkaan sattumaa. Yhteneväisyydet eivät syntyneet tyhjästä. Tosiasia on, että poliittisella korrektiudella on historia, joka on huomattavasti pidempi kuin useimmat ymmärtävät, pois lukien pieni ryhmä akateemikoita, jotka ovat tutkineet asiaa. Historia juontaa juurensa aina ensimmäiseen maailmansotaan, kuten moni muukin tämän päivän yhteiskuntaa ja kulttuuria vaivaava sairaus.

Marxilaisen teorian mukaan suuren sodan tullessa (kuten se syttyi Euroopassa vuonna 1914) työväenluokka kautta Euroopan nousisi ja syöksisi vallasta porvarilliset hallitukset. Teorian mukaan työläisillä oli enemmän yhteistä toistensa kanssa valtiollisten rajojen yli kuin heillä oli yhteistä oman maansa porvareiden ja hallitsevan luokan kanssa. Vuosi 1914 tuli, eikä mitään tällaista tapahtunut. Kautta Euroopan työläiset hurrasivat omalle lipulleen ja marssivat iloisesti sotimaan keskenään. Saksan keisari kätteli Saksan marxilaisen sosiaalidemokraattisen puolueen johtajia ja sanoi, ettei enää ole puolueita, vaan kaikki ovat saksalaisia. Ja tämä tapahtui jokaisessa Euroopan maassa. Jotain oli siis pielessä.

Marxilaiset ”tiesivät”, ettei vika voinut olla teoriassa. Vuonna 1917 marxilaiset saivat vihdoinkin aikaiseksi vallankumouksen Venäjällä ja hetken näytti siltä, että teoria toimisi sittenkin. Liikkeen voima hiipui, eikä aate levinnyt laajemmalle. Heti sodan jälkeen marxilaisuutta yritettiin levittää Berliinin spartakistikapinalla, Unkarin Bela Kun -hallituksella ja Münchenin neuvostotasavallalla, mutta työläiset eivät siirtyneetkään kannattamaan kommunisteja.

Marxilaisilla oli siis ongelma ja sen kimppuun kävi kaksi marxilaista teoreetikkoa: Antonio Gramsci Italiassa ja Georg Lukacs Unkarissa. Gramsci sanoi, että työläiset eivät tulisi koskaan näkemään marxilaisuuden määrittelemää todellista tavoitettaan kansanluokkana, ellei heitä vapautettaisi länsimaisesta kulttuurista, erityisesti kristinuskosta. Gramscin mukaan työväenluokan oli sokaissut omalta edultaan uskonto ja kulttuuri. Lukacs, jota pidettiin Marxin jälkeen loistavimpana marxilaisena teoreetikkona, kysyi vuonna 1919: ”Kuka pelastaisi meidät länsimaiselta kulttuurilta?” Hänen teoriansa mukaan yksi suurista esteistä marxilaisen paratiisin luomiselle oli kulttuuri, koko länsimainen sivilisaatio.

femenit [3]

Lukacs sai mahdollisuuden soveltaa teoriaansa käytännössä, sillä kotikutoisen Bela Kunin bolshevikkihallituksen astuessa Unkarissa valtaan 1919 hänestä tehtiin kulttuurin apulaiskomissaari. Ensimmäisiä hänen määräyksiään oli ottaa unkarilaisten koulujen ohjelmaan mukaan seksuaalikasvatus. Tämä kuitenkin varmisti sen, että työväenluokka ei kannattanut Bela Kunin hallitusta, sillä unkarilaiset olivat työläiset mukaan lukien tyrmistyneitä tästä. Lukacs oli kuitenkin ymmärtänyt jo asiayhteyden, josta moni meistä on vieläkin yllättynyt ja pitää sitä ”uutena asiana”.

Vuonna 1923 Saksassa perustettiin ajatushautomo, jonka roolina oli marxilaisen taloustieteen kääntäminen kulttuurin arvoihin. Tästä syntyi tuntemamme nykyaikainen poliittinen korrektius. Perusta sille rakennettiin jo 30-luvun loppuun mennessä. Alkusysäyksen tälle antoi erittäin varakas nuori saksalaisen miljonäärikauppiaan poika Felix Weil, josta oli tullut marxisti, jolla oli paljon rahaa tuhlattavaksi. Häntä huoletti marxilaisten riveissä vallitseva epäjärjestys ja hän sponsoroi ”ensimmäistä marxistien työviikkoa”, jonne hän kutsui Lukacsin ja monia saksalaisia johtavia ajattelijoita viikoksi pohtimaan marxismin eroja.

Hän sanoi: ”Me tarvitsemme ajatushautomon.” Washington on täynnä ajatushautomoita ja me pidämme niitä nykyaikaisina, mutta todellisuudessa niitä on ollut jo hyvin pitkään. Weil varusti vuonna 1923 Frankfurtin yliopiston yhteyteen instituutin, jonka oli alun perin tarkoitus tulla tunnetuksi Marxismin instituuttina. Hankkeen taustalla olleet ihmiset päättivät kuitenkin aluksi, että heille ei ollut hyvästä tulla avoimesti tunnetuksi marxisteina. Poliittiselle korrektiudelle on pahaksi, jos kansalaiset tajuavat sen olevan yksi marxilaisuuden muodoista. Sen sijaan he päätyivät nimeämään sen yhteiskuntatieteiden instituutiksi (Institute for Social Research, IFS).

Weil kertoi selvästi tavoitteistaan. Vuonna 1971 hän kirjoitti Frankfurtin koulukunnasta, kuten IFS myöhemmin tuli tunnetuksi, kirjan kirjoittaneelle Martin Jaylle: ”Halusin instituutin tulevan tunnetuksi, kenties jopa kuuluisaksi, sen ansioista marxismin hyväksi.” Siinä hän menestyi. Instituutin ensimmäinen johtaja, itävaltalainen taloustieteilijä Carl Grunberg, päätti avajaispuheensa Martin Jayn mukaan ”ilmaisemalla selvästi oman henkilökohtaisen myönteisen kantansa marxilaisuuteen tieteellisenä metodologiana.” Hän sanoi marxilaisuuden tulevan olemaan johtava periaate instituutissa, eikä se asia koskaan muuttunut.

Toiminta instituutissa oli alkuun varsin perinteistä, mutta vuonna 1930 ryhmän johtoon astui Max Horkheimer, jonka näkemykset olivat erilaiset kuin edeltäjillä. Hän oli marxismin kapinallinen. Frankfurtin koulukunnan luonut ryhmä koostui siis marxismin kapinallisista. Heidän ajattelunsa oli edelleen hyvin marxilaista, mutta heidät oli tehokkaasti ajettu ulos virallisesta puolueesta. Moskovassa heidän tekemisilleen nyrpisteltiin sanoen: ”Hei, tämä ei ole meidän juttu, emmekä aio hyväksyä tätä.”

Horkheimerin alkuperäinen kerettiläisyys johtui hänen kiinnostuksestaan Freudia kohtaan, ja marxismin kääntämisessä taloustieteestä kulttuuriin oli pohjimmiltaan kyse freudilaisuudesta. Martin Jay kirjoittaa aiheesta: ”Jos voidaan sanoa instituutin käsitelleen alkuvuosinaan pääasiassa keskiluokkaisen yhteiskunnan sosioekonomisen rakenteen analyysiä, suuntautui sen mielenkiinto vuoden 1930 jälkeen marxilaisen kulttuurin kokonaisrakenteeseen. Horkheimerin ’kriittinen teoria’ kyseenalaisti perinteisen marxilaisen opin kulttuurin ja talouden suhteesta.” Täytyy vielä tarkentaa, että Jay suhtautui hyvin myötämielisesti Frankfurtin koulukuntaan.

freud [4]

Nykyaikaiset ilmiöt, kuten radikaalifeminismi, naistutkimus, homotutkimus ja mustien tutkimus, ovat kaikki ”kriittisen teorian” haaroja. Frankfurtin koulukunta sai todellisuudessa vaikutteita 1930-luvun marxismista sekä Freudista luoden opin, jota kutsutaan kriittiseksi teoriaksi. Nimitys on nerokas, koska se saa jokaisen kysymään: ”Mikä teoria?” Teorian mukaan pitää kritisoida. Sen mukaan keino romahduttaa länsimainen kulttuuri ja kapitalistien valta on olla antamatta vaihtoehtoa. He nimenomaan kieltäytyvät tekemästä sitä. He sanovat, ettei sellaista voi olla, he eivät pysty kuvittelemaan, miltä heidän rakentamansa ”vapaa” yhteiskunta näyttäisi. Niin kauan kuin elämme kapitalistisen talouden vallan alistamina, joka (heidän mielestään) luo freudilaisen tilan (Freudin kuvailemat ilmentymät sorron alla elävissä ihmisissä), emme voi edes kuvitella vapaata yhteiskuntaa. Kriittinen teoria on yksinkertaisesti kritisointia. Se vaatii kaikkein tuhoisinta mahdollista kritiikkiä kaikin tavoin, jotta nykyinen valta saadaan murrettua. Tietenkin feministien kertoessa koko yhteiskunnan suhtautuvan vihamielisesti naisiin on valitus peräisin suoraan kriittisestä teoriasta. Se on peräisin 1930-luvulta, ei 1960-luvulta.

Muita merkittäviä mukaan liittyneitä jäseniä noihin aikoihin olivat Theodore Adorno ja tärkeimpinä Erich Fromm ja Herbert Marcuse, jotka toivat mukaan poliittiselle korrektiudelle keskeisen elementin, seksuaalisuuden. Erityisesti Marcuse vaati kirjoituksissaan ”moniavioista perverssiyttä”, joka oli hänen määritelmänsä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jonka he halusivat luoda. Marcuse kirjoitti 1930-luvulla hyvin äärimmäistä materiaalia seksuaalisen vapauttamisen tarpeesta ja aate levisi läpi koko instituutin. Suurin osa varhaisen 1930-luvun teemoista, joita nähdään poliittisessa korrektiudessa, levisi läpi koko instituutin. Frommin näkemyksen mukaan maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät olleet ”perimmäisten” sukupuolisten eroavaisuuksien ilmentymiä, kuten romantiikan edustajat olivat ajatelleet. Hänen mukaansa nämä roolit olivat peräisin elämäntehtävien eroavaisuuksista, jotka puolestaan olivat yhteiskunnan määrittelemiä. Sukupuoli on pelkkä käsite, sukupuoliset eroavaisuudet ovat pelkkiä käsitteitä.

Eräs toinen esimerkki on nykyinen ympäristönsuojelun painottaminen. Horkheimer kirjoitti vuonna 1933 kirjassa Materialismi ja moraali: ”Materialismi jo Hobbesin ajoista on johtanut hallitsevaan ja manipuloivaan asenteeseen luontoa kohtaan.” Jayn mukaan ihmisen luonnon hallitsemisen teemasta piti tulla Frankfurtin koulukunnassa keskeinen huolenaihe tulevina vuosina. ”Horkheimerin vastustus työn keinotekoista arvostamista kohtaan (tässä hänen näkemyksensä selvästi eroaa perinteisestä marxilaisuudesta) korosti hänen materialismiaan toisella tapaa tuoden esiin hänen vaateensa ihmisen aistilliselle onnelle.” Vuonna 1936 terävästi kirjoitetussa Egoism and the Movement for Emancipation -teoksessa hän “käsitteli vihamielisyyttä porvarikulttuurissa luontaista itsensä miellyttämistä kohtaan.” Hän erityisesti viittasi markiisi de Sadeen suotuisasti ja ylisti tämän ”askeettisuuden vastustamista korkeamman moraalin nimessä.”

Miten tämä kaikki oikein löi läpi länsimaissa? Miten oppi on päässyt yliopistoihimme ja jokapäiväiseen elämäämme? Frankfurtin koulukunnan jäsenet olivat marxisteja ja joka iikka myös juutalaisia. Vuonna 1933 kansallissosialistit nousivat valtaan Saksassa, eikä ole mikään yllätys, että he sulkivat instituutin, jolloin kaikki sen jäsenet pakenivat. He pakenivat Yhdysvaltoihin ja vuonna 1933 instituutti avattiin uudelleen New Yorkissa Columbian yliopiston avulla. Pian instituutin jäsenet (vaikka moni heistä kirjoitti edelleen saksaksi) keskittivät mielenkiintonsa Saksan kulttuurin ja yhteiskunnan kritiikistä Amerikan yhteiskunnan tuhoisaan arvosteluun kriittisen teorian mukaisesti. Eräs toinen merkittävä siirtymä tapahtui toisen maailmasodan alkaessa. Jotkut marxilaisista alkoivat työskentelemään hallitukselle, kuten Herbert Marcuse, josta tuli avainhenkilö OSS:ssä (CIA:n edeltäjä). Jotkut heistä muuttivat Hollywoodiin, kuten esimerkiksi Horkheimer ja Adorno.

Max Horkheimer (vasemmalla) ja Theodor Adorno. [5]

Max Horkheimer (vasemmalla) ja Theodor Adorno.

Poliittisen korrektiuden alkuperä ei luultavasti merkitsisi meille paljoa nykyään, ellei olisi tapahtunut kahta tärkeää asiaa. Ensimmäinen oli 1960-luvun opiskelijamellakat, joita motivoivat enimmäkseen armeijaan värväyksen ja Vietnamin sodan vastustus. Opiskelijamellakat tarvitsivat kuitenkin taustalleen teorian. He eivät voineet vain nousta barrikadeille huutamaan, että eivät halua puolustaa maataan. Harva oli valmis kahlaamaan läpi klassisen marxismin raskaan opuksen Pääoma. Kovin moni 1960-luvun radikaaleista ei ollut niin sivistynyt. Heidän onnekseen (ja maamme epäonneksi) Herbert Marcuse jäi Amerikkaan Frankfurtin koulukunnan siirtyessä jälleen sodan jälkeen takaisin Saksaan. Siinä missä Adorno järkyttyi opiskelijamellakoiden puhjettua luokkahuoneessaan Saksassa (hän soitti poliisit pidättämään opiskelijoita), Amerikkaan jäänyt Marcuse näki 60-luvun opiskelijamellakoissa suuren mahdollisuuden. Hän näki mahdollisuuden tuoda Frankfurtin koulukunnan työn hedelmät ja muokata niistä Yhdysvaltojen uuden vasemmiston teoria.

hippies peace [6]Eräs Marcusen kirjoista oli erityisen tärkeä. Siitä tuli käytännössä raamattu sosiaalidemokraattisille opiskelijoille (SDS) ja 60-luvun opiskelijamellakoille. Kirja oli Eros and Civilization. Marcuse väittää, että kapitalistien (tässä hän vähättelee suuresti marxismin osuutta, otsikko on ”Filosofinen tutkielma Freudista”, mutta runko on marxistinen) vallankäytön ytimessä on alistaminen. Hänen mukaansa siitä seuraa Freudin kuvailema yksilö kaikkine komplekseineen ja neurooseineen, koska hänen seksuaaliset vaistonsa on tukahdutettu. Tuhoamalla sortavan ja alistavan vallankäytön voimme kaavailla tulevaisuuden, jossa vapautamme eroksen, libidon ”moniavioisessa perversioiden” maailmassa, jossa ”jokainen voi toteuttaa itseään”. Kuvatussa maailmassa ei kellään ole enää työtä, vaan kaikki voivat vain nautiskella. Mikä suurenmoinen viesti 60-luvun radikaaleille! He olivat opiskelijoita, suurten ikäluokkien nuoria, jotka kasvoivat ilman huolen häivää. Nyt heillä oli intellektuelli, joka kirjoitti tavalla, jota oli helppo seurata. Hän ei vaatinut heitä kahlaamaan läpi raskaita marxilaisuuden opuksia ja hän kertoi heille vain asioita, joita he halusivat kuulla, kuten ”toteuta itseäsi”, ”jos se tuntuu hyvältä…” ja ”teidän ei koskaan tarvitse mennä töihin”. Itse asiassa Marcusen suusta on peräisin 60-luvun suosittu lausahdus ”Make Love, not War”. Yliopistokampusten tilanteesta Marcuse määritteli ”vapauttavaksi suvaitsevaisuudeksi” suvaitsemattomuuden kaikkea oikealta tulevaa kohtaan ja suvaitsevaisuuden kaikkea vasemmalta tulevaa kohtaan. Marcuse liittyi Frankfurtin koulukuntaan vuonna 1932 (mikäli muistan oikein), joten kaikki tämä on peräisin jo 1930-luvulta.

Amerikka on nykyään koko historiansa suurimman ja tärkeimmän muutoksen kourissa. Hallituksen virallinen ideologia hallitsee koko valtiota. Ihmisiä on jo istumassa vankilatuomioita poliittisten ajatusten (”viha-” eli mielipiderikosten) vuoksi. Kongressi on aikeissa venyttää viharikosten luokitusta vieläkin laajemmalle. ”Positiivinen syrjintä” on osa sitä. Kaikkia poliittisesti korrektista poikkeavia kohtaan harjoitettu terrori on osa sitä. Juuri sitä olemme nähneet Venäjällä, Saksassa, Italiassa ja Kiinassa, ja nyt se on tulossa tänne, emmekä me tunnista sitä, koska kutsumme sitä humoristisesti ”poliittisesti korrektiksi” ja nauramme sille. Ilmiö ei ole hauska, se on jo täällä, se leviää ja lopulta tuhoaa (kuten sen on tarkoituskin) kaiken sen, mitä olemme koskaan pitäneet vapautenamme ja kulttuurinamme.

 

Alkuperäinen artikkeli englanniksi Daily Stormer -verkkojulkaisussa [7].