- Magneettimedia - https://magneettimedia.com -

Pohjoismainen yhteistyö ja isänmaallisuus

Kansallinen Vastarinta julkaisi 16.12. artikkelin, jossa hahmoteltiin poliittisia vaihtoehtoja nykyiselle monikulttuurisuuskiihkon ja kansainvälisten pankkien alistamalle järjestelmälle. Kenen kanssa Suomen tulisi liittoutua?

Vastarintaliike eroaa muista Pohjoismaissa toimivista radikaalikansallismielisistä järjestöistä siten, että olemme esittäneet selkeän maailmankatsomuksellisen ja poliittisen ohjelman. Useat muut isänmaalliset järjestöt ja puolueet ovat hajonneet sisäisiin aatteellisiin ristiriitoihin, koska johto ei ole halunnut, osannut tai uskaltanut kertoa rehellisesti tavoitteistaan. Kun yhteistä ohjelmaa ei ole, pyrkivät kaikki viemään toimintaa eri suuntiin, minkä vuoksi liike lopulta kuolee.

Eräs kritiikkiä synnyttänyt tavoitteemme on pohjoismaisen yhteistyön ja pohjoismaisen kansallissosialistisen valtion kannattaminen. Vastalauseita ovat antaneet niin Venäjän kuin Yhdysvaltojen ystävät sekä ne, jotka uskovat, että Suomen tulisi taistella yksin koko muuta maailmaa vastaan. Jälkimmäistä mallia kannattavat ovat usein vilpittömiä kansallismielisiä, jotka vetoavat esimerkiksi heimosotureiden ja Akateemisen Karjala-Seuran perintöön. He haluavat pitää suomalaisen kansallismielisyyden niin sanotusti puhtaana ulkopuolisista vaikutteista.

Kummallisin vastaväite kuuluu, että olisi ”utopistista” tavoitella pohjoismaista liittoa vastavoimana yhtäältä Euroopan unionin, Yhdysvaltojen ja Naton läntiselle sekä toisaalta Venäjän itäiselle paineelle. Todellisuudessa Pohjoismaissa asuneet eri kansat ovat tehneet yhteistyötä ja kulttuurivaihtoa keskenään niin kauan kuin alueella on ollut ihmisiä. Kaupan lisäksi esimerkiksi sotilaallinen yhteistyö on itse asiassa vain lisääntynyt viime vuosina. Mikäli yksittäiset Pohjoismaat päättävät siis hylätä pakkomonikulttuurisuuteen ja taloudelliseen riistoon perustuvan kansainvälisen pankkijärjestelmän, on vahvan poliittisen liiton muodostaminen Pohjolassa luontevaa niin maantieteellisistä, väestöllisistä kuin historiallisistakin syistä.

Ajatus kansallismielisten pohjoismaisesta yhteistyöstä ei suinkaan ole uusi, vaan esimerkiksi IKL-aktivistina tunnettu Paavo Susitaival hahmotteli sitä jo artikkelissaan ”Pohjolan puolueettomuus”. Susitaipaleen mukaan paras vaihtoehto Natolle ja tuolloin YYA-sopimuksella Suomea painostaneelle Neuvostoliitolle olisi suurvaltapoliittisesti neutraali pohjoismainen puskuri:

”Yya-sopimuksen purkuvaiheessa voitaisiin ehdottaa Norjalle ja Ruotsille, että nämä kolme Pohjolan maata muodostaisivat täysin puolueettoman valtioliiton, yhtä puolueettoman kuin Sveitsi on. Tämä puolueeton blokki vapauttaisi Venäjän huolehtimasta ’luoteisrintamasta’.

[…] Reaalipoliittinen todettavissa oleva suomalais-pohjoismainen puolueettomuusliitto hyödyttäisi koko Pohjolaa ja koko maailmanrauhaa. ’Pohjoismaiset’ korusanat, puolueettomuusfraseologia, itsepetos eivät sitä tee. Tämä ei ole skandinaavista tunteilua. Päinvastoin on kysymyksessä koristelematon skandinaavinen realismi. […] Puolueeton Pohjola on kirkas, kylmä ja selvä asia.”

Vastarintaliikkeen pohjoismaista mallia kritisoineet eivät ole – mahdollisesti strategisista syistä – julkaisseet kuitenkaan vaihtoehtoista mallia sille, kuinka itsenäistyvä Suomi kykenisi huolehtimaan maanpuolustuksesta ja taloudestaan. Länsimaiden diplomaattiset, kaupalliset ja jopa sotilaalliset toimet nationalistista Serbiaa, Jörg Haideria äänestänyttä Itävaltaa sekä valkoista Etelä-Afrikkaa [1] vastaan osoittavat, että itsenäistyvän eurooppalaisvaltion on varauduttava pahimpaan. Siksi liittoutuminen mahdollisimman monen ystävällismielisen maan kanssa on välttämätöntä.

Oikeistopopulistinen puolue perussuomalaiset [2] on osoittanut hallituskautensa aikana, kuinka vaarallisia seurauksia selkärangattomalla opportunismilla on. Soinia tukeneet suomalaiset luulivat keväällä äänestävänsä tiukemman maahanmuuttopolitiikan puolesta. Nyt maahan tulvii enemmän laittomia siirtolaisia kuin koskaan ennen, vaikka vallassa onkin ”oikeistolainen konservatiivihallitus”. Maahanmuuton lisäksi perussuomalaiset ovat pettäneet sekä sosiaali-, talous- että turvallisuuspoliittiset lupauksensa ajamalla ankaria julkisia leikkauksia, TTIP-vapaakauppasopimusta ja Nato-yhteistyötä.

Perussuomalaisten ja muiden radikalismia vastustavien Euroopan oikeistopopulististen ryhmien valehtelu on anteeksiantamatonta, minkä vuoksi me vaadimme kaikilta kansallismielisiltä ryhmiltä selkeitä reaalipoliittisia kannanottoja. Keillä on oikeus olla Suomen kansalainen? Kuinka haittamaahanmuutto tultaisiin estämään? Kuinka itsenäistyvä valtio huolehtisi kansalaisten toimeentulosta ja maanpuolustuksesta?

Tahdomme artikkelissamme perustella, miksi Vastarintaliikkeen poliittinen ohjelma on nähdäksemme ainut keino vapauttaa Suomi kansainvälisestä finanssikapitalistisesta järjestelmästä, joka murhaa kulttuurimme ja verenperintömme avoimien rajojen politiikalla.

Suomalaisen kansallismielisyyden painopiste on siirtynyt

pohjolasuomi-e1450259195162 [3]Vuosien 1918–1945 suomalaisen kansallismielisyyden keskeisimpiä teemoja oli Suur-Suomen perustaminen. Suur-Suomen tarkoituksena oli yhdistää suomensukuiset heimot Karjalassa yhdeksi Suomen kansaksi. Karjala olisi toiminut geopoliittisesti hyvänä puskurina Neuvostoliittoa vastaan. Karjalaa yritettiin vapauttaa urheiden vapaaehtoisten panoksella heimosodissa, mutta yritys valitettavasti epäonnistui.

Karjalan vapauttamisesta oli myös keskusteltu Suomen valtiojohdon sisällä, mutta suunnitelmat jäivät retoriikan tasolle eikä konkreettisia toimia aloitettu. Heimosotien jälkeen taisteluihin osallistunut Elias Simojoki perusti tovereineen Akateemisen Karjala-Seuran, jonka tarkoituksena oli muun muassa auttaa Karjalan evakkoja Suomessa. Myöhemmin AKS:stä kehittyi tärkeä kansallisaatteen ja Suur-Suomi-ideologian ajaja. AKS:llä oli läheiset välit Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen, joka myös kannatti rajojen työntämistä syvemmälle itään.

Talvisodan alueluovutusten vuoksi Suur-Suomi-aate sai lisää tuulta purjeisiinsa, kun tärkeä kaupunki Viipuri ja iso osa Karjalaa menetettiin Neuvostoliitolle. Jatkosodassa saavutettiin parhaimmillaan takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja lisäksi iso osa Karjalaa; unelman toteutuminen oli jo lähellä. Jatkosodan häviämisen takia alueet lopulta kuitenkin menetettiin. Sodan loputtua Suur-Suomi-aatetta alettiin enemmissä määrin pilkata, kun kommunistit pääsivät yhteiskunnallisen eliitin ytimeen. Samalla suomalaissukuista väestöä alettiin venäläistää.

Suur-Suomi oli sankarillinen tavoite ja merkittävä osa kansallismielisen liikkeen historiaa. Lähes sata vuotta myöhemmin se ei kuitenkaan ole enää realistinen tavoite, minkä vuoksi kansallismielisyys tarvitsee Suomessa uutta ja verevää sisältöä. Mikäli kansallismielisyys irtaantuu ympäröivästä yhteiskunnasta eikä osaa tarjota reaalipoliittisia vaihtoehtoja, taantuu aate museotavaraksi. Susitaival kommentoi 70-luvulla tehdyssä Sodan ja rauhan miehet -televisiosarjan haastattelussa Karjalan palauttamista ja Suur-Suomea seuraavasti:

”Kyllä se unelma oli jo vaimentunut [ennen talvisotaa]. Mutta sitä muistettiin juuri taisteluhengen ylläpitämiseksi. Kyllä jokainen käsitti, että sen jälkeen kun Venäjä on voimistunut, sitä ei voi toteuttaa. Moraalisestihan on aivan oikein, että samaa kieltä puhuva kansa pääsisi yhden rajan sisäpuolelle. Sitähän ei voi kukaan kieltää. Mutta historiassa ei tämä aina ole mahdollista.

[…] Kyllä näytti jo kauan siltä, että Itä-Karjala jää. Nythän se on jo venäläistynyt niin paljon, ettei voi sanoa olleen enää moraalistakaan oikeutta ruveta sitä valloittelemaan, sillä eihän ole kysymys maa-alueesta vaan kansakunnasta.

Itä-Karjala on niin paljon venäläistetty, ettei siellä ole kuin rippeet enää karjalaisia. Ja sitä kai ylläpidetään siinä toivossa, että itäinen naapuri voi ilmaista tämä lopunkin ja sitten perustaa yhteisen ’Suur-Suomen’ vähän toisinpäin.”

Heimosolidaarisuus ja Karjalan kulttuuriperintö tulevat olemaan aina merkittävä osa suomalaisuutta. Niiden ympärille ei voi kuitenkaan enää rakentaa heimosotureiden tavoin elinvoimaista kansallismielistä liikettä, sillä 2000-luvun suomalaiset ovat vieroitettuja kulttuuristaan. Myös uhkakuvia on päivitettävä.

Kansallissosialismi ei merkitse suomalaisen kulttuurin hylkäämistä vaan tavoitteiden asettamista tärkeysjärjestykseen. Ennen kuin voimme herättää globalisaation tappaman suomalaisuuden henkiin, on meidän voitettava taistelu kansainvälistä velkatalousjärjestelmää ja pakotettua monikulttuurisuutta vastaan. Kulttuurilla ja sivistyksellä on oma osansa taistelussa, mutta kirjoittamisen ja keskustelun lisäksi meidän on varauduttava likaamaan kätemme. Suomen alistanut monikansallinen eliitti ei tule luopumaan valta-asemastaan ilman voimankäyttöä, niin ikävää kuin se onkin.

Veri tekee veljen

Pohjoismaista yhteistyöajatusta on kritisoitu myös väittämällä, että suomalaiset ”eroavat liikaa skandinaaveista”, minkä kerrotaan olevan este poliittiselle liittoutumiselle. Vastarintaliike tunnustaa kulttuurierot ja vaalii kunkin Pohjoismaan ainutlaatuista kulttuuri- ja kieliperintöä. Kulttuurieroja ei yritetäkään tuhota vaan kansojen erityispiirteitä tahdotaan vaalia, kuten kansallismieliseen aatteeseen kuuluu.

Väite ylitsepääsemättömistä eroista Pohjoismaiden välillä on historiallisesti ja biologisesti täysin vailla pohjaa. Geneettiset väestöjen väliset erot ovat äärimmäisen pieniä.

Suomalaisten ja muiden eurooppalaisten kansojen sisällä on toki alueellisia eroja. Olemme yleisesti ottaen lähempänä naapurimaidemme kansoja tai lähipopulaatioita, riippumatta siitä, puhuvatko he suomensukuista kieltä. Trendi on yleinen Euroopan tasolla. Yhteys nousee vieläkin selvemmäksi, jos suomalaista perimää tarkastellaan alueittain. On nimittäin havaittu, että itä- ja länsisuomalaisten välillä on maantieteelliseen etäisyyteen nähden selvä ero, ja länsisuomalaiset ovat lähempänä ruotsalaisia ja itäsuomalaiset ovat lähempänä karjalaisia.

Sukulaisuudessa on kyse ennen kaikkea verellisestä etäisyydestä. Jos olemme keskimäärin lähempänä indoeurooppalaista kieltä puhuvia ruotsalaisia kuin marilaisia, kummat ovat meille läheisempää veljeskansaa? Niiden, joiden kanssa puhuimme samaa kieltä tuhansia vuosia sitten, vai niiden, joiden kanssa meillä on enemmän yhteisiä esivanhempia? Sulkeeko solidaarisuus marilaisia kohtaan yhteistyön Pohjoismaiden kanssa? Ei tietenkään!

Olemme toki lähellä itämerensuomalaisia, mutta Uralille ulottuvan valtakunnan perään haikailu on tällä hetkellä heikko pohja kansallismieliselle liikkeelle. Se ei tarjoa ratkaisua Suomen suurimpiin ongelmiin.

Taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä

Jokaisen itsenäisen valtion suurin vihollinen 2000-luvulla on kansainvälinen yksityinen keskuspankkijärjestelmä, joka pyrkii hallitsemaan kansallisvaltioiden politiikkaa velan avulla. Kreikassa radikaalipuolue Kultainen aamunkoitto kutsuu vihollista koronkiskojiksi, sillä rahoituslaitokset pyrkivät orjuuttamaan maan yksityistämällä palvelut ja luonnonresurssit rangaistukseksi maan velkakriisistä.

Ensimmäinen askel kohti itsenäisyyttä on keskuspankin kansallistaminen ja mahdollisimman korkeaan omavaraisuusasteeseen tähtäävän tuotantorakenteen suunnittelu. Viimeisen sadan vuoden aikana näin tehneet valtiot on kuitenkin lähes poikkeuksetta lopulta tuhottu useista akselivaltojen maista aina Libyaan ja Irakiin. Itsenäisen talouden lisäksi tarvitaan siis voimakas armeija. Kuinka vahvan kansantalouden ja maanpuolustuksen Suomi kykenisi rakentamaan omin resurssein ilman pohjoismaista yhteistyötä?

nordenkarta3-e1450259235955 [4]Valtamedian ja suurten puolueiden jatkuvasta painostuksesta huolimatta suomalaisia ei ole saatu käännytettyä Nato-jäsenyyden kannalle. Sen sijaan pohjoismaista sotilaallista yhteistyötä tuki vuonna 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan 90 % suomalaisista. Tällä hetkellä puolustusyhteistyön syventämistä jarruttavat kuitenkin Pohjoismaiden erilaiset taloudelliset ja ulkopoliittiset intressit, jotka ruokkivat myös maiden välistä luottamuspulaa.

Uskottava maanpuolustus vaatiikin sitä, että kaikissa Pohjoismaissa on oltava sama poliittinen ja taloudellinen järjestelmä. On naiivia väittää, että yhteisen maanpuolustuksen vaatimaa luottamusta saataisiin rakennettua vain kauniilla sanoilla ja löyhillä sopimuksilla. Tavoitteeseen ei tietenkään päästä pelkin parlamentaarisin keinoin, vaan tämä vaatii koko nykyisen poliittisen järjestelmän hylkäämistä ja kansallissosialistista vallankumousta. Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, mikäli tahdomme turvata verenperimämme, kulttuurimme ja puhtaan ympäristön myös jälkipolville.

Pohjoismainen talousalue tulee saamaan rahoituksen omalta keskuspankiltaan, joten se ei tule velkaantumaan ulkomaille. Mikään ulkopuolinen poliittinen elin tai pankki ei voi päättää sen finanssipolitiikasta tai yrittää pakkolunastaa sen luonnonvaroja. Islannin viimeaikaiset kansallistamishankkeet ovat osoitus siitä, että tavoite on täysin realistinen, vaikka uusliberaalit tiedotusvälineet pitävät protektionismia myrkyllisenä harhaoppina.

Tavoittelemamme pohjoismainen valtio ei tulisi eristäytymään maailmasta, vaan se kävisi kauppaa poliittisesti neutraalien ja ystävällisten maiden kanssa. Vallankumous voi toki johtaa länsimaalaisten ylellisyystarvikkeiden tarjonnan supistumiseen, mutta tämä olisi pieni hinta itsenäisyydestä. Israelin ja Yhdysvaltojen liittolaisten taloudellinen merkitys kansainvälisellä tasolla sitä paitsi supistuu koko ajan, ja samalla kansallissosialismiin neutraalisti suhtautuvien valtioiden rooli markkinoilla vahvistuu.

Talousalue on sitä itsenäisempi, mitä voimakkaampi asema sen valuutalla on kansainvälisessä kaupassa. Myös tämä on painava argumentti yhteispohjoismaisen järjestelmän puolesta: yhdistämällä luonnonresurssit, osaamisen ja työvoiman turvaamme kansalaisten hyvinvoinnin lisäksi mahdollisimman itsenäisen järjestelmän, joka voisi tehdä paljon nykyistä tehokkaampaa suhdannepolitiikkaa. Koska pohjoismaisella talousalueella olisi käytössään huomattavasti luonnonvaroja, olisi se myös paljon yksinäistä Suomea riippumattomampi ulkomaisesta tuonnista ja kysynnästä.

Taloudellisen omavaraisuuden ja voimakkaan yhteispohjoismaisen armeijan rakentaminen on tärkeää myös siksi, että Euroopan pitkä rauhanaika vaikuttaa tulleen tiensä päähän. Rauha perustui muun muassa Euroopan liittovaltioprojektille, jota euro- ja siirtolaiskriisi murentavat nyt tehokkaasti. Siirtolaismäärän huimaavan kasvuvauhdin ja TTIP-vapaakauppaneuvotteluiden vuoksi Suomi on nyt historiansa käännekohdassa: tyydymmekö kansalliseen itsemurhaan ja elämään itsenäisyytensä menettäneenä kuluttajamassana vai astummeko mukavuusalueen ulkopuolelle rakentamaan raunioituvasta lännestä riippumatonta vahvaa Pohjolaa?

 

Julkaistu alunperin Kansallisessa Vastarinnassa [5].