Julkaisemme tiivistettynä Toinen Näkemys –blogin artikkelin 1960-luvun Auschwitz-oikeudenkäynneistä. Tekstin lähteenä on käytetty Germar Rudolfin teosta Lectures on Holocaust sekä Rolf Kosiekin teosta Der Grosse Wendig 3.
Auschwitz-oikeudenkäynti eli Auschwitz-prosessi, joka alkoi 1963, on käännekohta saksalaisen “menneisyydenhallinnan” historiassa.
Media on myös ulkomailla alkanut tuolloin uusien keskitysleirikuvausten tulvan eli jatkuvan saksalaisvastaisen propagandan pyörittämisen, jota jatkui vuosikausia.
Pääkäsittely kesti 20.12.1963-20.8.1965 ja käsitti 183 istuntopäivää, jolloin kuultiin 382 todistajaa ja kymmentä asiantuntijaa. 17 20:stä syytetystä sai pitkät vankeustuomiot ja kolme vapautettiin syytteistä.
Mediassa ja julkisuudessa oikeudenkäynti esitettiin oikeudenmukaisena ja oikeusvaltion periaatteita kunnioittavana. Tämä on kuitenkin 100 % valhetta. Totuus on se, että kyseessä oli poliittinen näytösoikeudenkäynti, joka, kuten liittoutuneiden aiemmin järjestämät sotarikosoikeudenkäynnit, rikkoi räikeästi kaikkia oikeusnormeja yksinkertaisimmista ja perustavanlaatuisimmista alkaen.
Puolustuksen toimintaa rajoitettiin hyvin paljon. Jo järjestelyt tehtiin puolustuksen kannalta epäedullisesti. Puolustusasianajaja ei edes nähnyt kaikkia tuomareita ensimmäisessä oikeudenkäynnissä ja pystyi kuulemaan heitä vain vaivoin. Todistajat olivat häneen selin. Ensin ei puolustusasianajajalla ollut mikrofonia ja myöhemminkin harvoin. Hän ei ilman mikrofonia kuullut kollegoitaan.
Näistä asioista tehtyjä valituksia ei kirjattu pöytäkirjaan. Koska oikeusprosessi alkoi joulukuussa, tuomari vaihdettiin pian ja ilmeisesti juuri haluttiin vaihtaa laillisessa järjestyksessä asetettu tuomari.
Väärät valat sallittiin, mikäli tavoitteena oli mustamaalata saksalaisia
Kun tuli ilmi, että jokin syyttäjän todistaja oli selvästi valehdellut ja tehnyt väärän valan, ei tämä johtanut mihinkään seuraamuksiin väärintekijää kohtaan.
Saksalaisen todistajan kohdalla jo pelkkä epäilys johti pidätykseen. Puolustuksen vaadittua selviä valehtelijoita antamaan valaehtoisen tunnustuksen, ei tällaisilta todistajilta vaadittu valaa, joten heitä ei voitu asettaa edesvastuuseen valheistaan.
Ainakin yksi tapaus tuli ilmi, jossa oikeuden asettama puolustaja oli houkutellut syytetyn myöntämään nähneensä yhden vankien teloituksen luvaten, että syytetty on tämän palveluksen vuoksi edullisemmassa asemassa. Vaikka syytetty ei kertomansa mukaan ollut osallistunut tähän keksittyyn ampumiseen, hän sai tuomion avunannosta murhaan juuri tämän tunnustuksen perusteella ja julkisuudessa valhetta esiteltiin todistettuna rikoksena.
Monia historiantutkimuksenkin kannalta tärkeitä esityksiä puolustuksen taholta ei oikeus hyväksynyt. Esimerkiksi puolustusasianajaja Hans Laternser olisi halunnut kysyä erinäisiltä asiaan liittyviltä järjestöiltä, kuinka monta juutalaista vankia oli selvinnyt hengissä Auschwitzista.
Nykyisin virheelliseksi todistettua 4 miljoonan kaasutetun uhrin määrää pidettiin oikeudenkäynnissä faktana. Lukua siteerattiin kauan oikeudenkäynnin jälkeen ja julkisuudessa sitä on esitetty tähän päivään saakka.
Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynti alkoi Wilhelm Bogerin tutkinnalla. Boger oli Saksan valtiollisen poliisin kuulustelu-upseeri Auschwitzissa. Suuri määrä todistajia todisti välittömästi Bogerin syyllistyneen lukemattomiin julmuuksiin Auschwitzissa.
Poikkeus oli Bogerin yksi sihteereistä Maryla Rosenthal, Saksan juutalainen. Ensimmäinen kuuleminen “meni pieleen”, sillä Rosenthal ei pystynyt vahvistamaan syytöksiä entistä esimiestään vastaan eikä myöskään yleisiä oletuksia julmuuksista Auschwitzissa.
Rosenthal kertoi hyvistä suhteista päällikköönsä ja hyvästä yleisestä työilmapiiristä. Boger oli ollut kohtelias ja järjestänyt ruokaa ja vaatteita astianpesua vastaan. Boger oli ollut myös erittäin kohtelias muita naispuolisia juutalaisia vankeja kohtaan. Hän ei ollut myöskään koskaan ilmaissut vihaa juutalaisia kohtaan.
Hän ei pystynyt sanomaan Bogerista mitään pahaa. Hän ei ollut havainnut mitään väärinkäytöksiä.
Epäuskottava ”muistinmenetys”
Seuraavassa kuulustelussa Rosenthalille kerrottiin muiden vankien syytöksistä. Rosenthal kertoi muiden vankien jo kertoneen yhtä ja toista Frankfurtissa.
(Mielenkiintoinen oli tämä yhteinen tapaaminen muiden vankien kanssa, joita Rosenthal nimitti kollegoiksi, aivan kuin olisi puhunut työpaikasta ja työtovereista vankilan sijaan. Tällainen todistajien keskinäinen neuvonpito ja valmentautuminen ei kuulu normaaliin oiekudenkäyntiin).
Rosenthal ei kuitenkaan voinut muistaa mitään sellaista. Viimein nainen sanoi, että hän ei voi vahvistaa kaikkea eikä muista tapahtumia ja että hänen on täytynyt unohtaa kaikki. Hän vakuutti, ettei halunnut suojella ketään. Kuulustelut kuitenkin jatkuivat ja jatkuivat ja naiselta tivattiin, miksi hän ei muistanut julmuuksia tai osannut tunnistaa rikollisia. Nainen sanoi vain olleensa jonkinlaisessa transsissa ja siksi ei kyennyt havaitsemaan mitä tapahtui.
Näin ainoa selvästi syytettyjen eduksi saatu todistus poliittisen osaston syytettyjen jutussa oli pakko selittää suuren järkytyksen aiheuttaman muistinmenetyksen syyksi, mihin selitykseen ilmeisesti naisen ainoastaan sallittiin turvautuvan.
Oikeudenkäyntiprosessin tulos oli jo selvä ennen koko oikeudenkäyntiä ja sen tarkoitus oli vain propagandistinen, uudelleenkasvatuksen väline, kuten Saksan johtajat ja prosessien vastuuhenkilöt avoimesti totesivat. Siten niin oikeus kuin holokaustihistorioitsijat sanovat naisen menettäneen muistinsa siksi, koska oli kokenut ja nähnyt niin järkyttäviä asioita. Tätä lopputulemaa ja kuulustelua käytettiin siten oikeudessa tässä mielessä ja syytettyä vastaan!
Todellisuudessa ensimmäisen kuulustelun lausunnot olivat niin yksityiskohtaisia, että muistinmenetyksestä ei voinut olla kysymys. Tuskin hänen mieltäänkään pystyttiin kokonaan manipuloimaan. Nainen painostettiin muistinmenetystarinan myöntämiseen rajuin keinoin.
Auschwitz-oikeudenkäyntiprosessi oli kammottava näytösoikeudenkäyntien sarja. Itäeurooppalaisille todistajille avattiin mahdollisuus tulla sanomaan mitä hyvänsä jo ennalta osoitetuista syytetyistä. Heitä siis valmennettiin ennen saapumista Saksaan päiväkausia.
Prosessissa tehtiin yhteistyötä sellaisten kuuluisien valehtelijoiden kanssa kuin Adolf Rögner ja Hermann Langbein.
”Kostonhaluinen psykopaatti” ja ”natsien metsästysosasto”
Stuttgartin yleinen syyttäjä Weber on muistiossaan kutsunut Rögneriä “kostonhaluiseksi psykopaatiksi” ja “itsensä pussiin puhuvaksi patologiseksi ammattilaiseksi rikolliseksi”.
Hän on sodan jälkeen toiminut monissa oikeudenkäynneissä ja syyttänyt 1400-1600 ihmistä.
Usein Langbein on toiminut syyttäjänä näissä oikeudenkäynneissä. Nämä Itä-Euroopan vaikuttajat “toivat uutta tietoa asiaan” kuulustelijoiden mielestä. He ovat jääneet kiinni lukemattomista valheista, mikä ei merkinnyt mitään tuomareiden mielestä.
Vasta perustettu Saksan “natsien metsästysosasto” eli Valtion oikeushallinnon keskusvirasto teki tiivistä yhteistyötä Krakovan Auschwitz-komitean kanssa. Vastedes aivopesun määrä lisääntyi muutenkin Saksassa huomattavasti (tuolloinhan Saksan Israelille maksamat korvauksetkin oli jo lähes maksettu, mutta pian siis vaadittiin uusi korvauskierros, mitä on seurannut monta uutta).
Osaston johto koostui fanaattisista antifasisteista, joista ensimmäisiä tunnetuimpia jäseniä oli Adalbert Rückerl. Kidutusta ei Saksan oikeuslaitos enää käyttänyt, mutta kuten Rosenthalin tapauksesta näimme, todistajatkin pyrittiin saamaan luhistumaan henkisesti, jos heidän todistuksensa ei miellyttänyt. Tämä saatiin aikaan toisen asteen kuulusteluilla niin ikään.
Todistajien kovisteluja on kuvannut esim. radikaalivasemmistolainen Liechtenstein 1979. Kiristys, uhkailu, painostus, aivopesu. Baerin kohdalla oli ilmeisesti isonveljen täytynyt puuttua asiaan ja käyttää vielä kovempia keinoja. Hän oli tosin syytetty, joiden kohtelu oli erittäin painostavaa tietysti myös. Syytetyillä ei ollut juuri mahdollisuutta puolustautua vuosia pyörinyttä valhetehdasta vastaan.
Aineistoa siis saatiin kaikkialta maailmasta. Puolustuksen todistajia ei usein hyväksytty edes kuultavaksi ja heitä saatettiin kuulla vain osittain. Monia pidätettiin myös tämän oikeudenkäynnin aikana ja estettiin pääsy paikalle. Esimerkiksi Bernhard Walther oli arestissa, kunnes muutti todistustaan sellaiseksi, kuin syyttäjät halusivat!
Jos todistajat sanoivat jotain, mikä ei miellyttänyt syyttäjää, todistaja vangittiin ja hän sai syytteen (eräs todistaja sanoi kertoneensa totuuden, mutta syyttäjä sanoi, että lupaa todistajalle rangaistuksen tästä totuudesta) ja menettelyllä myös uhkailtiin todistajia. Mitään oikeita tutkimuksia esimerkiksi rikosvälineistä Auschwitzissa ei saanut tehdä, vaan ne torjuttiin.
Lähinnä koko prosessi vietiin läpi ja tuomiot annettiin silminnäkijätodistusten voimalla, mikä on kauhistuttavaa. Ei ollut ruumiinavauksia, ei todisteita, ei murha-asetta, ei uhrien ruumiita, ei jälkiä/johtolankoja. Jopa näiden todistajien lausuntojen tutkiminen oli mahdollista vain muutamissa tapauksissa. Mikään ei vastannut normaalia oikeudenkäyntiä.
Auschwitz-oikeudenkäyntiprosesseissa, kuten muissakin holokausti- ja natsioikeudenkäynneissä selvästikin syytetyt käsitellään niin, etteivät he puhu sellaista, joka rikkoo vaalitun propagandistisen kuvan. Tietysti syytettyjä estettiin myös puhumasta tarvittaessa kieltämällä tai rangaistuksen uhalla. Kuten Nürnbergissä, myös täällä olivat voimassa tietyt säännöt ja dogmat, joita ei saanuit kyseenalaistaa.
Näin syntyi kuva siitä, että oikeudenkäynnin edustama totuus olisi ylivertainen, koska kukaan ei yrittänyt sitä kiistää.
Puolustus on kielletty
Ei siis ole mitään uutta, että nykyaikaisissa prosesseissa eivät Saksassa asianajajat saa yrittää kyseenalaistaa tällaisia dogmeja.
Jos puolustusasianajaja yrittää kiistää holokaustin, myös hänet tuomitaan ja raskaimman päälle eli puolustusasianajaja joutuu syytetyjen penkille holokaustin kiistämisestä. Esimerkiksi Sylvia Stolz [1] istui kolme vuotta vankilassa, koska yritti puolustaa Germer Rudolfia.
Nykyisin todisteita on kerätty ja tieteellistä tutkimusta on tehty revisionistisella puolella, ja toisaalta paitsi syytetyt ovat varmoja asiastaan, niin heitä ei alun alkaenkaan ole syytetty vakavista rikoksista sotarikosoikeudenkäyntien tapaan ja siksi he eivät ole niin paljon syyttäjien ja kuulustelujen tai siis koko koneiston armoilla. Siksi kiistämistä ja väittelyä on esiintynyt.
Esimerkiksi Zündel-oikeudenkäynneissä revisionistit laittoivat vastapuolen niin ahtaalle, että senkin vuoksi on revisionistien oikeudenkäynneissä jouduttu laittamaan suukapulat kaikille.
Mutta taustalla on myös pitkä perinne, jota on vaalittu useimmissa maissa natsioikeudenkäynneissä. Etenkin Saksassa, jossa kansan manipulointi on koettu äärettömän tärkeäksi (siis todellisuudessa Saksan ulkopuolella sen alistajien taholta). Oikeudenkäyntien on oltava olennainen osa propagandakoneistoa ja siksi siellä ei ole suvaittu ennenkään minkäänlaista lipeämistä virallisesta ”totuudesta”.
Auschwitz-oikeudenkäynnissä syytetyt olivat pikkutekijöitä, joille koneisto teki selväksi, mitä he saivat sanoa. Myös todistajat olivat siis vahvasti kurissa ja heiltä ei kuultu mitään, mitä oikeudenkäynnin järjestäjät eivät halunneet.
Näihin näytösoikeudenkäynteihin on syytä perehtyä riittävästi, sillä etenkään Saksan ulkopuolella ei kaikilla ole tietoa edes niiden todellisesta luonteesta. Saksassakin siis todellisuus niiden takana on hämärtynyt, koska manipulointi on niin totaalista eikä siis edes vääriä mielipiteitä suvaita. Siksi niitä ei esiinnyt.
Mielenkiintoista oli se, että oikeudessa katseltiin monta kammottavaa propagandaelokuvaa ja niillä lietsottiin myös todistajiin lisää vihaa ja tunnetta. Heille annettiin syylliset ja prosessin tarkoitus oli lähinnä tuomita heidät. Käytännössä suurin osa taisi olla aivan viattomia. Kun aikaa kuluu, aletaan syyttää vain vankileirillä vartijana olemisesta, kuten Demjanjukia.
Kun hengissä alkaa olla vain vähän ihmisiä, pitää kohta jokaisesta kuvitella roisto. Ehkäpä pian siirrytään revisionistien syyttämiseen terroristeina. Jospa heistä tehdään uuden holokaustin valmistelijoita?
Lue myös: Tietopaketti holokaustin kiistämisestä aloittelijoille [2]