Uudessa kirjassaan The Invention of the Land of Israel israelilainen akateemikko Shlomo Sand esittää vakuuttavia todisteita sionistien historiankirjoituksen epäuskottavuudesta: Juutalaisten maanpako on myytti, kuten juutalaiset kansana ja itse Israelin maa.
Kuitenkin Sand monen muun tavoin jättää kuitenkin käsittelemättä kaikkein tärkeimmän kysymyksen: Jos sionismi perustuu myyttiin, miten sionistit ovat pystyneet niin kauan selviämään valheistaan?
Jos juutalaisten ’kotiinpaluu’ ja tarve juutalaisten kansankodille ei ole historiallisesti perusteltavissa, miksi sekä juutalaiset että länsimaat ovat sitä kannattaneet niin pitkään? Miten juutalaisvaltio on onnistunut niin pitkään ylläpitämään rasistista ideologiaa, joka perustuu palestiinalaisten ja arabien syrjinnälle? Yksi vastaus on se, että juutalaisilla on huomattavasti yhteiskunnallista valtaa. Mutta mitä on juutalaisten valta? Voiko tätä kysymystä edes esittää joutumatta syytetyksi juutalaisvastaisuudesta? Saammeko edes keskustella aiheesta? Tarkoittaako juutalaisten valta jotain hämärää salaliittoa? Onko se jotain, mistä juutalaiset itse eivät haluaisi kertoa?
Päinvastoin, juutalaisten valta on julkinen ylpeilyn aihe. Kuten hyvin tiedämme, israelilaisten etujärjestö Amerikassa AIPAC ei lainkaan häpeile agendaansa, toimintatapojaan tai saavutuksiaan. AIPAC, Englannin CFI ja Ranskan CFIR [1] toimivat hyvin avoimesti ja usein jopa rehentelevät menestyksellään.
Lisäksi olemme jo nykyään tottuneet katsomaan miten demokraattisesti valitut johtajamme häpeilemättä jonottavat päästäkseen polvistumaan lobbaajiensa edessä.
Ainakaan Yhydsvaltojen uuskonservatiivit eivät vaikuta kokevan tarpeelliseksi peitellä läheisiä yhteyksiään sionisteihin. Abraham Foxmanin Anti-Defamation League [2] toimii avoimesti länsimaisen keskustelun juutalaistamiseksi, jahdaten ja ahdistellen jokaista, joka uskaltaa esittää kritiikkiä Israelia kohtaan tai edes epäillä juutalaisten roolia valittuna kansana. Tietysti sama pätee mediaan, pankkimaailmaan ja Hollywoodiin. On lukemattomia julkisuudessa toimivia vaikutusvaltaisia juutalaisia, jotka eivät häpeile Israel-yhteyksiään ja omistautumistaan Israelin sotilasmahdille, sionisti-ideologialle, juutalaisten ”ainutlaatuisuuden” myytille sekä Israelin laajentamisaikeille.
[3]
Mutta vaikka vaikutusvaltaiset juutalaiset ja heidän järjestönsä ovat kaikkialla läsnä – AIPAC, CFI, ADL, Bernie Madoff, Bernard Henri Levy, David Aaronovich, Milton Friedman, Steven Spielberg, Haim Saban, Lord Levy ja monet muut sionisti-intoilijat ja Israel-propagandan puuhamiehet – eivät ne välttämättä ole juutalaisten valtaa ajava voima, vaan pikemminkin sen ilmentymiä. Juutalaisten valta on itse asiassa paljon monimutkaisempaa kuin pelkkä lista juutalaisten eturyhmistä ja näkyvimmistä henkilöistä, jotka käyttävät hyvin kehittyneitä manipulointitaitojaan. Kuten juutalainen sionisminvastainen aktivisti Gilad Atzmon [4] on sanonut: ”Juutalaisten valta on erityistä, sillä se perustuu kaiken kriittisen keskustelun ja ajattelun tukahduttamiseen. Se pyrkii määrittelemään poliittisen keskustelun ja erityisesti kritiikin rajat.”
Vastoin yleistä luuloa juutalaisten valtaa eivät edistä ”oikeistolaiset” sionistit, vaan itse asiassa vasemmistohenkiset ”hyvät, valaistuneet ja edistykselliset”, jotka tekevät juutalaisten vallasta ainutlaatuisen. Juuri ”edistykselliset” hämärtävät kykymme tunnistaa juutalaisten heimopolitiikka, joka ohjailee uuskonservatiiveja ja siten Amerikan imperialismia ja ulkopolitiikkaa. Niin sanotut antisionistit pyrkivät usein estämään meitä huomaamasta, että Israel määrittelee itsensä juutalaisvaltioksi. ”Edistykselliset” estävät meitä näkemästä, että Israelin panssarivaunut on koristeltu juutalaissymbolein. Vasemmistojuutalaiset älyköt ryntäsivät tuomitsemaan Mearsheimerin, Waltin, Blankfortin ja Petrasin tutkimukset juutalaislobbauksesta. ”Edistykselliset” juutalaiset johtavat itse asiassa kampanjointia Yhdysvaltojen suurinta sionistista eturyhmää – AIPAC:ia – vastaan. Todelliset toisinajattelijat on sen sijaan hiljennetty.
George Orwellin kirjassa 1984 Emmanuel Goldstein on keskeisimpiä hahmoja. Orwellin Goldstein on juutalainen vallankumouksellinen, fiktiivinen versio Leon Trotskista [5]. Hänet kuvataan salaperäisen hallituksenvastaisen järjestön, ”veljeskunnan”, johtajana ja vallankumouksellisen tekstin kirjoittajana (”Oligarkkinen kollektivismi, sen teoria ja käytäntö”). Goldstein on oppositio. Orwellin kirjassa puolueen sisäpiiriläinen O’Brien kuitenkin paljastaa, että Goldstein on itse asiassa Isoveljen keksimä hahmo vastarinnan kontrolloimiseksi ja toisinajattelijoiden toiminnan rajoittamiseksi.
[6]
Orwellin henkilökohtainen selonteko Espanjan sisällissodasta, Katalonia, Katalonia, ennakoi selvästi Emmanuel Goldsteinin hahmon syntyä. Orwellin Espanjan-kokemukset kypsyivät vuosikymmen myöhemmin syvälliseksi teoriaksi kontrolloidusta oppositiosta. 40-luvun lopulla Orwell oli hyvin todennäköisesti havainnut vasemmistopolitiikan ytimessä sijaitsevan mielipidetyrannian.
Yllättävää kyllä, nykyinen vasemmiston ja ”edistysmielisten” kontrolloitu oppositio ei edes yritä vastustaa todellisia valtaapitäviä. Oikeistojuutalaisten lobbausjärjestöjen vastainen vasemmistolainen oppositio on aivan yhtä heimokeskeistä kuin ”vihollisensakin”.
Juutalaisen valuuttakeinottelija George Sorosin Open Society Instituten perustamien järjestöjen tarkastelu paljastaa synkän todellisuuden – lähes koko Amerikan ”edistyksellinen” liikehdintä on ainakin osittain liberaalin sionistimiljardöörin rahoittama. Soros tukee lukemattomia ”koko kansalle” suunnattuja hankkeita, jotka ovat kuitenkin erityisen hyödyllisiä juutalaisille. Kuten vankka sionisti Haim Saban, toimii Soroskin täysin avoimesti. Hänen instituuttinsa toiminta ja sen kautta virtaavat rahamäärät eivät ole salaisuuksia.
Kukaan ei voi siis syyttää Sorosta tai hänen instituuttiaan salailusta, sananvapauden rajoittamisesta tai ”opposition kontrolloimisesta”. Soros vain tukee laajoja ”humanitaarisia hankkeita”, ”ihmisoikeuksia”, ”naisten oikeuksia”, ”homojen oikeuksia”, ”tasa-arvoa”, ”demokratiaa”, ”arabikevättä”, ”suvaitsevaisuutta”, ”sodanvastaisuutta” ja Israelia.
Kuten Orwellin Isoveli, joka rajoittaa sallittua ajattelua kontrolloimalla oppositiota, myös Sorosin instituutti määrittelee – tietoisesti tai tiedostamattaan – kriittisen ajattelun rajat. Mutta toisin kuin kirjassa 1984, jossa puolue keksi itse opposition ja sen opinkappaleet, nyky-yhteiskunnassa oppositio on alkanut rajoittaa itse itseään – tietoisesti tai tiedostamattaan.
Kenties Soros on lukenut Orwellia. Hän selvästi uskoo asiaansa, sillä ajoittain hän tukee jopa omia vastustajiaan. Hän esimerkiksi tukee sekä sionistijärjestö J-Streetiä että palestiinalaisia kansalaisjärjestöjä. Paras tapa kontrolloida palestiinalaisoppositiota on saada heidät riippuvaiseksi sionistien avustusrahoista.
Näkyvä käsi
Adam Smith loi käsitteen markkinoiden ”näkymättömästä kädestä” kuvaamaan markkinavoimien itsesäätelyä. Nykypolitiikassa puhutaan sen sijaan ”näkyvästä kädestä”, joka merkitsee poliittisten vaikuttajien taipumusta itsesäätelyyn, jotta he eivät suututtaisi rahoittajiaan.
Democracy Now, tärkein amerikkalainen toisinajattelijoiden äänitorvi, ei ole koskaan keskustellut julkisesti juutalaisten lobbaurjärjestöistä Mearsheimerin, Waltin, Petrasin tai Blankfortin kanssa. Samasta syystä Democracy Now ei tutki uuskonservatiivien juutalaiskeskeistä agendaa tai puhu vaikutusvaltaisten juutalaisten identiteettipolitiikasta. Democracy Now voi antaa palstatilaa Noam Chomskylle tai Norman Finkelsteinille ja voi jopa antaa Finkelsteinin läksyttää sionistien irvikuvaa Alan Dershowitzia. Tämä on toki viihdyttävää, mutta sillä ei ole mitään käytännön vaikutusta Yhdysvaltojen poliittiseen keskusteluun.
Vaikuttaakohan linjaan se, että Democracy Now on suurilta osin Soroksen rahoittama? Mielestäni tämä on melkoinen ongelma. Oppositio, jonka tulisi suhtautua kriittisesti valtaapitäviin, hännysteleekin vaikutusvaltaisia juutalaisia. Democray Now’n kaltaiset ”edistykselliset” juutalaisten rahoittamat järjestöt ovat oikeistosionisteja paljon suurempi uhka sananvapaudelle.
”Edistyksellisten” näkemys antisemitismistä on täysin sama kuin sionistien. Sionistien tavoin ”edistykselliset” järjestöt väittävät, että juutalaisten vallan vastustaminen on irrationaalista ”rasismia”. Tiukan paikan tullen sionistit ja edistykselliset syyttävät yhdessä Israelin kritisoijia antisemitisteiksi. Valtaapitävien ja kontrolloidun opposition liitto hyödyttää molempia osapuolia.
Sekä edistykselliset että sionistit pitävät itseään ”valittuina”. Vasemmistolaiset edistykselliset määrittelevät itsensä siten, että he ovat älyllisesti ja moraalisesti ylivertaisia verrattuna ”oikeistolaisiin taantumuksellisiin”. Vasemmistopolitiikka on jo vuosikymmenien ajan korvannut uskonnon monen maallistuneen juutalaisen elämässä. Rikkaiden vasemmistojärjestöjen rakkaus juutalaisia kohtaan johtuu kuitenkin ennen kaikkea näkyvän käden – juutalaisrahoittajien – vaikutuksesta.
Juuri ”edistyksellinen” kontrolloitu oppositio on Israelin tehokkain työkalu länsimaissa. Vaikka he kritisoisivat Israelin hallitusta, antavat he lopulta siunauksensa rasistisen juutalaisvaltion olemassaololle ja syyttävät toisinajattelijoita antisemitismistä. Strategia toimii, sillä Israel ja sionistijärjestöt kohtaavat vain mitäänsanomattoman laimeaa vastustusta. Nykyilmapiiri käytännössä vain vahvistaa Israelin laajentumisen, sorron ja ihmisoikeusrikosten politiikkaa.
Sionisminvastainen oppositio on kyetty käytännössä tukahduttamaan; käytännössä ”vastarinta” tarkoittaa tällä hetkellä pientä joukkoa palestiinalaishuiveihin sonnustautuneita kyltinheiluttelijoita pienissä mielenosoituksissa. Näkyvimmässä roolissa näissä mielenosoituksissa ovat usein äänekkäät, ”oikeamielisyyttään” maailmalle vakuuttelevat juutalaiset. Jos kukaan uskoo, että muutama kyltti ja liuta juutalaisten oikeamielisyyttä julistavia Youtube-videoita tulee kärjistymään maailmanlaajuiseksi Israelin-vastaiseksi liikkeeksi, he ovat joko naiiveja tai typeriä.
[7]
Tätä kirjoittaessani amerikkalaiset ovat ennätyksellisen Israel-myönteisiä. 64 % tuntee myötätuntoa juutalaisvaltiota kohtaan ja vain 12 % on Palestiinan puolella. Tämä ei ole mikään yllätys. Mitä tulee Palestiinaan, ”edistyksellisten” solidaarisuus ei ole johtanut mihinkään konkreettiseen. Palestiinalaisasian sijaan vasemmisto keskittyy tuomaan esille ”hyviä”, Israelin hallitusta syystä tai toisesta vastustavia juutalaisia.
Milloin viimeksi palestiinalainen vapaustaistelija ilmestyi televisioruutuusi? Kaksikymmentä vuotta sitten palestiinalaississeistä leivottiin uusia cheguevaroja. Palestiinalainen vapaustaistelija ei välttämättä puhunut täydellistä englantia eikä ollut englantilaiskoulun oppilas, mutta hän oli vapaa, aito ja määrätietoinen. Hän puhui maansa menettämisestä ja itsenäisyyden kaipuusta. Mutta nyt palestiinalainen on ”pelastettu”, eikä hänen tarvitse taistella maansa puolesta, sillä lännen ”edistykselliset” ovat ottaneet hänen asiansa omakseen.
”Edistykselliset” puhuvat Palestiinan puolesta. Samalla he kuitenkin vaativat ”uskonnollisen radikalismin vastaista taistelua” ja Yhdysvaltojen sotilaallisia ”väliintuloja” Lähi-idässä. Ja ennen kaikkea ”edistykselliset” vaativat aina antisemitismin kieltämistä.
Kontrolloitu oppositio näkee Palestiina-kysymyksellä vain välinearvoa. Palestiina-solidaarisuus ylläpitää myös mielikuvaa kahtiajakautuneesta juutalaisyhteisöstä, mikä on tärkeä ase ”antisemitismiä” vastaan. Sen on tarkoitus todistaa, etteivät kaikki juutalaiset ole pahoja sionisteja. Kaikkein suosituimman Palestiina-myönteisen blogin perustaja Philip Weiss oli jopa niin rohkea, että tunnusti minulle, että tärkeä syy hänen Palestiina-solidaarisuudelleen on juutalaisen edun ajaminen.
Juutalaisten etnosentrismi ja avoin sionismi ovat kiehtovia aiheita. Mutta vielä kiehtovampaa on ”edistyksellisten” juutalaisten tekemä Palestiina-politiikka. Sorosin kaltaisten miljardöörien vuoksi ”solidaarisuudesta” on tullut teollisuutta, jossa hyötynäkökulma on korvannut etiikan ja arvot. Tämä on sekä huvittavaa että traagista: palestiinalaiset itse työnnetään kokonaan syrjään Palestiina-keskustelussa.
Ennen kuin alamme vaatia Palestiinan vapautusta, meidän täytyy ensin vapauttaa itsemme.
Alkuperäinen artikkeli englanniksi David Duken verkkosivuilla [8].
Lue myös: Helsingin Sanomat jätti jotain kertomatta USA:n vaalirahoittajista [9]