Johdanto Benito Mussolinin oppeihin fasismista (1932).
”Kansakunta ei ole olemassa talousjärjestelmää varten, eikä talousjärjestelmä pääomaa varten. Päinvastoin, pääoma palvelee talousjärjestelmää ja talousjärjestelmä palvelee kansaa.” – Adolf Hitler
Kuten kaikki kunnon poliittiset ideologiat, fasismi on toimintaa ja aatetta; toiminnassa doktriini on läsnä ja se kumpuaa historiallisten voimien muodostamasta järjestelmästä ja muokkaa niitä voimia sisältä käsin. Sillä on siten muoto, joka korreloi ajan ja tilan kanssa, mutta sillä on myös aatteellinen sisältö, joka ilmentää historiallisen filosofian korkeampaa totuutta. Hengellistä vaikutusta maailmaan, kuten ihmisen tahto ylitse muiden, ei voi saavuttaa ilman käsitystä hengellisestä ja reaalitodellisuudesta, johon halutaan vaikuttaa sekä ympäröivästä todellisuudesta, josta hengellisyys kumpuaa. Ihmisten ymmärtämiseksi pitää oppia tuntemaan ihminen, ja ihmisen oppimiseksi pitää tutustua todellisuuteen ja sen lakeihin. Ei voi olla käsitettä valtiosta, mikä ei olisi itsessään eräänlainen mielikuva elämästä: filosofiaa tai intuitiota, logiikan kehyksessä kehittyvä ajatusten järjestelmä tai kiteytynyt visio uskosta, kuitenkin aina vähintään potentiaalisesti luonnollinen mielikuva maailmasta.
[1]Siten monia fasismin käytännön ilmentymistä, kuten puolueiden järjestäytymistä, opetusjärjestelmää ja kuria voidaan ymmärtää vain tarkastelemalla niitä suhteessa yleiseen elämänasenteeseen, hengelliseen suhtautumiseen. Fasismi näkee maailmassa enemmän kuin vain pinnalliset, materialistiset aspektit, joissa ihminen on yksilö, itsekeskeinen ja yksin, luonnonlakien armoilla, jotka vaistomaisesti yllyttävät elämään itsekkäitä hetkellisiä nautintoja varten. Fasismi näkee yksilön lisäksi valtion ja kansakunnan, yksilöiden ja sukupolvien sitoutumisen yhteen moraalin, yhteisten perinteiden ja elämänkatsomuksen kautta. Tämä tukahduttaa nautinnonhaluisen elämänjanon ja muodostaa arvokkaamman, ajan ja avaruuden rajoituksista vapaan elämän, joka perustuu velvollisuudentuntoon ja jossa ihminen voi uhrautuvaisuudella ja epäitsekkyydellä, itse kuolemalla, tavoittaa puhtaasti hengellisen olevaisuuden, josta hänen arvonsa ihmisenä muodostuu.
Fasismin käsite on siten hengellinen ja kumpuaa yleisestä 1900-luvun reaktiosta 1800-luvun materialistiseen positivismiin. Se on siten positivismin vastainen, mutta positiivinen, ei skeptinen tai agnostinen, ei pessimistinen tai velton optimistinen, kuten ovat yleisesti doktriinit (kaikki negatiivisia), jotka asettavat elämän keskiön ihmisen ulkopuolelle, kun taas fasismin mukaan ihminen voi ja hänen pitääkin harjoittamalla vapaata tahtoaan luoda oma maailmansa.
Fasismi haluaa ihmisen olevan aktiivinen ja keskittävän kaiken energiansa toimintaan, hänen tulee olla miehekkäästi tietoinen ympäröivistä vaikeuksista ja olla valmis kohtaamaan ne. Fasismi käsittää elämän ponnisteluna, jonka keskellä se haastaa ihmisen voittamaan itselleen arvoisensa paikan, ensisijaisesti muokaten itsensä (fyysisesti, älyllisesti ja moraalisesti) työkaluksi, jolla se saavutetaan. Niin kuin yksilölle, niin myös kansakunnalle ja koko ihmiskunnalle. Siksi fasismissa arvostetaan korkealle kulttuuria kaikissa muodoissaan (taiteet, tieteet, uskonto) ja koulutusta pidetään erityisen tärkeänä. Siten myös oma keskeinen arvonsa on työllä, jolla ihminen alistaa luonnon ja luo ihmisten maailman (taloudellisen, poliittisen, eettisen ja älyllisen).
Positiivinen käsityksemme elämästä on eettinen. Se sisältää koko todellisuuden kentän sekä sitä muokkaavat ihmisten teot. Yksikään teko ei jää eettisen tuomion ulkopuolelle, mitään tekoa ei voi ajatella ilman kaikkialle ulottuvaa moraalista tarkoitusta. Siksi fasistin näkemys elämästä on vakava, ankara ja hengellinen. Kaikki elämän ilmentymät tasapainoilevat moraalisten voimien ylläpitämässä maailmassa ja ovat henkisten velvollisuuksien alaisia. Fasisti halveksuu ”helppoa elämää”.
Fasistinen käsitys elämästä on hengellinen, sillä ihminen määritellään suhteessa jumalaiseen lakiin, jolla on yksilöä suurempi puolueeton tahto ja joka nostaa hänet tietoiseksi osaksi henkistä yhteisöä. Ne, jotka eivät näe fasistihallinnossa enempää kuin uskonnollisten käytäntöjen opportunismin, eivät ymmärrä fasismin olevan hallintojärjestelmän lisäksi ennen kaikkea kokonainen ajatusmallien järjestelmä.
Fasistin näkemyksessä historiasta ihminen on ihminen vain henkisen prosessin armosta, johon hän osallistuu osana perhettä, sosiaalista ryhmää, kansakuntaa, ja toimii osana historiaa, jonka muodostavat kaikki kansakunnat yhdessä. Siksi fasismissa arvostetaan perinteitä historiankirjoissa, kielessä, tavoissa ja sosiaalisen elämän säännöissä. Historian ulkopuolella ihminen on olematon, vähemmän kuin yksilö. Fasismi vastustaa siksi kaikkea 1700-luvun materialismiin pohjautuvia yksilöllisiä käsitteitä, se vastustaa jakobiinien utopioita ja keksintöjä. Se ei usko maalliseen ”onnellisuuteen” siten kuin 1700-luvun taloustieteilijät kirjoittivat ja siksi se vastustaa teologista ajatusta, että joskus tulevaisuudessa ihmiskunta voittaisi lopulta kaikki vaikeudet. Käsite on vastoin kaikkea kokemusta, joka opettaa elämän olevan jatkuvaa muutosta ja kehitystä. Politiikassa fasismi tavoittelee realismia, käytännössä halutaan käsitellä vain ongelmia, jotka ovat historiallisten olosuhteiden spontaaneja reaktiotuotteita ja löytävät (tai auttavat löytämään) omat ratkaisunsa. Vain astumalla sisään todellisuuteen ja ottamalla haltuun siinä toimivat voimat voi ihminen vaikuttaa ihmisiin ja luontoon.
Yksilöllisyyden vastaisena fasismin näkemys elämästä painottaa valtion tärkeyttä ja hyväksyy yksilön vain siinä määrin kuin sen tavoitteet yhtenevät valtion kanssa, mikä tarkoittaa niin omaatuntoa kuin yleismaailmallista, ihmisen tahtoa osana historiallista kokonaisuutta. Fasismi vastustaa klassista liberalismia, joka oli reaktio absolutismiin ja teki tehtävänsä historiassa, kunnes valtiosta tuli kansan tahdon ja omatunnon ilmentymä. Yksilön nimessä liberalismi kielsi valtion.
Valtion oikeudet ilmentävät yksilön todellista olemusta. Jos vapauden tulee olla elävien ihmisten ominaisuus, eikä individualistisen liberalismin keksimien epämääräisten mannekiinien, niin fasismi edustaa vapautta, ainoaa oikeaa vapautta, valtion ja kansalaisen vapautta. Fasismin käsite valtiosta on kaiken kattava, sen ulkopuolella ei ole ihmistä tai hengellisiä arvoja. Siten ymmärrettynä fasismi on totalitaarista ja fasistivaltio – kaikkien arvojen ja yksilöiden synteesi – tulkitsee, kehittää ja ilmentää kansakunnan elämää.
[2]Valtion ulkopuolella ei ole yhtäkään yksilöä tai ryhmää (poliittisia puolueita, kulttuurijärjestöjä, talousliittoja tai sosiaalisia ryhmiä). Fasismi vastustaa siten sosialismia, jolle valtion sisäinen yhtenäisyys (luokkien sulautuminen yhdeksi talouden ja hengellisyyden kokonaisuudeksi) on tuntematon käsite ja historia pelkkää luokkataistoa. Fasismi vastustaa myös ammattiliittoja luokkajärjestelmän aseina. Valtion piiriin tuotuna fasismi kuitenkin tunnistaa ne todelliset tarpeet, jotka synnyttivät sosialismin ja ammattiliitot, ja antaa niille ansaitsemansa arvon osana kilta- tai yritysjärjestelmää, jossa hajanaiset intressit koordinoidaan ja harmonisoidaan valtion parhaaksi.
Ryhmittyneinä omien intressiensä mukaan yksilöt muodostavat luokkia, talouden tehtäviensä mukaisesti järjestäytyneinä he muodostavat ammattijärjestöjä, mutta ensisijaisesti he muodostavat valtion, mikä ei koostu pelkistä numeroista, yksilöiden lukumäärän muodostaessa enemmistön. Fasismi vastustaa demokratian ajatusta, jossa kansakunnan muodostaa enemmistö, jolloin valtio voi olla vain yhtä suuri kuin suurin joukko. Demokratian puhtain muoto saavutetaan, kun kansakuntaa tarkastellaan oikealta kantilta, laadun eikä määrän kautta, mahtavimpana ideologiana, koska kaikkein eettisimmät, aidoimmat ja johdonmukaisimmat puolet ilmenevät kansassa harvojen omatuntona ja tahtona, kenties jopa vain yhden, lopulta ilmentäen koko kansan omaatuntoa ja tahtoa, kansan parhaaksi, joka on etnisesti muokkautunut luonnollisten ja historiallisten olosuhteiden myötä yhdeksi kansaksi, samaa kehitystä ja henkistä muutosta tavoitellen. Kansakunta on muodostunut yksilöiden joukoista, joita yhdistää ideologia ja innoittaa halu elää ja vaikuttaa, itsetietoisuus ja persoonallisuus.
Valtiossa kiteytyy tämä korkeampi persoonallisuus kansakuntana. Kansakunta ei luo valtiota. Se on vanhentunut luonnollisuuden käsite, joka mahdollisti 1800-luvun kansallisten hallitusten suosion. Se on valtio, joka luo kansakunnan, antaa vapaan tahdon ja siten todellisen elämän kansalle, joka on tietoinen moraalisesta ykseydestään.
Oikeus kansalliseen itsenäisyyteen ei muodostu pelkästä kirjallisesta tai ideologisesta itsetietoisuuden muodosta, vielä vähemmän passiivisesta ja tiedostamattomasta de facto –tilanteesta. Se kumpuaa aktiivisesta, itsetietoisesta ja poliittisesta tahdosta, joka ilmenee toimintana ja valmiutena todistamaan oikeutuksensa. Lyhyesti sanottuna se muodostuu valtion olemassa olosta. Valtio yleismaailmallisen eettisen tahdon ilmentymänä muodostaa oikeuden kansalliseen itsenäisyyteen.
Kansakunta valtion muodossa on elävä, eettinen kokonaisuus vain niin kauan kuin se kehittyy. Toimettomuus on valtion kuolema. Siksi valtio ei ole vain auktoriteetti, joka hallitsee ja antaa yksilöiden tahdolle laillisen muodon ja hengellisen arvon. Se on myös valtaa, joka tuo tahtonsa julki ja jota arvostetaan myös rajojensa ulkopuolella, mikä todistaa käytännössä kehityksen kannalta välttämättömien päätösten yhteisöllisyyden. Tämä viittaa järjestykseen ja mahdolliseen laajentumiseen. Näin valtio samaistaa itsensä ihmisen tahtoon, jonka kehitystä eivät esteet hidasta ja joka saavuttamalla itseilmaisun todistaa rajattomuutensa.
Fasistivaltio on korkeampana ja voimakkaampana persoonallisuuden ilmentymänä voima, mutta hengellinen. Se kokoaa kaikki ihmisen moraalisen ja älyllisen elämän ilmentymät. Sen toiminnot eivät siten voi rajoittua vain järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseen, kuten liberaalien doktriini määritteli. Se ei ole pelkkä mekaaninen laite tilan määrittämiseen, jossa yksilö voisi vapaasti harjoittaa oletettuja oikeuksiaan. Fasistivaltio on sisäisesti hyväksytty säännöstö ja toimintatapa, koko henkilön kurinalaisuutta, se ei tunkeudu tahtoon eikä älyyn. Se edustaa periaatetta, josta tulee ihmisen keskeinen vaikutin sivistyneen yhteisön jäsenenä. Se ulottuu syvälle persoonallisuuteen, asustaa niin toiminnan kuin aatteen ihmisen, taiteilijan ja tiedemiehen sydämessä. Se on sielun sisin.
Lyhyesti sanottuna fasismi ei ole vain lainsäätäjä tai instituutioiden perustaja, vaan myös opettaja ja hengellisen elämän edistäjä. Se tavoittelee niin elämän muotojen kuin sisällön uudistamista – ihmisen, luonteen ja uskon. Saavuttaakseen tavoitteensa fasismi käyttää kurinalaisuutta ja auktoriteettia, vaikuttaa sieluun ja hallitsee horjumatta. Siksi sen tunnukseksi on valittu liktorin vitsaskimppu (fasces), joka symboloi yhtenäisyyttä, voimaa ja oikeutta.
Käännetty World Future Fundin sivuilta [3].