Suomennokseni videosta ”When is an ISOLAT an ISOLAT (Wann ist ein ISOLAT ein ISOALT – with english subtitles)”,
Omat selvennykseni ja huomautukseni laitan hakasulkuihin. Saksan sanan ”Isolat” olen suomentanut joko sanalla ”eristetty virus” tai ”isolaatti”, koska eristämisen tulosta ei voi suomentaa sanalla ”eriste” (tällä on suomen kielessä toinen merkitys). Videon tekijä ja selostaja puhuu videossa minä-muodossa.
Niitä varten, jotka haluavat vain lukea tämän artikkelin ja sitten vain käydä videolta katsomassa jonkin yksityiskohdan, laitan tekstiin videon ajankohtamerkintöjä joihinkin olennaisiin kohtiin.
Suomennos:
Tervetuloa Verborgene Wahrheit -kanavalle. Tässä videossa käsitellään väitettyä eristettyä virusta, virusisolaattia.
Onko olemassa eristettyä virusta, ja milloin eristetty virus itse asiassa on eristetty virus? Tätä kysymystä haluaisin käsitellä tänään, ja aloitan vielä lyhyesti eräällä edellisen videon foliolla, koska tämän videon lopussa se tulee vielä relevantiksi.
Folio koski sitä, että kun laboratoriossa tulee näkyviin sytopaattinen efekti [soluja hajottava ja tappava vaikutus] ja kun solut tai kudokset kuolevat, virologit tulkitsevat sen todisteeksi infektiosta [tartunnasta], viruksen läsnäolosta, viruksen lisääntymisestä ja oletetun viruksen tuhovoimasta [0:25].
Kuten olemme nähneet, se ei kuitenkaan ole todiste, sillä tri Lankan teettämät kontrollikokeet ovat täysin kiistatta kumonneet tuon virologien väitteen.
Jos ette ole vielä nähneet tuota videota, katsokaa se toki, sillä siinä selitän sytopaattisen efektin yksityiskohtaisesti [olen suomentanut sen täällä julkaistussa artikkelissani, ja siinä on myös linkki ko. videoon]:
Nyt siirrymme tämänpäiväiseen teemaan, ja katsokaamme vielä pitemmittä puheitta, mikä on isolaation määritelmä. Wikipedian määritelmä on:
1. Määrätyistä muista vaikutuksista erillään oleminen.
2. Muusta erikseen ottamisen tapahtuma.
Varsin loogista, eikö?
Kun puhutaan eristämisestä, silloin hyvin monet ajattelevat aivan ensimmäisenä sairaalaa, eristyskeskusta. Kun ihmisten katsotaan olevan vaarallisia, heidät eristetään sinne, siis siirretään erilleen kaikista muista, tai kun te itse tahdotte ottaa jonkin jostakin erilleen, siis saada jostakin vain sen ja sen yhden ainoan osasen, silloin teidän täytyy luonnollisesti ottaa se erilleen kaikesta siitä muusta, mitä siinä on, teidän täytyy eristää se siitä.
Eristäminen on siis sanana merkitykseltään itse asiassa varsin selvä, eikö olekin?
Mikrobiologiassa eristämisen määritelmä on seuraava:
”Käsitteellä ’isolaatti’ tarkoitetaan mikrobiologiassa yhtä tai useampaa mikro-organismia, jotka on saatu tai otettu erilleen (eristetty) näytteestä, esimerkiksi infektoituneesta kudoksesta tai muusta kehon materiaalista. Eristäminen on tärkeä edellytys taudinaiheuttajien määrittämiselle.”
Tämä myös on varsin loogista, eikö?
Kun siis joku väittää, että jokin tietty partikkeli aiheuttaa sairautta, että se siis on vaarallinen, silloin hänen täytyy tietenkin todistaa se. Jos nyt tämä partikkeli kuitenkin laitetaan yhdessä lukemattomien muiden partikkeleiden kanssa koeprosessiin, silloin ei tietenkään voida jälkeenpäin mitenkään tietää, mikä näiden partikkeleiden sekasotkusta itse asiassa sai aikaan ne vaikutukset, jotka silloin nähdään.
Jos siis joku tahtoo varmistaa, että vaikutukset aiheuttaa juuri se partikkeli, jonka oletetaan niitä aiheuttavan, niin kyseinen partikkeli täytyy etukäteen eristää, siis koeprosessiin täytyy silloin laittaa vain tämä yksi määrätty partikkeli.
Tämä on loogista, eikö olekin?
Ennen kuin kerron teille, kuinka virologit ovat menetelleet menneinä vuosina, tahtoisin näyttää teille, kuinka oikeastaan sääntöjen mukainen koeprosessi on ohjeistettu.
On siis olemassa selvät, konkreettiset tieteelliset ohjeet, joita täytyy noudattaa, jotta jokin väitetty taudinaiheuttaja ylipäätään olisi lupa määritellä ”virukseksi”, saati ”sairautta aiheuttavaksi virukseksi.”
Tästä asiasta on selvät säännöt, ja tahtoisin lyhyesti näyttää teille, millaiset ne ovat. Tämä on tärkeää tietää, kun myöhemmin katsomme, mitä on tehty.
[3:48 Esitys oikeasta, sääntöjen mukaisesta koeprosessista alkaa; vaiheita on kuusi: 1. näytteenotto, 2. suodatus eli puhdistus + sentrifugointi, 3. partikkelit erotetaan proteiinikuorestaan + uusi sentrifugointi, 4. proteiinien ja ”virusten” valokuvaaminen elektronimikroskoopissa, 5. kontrollikokeet ja 6. sekvensointi ja genomimääritys – vaihe 6 ei ole tässä videossa mukana, koska siitä on tulossa erillinen video].
Otetaan näyte viruksen sairaaksi tekemäksi oletetusta henkilöstä – kudoksesta, soluista tai kehon nesteistä – ja se laitetaan kuljetusmediaan, jossa on mm. antibiootteja. Näyte saapuu laboratorioon, ja siellä se ensin suodatetaan, mikä onkin loogista, koska tahdomme tietenkin erottaa suuret osat pienistä osista, niin että meillä lopuksi myös on jäljellä vain odotettu tai oletettu virus.
Käytettävissä on erilaisia suodatusmenetelmiä, mm. sentrifugointi tai sedimentointi. Suuret ja raskaat osat saadaan erilleen pienistä ja kevyistä osista, niin että edelliset ovat koeputken pohjalla ja jälkimmäiset ylempänä [4:36]. Pienet ja kevyet osat otetaan ulos, ja sitten ne erotetaan vielä proteiinikuorestaan.
Kaikki, mitä on jäljellä, sentrifugoidaan sitten vielä kerran, ja tämä tehdään, jotta lopuksi tosiasiallisesti – sitten kun kaikki suodatustoimenpiteet on suoritettu – saadaan isolaatti [eristetty virus, 4:58]. Jos siis heidän näytteessään olisi virus, silloin tämän prosessin jälkeen heillä olisi puhdas, eristetty virus, ilman mitään muuta. Kuvattuja prosessin vaiheita sanotaan puhdistamiseksi ja eristämiseksi.
Jos isolaattia on saatu, sitten seuraavassa vaiheessa otetaan elektronimikroskoopilla valokuvia sekä proteiineista että isolaatista [viruksista]. Tämän jälkeen tämä isolaatti [siis eristetyt virukset] laitetaan esikäsiteltyyn soluviljelmään ja katsotaan, mitä tapahtuu [5:43]. Luonnollisesti on tärkeää tehdä myös kontrollikokeet.
Miksi oikeastaan tehdään soluviljelmiä? No, se tosiasia, että jotakin on eristetty, ei tarkoita millään tavalla sitä, että se, mitä on eristetty, olisi myös vaarallista tai aiheuttaisi jotakin. Siitä täytyy luonnollisesti tehdä jatkotutkimuksia.
Jos käy niin, että laboratoriotutkimukset osoittavat, että sytopaattinen efekti on tämän eristetyn viruksen johdosta tapahtunut, silloin prosessia jatketaan ja suoritetaan sekvensointi ja genomimääritys.
Tämä on se menettelytapa, nämä ovat ne ohjeeksi annetut tieteelliset säännöt, joita täytyy noudattaa, jotta ylipäätään olisi sallittua kutsua jotakin oletettua taudinaiheuttajaa esimerkiksi virukseksi, saati sairautta aiheuttavaksi virukseksi.
[6:38 Esitys oikeasta, sääntöjen mukaisesta koeprosessista päättyy].
Seuraava kysymys: menettelevätkö virologit yllä kuvatulla tavalla?
Varmasti aavistitte jo. Eivät. He eivät menettele kuvatulla tavalla.
Näytän teille ensimmäisen SARS-CoV-2:ta [koronavirusta] koskevan julkaisun perusteella, kuinka virologit ovat menetelleet. Tutkimus on peräisin professori Zhangilta Wuhanista. Mitä he ovat siellä tehneet?
He ovat ottaneet näytteen eräästä viruksen sairaaksi tekemäksi oletetusta henkilöstä, tässä tapauksessa keuhkohuuhtelunestettä. He myös ovat laittaneet sen kuljetusmediaan ja toimittaneet sen laboratorioon. Siellä on ekstrahoitu RNA – tämä tehdään kemiallisilla aineilla -, ja muuta tälle näytteelle ei ole tehty. Ei mitään. Tämä koko näyte on suoraan sekvensoitu ja genomi on määritetty. Mitään kontrollikokeita ei ole missään vaiheessa tehty.
Tuo siellä määritetty genomi on siitä lähtien toiminut perustana kaikille myöhemmille julkaisuille.
Mitä mieltä olette, puuttuuko tuosta jotakin?
Näytän teille nyt samalla vielä erään toisen julkaisun, nimittäin yhden niistä monista, jotka perustuvat tähän professori Zhangin julkaisuun, joka toimii siis mallina hyvin, hyvin monille julkaisuille. Se on professori Wenji Tanin tutkimusryhmän julkaisu. Mitä he ovat tehneet?
He ovat myös ottaneet näytteen – keuhkohuuhtelunestettä – eräästä viruksen sairaaksi tekemäksi oletetusta henkilöstä, laittaneet sen kuljetusmediaan ja toimittaneet sen laboratorioon. Siellä hekin ovat ekstrahoineet RNA:n, ja sen jälkeen he ovat sedimentoineet näytteen. He ovat siis erottaneet karkeat osat hienoista osista, mutta vain varsin ylimalkaisesti.
Se, mitä sitten jää supernatanttina jäljelle [supernatantti on koeputkessa pohjalle kertyneen sakan yläpuolella oleva neste, jossa hienommat osat ovat], on edelleen mitä erilaisimpien sisältöjen, mitä erilaisimpien pikkuosasten sekasotku. Sitä ei siis ole lähimainkaan eristetty eikä puhdistettu. Siitä he ovat sitten ottaneet elektronimikroskoopissa valokuvia ja tehneet sekvensoinnin ja genomimäärityksen.
Professori Zhang on julkaisussaan julkistanut genomin, ja koska kaikki hänen kollegansa ovat olettaneet tämän genomisekvenssin olevan oikea, he ovat luonnollisesti myös yrittäneet löytää tai koota kasaan jälleen juuri tämän genomin etsimättä muita mahdollisia yhtäpitävyyksiä ja myös tekemättä kontrollikokeita.
Wenji Tanin tutkimuksessa puhutaan moneen kertaan eristämisestä, ikään kuin he olisivat eristäneet uuden koronaviruksen, vaikka julkaisusta käy yksiselitteisesti selville – siinä tämä on aivan selvästi kirjoitettu -, että he ovat vain sedimentoineet. Jälkeenpäin kysyttäessä Wenji Tan on myös kirjallisesti vahvistanut sen, ettei hän ole puhdistanut tai eristänyt virusta vaan ainoastaan sedimentoinut.
Seuraavassa vaiheessa he ovat sitten laittaneet tämän puhdistamattoman näytteen soluviljelmään, ja kun sytopaattinen efekti on tullut näkyviin, he – kuten luonnollisesti voitte kuvitella – ovat katsoneet löytäneensä viruksen, ilman kontrollikokeita. Kontrollikokeita virologit eivät ole tehneet sytopaattisen efektin kohdalla, sekvensoinnin kohdalla eivätkä genomimäärityksen kohdalla.
Wenji Tan on itse vahvistanut, ettei tutkimus täytä Kochin postulaatteja. Niiden täyttäminen on kuitenkin virologian perusedellytys.
Näytän teille vielä kerran molemmat tutkimukset allekkain [10:32]. Ylempi on professori Zhangin tutkimus, alempi Wenji Tanin tutkimus.
Tässä vaiheessa videota jätän toisen näistä tutkimuksista pois, koska haluamme vertailla sääntöjen mukaista koeprosessia ja virologien suorittamaa koeprosessia keskenään, sitä, kuinka ne sopivat yhteen. Jätän pois professori Zhangin tutkimuksen, koska siinä ei ole tosiasiallisesti tehty juuri mitään, ja otan vertailuun mukaan Wenji Tanin tutkimuksen.
Yläreunaan laitan laboratoriossa sääntöjen mukaan suoritettavan koeprosessin, ja alareunassa on Wenji Tanin tutkimus [11:17]. Jos näitä katsotaan hieman yksityiskohtaisemmin, niin missä näemme yhtäpitävyyksiä?
Tässä, aivan alussa. Molemmissa on otettu näyte, ja se on laitettu kuljetusmediaan.
Mutta siihen yhtäpitävyydet loppuvat, eikö totta, siis ainakin mitä koeprosessiin tulee.
Folioissa elektronimikroskooppi tulee sääntöjen mukaan suoritetussa koeprosessissa käyttöön vasta kun isolaatti [eristetty virus] on jo olemassa. Wenji Tanin tutkimuksessa se tulee käyttöön jo alussa, ja elektronimikroskooppikuvat otetaan puhdistamattomasta materiaalista, siis näytteestä, jossa on suuri joukko erilaisia partikkeleita.
Sama koskee sekvensointia ja genomimääritystä. Ne tehdään oikein suoritetussa koeprosessissa vasta aivan lopussa, ja Wenji Tanin tutkimuksessa ne tehdään sen alussa puhdistamattomasta näytteestä. Jälkimmäisessä soluviljelmään myös laitetaan puhdistamaton näyte.
Näyttääkö tämä teistä siltä, että ohjeita olisi noudatettu? Onko niitä noudatettu puhdistamisen kohdalla? Suodatustoimenpiteiden kohdalla? Erotettaessa partikkeleita proteiinikuorestaan? Valokuvattaessa proteiineja ja isolaattia? Missä on soluviljelmä, jossa on selvä isolaatti? Missä ovat kontrollikokeet? Ja ennen kaikkea: missä on isolaatti [eristetty virus] Wenji Tanin tutkimuksessa? Sitä ei ole. Mitään isolaattia ei ole tehty.
Miten virologit voivat sitten sanoa, että heillä on isolaatti tai useampia isolaatteja jääkaapissa? Ja nyt, pitäkää kiinni! Te tunnette tämän folion. Sen, mitä soluviljelmästä on jäljellä [sytopaattisen efektin jälkeen], virologit tulkitsevat virusisolaatiksi [eristetyiksi viruksiksi, 13:20]!
Virologit ottavat siis puhdistamattoman näytteen, joka ei sisällä ainoastaan yhdenlaisia partikkeleita vaan suuren joukon mitä erilaisimpia partikkeleita. Sillä he tekevät soluviljelmän, ja kun sitten sytopaattinen efekti tulee, he katsovat sen todisteeksi siitä, että he ovat löytäneet tarttuvan viruksen.
He eivät ota tällöin nähtävästi lainkaan huomioon, että tässä jäljellä olevassa soluviljelmässä on hyvin paljon erilaisia asioita. Ei siis ainoastaan jo näyte koostu mitä erilaisimmista partikkeleista ja ole eristämätön vaan myös soluviljelmä on käsitelty ja ennen kaikkea myös siinä on muuta ainesta.
Me siis tiedämme, että soluviljelmään laitetaan antibiootteja ja kemikaaleja, mutta soluviljelmässä itsessään on toki myös paljon erityisesti näytteen mukana tullutta ainesta, mm. RNA:ta ihmisen ja eläimen soluista, naudan sikiöseerumista, henkilön näytteestä, solujätteestä jne., ja lisäksi se sisältää viruksenkaltaista RNA:ta mm. ribosomeista, eksosomeista ja miselleistä. [14:42].
Viruksenkaltainen tarkoittaa, että virologeilla on ajatus eli kuvitelma siitä, miltä viruksen tulee näyttää. Sitähän ei ole koskaan eristetty. Tuo ulkonäkö, jonka virologit mielessään kuvittelevat, muistuttaa suuresti kehon omia elementtejä, kuten eksosomeja, misellejä jne., joita löytyy soluviljelmän tähteistä. Ne on siis todella hyvin helppo sekoittaa oletettuihin viruksiin.
Tunnemme eristämisen määritelmän: 1. määrätyistä muista vaikutuksista erillään oleminen, ja 2. muusta erikseen ottamisen tapahtuma. Näyttääkö teistä siltä, että tuossa on erotettu tai eristetty jotakin jostakin muusta? Mitään ei ole eristetty. Kyseessä ovat hajonneen kudoksen jäänteet [15:36].
Virologit lähtevät siis siitä, että kaikki se, mitä soluviljelmässä nyt on, on muuttunut viruksiksi, siis että virukset ovat tuhonneet kaiken sen, mitä siinä oli, ja että ne ovat nyt lisääntyneet siinä ja jäljellä on vain viruksia, tai suurimmaksi osaksi vain viruksia [15:45].
Tuota he kutsuvat soluviljelmästä tehdyksi eristetyksi virukseksi, isolaatiksi. Jos he olisivat tehneet kontrollikokeet, he olisivat havainneet, että nämä soluviljelmän tähteet ovat yksinomaan kudosjätettä ja että tämä kudos on kuollut sen käsittelyn johdosta, joka sille on annettu, siis nälkiinnyttämisen ja myrkyttämisen johdosta [16:07].
Tunnemme eristämisen merkityksen Wikipediasta ja mikrobiologiasta. Katsokaamme vielä, kuinka virologia kuvaa eristämistä [16:28]:
”Virusten eristämiseksi kutsutaan virusten määrän tarkoituksellista lisäämistä biologisista näytteistä, esim. infektoituneesta materiaalista. Viruksia voidaan lisätä soluviljelmissä, kananmunissa tai koe-eläimissä, ja niitä voidaan identifioida ja karakterisoida erityisillä osoitusmenetelmillä.”
Tuo kuulostaa jotenkin joltakin muulta, eikö totta? Kuulostaako tuo teistä eristämiseltä, separoinnilta, erottamiselta?
Määrän tarkoituksellinen lisääminen – minä en siis erota vaan lisään jotakin. Tämä kuulostaa jotenkin aivan muulta, eikö?
Esiin nousee tietenkin myös kysymys: Jos minä tahdon lisätä jotakin, minulla täytyy olla siitä, mitä minä tahdon lisätä, ylipäätään ensin jotakin [sitä, mitä ei ole olemassa, ei voi lisätä]. Mutta sitä, lisättävää, virologeilla ei ole. Heillä ei ole ennestään mitään eristettyä virusta, jota he sitten voisivat lisätä.
Miten se voi onnistua, ja mitä he siinä lisäävät? Olemme jo nähneet, että ainoa, mitä virologit lisäävät, on solujäte, soluroina. Sitä he lisäävät soluviljelmässä.
Tiedämme myös, että 1950-luvulta lähtien on ollut tiedossa, ettei sytopaattisella efektillä ole mitään tekemistä minkään infektoituneen materiaalin kanssa [17:49]. Kyseessä on teoria.
Sitaatti Karlheinz Lüdtken virologian varhaishistoriaa käsittelevästä teoksesta [18:02]:
”Nämä kokeet eivät kuitenkaan tuottaneet mitään suodatettavissa olevan viruksen kasvua. Suodattimen läpäisevän viruksen virulenssin vapauttamisen toivossa tehtiin myös erialaisia eläinkokeita. Tulokset olivat kuitenkin aina negatiivisia. Suodatettavissa olevan viruksen viljeleminen filtraateista erilaisiin viljelyalustoihin laitettavilla toistuvilla istutuksilla ei onnistunut koskaan.”
Tässä todistetaan, että vuoteen 1953 mennessä jokainen virologi ja myös tiedeyhteisö olivat tietoisia ja perillä siitä, että kaikki partikkelit, jotka siihen mennessä oli tulkittu viruspartikkeleiksi, olivat osoittautuneet kontrollikokeissa kuolleen kudoksen ja kuolleiden solujen jäännöksiksi.
Asia siis tiedettiin.
Kuitenkin sitten John Franklin Enders sai [v. 1954] sytopaattisen efektin teoriastaan Nobelin palkinnon, ja silloin tästä teoriasta tuli yhdessä yössä tosiasia ja virologia niin sanoakseni määritteli itsensä uudelleen. [Tarkkaan ottaen Enders sai puoli vuotta tuon julkaisunsa jälkeen Nobelin palkinnon eräästä toisesta hypoteesistaan, ja koska hänestä näin oli tullut arvostettu Nobelin palkinnon saaja, tuosta hänen aiemmastakin hypoteesistaan, sytopaattisen efektin teoriastaan, tuli totuus, fakta].
Jo vuosikymmeniä he ovat siis luottaneet tähän teoriaan, jonka he jo tuohon aikaan tiesivät olevan väärä. Enders itse on viitannut siihen, että se on vain teoria, jota ei ole vielä vahvistettu eikä varmistettu, ja että sitä ehdottomasti täytyy tarkastella vielä uudelleen. Kuitenkaan tähän päivään mennessä tätä ei ole tapahtunut tai dokumentoitu. Sen sijaan virologit työskentelevät nyt toisin ja eristävät suoraan soluviljelmästä.
Mitä tuo kaikki sitten tarkoittaa?
Se tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa mitään eristettyä virusta [isolaattia]. Yksikään tuntemamme julkaisu ei näytä toteen tosiasiallista eristettyä virusta. Missään ei ole sellaista kuvattu, ei myöskään yhtäkään kontrollikoetta, ei missään koko maailmassa.
[19:14, kymmenen sitaattia todisteeksi siitä, ettei ole olemassa eristettyä virusta, yksi myös Suomesta, 19:18].
Tässä voidaan pohtia, onko kyseessä todella vain puhdas virologien itsepetos, kun he jo useiden vuosikymmenien ajan ovat pitäneet kiinni tästä teoriasta, kun he yhä edelleen työskentelevät sen koeprosessin mukaisesti, jota he tuolloin päättivät ryhtyä noudattamaan.
Nykyisin sanotaan, että ammattimaailmassa on konsensus siitä, että tämä menettelytapa katsotaan todisteeksi viruksesta. Tästä ollaan yhtä mieltä.
Tämä ei kuulosta minusta kovin tieteelliseltä. Entä teistä?
Tunnetteko tämän sanonnan: Jos säännöt eivät sinua miellytä, poistu pelistä.
Toisinkin voidaan sanoa: Jos säännöt eivät sinua miellytä, muuta sääntöjä. Onko mahdollista, että virologia on nimenomaan tästä yksimielinen?
Tässä jälleen koko ongelma yhdellä ainoalla foliolla esitettynä [ks. videon kohta 20:31].
Virologit poikkeavat suuresti tieteellisistä ohjeista. He eivät noudata niitä. He työskentelevät näytteessä olevien sisältöjen sekasotkun parissa. He eivät ole eristäneet mitään. He eivät ole tehneet tai dokumentoineet kontrollikokeita.
Vesa-Ilkka Laurio
Lähde:
Viittaus: