Skepsis ry. perustettiin Suomeen 1987 amerikkalaisen esikuvansa mukaisesti, ja sen perusti Suomessa edesmennyt karismaattinen Nils Mustelin. Hänellä oli varmasti vilpitön aikomus luoda kansansivistystä, ja vähentää taikauskoa eli hänen silmissään takapajuisuutta kiltin ja humoristisen valistustyön avulla. Vaan niinhän elämässä käy, että varsin usein ylevät ja korkealentoiset tavoitteet muokkautuvat arkisen raadolliseen todellisuuteen. Paljon ei tarvita, jotta ihmismielen pimeät puolet nousevat vallitseviksi. Nykyisin skeptikoilla onkin toisenlainen maine, eikä se ole mitenkään mairitteleva.
Kun puhutaan skeptikoista, puhutaan valitettavan usein myös tönköstä, aggressiivisesta ja ylimielisestä lähestymistavasta asioihin ja ihmisiin. Huuhaa-palkinto noudattaa tässä kaavaa, sillä sen tarkoitushan on yksinomaan nöyryyttää palkinnonsaajaa. Myös Rokotusinfon puheenjohtaja Jyrki Kuoppala näkee Skepsiksen vinoutuneen asenteissaan, vaikkakin ilmaisee itsensä diplomaattisesti.
-Näen Skepsiksen toiminnan taustat tässä asiassa paljolti vakaumuksellisina ja maailmankatsomuksellisina – yhdistyksen nykyisisten sääntöjen mukaanhan yhdistyksen tehtävä on mm. edistää ”tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta.” Nähdäkseni yhdistyksen toiminnassa on osittain kyse tieteeseen vetoavasta fundamentalismista samassa mielessä kuin uskonnollisesta fundamentalisteista puhutaan.
Toisaalta Kuoppala näkee Skepsiksen tavoitteissa myös hyvää ja kannatettavaa:
-Skepsis ry:llä on mielestäni oikein hyvin kirjattuja ja julkilausuttuja tavoitteita: arvostan sanan- ja mielipiteenvapautta, skeptisyyttä – vrt. esim Nobel-palkitun Richard Feynmanin suhtautuminen asioihin (”Laskette varmaan leikkiä, Mr. Feynman”) – sekä kriittistä ajattelua ja keskustelevuutta. Kuoppala näkee fundamentalismin laajempanakin ilmiönä, sillä skeptikot ovat myös jonkinlainen mittari – tai pikemmin oire – laajemmasta yhteiskunnan tilasta:
-Huolestuttavaa on, että kriittisyyttä halveksiva ja keskustelua tukahduttava fundamentalistisuus on levinnyt myös sellaisiin osiin yhteiskunnasta kuin tiedotusvälineet, Kuoppala jatkaa pohtimalla median roolia tarkemminkin.
Huomionarvoista on, että tiedotusvälineet suhtautuivat THL:n viestiin pääosin hyvin kritiikittömästi, ja kertoivat niin niukasti rokotteiden riskeistä, joista olisi ollut saatavilla tietoa muista lähteistä.
Mitään erikoista tai ihmeellistä ei toki ole siinä, että viranomaiset, yritykset ja yritysten alihankkijat toimivat omia tarkoitusperiään edistäen. Sen sijaan tiedotusvälineiden rooli on mielenkiintoisempi kysymys – miksi tiedotusvälineet niin harvoin syventyvät asioihin ja perehtyvät vaikeisiin kysymyksiin? Syitä tähän on varmasti monia.