Tässä maassa jankutetaan julkisesti jargonia, jonka mukaan ”Suomi on oikeusvaltio”. Näin silti, vaikka tuo väite ei oikein pidä paikkaansa. Suomi on oikeusvaltiona samaa luokkaa, kuin edesmennyt Saksan demokraattinen tasavalta – eli tutummin DDR. Tuo asia tulee normivirtaselle varsin selväksi viimeistään silloin, kun hän törmää henkilökohtaisella tasolla suomalaiseen oikeusjärjestelmään ja joutuu väärälle puolelle leivätöntä pöytää selaisessa tilanteessa, joka ei täytä alkeellisimpiakaan oikeusperiaatteita.
Tilanteessa, jossa yksityinen kansalainen on vastaaja mielipiteidensä vuoksi – yhteiskunnan toimiessa lainsäätäjänä, esitutkintaviranomaisena, syyttäjänä ja tuomioistuimena. Täysin vastoin oikeusvaltion toimintaperiaatteita ja korkeaa moraalista ideologiaa.
Ikävä kyllä, tämä koskee nykyisessä yhteiskunnassamme etenkin tilanteita, jolloin normivirtanen on mennyt julkisesti kertomaan mielipiteensä asiasta, josta on olemassa vastakkainen ja kriminalisoitu virallinen totuus. Esimerkiksi silloin, kun normivirtasta syytetään kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.
Rikoksesta, jolla (vastoin oikeudenkäymiskaarta) ei ole kohdetta, eli uhria. Rikoksesta, jonka tunnusmerkistöä pitää tarkastella lähinnä sananvapauden rajoittamisena ja väärien mielipiteiden esittämisen sanktioimisena.
Ajatusrikoksena
Näissä tapauksissa ei ole kyse siitä, että onko kansalainen tehnyt rikoksen. Kyse on siitä, että näissä ajatusrikoksissa erityisesti Demlan (Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry) hyvä-veli/sisar-verkosto tulkitsee kansalaisen tekoa yksisilmäisesti ja puolueellisesti koko oikeusjärjestelmän läpi. (Oikeusjärjestelmämme sisällä on myös kaksi muuta vastaavanlaista hyvä-veli/sisar-verkostoa, nimittäin vapaamuurarit ja Suomen Asianajajaliitto ry. Jotta tämä kirjoitus ei venyisi liian pitkäksi, näitä kahta ja niiden sidoksia käsitellään erikseen muussa yhteydessä). Kansalainen on tällaisessa tilanteessa mahdottoman tehtävän edessä. Yhteiskuntaa kumileimasimenaan käyttävä nykyinen hallinto on päättänyt jo etukäteen sen, että syytetyn asemaan sijoitettu vastaaja on rikollinen.
Kun rikollinen on löydetty, seuraavaksi pitää keksiä ja tehtailla hänelle rikos – Isä Aurinkoisen eli Josif Stalinin kehittämän ajattoman vasemmistoterrorimallin mukaisesti. Tässä työssä on oivana apuna juurikin lainsäädäntöön kirjattu kansanryhmää vastaan kiihottaminen- nimikkellä kulkeva mielipidevaino.
Se esitutkintaa suorittava poliisi (jota pidetään yleisesti luotettavana ja korruptoitumattomana) on usein ensimmäinen aste, jossa tavallisen ihmisen tekemiset ja asema käännetään päälaelleen. Kansalainen saattaa uskoa, että poliisi tarttuu omatoimisesti tällaisiin asioihin, mutta tuo uskomus on väärä.
Kenttätyötä suorittava poliisi hukkuu tutkintaan ja jatkuvasti kansalaisten ihan oikeista rikoksista tekemiin tutkintapyyntöihin (poliisin määräraharesurssien ollessa samaan aikaan kohdennettuna Poliisihallituksen korkeapalkkaisten virkamiesten hyvän elämän kustantamiseen veronmaksajien kukkarosta).
Tällaisten rikosten tutkinta käynnistyy poliittiselta taholta tulevasta käskytyksestä, joka rikkoo räikeimmällä mahdollisella tavalla vallan kolmijako-oppia.
Näin kävi myös kuuluisassa Jussi Halla-ahon tapauksessa. Koko tragikoominen ketju käynnistyi vihreiden poliittisella painostuksella ja eteni vääjäämättömästi kohti mielipiderikoksesta annettua tuomiota. Useiden vaiheiden kautta, mutta yhtä kaikki, Halla-aho tuomittiin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta – eli mielipiderikoksesta. Kun tutkii lähemmin näitä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta oikeusjärjestelmässämme annettuja tuomioita, on hätkähdyttävää havaita, että jokainen syyte on johtanut tuomioon.
Vastoin oikeusvaltion periaatteita
Ei tarvitse olla vainoharhainen ymmärtääkseen sen, että näissä näytösoikeudenkäynneissä tuomitaan järjestelmällisesti jokainen sellainen, joka erehtyy arvostelemaan nykyistä maahanmuuttokäytäntöä ja sitä tukevaa virallista järjestelmää omalla nimellään.Kyse on puhtaasti siitä, että hallitsijat ovat päättäneet kitkeä kaiken virallista maahanmuuttopolitikkaa vastaan julkisesti kohdistetun kritiikin.
Erityisen huolestuttavaa on se, että kyseistä kansanryhmää vastaan kiihottamista ollaan laajentamassa myös muualle, kuin maahamuuttokritiikin vaientamiseen. EU on laajentamassa tätä ns. viharikoslainsäädäntöä (omia kansalaisiaan tietenkään kuulematta) myös feminismiin ja seksuaalisten vähemmistöjen etuoikeusasemaan kohdistuvaan kritiikkiin. Ennakkotietojen mukaan jopa naurunalaiseksi tekeminen tullaan kriminalisoimaan. Demla on tässä maassa se instanssi, joka on kulttuurimarxilaisin keinoin tunkeutunut syvälle yhteiskuntamme rakenteisiin – etenkin oikeuslaitokseen.
Demla jakaa keskenään valtakunnan korkeimmat oikeusjärjestelmän virat.
Tunnetuin demlistimme, Mikko Puumalainen, aloitteli poliittisen oikeusviranomaisen uransa vähemmistövaltuutettuna ja sai siitä ylennyksen apulaisoikeuskansleriksi. Hänen esimiehensä Jaakko Jonkka (kuten tämän edeltäjä Paavo ”Jonen Faija” Nikulakin) on myös tunnettu ja aktiivinen demlisti. Puumalaisen jälkeen vähemmistövaltuutetuksi nimitettiin Johanna Suurpää, joka on (yllätys, yllätys!) myös demlisti. Lisäksi Suurpään nimitys ei kestä virkamieheltä vaaditun tasapuolisuuden valossa tarkasteltuna edes oikein päivänvaloa.
Tunnetun monikulttuurikiihkoilijan valinta vähemmistövaltuutetuksi on osoitus siitä, kuinka paljon Demla pystyy aidosti kulkemaan tasapuolisuuden, kansanvallan ja laillisuusperiaatteiden ylitse tässä maassa. Nykyisen vähemmistövaltuutetun Eva Biaudetin kelpoisuus virkaansa ja hänen nimitysfarssinsa ovat sellainen asia, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua tulevat sukupolvet pyörittelevät päätään tämän ajan poliittisen korruption edessä. Myös valtakunnansyyttäjänviraston korkeimmat virat on miehitetty demlisteillä.
Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen (kuten hänen edeltäjänsä Matti Kuusimäkikin) ja apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske ovat Delman jäseniä. Ehkä ainoa positiivinen tuohon virastoon liittyvä uutinen liittyy entiseen valtakunnansyyttäjä Mika Illmaniin (joka on ainakin omasta mielestään erikoistunut sananvapauslainsäädäntöön).
Hänet nimittäin siirrettiin hiljattain tavalliseksi käräjätuomariksi Länsi-Uudellemaalle. Oikeusjärjestelmämme tunkion päällä, sen suurimpana kukkona/kanana hetken kiekunut vihreiden ex-ministeri Tuija Brax on myös tunnettu demlisti. Jostain syystä koko hänen sananvapauden rajoittamista koskevaa lainsäädäntöä (piilossa ja kiireellä) “valmistellut” työryhmänsä koostui lähinnä demlisteistä. Ja mitenkään unohtamatta tässä myöskään sitä, että presidentti Tarja Halonen on (tietenkin ja myös) demlisti.
Kun katselee ympärilleen ja seuraa tätä kehitystä, ei tarvitse kovin kummoisia salaliittoteorioita viritellä totuuden keskellä. Kun oikeuskanslerinvirasto ei poliittisella miehityksellään ole pystynyt tähänkään mennessä oikein valvomaan viranomaisten toiminnan laillisuutta, niin ei asianajajarintamaltakaan kuulu sen lohdullisempaa.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi AA Markku Fredman, joka on luonut varallisuutensa maksuttomien oikeudenkäyntien veronmaksajilta rahastamisella ja vähemmistöjen oikeudet enemmistön oikeuksien yli nostamisella. Olemme edelleen siinä tilanteessa, että vahva ja varsin oikeutettu epäilys oikeusjärjestelmämme poliittisesta ohjailusta on esitetty yhtä aikaa ja useammalla eri taholla.
Demlisteillä on aidosti syytä kertoa oma kantansa tähän kansanvaltaisuuden loukkaamiseen ja esittää tarvittaessa uskottavat todisteet siitä, että näin ei ole. Epäilen, että näin ei käy ja sama meno jatkuu – porvaripuolueiden nöyrtyessä enemmän ja enemmän traditionaalivasemmiston vaatimusten edessä.
Vässykät kun ovat vässyköitä, vellihousut vellihousuja ja lampaat ovat lampaita – aina.
Se mikä tästä pahimmillaan seuraa, on yhteiskuntarauhan järkkyminen ja sopimusyhteiskunnan purkautuminen – uskokaa pois.
Meitä on varoitettu
”Yhteiskunnallisia normeja onkin hedelmällistä lähestyä kontrolli- ja konfliktinäkökulmasta: rikollisuuden määrittely on yksi vallankäytön väline.” -Kari Koskela
Lue myös: Mikä on Demla? [1]