Mahatma Gandhin näkemys Palestiinasta ja juutalaiskysymyksestä kävi selvästi ilmi hänen laajalevikkisen Harijan-lehden pääkirjoituksessa 11.11.1938. Se oli aikaa, jolloin kamppailu Palestiinan arabien ja maahan muuttavien juutalaisten välillä kävi kuumana.
Ennen tekstin kirjoittamista etenkin sionistit olivat painostaneet Gandhia raskaasti, jotta tämä antaisi julkilausuman aiheesta. Siksi Gandhi aloitti pääkirjoituksensa sanomalla, että hänen myötätuntonsa on juutalaisten puolella, jotka kansana ovat kärsineet jo pitkän aikaa epäinhimillisestä kohtelusta ja vainoista.
Gandhi kuitenkin täsmensi: ”Myötätuntoni ei estä minua vaatimasta oikeudenmukaisuutta. Juutalaisten huudot ja kansankotivaatimukset eivät juuri vetoa minuun. Oikeutusta haetaan Raamatusta ja juutalaisten ikuisesta kiihkeästä halusta palata Palestiinaan. Miksi he eivät ota kaikkien muiden maailman ihmisten tavoin kotimaakseen sitä valtiota, jossa he ovat syntyneet ja ansaitsevat elantonsa?”
Gandhi kyseenalaisti näin koko poliittisen sionismin peruslogiikan. Hän hylkäsi ajatuksen juutalaisvaltiosta ”luvatussa maassa” todeten, että ”raamatullinen Palestiina ei ollut maantieteellinen alue”. Sionistit yrittivät saada mahdollisimman suuren kansainvälisen tuen hankkeelleen. He tahtoivat luoda siirtokuntien avulla juutalaisen Palestiinan saatuaan Brittien hallinnolta tunnustuksen; Balfourin julistuksessa kerrottiin ”juutalaisten kansankodin muodostamisesta Palestiinassa”. Juutalaisjohtajat halusivat saada sionismille hyväksynnän Gandhilta, jonka kansainvälinen maine imperialismia vastustavana väkivallattoman vastarinnan johtajana edistäisi merkittävästi juutalaisten liikettä. Hänen kantansa oli kuitenkin täysin sionistien projektia vastaan niin poliittisten kuin uskonnollisten syiden vuoksi. Gandhi ei hyväksynyt Palestiinan mandaatissa brittihallinnon pyrkimyksiä ajaa sionistien suunnitelmaa, joka oli juutalaisvaltion perustaminen. Gandhin Harijan-pääkirjoituksessa puolustetaan ponnekkaasti Palestiinan arabien oikeuksia. Hänen usein lainatuista riveistään käy hyvin ilmi hänen kantansa: ”Palestiina kuuluu arabeille samalla tavoin kuin Englanti englantilaisille tai Ranska ranskalaisille. On väärin ja epäinhimillistä antaa Palestiinan arabien herruus juutalaisille… Olisi varmasti rikos ihmisyyttä kohtaan alistaa ylpeät arabit, jotta Palestiina voitaisiin palauttaa osin tai kokonaan juutalaisille kansankodiksi.”
[1]Gandhin vastaus sionismin ongelmaan ja Palestiinan kysymykseen sisältää useita tasoja, jotka vaihtelevat eettisestä asemasta poliittiseen realismiin. Mielenkiintoista on se, että Gandhi, joka uskoi vakaasti uskonnon ja politiikan erottamattomuuteen, oli vakaasti ja voimakkaasti vastustanut sionistien kulttuurillista ja uskonnollista nationalismia.
Gandhille oli erittäin tärkeää, että uskonto tarjoaa eettisen ulottuvuuden valtion politiikalle, mutta ei toimi poliittisena ideologiana. Sionismin tapaan yhden uskonnon oikeuttama vaatimus omalle valtiolle ei vedonnut Gandhiin millään tavalla.
Palestiinan historia 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla painottui kahden erilaisen nationalismin välille: Sionismi yritti luoda juutalaisvaltion perustamalla suuria joukkoja juutalaisia siirtokuntia Palestiinaan, ja Palestiinan arabit yrittivät epätoivoisesti säilyttää vapautensa ja maansa kolonialistien ja imperialistien hallinnassa.
Vastarintaa ajanut Intian kansallinen kongressi ja vastarinnan johtaja Gandhi olivat 1930- ja 40-luvuilla aktiivisesti muokkaamassa intialaisten näkemyksiä arabimaailman ponnisteluista nationalismin puolesta imperialismia vastaan. Vuoden 1937 All India Congress Committeen (AICC) kokous Kalkutassa ”protestoi ponnekkaasti terroria ja Palestiinan jakamista vastaan” sekä ilmaisi Intian kansan myötätunnon arabien vapaustaistelua kohtaan. Syyskuun 1938 AICC–kokous Delhissä totesi päätöslauselmassaan, että Brittien pitäisi antaa juutalaisten ja arabien sopia asiat sopuisasti keskenään. Lisäksi kannustettiin juutalaisia ”olemaan suojautumatta Britannian imperialismin taakse”. Gandhi halusi juutalaisten Palestiinassa tavoittelevan arabien ystävyyttä hylkäämällä ”Britannian pistimien tarjoaman avun”.
Siten Gandhi ja komitea kannattivat avoimesti Palestiinan arabien nationalismia. Gandhi torjui ponnekkaasti sionistien nationalismin. Heidän kantaansa vahvistivat poliittiset yhtäläisyydet intialaisten ja palestiinalaisten ponnisteluissa imperialismia vastaan. Jo 1930-luvulta juontanut Gandhin mielipide sionismista ja hänen vahva sitoutumisensa Palestiinan asiaan selvästi vaikuttivat myös itsenäisen Intian asenteeseen Palestiinan kysymyksessä.
Gandhin neuvo Saksan juutalaisille ja Palestiinan arabeille oli väkivallaton vastarinta. Juutalaisten ongelmia Saksassa Gandhi kommentoi: ”Olen vakuuttunut, että jos heidän keskuudestaan nousisi joku rohkea ja näkemystä omaava johtamaan heitä väkivallattomaan toimintaan, voisi heidän epätoivon talvi muuttua silmänräpäyksessä toivon kesäksi.” Hänen näkemyksensä sionismista ja neuvonsa juutalaisille väkivallattomasta toiminnasta ja itsensä uhraamisesta Saksassa nostatti reaktioita, jotka vaihtelivat vihasta epätoivoon. Kuuluisat juutalaiset pasifistit Martin Buber, Judah Magnes ja Hayim Greenberg, jotka muuten ihailivat Gandhia, olivat ”hyvin loukkaantuneita Gandhin antisionismista” ja arvostelivat häntä ”ymmärtämättömyydestä”. Martin Buber huomautti pitkässä vastineessaan Gandhin Harijan-pääkirjoitukseen: ”Hyvä Mahatma, olette hyvin huolissanne ’omistusoikeudesta’ toisen osapuolen suhteen, mutta ette lainkaan ajattele toisen osapuolen oikeutta vapaaseen maahan – heitä, jotka janoavat sitä.”
Kuten jo mainittua, ei Gandhi pitänyt sionistien himoa Palestiinaan oikeutettuna. Hän kirjoitti tammikuun 7. päivä 1939 Statesman-lehdessä vastineen: ”Väitän, että väkivallattomuus ei ole vain henkilökohtainen hyve. Se on myös yhteiskunnallinen hyve, jota tulee vaalia, kuten muitakin hyveitä. Toki yhteiskuntaa säätelee suurelta osin sen tavoite väkivallattomuuteen kansalaisten välisissä kanssakäymisissä. Haluaisin laajentaa käsitteen suurempaan mittakaavaan, kansalliseksi ja kansainväliseksi ihanteeksi.”
On myös tärkeää huomata, että Gandhin mielestä väkivallattomuus ei ollut pasifismia tai puolustusta, vaan tapa käydä sotaa. Myös tämä väkivallaton sodankäynti vaatii kuria, harjoitusta ja vihollisen vahvuuksien ja heikkouksien arviointia.
Paul Powerin mukaan Gandhin näkemykseen sionismista vaikutti neljää asiaa: ”Ensinnäkin, hän suhtautui hienotunteisesti Intian muslimeihin, sillä he olivat luonnollisesti Lähi-idän arabien puolella juutalaisten kansankotia vastaan. Toisekseen, hän vastusti kaikkia sionistien toimintatapoja, jotka olivat vastoin hänen väkivallattomuuden ihanteitaan. Kolmanneksi, hänen mielestään sionismin ajatus yhden uskonnon varaan rakennetusta valtiosta oli vastoin hänen moniarvoisia periaatteitaan nationalismista. Neljänneksi, hän ilmeisesti ei halunnut varomattomuuttaan hankaloittaa välejään Britteihin, jotka hallitsivat Palestiinan mandaattia.”
Gandhi kesti lähes kaikki sionistien yritykset puristaa hänestä ulos sionistimyönteinen kommentti. G. H. Jansen kirjoitti sionistien epäonnistuneesta painostuskampanjasta Gandhin suhteen: ”Hänen vastustuksensa (sionismia vastaan) säilyi muuttumattomana lähes 20 vuoden ajan. Hän pysyi lujana huolimatta taitavista taivuttelu- ja painostustekniikoista, joissa sionistit ovat jo kauan olleet mestareita.”
[2]
Jansen osoittaa ainakin neljä erillistä tapahtumaa, joissa sionistit ovat yrittäneet saada Gandhilta myönteisen lausunnon. Ensiksi vuonna 1937 Gandhin juutalainen ystävä Hermann Kallenbach saapui Etelä-Afrikasta Intiaan ja viipyi Gandhin luona viikkoja yrittäen vakuuttaa häntä sionismin ansioista. Myös 1930-luvulla rabbi Stephen Wisen pyynnöstä amerikkalainen pasifisti John Haynes Holmes yritti ”hankkia Gandhilta sionismimyönteisen lausunnon”. Maaliskuussa 1946 brittiläinen työväenpuolueen parlamentaarikko Sydney Silverman, joka ajoi Briteissä Intian itsenäisyyden asiaa, yritti muuttaa Gandhin mieltä. Heidän kiivaan keskustelunsa päätteeksi Gandhi totesi, että ”pitkällisen keskustelun jälkeen en vieläkään pysty muuttamaan mielipidettäni, jonka annoin teille jo keskustelun alussa”. Neljäs sionistien yritys muuttaa Gandhin mieltä tuli Louis Fischeriltä, kuuluisalta Gandhin elämänkerran kirjoittajalta, jolle Gandhin kerrotaan sanoneen, että ”Juutalaisilla on vahvat perustelut.”
Myöhemmin Gandhi selvensi asiaa yhdessä viimeisistä artikkeleistaan sionismista ja palestiinalaiskysymyksestä heinäkuun 14. päivä 1946: ”Sanoin jotain sen suuntaista keskustelussani hra Louis Fischerin kanssa aiheesta. Mielestäni maailma on kohdellut juutalaisia julmasti väärin.” Gandhi palasi kuitenkin alkuperäiseen näkemykseensä todeten: ”Mutta mielestäni he (juutalaiset) ovat tehneet hirvittävän virheen vallatessaan Palestiinaa Amerikan ja Britannian avulla ja käyttäen nyt apuna selvää terrorismia… Miksi heidän pitää turvautua amerikkalaisten rahoihin ja brittien aseisiin tunkeutuessaan maahan, johon eivät ole tervetulleita? Miksi heidän pitää turvautua terrorismiin mahdollistaakseen Palestiinaan tunkeutumisen voimakeinoin?”
Vaikuttava määrä juutalaisia oli sitä mieltä, että vain voimankäyttö voisi varmistaa juutalaisten kansankodin perustamisen Palestiinaan. He omaksuivat terrorismin keinoksi saavuttaa kansallinen päämääränsä. Palestiinalaisten alistaminen sionistisen terrorin avulla oli käytäntö, jonka Gandhi teilasi hyvin määrätietoisesti.
Vain pari kuukautta ennen salamurhaansa Gandhi vastasi Reutersin Don Campbellin esittämään kysymykseen ”Mikä on ratkaisu Palestiinan ongelmaan?” seuraavasti:”Siitä on tullut ongelma, joka vaikuttaa lähes ratkaisemattomalta. Jos olisin juutalainen, sanoisin heille: ’Älkää olko niin tyhmiä, että turvaudutte terrorismiin…’ Juutalaisten pitäisi tavata arabit ja ystävystyä heidän kanssaan, eikä turvautua brittien ja amerikkalaisten apuun, ainoastaan Jehovan apuun.”
Alkuperäinen artikkeli julkaistu Radical Press –sivuilla. [3]