"Tietääksesi kuka hallitsee, selvitä, ketä et saa arvostella."

Voltaire

Kuoliko kuusi miljoonaa juutalaista sittenkään, osa 4

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,83
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Magneettimedia suomentaa holokaustirevisionismin klassikkoteoksen Did 6 Million Really Die? yleisön pyynnöstä. Holokaustirevisionismi on tänään ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä eliitti pyrkii oikeuttamaan ”holokaustilla” muun muassa avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikan, itsenäisyytemme tuhoavan EU-liittovaltioprojektin sekä alati tiukentuvat ajatusrikoslait! Lue myös artikkelisarjan osat 1, 2 ja 3!

Siirtykäämme seuraavaksi Nürnbergin näytösoikeudenkäyntiin, jossa tarinalle ”kuudesta miljoonasta murhatusta juutalaisesta” annettiin juridiset raamit. ”Oikeutta” käytiin aikavälillä 1945–49. Kyse on maailmanhistorian törkeimmästä oikeusmurhasta, jossa politiikka asetettiin totuuden edelle.

Brittiläinen sotamarsalkka Bernard Montgomery on todennut osuvasti, että Nürnbergissä sodan häviäminen käytännössä määriteltiin ”sotarikokseksi”. Suosittelen lukijoita lämpimästi tutustumaan ansiokkaan englantilaislakimiehen, F. J. P. Vealen teokseen Advance to Barbarism (1953), jossa hän kuvaa Nürnbergin farssia erittäin tarkkanäköisesti.

Nürnbergin järjestäjät perustivat saksalaisvastaiset syytöksensä erittäin karkeisiin tilastovirheisiin. Syytepuheessaan 20.11.1945 Sidney Alderman julisti, että saksalaisten miehittämillä eurooppalaisalueilla oli asunut 9 600 000 juutalaista. Kuten olemme aiemmin osoittaneet, ei luku pidä lainkaan paikkaansa.

Nürnbergin syytteiden oletukset juutalaisten lukumäärästä perustuivat kahdelle valheelle:

a) Syytteissä ei otettu huomioon lainkaan juutalaisten maastamuuttoa aikavälillä 1933–1945.

b) ”Saksalaisten miehittämiksi alueiksi” luettiin muun muassa koko (!) Venäjä, vaikka yli kaksi miljoonaa venäjänjuutalaista asui alueilla, joita Saksa ei missään vaiheessa miehittänyt.

Myös Adolf Eichmannin oikeudenkäynnissä Jerusalemissa käytettiin samaa virheellistä laskutekniikkaa, mutta nyt juutalaisten määrä oli paisunut jo 9,8 miljoonaan! Jerusalemissa väestötilastovalheet esitti professori Shalom Baron.

Myyttinen luku ”6 miljoonaa” otettiin Nürnbergin istuntojen perustaksi. Noihin aikoihn kansainvälinen lehdistö pallotteli vielä erilaisilla arvauksilla, jopa 10 miljoonalla. Lopulta 6 miljoonaa kuitenkin vakiintui kansainvälisesti viralliseksi luvuksi.

On hyvä panna merkille, että vaikka ”6 miljoonaa” sai kansainvälisen hyväksynnän 1945 alkaneiden Nürnberg-oikeudenkäyntien myötä, vuoden 1961 Eichmann-oikeudenkäynnissä Israelissa lukua ei kuitenkaan mainittu. Jerusalemin tuomioistuin varoi tarkasti puhumasta ”kuudesta miljoonasta”; sen sijaan Gideon Haussnerin laatimassa syytteessä puhuttiin ”joidenkin miljoonien” juutalaisten joukkotuhonnasta.

nurnberg

Vakiintuneet oikeudenkäyntiperiaatteet hylättiin Nürnbergissä

Ikävä kyllä, monet luulevat, että Nürnbergissä esitettiin ”todisteita”, jotka ”osoittivat”, että saksalaiset todellakin murhasivat 6 miljoonaa juutalaista. Todellisuudessa kaikki tarkuutta ja konkreettista näyttöä painottaneet vakiintuneet länsimaiset oikeudenkäyntiperiaatteet heivattiin ulos salista.

Syyttäjät ja tuomarit olivat Nürnbergissä samalla puolella, joten järjestäjät eivät vaivautuneet luomaan edes illuusiota puolueettomasta oikeudenkäynnistä. Vastaajien ”syyllisyys” oli päätetty jo etukäteen.

(Mikä härskeintä, tuomarit olivat itse karaistuneita sotarikollisia. Paikalla olivat esimerkiksi venäläiset, jotka syyllistyivät muun muassa 15 000 puolalaisvirkamiehen joukkotuhontaan. Saksalaiset löysivät puolalaisten jäänteet Katynin metsästä. Nürnbergissä Neuvostoliittoa edustanut syyttäjä yritti vierittää vastuun Katynin verilöylystä saksalaisten harteille!)

Nürnbergissä rakennettiin taannehtiva lainsäädäntö, jonka nojalla ihmisiä tuomittiin ”rikoksista”, joista tuli ”rikoksia” vasta niiden suorittamisen jälkeen. Yksi länsimaisen oikeuskäsityksen peruspilareita on kuitenkin se, ettei ihmistä voida tuomita myöhemmin voimaan tulleiden lakien rikkomisesta. Ei rikosta ilman lakia – nulla poena sine lege.

Jo ”ei rikosta ilman lakia” –periaatteen hylkääminen todistaa, ettei Nürnberg ollut ”oikeudenkäynti” vaan poliittinen teatteri. Myös vuosisatojen aikana Euroopassa kehitetyt todistusaineistoa koskevat säännöt päätettiin hylätä. Todistusaineistoon liittyvät säännöt ovat yleensä erittäin tiukat, jotta vääriltä tuomioilta vältyttäisiin.

Nürnbergissä kuitenkin julistettiin, että vanhoista säännöistä täytyy luopua istunnon ajaksi. Sotarikostuomioistuimen perustamiskirjan artiklassa 19 todetaan: ”Tuomioistuin ei tarvitse teknisiä todisteita tuomioidensa perusteiksi.” Artiklassa 21 puolestaan sanotaan: ”Tuomioistuin ei tarvitse todisteita asioista, jotka ovat yleisesti tiedossa langettaakseen näiden perusteella tuomioita.”

Tuomarit saivat poikkeussääntöjen mukaan hyväksyä minkä tahansa ”todisteen”, jolla ”saattaisi olla heidän mielestään jotain arvoa”. Toisin sanoen ”todisteeksi” kelpasi mikä tahansa asia, jota voitiin käyttää syyllisiksi jo etukäteen julistettuja saksalaisia vastaan. Niinpä syyttäjät vetosivat jatkuvasti kuulopuheisiin sekä papereihin, joiden alkuperää ei voitu varmistaa.

Tämä on tärkeä ymmärtää, koska myyttiä ”6 miljoonasta” ei olisi voitu sementoida Nürnbergissä ilman vakiintuneiden todistusaineistoon liittyvien sääntöjen purkamista. Holokaustivalhe perustuu väärennöksille, kuten tuomioistuimessa esitellyille ”kirjallisille valaehtoisille todistuksille”.

Vaikka vain 240 ihmistä kutsuttiin oikeudenkäyntien aikana todistamaan yleisön eteen, tuomioistuin hyväksyi yhteensä 300 000 ”kirjallista valaehtoista todistusta” syytteiden tueksi. Tällöin todistuksia ei esitetty suullisesti, mikä madalsi huomattavasti valehtelun kynnystä. Näissä olosuhteissa kuka tahansa juutalainen maastamuuttaja tai entinen vanki saattoi antaa niin mielikuvituksellisia ”todistuksia” kuin sielu sieti.

nurnberg2

Motiivina kosto

Uskomattominta kuitenkin oli, ettei puolustuksen asianajajilla ollut oikeutta ristikuulustella syyttäjien nimeämiä todistajia! Miksi Nürnbergin järjestäjät pelkäsivät ristikuulusteluja?

Hieman samanlainen farssi nähtiin Eichmann-oikeudenkäynnissä, jossa kuulutettiin, että Eichmannin puolustusasianajaja voitaisiin poistaa paikalta milloin tahansa, ”mikäli syntyisi kestämätön tilanne”. ”Kestämättömällä tilanteella” mitä ilmeisimmin tarkoitettiin tilannetta, jossa lakimies olisi esittänyt Eichmannin syyttömyyttä tukevia todisteita.

Sotarikostuomioistuimen johtoon kuulunut tuomari Wenersturm paljasti lopulta, millaisesta oikeusmurhasta oli kyse. Nürnbergin toimintakulttuuri ällötti häntä niin paljon, että hän irtisanoutui tehtävästään ja lensi takaisiin kotiinsa Yhdysvaltoihin. Wenersturm antoi Chicago Tribune –lehdelle haastattelun, jossa hän listasi rikokset, joihin tuomioistuin syyllistyi (Mark Lautern, Das Letzte Wort über Nürnberg, s. 56).

Wenersturm oli ärtynyt muun muassa seuraavista seikoista:

  • Yleisen syyttäjän virasto ei edes yrittänyt luoda Nürnbergiin tasapuolisia ja oikeudenmukaisia käytäntöjä. Sen sijaan virastoa motivoi henkilökohtainen kunnianhimo ja kosto.
  • Syyttäjä teki kaikkensa estääkseen puolustusta pääsemästä käsiksi oleelliseen tietoon ja esittämästä todisteita.
  • Kenraali Taylorin johtama syyttäjä teki kaikkensa kumotakseen oikeuden yksimielisen päätöksen, jonka mukaan Yhdysvaltojen hallituksen täytyisi toimittaa Nürnbergiin kaikki saatavilla oleva todistusaineisto.
  • 90 prosenttia tuomioistuimen henkilöstöstä oli ihmisiä, joilla oli voimakas henkilökohtainen side oikeudenkäynnin teemoihin. Toisin sanoen he eivät olleet objektiivisia. He asettuivat syyttäjän puolelle joko poliittisista tai rodullisista syistä.
  • Syyttäjä täytti tuomioistuimen johtavat virat taitavasti ”amerikkalaisilla”, jotka olivat saaneet kansalaisuutensa vain hetki sitten [siis juutalaisilla. Suom. huom.]. Toiminnallaan uudet ”amerikkalaiset” loivat ilmapiirin, joka oli äärimmäisen vihamielinen syytettyjä kohtaan.
  • Nürnbergin todellinen tavoite oli osoittaa saksalaisille heidän Führerinsä rikokset [sic], ja tämä sanottiin suoraan myös julkisuudessa.

Neljäs argumentti, jonka mukaan 90 prosenttia henkilöstöstä oli täysin puolueellista väkeä, on esitetty myös muissa yhteyksissä. Esimerkiksi amerikkalaisasianajaja Earl Carrol totesi, että 60 prosenttia syyttäjänviraston väestä oli juutalaisia, jotka olivat muuttaneet pois Saksasta Hitlerin säädettyä rotulait. Carrolin mukaan edes 10 prosenttia Nürnbergin ”amerikkalaisista” virkamiehistä ei ollut synnynnäisiä amerikkalaisia.

Taylorin alapuolella hierarkiassa oli syyttäjänviraston johtaja nimeltä Robert M. Kempner – juutalainen maahanmuuttaja Saksasta. Kempnerin avustaja oli juutalainen Morris Amchan. Oikeudenkäyntejä seurannut Mark Lautern kirjoittaa kirjassaan Das Letzte Wort über Nürnberg sivulla 68:

”He kaikki ovat nyt saapuneet: Solomonit, Schlossbergerit ja Rabinovitchit, koko syyttäjän henkilökunta.”

Nürnbergissä hylättiin siis ikiaikainen oikeusperiaate, jonka mukaan asianosaisten ei tule itse antaa tuomioita. Myös suurin osa todistajista oli juutalaisia. Istuntoja seuranneen professori Maurice Bardèchen mukaan todistajien ainut tehtävä oli hillitä itseään hieman, jotta nämä eivät vaikuttaisi liian vihamielisiltä yleisön silmissä. Tasapuolisuuden kulissia oli pidettävä yllä tuomioihin asti (Nuremberg ou la Terre Promise, Pariisi, 1948, s. 149).

Adolf Eichmann.

Adolf Eichmann.

”Tunnustuksia” kidutuksen avulla

Pahempaa oli kuitenkin luvassa. Nürnbergin henkilökunnalla oli oma sadistinen strategiansa saada syytetyt antamaan syyttäjälle hyödyllisiä lausuntoja ja ”tunnustuksia”. Erityisen kovaan käsittelyyn joutuivat SS-miehet, joita pidettiin oleellisina holokaustisyytteen osalta.

Amerikkalaissenaattori Joseph McCarthy antoi American Pressille 20.5.1949 lausunnon tuodakseen saksalaisiin kohdistetun kidutuksen kansalaisten tietoisuuteen.

McCarthyn mukaan Schwäbisch Hallin vankilassa SS Leibstandarte Adolf Hitlerin upseereja ruoskittiin, kunnes nämä olivat yltä päältä veressä. Heidät iskettiin makaamaan lattialle, minkä jälkeen heidän sukuelimiään tallottiin.

Esimerkiksi pahamaineisten Malmedy-oikeudenkäyntien yhteydessä vangittuja sotilaita nostettiin ilmaan, minkä jälkeen näitä hakattiin kunnes nämä suostuivat allekirjoittamaan ennalta sanellun ”tunnustuksen”. Esimerkiksi Leibstandarte määriteltiin ”rikollisjärjestöksi”, kun kenraalit Sepp Dietrich ja Joachim Peiper olivat ”tunnustaneet” vastaavan kidutuksen päätteeksi.

Keskitysleiriverkoston taloudesta vastanneen SS-kenraali Oswald Pohlin kasvoihin hierottiin ulosteita, minkä jälkeen häntä piestiin ”tunnustukseen” asti. Senaattori McCarthy totesikin lehdistölle:

”Olen kuullut puhuttavan sekä lukenut asiakirjoja, jotka todistavat, että syytettyjä hakattiin, kaltoinkohdeltiin ja fyysisesti kidutettiin äärimmäisen sairailla tavoilla. Heitä piinattiin valeoikeudenkäynneillä ja -teloituksilla. Heitä uhattiin, että heidän perheensä jäisivät ilman ruokaa.

Syyttäjälaitos antoi tukensa tälle kaikelle luodakseen psykologisen ilmapiirin, jossa vastaajat antaisivat varmasti kaikki vaaditut ’tunnustukset’.

Mikäli Yhdysvallat ei rankaise Nürnbergin amerikkalaisrikollisia, koko muu maailma pystyy syystäkin kritisoimaan meitä ankarasti sekä kyseenalaistamaan ikuisesti motiivimme ja moraalisen selkärankamme.”

Samoja pelottelukeinoja toistettiin myös Frankfurt am Mainin ja Dachaun oikeudenkäynneissä. Lukemattomia saksalaisia tuomittiin sotarikoksista kidutuksella saatujen ”tunnustusten” nojalla.

Valtavirtahistorioitsijat uskovat kidutuksella saatuihin ”tunnustuksiin”

Dachaun oikeudenkäynnin kyseenalaisia metodeja tutkineen Simpson-armeijakomission jäsen, amerikkalaistuomari Edward L. van Roden kertoi kidutuksesta lisää Washington Daily Newsissa 9.1.1949.

Myös brittilehti Sunday Pictorial julkaisi 23.1.1949 van Rodenin lausunnon, jossa kidutusta kuvailtiin seuraavin sanoin:

”Toisinaan kuulustelijat naamioituivat papeiksi ja vaativat tunnustusta synninpäästöä varten. Palavia tulitikkuja tungettiin vankien kynsien alle. Saksalaisten hampaat lyötiin irti ja leuat murskattiin. Heidän ei sallittu olla tekemisissä kenenkään kanssa ja heidän annettiin lähes nääntyä.”

”Oikeudessa käytetyt ’tunnustukset’ kiristettiin miehiltä, joita oli pidetty eristysselleissä kolme, neljä tai jopa viisi kuukautta putkeen.”

”Tutkijat panivat mustan hupun vangin pään ympärille ja löivät tämän jälkeen naamaan nyrkkiraudalla. Sitten vankia potkittiin ja hakattiin kumipampulla. Tutkimme 139 vankia, joista 137:n kivekset oli potkittu niin perusteellisesti, ettei niitä voitu enää parantaa. Tämä oli yleinen toimintamalli amerikkalaiskuulustelijoiden keskuudessa.”

”Amerikkalaisia” kuulustelijoita, niinpä niin. Samat ”amerikkalaiset” toimivat myöhemmin oikeudenkäynnissä myös syyttäjinä. He olivat everstiluutnantti Burton F. Ellis (sotarikoskomitean johtaja) sekä hänen avustajansa kapteeni Raphael Shumacker, luutnantti Robert E. Byrne, luutnantti William R. Perl, Morris Ellowitz, Harry Thon ja herra Kirschbaum. Oikeuden lakineuvojana työskenteli eversti A. H. Rosenfeld.

Suurin osa lukijoista ymmärsi kupletin juonen jo nimilistaa lukiessaan. Lähes kaikki listan miehistä olivat – tuomari Wenersturmin sanoin – ”poliittisista tai rodullisista syistä” äärimmäisen puolueellista väkeä. Toisin sanoen he olivat juutalaisia. Oli kaikkien oikeusvaltioperiaatteiden vastaista päästää heidät kuulustelemaan ja syyttämään saksalaisia sotavankeja.

Vaikka ”tunnustukset juutalaisten joukkotuhonnasta” saatiin epäinhimillisen väkivallan ja uhkailun avulla, Nürnbergin tuomioita pidetään itsessään ”objektiivisena todisteena” siitä, että 6 miljoonaa juutalaista todellakin murhattiin. Esimerkiksi Reitlinger viittaa aivan vakavissaan Nürnbergin tuomioihin. Valtaosa ihmisistä luulee edelleen, että Nürnbergissä järjestettiin tyypillinen puolueeton ja reilu länsimainen oikeudenkäynti.

Kun pääsyyttäjältä, kenraali Taylorilta kysyttiin, mistä hän oli saanut luvun ”6 miljoonaa”, hän sanoi luvun perustuvan SS-kenraali Otto Ohlendorfin tunnustukseen. Myös Ohlendorfia kidutettiin, ja tutkimme myöhemmin hänen tapaustaan tarkemmin.

Tuomari van Roden puki British Sunday Pictorialissa mainiosti sanoiksi sen, miksi ”tunnustuksilla” ei ollut mitään todellista arvoa: ”Vahvat miehet iskettiin ihmisraunioiksi, kunnes nämä olivat valmiita allekirjoittamaan syyttäjän jokaisen väitteen.”

Otto Ohlendorf.

Otto Ohlendorf.

Wislicenyn lausunto

On aika tutkia tarkemmin yksittäisiä Nürnbergin asiakirjoja. ”6 miljoonan” myytin kannalta tärkein dokumentti on SS-kapteeni Dieter Wislicenyn pöytäkirja. Sitä lainataan usein ja sillä on erittäin suuri rooli esimerkiksi Poliakovin ja Wulfin Das Dritte Reich und die Juden: Dokumente und Aufsätze –teoksessa.

Wisliceny työskenteli muun muassa Adolf Eichmannin virastossa avustajana sekä Gestapo-johtajana Slovakiassa.

Wislicenyn kohtelu oli vielä edellä mainittujakin esimerkkejä karmeampaa, sillä hän joutui tšekkiläisten kommunistien kynsiin. Häntä ”kuulusteltiin” Neuvostoliiton hallinnoimassa Bratislavan vankilassa marraskuussa 1946. Kidutuksen vuoksi kapteeni koki hermoromahduksen ja sai tunteja kestäviä itkukohtauksia ennen teloitusta.

Wislicenyn ”kuulustelun” olosuhteet vievät hänen ”tunnustukseltaan” tietysti kaiken uskottavuuden. Poliakov sivuttaa tämän kuitenkin kokonaan ja tyytyy kirjoittamaan: ”Vankeutensa aikana hän kirjoitti useita hyvin mielenkiintoisia muistioita” (Harvest of Hate, s. 3).

”Muistioissa” oli sekaisin faktaa ja fiktiota. Totta oli se, että Heinrich Himmler kannatti intohimoisesti juutalaisten maastamuuttoa ja se, että juutalaisten väestönsiirto pois Euroopasta jatkui koko sodan ajan. Valtaosa tekstistä koostuu kuitenkin tyypillisistä Neuvostoliiton vankiloissa ja näytösoikeudenkäynneissä pakotetuista ”tunnustuksista”.

Wislicenyä pakotettiin allekirjoittamaan ”tunnustuksia” juutalaisten joukkotuhonnasta, minkä lisäksi kuulustelijat yrittivät ulottaa syyllisyyden koskemaan mahdollisimman useaa SS-upseeria. Muistiot sisältävät myös räikeitä asiavirheitä, kuten väitteen, jonka mukaan Puolan sodan myötä 3 miljoonaa juutalaista joutui Saksan vaikutuspiiriin. Kumosimme väitteen jo aiemmin pamfletissa.

saksapoliisi

Einsatzgruppen-tapaus

Wislicenyn lausunnoissa käsitellään muun muassa Einsatzgruppen eli Saksan toimintaryhmien roolia sodassa Venäjää vastaan. Toimintaryhmiä on käsiteltävä omana kokonaisuutenaan, sillä Nürnbergissä niistä luotu myytti on kuin ”holokausti” pienoiskoossa.

Harvasta asiasta on valehdeltu yhtä paljon kuin toimintaryhmistä. Einsatzgruppen oli neljä erikoisyksikköä, jotka Gestapo sekä SS:n turvallisuuspalvelu SD kokosivat murskaamaan partisaanit ja kommunistikomissaarit sodassa Venäjää vastaan. Jo 1939 puna-armeijaan kuului 34 000 poliittista komissaaria. Ei ihme, että Einsatzgruppen sai erityishuomion neuvostosyyttäjä Rudenkolta Nürnbergissä.

1947 luetun syytteen mukaan neljä toimintaryhmää murhasivat yhteensä ainakin miljoona juutalaista Venäjällä puhtaasti näiden juutalaisen syntyperän vuoksi. Myöhemmin tarinaa kehitettiin vielä väittämällä, että toimintaryhmien murhakampanja muodosti ”holokaustin ensimmäisen osan”. ”Toinen osa” oli puolestaan juutalaisten kuljettaminen Puolan ”tuhoamisleireille”.

Reitlinger myöntää, että alkuperäinen käsite ”lopullinen ratkaisu” tarkoitti väestönsiirtoa eikä sillä ollut mitään tekemistä juutalaisten murhaamisen kanssa. Hän kuitenkin valehtelee kirjoittaessaan, että juutalaisten ”joukkotuhonta” alkoi, kun Saksa hyökkäsi Venäjää vastaan 1941. Hän väittää, että Hitlerin heinäkuussa 1941 antama käsky kaikkien komissaarien likvidoinnista sisälsi myös salaisen suullisen Einsatzgruppenille annetun käskyn murhata kaikki Neuvostoliiton juutalaiset (Die Endlösung, s. 91).

Mikäli väite perustuu ylipäätään mihinkään asiakirjoihin, niin kyseessä lienevät kommunistien kiduttaman Wislicenyn ”tunnustukset”, joiden mukaan partisaaneja vastaan taistelleet toimintaryhmät saivat pian käskyn ”murhata yleisesti” Venäjän juutalaisia. Kuten aina vastaavissa tapauksissa, kyseessä oli Führerin salainen suullinen käsky, josta ei ole jäänyt merkintöjä minnekään. Toisin sanoen, pelkkää tyhjää spekulaatiota.

Historioitsijat ovat saaneet käsiinsä Hitlerin antaman ja sotamarsalkka Keitelin allekirjoittaman käskyn maaliskuulta 1941. Asiakirja osoittaa selvästi, mikä toimintaryhmien todellinen rooli oli.

Käskyn mukaan Reichsführer-SS:n (Heinrich Himmler) vastuulle annetaan ”poliittisen hallinnon tehtävät, jotka liittyvät taisteluun kahden vastakkaisen poliittisen järjestelmän välillä” (Manvell & Frankl, Dr. Goebbels, s. 115). Tällä viitataan selvästi kommunismiin, erityisesti komissaareihin, joiden tehtävä oli kommunistiaatteen vaaliminen sotatantereella.

Kommunistipartisaaneja.

Kommunistipartisaaneja.

Ohlendorf-oikeudenkäynti

Paljastavin Einsatzgruppen-oikeudenkäynti Nürnbergissä oli SS-kenraali Otto Ohlendorfin istunto. Ohlendorf oli SD-tiedustelupalvelun johtaja ja hänen vastuullaan oli Einsatzgruppe D Ukrainassa. Toimintaryhmä oli liitetty sotamarsalkka von Mansteinin 11. armeijaan.

Sodan lopulla hän siirtyi ulkomaankauppa-asiantuntijaksi valtiovarainministeriöön. Myös Ohlendorf joutui kidutuksen uhriksi. Valaehtoisessa todistuksessaan 5.11.1945 hänet pakotettiin ”tunnustamaan”, että hän oli määrännyt 90 000 juutalaisen murhan.

Ohlendorfia ei tuotu ”oikeuden” eteen ennen vuotta 1948 – eli kauan Nürnbergin loputtua. Hän oli useaan otteeseen tuonut esille, että hänet pakotettiin tekemään alkuperäinen ”tunnustus” kiduttamalla. Pääpuheessaan tuomioistuimelle Ohlendorf käytti tilaisuuden hyväkseen ja kritisoi Baijerin korvausviraston johtajaa, juutalaista valtakunnansyyttäjää Philip Auerbachia. Auerbach nimittäin vaati tuohon aikaan korvauksia peräti ”11 miljoonalle” juutalaiselle, joiden hän väitti kärsineen Saksan keskitysleireillä.

Ohlendorf piti valtakunnansyyttäjän vaatimusta naurettavana ja totesi, että ”juuri kukaan” Auerbachin kautta rahaa kerjänneistä juutalaisista ei ollut edes koskaan nähnyt keskitysleiriä. Ohlendorf eli onneksi tarpeeksi kauan nähdäkseen, kuinka juutalainen Auerbach lopulta tuomittiin kavalluksesta ja väärennöksestä. SS-kenraali teloitettiin 1951. (Juutalainen oli väärentänyt asiakirjoja yrittäessään saada valtiolta korvausrahoja ihmisille, joita ei ollut edes olemassa!)

Ohlendorf kertoi tuomioistuimelle, että hänen yksikkönsä täytyi itse asiassa usein estää juutalaisten massamurhia, joita antisemitistiset ukrainalaiset suunnittelivat saksalaislinjojen takana. Kenraalin mukaan toimintaryhmät eivät olleet vastuussa edes neljännesosasta tuhosta, josta niitä syytettiin.

Ohlendorf painotti, että Venäjän lietsoma laiton partisaanisodankäynti – jota vastaan Einsatzgruppen taisteli – oli tappanut paljon tehokkaammin Saksan armeijan sotilaita. Neuvostoliitto itse asiassa myönsikin tämän ja rehenteli, että rikolliset kommunistipartisaanit olivat murhanneet jopa 500 000 saksalaissotilasta.

Partisaanit murhasivat esimerkiksi Baltiassa ja Valko-Venäjällä toimineen Einsatzgruppe A:n komentajan, Franz Stahleckerin vuonna 1942. Englantilaisjuristi F. J. P. Veale on muistuttanut Einsatzgruppeniin liittyen, että itärintamalla rajanveto siviilien ja partisaanien välillä oli erityisen vaikea. Tämä johtui siitä, että asukkaat teloittivat ”pettureina” ne, jotka pysyttelivät mieluummin siviileinä kuin ryhtyivät saksalaisvastaisiksi terroristeiksi.

”On täysin selvää, että Einsatzgruppenille annettiin tehtäväksi taistella terrorilla terroria vastaan,” Veale kirjoittaa. Hän pitää outona sitä, että nykyään partisaanien terrorismia pidetään viattomana toimintana – vain siksi, että nämä kuuluivat sodan voittaneeseen osapuoleen (Advance to Barbarism, s. 233).

Ohlendorf oli samaa mieltä. Kitkerässä muutoksenhakukirjeessään – hieman ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa – hän syytti liittoutuneita tekopyhyydestä. Tuomioistuimen mukaan saksalaisten olisi nimittäin pitänyt yrittää torjua Neuvostoliiton laiton partisaanisota laillisilla konventionaalisen sodan taktiikoilla, mikä on käytännössä mahdotonta.

Auerbach.

Juutalaishuijari Auerbach.

Toimintaryhmien suorittamista teloituksista on valehdeltu

Neuvostoliiton väite siitä, että toimintaryhmät olisivat murhanneet summittain miljoona juutalaista, on sittemmin osoitettu jättiläismäiseksi valheeksi. Väitteen tueksi ei koskaan edes yritetty esittää tilastoja.

Poliakov ja Wulf siteerasivat kirjassaan Yhdysvaltojen agenttina toimineen ja Eichmannin virastoon soluttautuneen Wilhelm Höttlin lausuntoa. Kuten jo aiemmin totesimme, Höttl väitti Eichammin ”kertoneen” hänelle, että Saksa oli murhannut jo kuusi miljoonaa juutalaista – ja että näistä kaksi miljoonaa olivat Einsatzgruppenin uhreja.

Edes neuvostosyyttäjä Rudenko ei kehdannut esittää yhtä absurdeja numeroita. Myöskään Ohlendorfin tuominneet Nürnbergin amerikkalaiset eivät antaneet luvulle lainkaan painoarvoa. Englantilainen asianajaja R. T. Paget on sittemmin selvittänyt toimintaryhmien surmaamien vihollisten todellisen lukumäärän (Manstein, his Campaigns and his Trial, Lontoo, 1951). Ohlendorf oli sodassa Mansteinin alainen.

Pagetin mukaan Nürnbergin tuomioistuin paisutteli uhrien määrää yli tuhannella prosentilla, kun se hyväksyi neuvostosyyttäjän esittämät luvut. Vielä röyhkeämmin Nürnbergissä valehdeltiin kuitenkin olosuhteista, joissa Einsatzgruppenin suorittamat surmat tapahtuivat. (William Shirer on käsitellyt liittoutuneiden järkyttäviä valheita The Rise and Fall of the Third Reichin sivuilla 1140–46.)

Kuten jo aiemmin todettua, Einsatzgruppen-tapaus on kuin holokausti pienoiskoossa. Todellinen toimintaryhmien uhriluku ei ollut miljoona vaan 100 000. Vain pieni määrä näistä olisi voinut olla juutalaispartisaaneja tai kommunistipuolueen aktiiveja.

On tärkeä painottaa, että Einsatzgruppen taisteli rikollisia partisaaniterroristeja vastaan itärintamalla. Venäläiset itse kehuivat, että heidän partisaaninsa murhasivat viisinkertaisen määrän saksalaisia verrattuna Einsatzgruppenin uhrilukuun.

Kaikesta huolimatta myytti Einsatzgruppenista ja ”holokaustin ensimmäisestä vaiheesta” on jäänyt elämään. Tarkastelkaamme siis itse Manstein-oikeudenkäyntiä, joka oli tyypillinen Nürnberg-farssi.

Toimintaryhmä D oli Mansteinin alaisuudessa, vaikka se vastasikin ainoastaan Himmlerille. 62-vuotiasta invalidisotamarsalkkaa pidettiin yhtenä viime vuosisadan suurimmista saksalaiskenraaleista. Einsatzgruppen-yhteyden vuoksi Mansteinin maine kuitenkin pilattiin ja hänet raahattiin nöyryyttävään sotarikosoikeudenkäyntiin. Venäjä oli kyhännyt yhteensä 17 syytteestä peräti 15. Loput olivat Puolan kommunistihallituksen keksimiä. Paikalle kutsuttiin vain yksi todistaja, ja hänkin oli liittoutuneiden kannalta niin hyödytön, että syyttäjä veti hänet lopulta pois.

Syyttäjän näyttö perustui 800 kuulopuhedokumenttiin, jotka oikeus hyväksyi tutkimatta niiden taustoja tai todenperäisyyttä. Syyttäjä esitteli kirjallisia valaehtoisia todistuksia Ohlendorfilta ja muilta SS-johtajilta. Koska SS-miehet olivat kuitenkin yhä elossa, Mansteinin asianajaja Reginald Paget K. C. vaati, että he tulisivat saliin todistamaan suullisesti. Amerikkalaiset kuitenkin kielsivät tämän!

Pagetin mukaan amerikkalaiset kieltäytyivät, koska he pelkäsivät, että SS-miehet paljastaisivat oikeussalissa kaikille, kuinka epäinhimillisillä menetelmillä kirjalliset ”tunnustukset” oli näiltä saatu.

Lopulta kahdeksan Mansteinin syytteistä kaatui – myös molemmat puolalaisten valheista, jotka olivat Pagetin mukaan ”niin karkeaa huuhaata, että on mysteeri, miksi ne ylipäätään nostettiin”.

Manstein Hitlerin kanssa pöydän ääressä.

Manstein Hitlerin kanssa pöydän ääressä.

Oswald Pohlin oikeudenkäynti

Einsatzgruppen-tapaus on tärkeä siksi, että se osoittaa tiivistetysti, kuinka ”6 miljoonan juutalaisen holokausti” väärennettiin Nürnbergissä.

Oswald Pohlin oikeudenkäynti 1948 on tärkeä, koska siinä käsiteltiin keskitysleiriverkoston korkeimman hallinnon toimia. Pohl oli vastuussa Saksan merivoimien maksujärjestelmästä vuoteen 1934 asti, kun Himmler pyysi häntä siirtymään SS-organisaatioon. Pohl työskenteli SS:n talousviraston johdossa 11 vuoden ajan. Vuodesta 1941 lähtien järjestö keskittyi erityisesti keskitysleiriverkoston teolliseen tuottavuuteen.

Tekopyhyyden huippu saavutettiin kuitenkin hetkellä, kun syyttäjä totesi Pohlille: ”Mikäli Saksa olisi vain tyytynyt häätämään juutalaiset maasta, kumonnut näiden kansalaisuuden, irtisanonut nämä julkisista viroista tai säätänyt muita vastaavia lakeja, ei yksikään valtio olisi valittanut asiasta.”

Todellisuudessa Saksa joutui välittömästi ankaran kansainvälisen arvostelun kohteeksi, kun se teki nimenomaan syyttäjän kuvaamat toimenpiteet. Juuri nämä olivat tärkeimpiä syitä sille, että ”demokratiat” julistivat sodan Saksaa vastaan.

Oswald Pohl oli erittäin herkkä ja älykäs persoona, josta oli kuitenkin jäljellä enää riekaleet oikeudenkäynnin alkaessa. Kuten senaattori McCarthy osoitti, Pohl oli allekirjoittanut muutamia vaarallisia ”tunnustusasiakirjoja” sen jälkeen, kun häntä oli kidutettu julmasti. Hänet esimerkiksi pakotettiin valehtelemaan, että hän olisi nähnyt Auschwitzissa ”kaasukammion” kesällä 1944.

Syyttäjä palasi kaasukammioväitteeseen yhä uudelleen, mutta oikeuden edessä Pohl menestyksekkäästi kiisti nähneensä kammiota. Syyttäjä yritti maalata Pohlista kuvaa ihmishirviönä, mikä oli ankarassa ristiriidassa sen kanssa, millaisena Pohl oli yleisesti tunnettu.

Esimerkiksi Pohlin vaimon tuntenut mutta kansallissosialismia vastustanut Heinrich Höpker oli syyttäjän kanssa täysin eri mieltä. Ideologisista ristiriidoista huolimatta Höpker ja Pohl olivat usein tekemisissä toistensa kanssa 1942–45. Höpkerin mukaan Pohl oli rauhallinen ja hyväkäytöksinen ihminen.

Vieraillessaan Pohlin luona 1944 Höpker tapasi keskitysleirivankeja, jotka oli määrätty työskentelemään paikallisessa projektissa leirialueen ulkopuolella. Höpker totesi, että vangit työskentelivät rennossa ja ystävällisessä ilmapiirissä eivätkä vartijat painostaneet heitä lainkaan.

Heinrich Himmler.

Heinrich Himmler.

Viattomien mustamaalaamista

Höpkerin mukaan Pohl ei suhtautunut lainkaan kiihkeästi juutalaisiin. Häntä ei esimerkiksi haitannut, että hänen vaimonsa juutalainen ystävä Annemarie Jacques vieraili heidän kotonaan.

Vuoden 1945 alussa Höpker oli jo täysin vakuuttunut siitä, että keskitysleirien johtajalla oli puhdas omatunto ja että tämä kunnioitti inhimillisyyden periaatteita. Höpker kauhistui, kun myöhemmin vuonna 1945 hän kuuli Pohlia ja tämän kollegoita vastaan esitetyistä syytteistä.

Rouva Pohl kertoi, että hänen aviomiehensä säilytti rauhallisuutensa vastoinkäymisistä huolimatta aina maaliskuuhun 1945 asti. Tuolloin hän vieraili Bergen-Belsenin keskitysleirillä, jossa pilkkukuume-epidemia oli pahimmillaan. Aiemmin leiri oli tunnettu siisteydestä ja järjestyksestä, mutta sodan loppumetreillä kaaos oli vallannut paikan. Pohl järkyttyi siitä, ettei hän kyennyt parantamaan leirin karmeita olosuhteita, minkä vuoksi hän ei vaimonsa mukaan palannut enää koskaan entiselleen.

Nürnbergissä puolustuksen riveissä työskennellyt kunnioitettu asianajaja Alfred Seidl kävi intohimoiseen taistoon Pohlin vapauttamiseksi. Syytetty ja avustaja olivat olleet vuosien ajan ystävyksiä. Seidl oli täysin varma Pohlin syyttömyydestä sekä siitä, että väitteet ”juutalaisten kansanmurhasta” olivat sotapropagandaa. Kun liittoutuneet antoivat Pohlille tuomion, ei oikeusmurha muuttanut Seidl’n mielipidettä lainkaan. Asianajajan mukaan syyttäjä ei ollut esittänyt yhtään konkreettista todistetta Pohlia vastaan.

Erityisen vakuuttavan puolustuspuheen Pohlille piti valaehtoisessa todistuksessaan 8.8.1947 SS-everstiluutnantti Kurt Schmidt-Klevenow, joka oli SS:n talousviraston lainoppinut. Valaehtoinen todistus jätettiin kuitenkin tarkoituksella pois Trials of the War Criminals before the Nuremberg Military Tribunals 1946-1949 –teoksesta. Schmidt-Klevenow osoitti, että Pohl oli antanut täyden tukensa valtakunnan rikospoliisin tuomari Konrad Morgenille, jonka tehtävä oli tutkia keskitysleirien väärinkäytöksiä.

Tulemme myöhemmin palaamaan uudelleen Pohlin pariin, sillä hän kannatti keskitysleirikomentaja Karl Kochin teloitusta, kun SS-tuomioistuin syytti tätä rikoksista. Schmidt-Klevenow kertoi, että Pohlilla oli tärkeä rooli, kun keskityrleirejä jaettiin eri poliisijohtajien hallintoalueiksi. Pohl turvasi kovan kurin leiriviranomaisten keskuudessa.

Toisin sanoen Pohlin oikeudenkäynti oli jälleen esimerkki siitä, kuinka liittoutuneet pyrkivät yksinkertaisesti mustamaalaamaan viattomia ihmisiä ylläpitääkseen ”6 miljoonan” legendaa.

Karl Koch oikealla.

Karl Koch oikealla.

Väärennettyjä todisteita ja perättömiä ”todistuksia”

Holokaustimyyttiä rakennettaessa Nürnbergin ”todistusaineistoa” väärennettiin niin kepin kuin porkkanankin avulla. Edellä käsittelimme sitä, kuinka todistajia kidutettiin, jotta nämä valehtelisivat. Monia todistajia kuitenkin myös houkuteltiin valehtelemaan lupaamalla, että tuomioistuin palkitsisi heidät, mikäli he avustaisivat syyttäjää.

Esimerkiksi SS-kenraali Erich von dem Bach-Zelewskiin käytettiin kepin sijaan porkkanaa. Kenraalia uhattiin teloituksella, koska hän oli ollut valkovenäläisen SS-prikaatin kanssa tukahduttamassa puolalaispartisaanien kapinaa Varsovassa elokuussa 1944. Kuulustelijat kannustivat häntä ”yhteistyöhön”. Bach-Zelewskin ”todistajanlausunto” oli Nürnbergin merkittävin ”todiste” tuolloin jo edesmennyttä SS-johtaja Heinrich Himmleriä vastaan (Trial of the Major War Criminals, IV, s. 29, 36).

Maaliskuussa 1941, hieman ennen hyökkäystä Venäjää vastaan, Himmler kutsui korkeimman SS-johtajiston kokoukseen Wewelsburgin linnaan. Mukana oli myös Bach-Zelewski, joka oli partisaanisodankäynnin asiantuntija. Nürnbergissä hän väitti, että Himmler oli mahtaillut johtavansa itäeurooppalaisten kansojen joukkotuhontaa. Hermann Göring kuitenkin totesi oikeudessa, että Bach-Zelewski valehteli.

Bach-Zelewski valehteli röyhkeästi myös väittäessään, että Himmlerin mukaan yksi Venäjän vastaisen sodan tavoitteista oli ”murhata 30 miljoonaa slaavia”. Himmlerin esikuntapäällikkö Wolffin mukaan SS-johtaja oli todellisuudessa sanonut, että sota tulee johtamaan Venäjällä väistämättä miljooniin kuolemiin (Manvell & Frankl, Heinrich Himmler, s. 117).

Bach-Zelewski esitti myös muita törkeitä valheita. Hän esimerkiksi väitti, että 31.8.1942 Himmler kävi henkilökohtaisesti todistamassa Einsatzgruppen suorittamaa 100 juutalaisen teloitusta Minskissä, minkä vuoksi SS-johtaja oli pyörtyä. Todellisuudessa Himmler oli kyseisenä päivänä kokouksessa rintamapäämajassaan Ukrainan Žytomyrissä (K. Vowinckel, Die Wehrmacht im Kampf 4, s. 275).

Bach-Zelewskin ”todistuksista” on kirjoitettu valtavasti kaikissa Himmler-aiheisissa teoksissa, etenkin Willi Frischauerin kirjassa Himmler: Evil Genius of the Third Reich (1953). Yllättävää kyllä, huhtikuussa 1959 Bach-Zelewski söi julkisesti sanansa länsisaksalaisen tuomioistuimen edessä. Hän myönsi, että hänen alkuperäiset lausuntonsa olivat täysin katteettomia – hän oli tehnyt ne selviytyäkseen vaikeista ajoista. Saksan tuomioistuin päätti lopulta hyväksyä Bach-Zelewskin mielenmuutoksen.

Erich von dem Bach-Zelewski.

Erich von dem Bach-Zelewski.

Puolustus kumosi Mauthausen-valheen

Vealen sanoin ”nolostuneen hiljaisuuden rautaesirippu” putosi nopeasti Bach-Zelewskin uusien lausuntojen ympärille. Lausunnoilla ei ollut mitään vaikutusta ”6 miljoonan” myyttiä propagoiviin kirjoihin, ja Bach-Zelewskin alkuperäisiä kertomuksia siteerataan yhä totena Himmler-kirjoissa!

On ironista, että totuuden Himmleristä on kertonut kansallissosialismin vastustaja, lääkäri Felix Kersten. (Koska Kersten vastusti kiivaasti Hitlerin hallintoa, hän ei ole tosin kokenut tarpeelliseksi kiistää varsinaisesti juutalaisten joukkotuhontaa.)

Kersten tunsi Himmlerin läheisesti, minkä vuoksi lääkäri ei tahtonut valehdella SS-johtajasta. Teoksessaan Muistelmat 1940–45 (Lontoo, 1956, s. 119) Kersten totesi, ettei Himmler kannattanut juutalaisten murhaamista vaan häätämistä. Kerstenin mukaan myöskään Hitler ei tahtonut kansanmurhaa.

Ikävä kyllä, osoittaakseen vastustavansa kansallissosialismia Kersten tahtoi löytää ”holokaustille” syyllisen. Hän päätti valita syntipukiksi tohtori Göbbelsin. Lääkärin mukaan Göbbels oli todellinen ”joukkotuhonnan” isä. Kerstenin väite on helppo kumota, sillä tiedämme, että Göbbels tahtoi jatkaa Madagaskar-projektia vielä senkin jälkeen, kun ulkoministeriö oli laittanut hankkeen jo jäihin.

Kuten olemme jo todenneet, Nürnbergin tuomarit hyväksyivät tuhansia ja taas tuhansia väärennettyjä ”kirjallisia valaehtoisia todistuksia” pyrkimättä edes selvittämään niiden autenttisuutta. Jopa kummallisimmat paperit läpäisivät seulan, kunhan niissä oli allekirjoitus. Hyvä esimerkki syyttäjän käyttämästä valetodistuksesta on vuoden 1947 keskitysleirioikeudenkäynnissä esiintynyt asiakirja, jota väitettiin Mauthausenin henkilökuntaan kuuluneen Alois Höllriegelin sanelemaksi.

Puolustus todisti, että asiakirja oli väärennös, joka kyhättiin Höllriegelin kidutuksen yhteydessä. Samaa paperia oli itse asiassa käytetty menestyksekkäästi jo SS-kenraali Ernst Kaltenbrunneria vastaan 1946. Dokumentissa väitettiin, että Mauthausenissa oli suoritettu ihmisten joukkokaasutus. Sen mukaan SS:n kakkosmies Kaltenbrunner oli henkilökohtaisesti osallistunut joukkomurhaan. Vuotta myöhemmin (Pohlin) keskitysleirioikeudenkäynnissä paperi oli kuitenkin menettänyt uskottavuutensa jo täysin.

Puolustus osoitti, että asiakirja oli tekaistu. Lisäksi puolustus onnistui todistamaan, että paikallispoliisi oli rekisteröinyt jokaisen Mauthausenissa tapahtuneen kuoleman. Puolustus nöyryytti syyttäjää jopa tuomalla alkuperäisen Mauthausen-rekisterin oikeuteen.

Puolustus esitteli myös useita todistajanlausuntoja Mauthausenin entisiltä vangeilta (Mauthausen oli erityisesti tavanomaisia rikollisia varten perustettu leiri), jotka myönsivät, että henkilökunta toimi inhimillisesti ja kurinalaisesti.

Mauthausen.

Mauthausen.

Liittoutuneiden uskomattomat syytteet

Mikään ei kuvaa yhtä hyvin Nürnbergin härskiä oikeusmurhaa kuin syytettyjen itsensä reaktio, kun he kuulivat, kuinka uskomattomia valheita heistä kerrottiin. Tämä tulee mainiosti esiin sodan viimeisinä vuosina saksalaisilla leireillä vierailleen SS-kenraalimajuri Heinz Fanslaun valaehtoisessa todistuksessa.

Fanslau soti Waffen SS:n riveissä eturintamalla. Hän kuitenkin kiinnostui keskitysleirien olosuhteista, joten liittoutuneet päättivät lavastaa hänestä ”holokaustin” syntipukin. Koska hänellä oli paljon yhteyksiä leireistä vastanneisiin viranomaisiin, liittoutuneet väittivät, että hänen täytyi liittyä jotenkin ”juutalaisten kansanmurhaan”. Kun huhu hänen oikeudenkäynnistään alkoi levitä, sadat Fanslaun tapaamat entiset leirivangit antoivat valaehtoisen todistuksen puolustaakseen syytöntä SS-miestä.

Kun hän luki listan laajamittaisista syytteistä, joita liittoutuneet olivat nostaneet leirihenkilökuntaa vastaan (Nürnberg-oikeudenkäynti nro 4, 6.5.1947), Fanslau oli hölmistynyt: ”Tämä ei ole mahdollista, sillä olisin kyllä ollut tietoinen [jos leireillä olisi toteutettu kansanmurhaa].” On painotettava, etteivät saksalaisjohtajat uskoneet Nürnbergissä hetkeäkään liittoutuneiden nostamiin syytteisiin.

Hermann Göring tutustui laajasti syyttäjän ja tuomioistuimen Nürnbergissä esittämiin irvokkaisiin tarinoihin, muttei ollut lainkaan vakuuttunut. Nürnbergiin raahattu Göbbelsin ministeriön johtoon aiemmin kuulunut Hans Fritzsche oli aivan yhtä epäuskoinen kuin Göring. Fritzsche ei muuttanut mieltään myöskään Ohlendorfin Einsatzgruppen-”todistuksen” eikä Hössin Auschwitz-”todistuksen” jälkeen.

Fritzschen mukaan ”juutalaisten joukkotuhonta” oli pelkkä propagandatarina (The Sword in the Scales, Lontoo, 1953, s. 145). Göring jopa totesi eräässä istunnossa, että hän kuuli ”juutalaisten joukkotuhonnasta” ensimmäistä kertaa ”juuri täällä Nürnbergissä!” (Shirer, The Rise and Fall of the Third Reich, s. 1147).

Juutalaiset kirjailijat Poliakov, Reitlinger, Manvell ja Frankl kaikki yrittävät syyttää Göringiä osallisuudesta ”holokaustissa”. Charles Bewley kuitenkin osoittaa kirjassaan Hermann Göring (Göttingen, 1956), ettei Nürnbergissä löydetty yhtään todistetta tukemaan Göringin ”syyllisyyttä”. Hans Fritzsche pohti teemaa oikeudenkäyntien ajan ja päätyi lopputulokseen, ettei Göringin ”syyllisyydestä” ollut näyttöä eikä koko asiaa oltu edes juuri tutkittu.

Syytteistä vapautettu Fritzsche oli Göbbelsin kollega ja taitava propagandisti. Hän totesi, että syyttäjä oli sitonut kaikki oikeudenkäynnin teemat ”juutalaisten joukkotuhonnan” ympärille pönkittääkseen omia poliittisia tavoitteitaan.

Myöskään Saksan entinen keskusturvallisuusviraston johtaja Kaltenbrunner – josta oli tullut yksi SS:n päävastaajista oikeudessa Himmlerin kuoleman vuoksi – ei ollut Göringiä vakuuttuneempi kansanmurhasyytteistä. Kaltenbrunner totesi Fritzschelle, että syyttäjä menestyi painostamalla todistajia ja manipuloimalla todisteita. Täysin saman asian totesivat myös tuomarit Wenersturm ja van Roden.

Göring.

Göring.

Auschwitz ja Puolan juutalaiset

Auschwitzin keskitysleiri Krakovan lähellä on ollut jo vuosikymmenten ajan ”holokaustin” tärkein symboli.

Tulemme myöhemmin osoittamaan, kuinka kaasukammiotarina siirtyi nopeasti lännestä itään. Britti- ja amerikkalaistutkijat pääsivät sodan päättyessä tutkimaan saksalaisten läntiseen Eurooppaan perustamia keskitysleirejä, kuten Dachauta ja Bergen-Belseniä. Tutkijat joutuivat kuitenkin myöntämään, ettei leireiltä löytynyt lainkaan pahamaineisia ”kaasukammioita”.

Niinpä holokaustimyytti muutti muotoaan: uuden tarinan mukaan kaikki kaasukammiot sijaitsivatkin idässä – Neuvostoliiton valtaamilla leireillä. Myös Auschwitz sijaitsi idässä. Koska itäiset leirit olivat jääneet Stalinin haltuun, kukaan ei pystynyt vahvistamaan väitteitä siitä, että niissä olisi todella käytetty ”murhakaasukammioita”.

Venäläiset eivät päästäneet leireille ketään ennen kuin noin 10 vuotta sodan päättymisestä oli kulunut! Tänä aikana Neuvostoliitto oli muokannut ja uudelleenrakentanut leirejä joiltain osin, jotta myytti ”miljoonien kansanmurhasta” vaikuttaisi edes hiukan uskottavammalta. Olisivatko venäläiset voineet todella vajota niin alas? Helposti! Pystytettiinhän Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun murhaamienkin ihmisten ”muistoksi” monumentteja, joissa näiden väitettiin olleen ”saksalaisten uhreja”.

Auschwitz oli todellisuudessa aikansa suurin ja tärkein teollista tuotantoa varten rakennettu keskitysleirikompleksi. Siellä valmistettiin useita sotaponnistuksen kannalta elintärkeitä tarvikkeita. Alueella sijaitsi esimerkiksi I. G. Farben Industrien synteettisen hiilen ja kumin tehtaat. Vangit työskentelivät tehtaissa. Auschwitzissa oli myös maatalouslaitos laboratorioineen, taimitarhoineen ja karjanjalostustiloineen. Auschwitzissa oli myös Kruppin asetehdas.

Olemme jo todenneet, että keskitysleirit olivat ennen kaikkea työleirejä. Tärkeimmillä saksalaisyhtiöillä oli niissä toimintaa, ja SS avasi jopa omia tehtaita leireille. Asiakirjat osoittavat, että leireillä vieraillessaan Himmleriä kiinnosti eniten niiden teollinen tuottavuus. Maaliskuussa 1941 Himmler matkusti Auschwitziin, jossa hän tapasi I. G. Farbenin johtoa. Hän ei ollut lainkaan kiinnostunut leirin funktiosta vankilana; sen sijaan hän määräsi, että 100 000 uutta vankia tulisi siirtää Auschwitziin työvoimaksi I. G. Farbenille.

Tämä on painava vasta-argumentti väitteille siitä, että Auschwitz olisi pyrkinyt murhaamaan vangit mahdollisimman tehokkaasti!

 

Magneettimedia tulee julkaisemaan pamfletin seuraavan osan suomennoksen piakkoin. Seuraavassa osassa paneudutaan muun muassa tarkemmin Auschwitz-myyttiin.

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

8 Kommentit

  1. jutkujen juoksupoika trump!!

    The Boxer

    Hieno Kappale brother nathanaelilta!!!!

    (7)(1)
  2. trumh on usan uutalaisten vasalli ase teollisuus tarvitsee usan uusia sotia

    (7)(0)
  3. gojimeille biisi

    (9)(1)
  4. hyvät ihmiset

    Jewish Domination Of America

    (8)(0)
  5. Totuus tarua ihmeellisempi

    Tää on vähän outo kysymys. Mulla on Pohjois – Amerikassa yks hyvä tuttu, jolla saksalaiset vanhemmat. Muuttivat sinne sodan jälkeen ja tää tuttu synty sitten siellä. Pari kolme vuotta sitten se sanoi mulle, että sen mutsi on juutalainen. Kysyin siltä et oliks se Saksassa 2MS:n aikaan ja sano et oli. Tuumasin et aika zäkää et säily hengissä. Se vastas et miten niin? Mä sanoin et siten nin miten on laajasti kerrottu. Se sano et sen mutsilla ei ollut mitään hätää, sillä Hitler ei tapattanut Saksan kansalaisia mukaan lukien juutalaiset. Sanoi, että sen mutsi on kertonut sille tarinansa monta kertaa. Tuumasin et mitens tän virallisen utisoinnin kanssa? Sanoi, että se on osittain täyttä valetta tässä asiassa. Ja mä uskon sitä äijää, sillä se on järki tyyppi eikä sillä olis mitään syytä valehdella minulle.

    (25)(0)
    • mitä on vapaus

      Euroopassa on sodan jälkeen eletty valetodellisuudessa. Siitä minkälaisista vapauksista Atlantin toisella puolilla ainakin vielä nautitaan ei ole eurooppalaisilla ihmisillä mitään käsitystä – voidaan ihan oiketetusti todetakin, että Yhdysvallat ovat ainakin vielä vapauden luvattu maa.

      (8)(1)
  6. https://mvlehti.net/2017/08/26/ylikonstaapeli-pasi-kotro-pidatti-oulun-kaupunginvaltuutetun-junes-lokan-helsingissa/

    voi vitun pellet!!!!! Raukkoja ootte jokainen! Selittäkää selittäkää aamusta iltaan!! Teitä tullaan tappamaan ja valtio on poliisi o nrotta antakaa heille samanarvoinen kohtelu!!

    (0)(1)
  7. Tämän mukaan Anne Frankin kuolemaan oli syypää viime kädessä isä:

    https://carolynyeager.net/comment/10521#comment-10521

    Olen itsekin lukenut jostain, jotta Otto Frank siirtyi Saksasta Hollantiin epämääräisten liiketoimien vuoksi Saksassa. Ilmeisesti sodan aikana oli myös jotain keinottelua?

    (1)(0)

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*