"Elämme pelossa, emme demokratiassa. Eliitti pelkää kansaa, minkä vuoksi se on säätänyt mielipidelakeja pelotellakseen kansaa. Siksi yhä harvempi uskaltaa kertoa todellisista mielipiteistään."

Ursula Haverbeck Dortmundin tuomioistuimessa 2007.

Kuoliko kuusi miljoonaa juutalaista sittenkään, osa 3

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,67
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Magneettimedia suomentaa holokaustirevisionismin klassikkoteoksen Did 6 Million Really Die? yleisön pyynnöstä. Holokaustirevisionismi on tänään ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä eliitti pyrkii oikeuttamaan ”holokaustilla” muun muassa avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikan, itsenäisyytemme tuhoavan EU-liittovaltioprojektin sekä alati tiukentuvat ajatusrikoslait! Lue myös artikkelisarjan osat 1 ja 2!

Aiemmissa osissa esitettyjen argumenttien valossa on selvää, että saksalaiset eivät olisi päässeet edes käsiksi kuuteen miljoonaan juutalaiseen – puhumattakaan näiden murhaamisesta.

Neuvostoliittoa lukuun ottamatta juutalaisia asui saksalaisten miehittämillä eurooppalaisalueilla maastamuuton jälkeen yhteensä noin kolme miljoonaa. Läheskään kaikkia heistä ei vangittu eikä siirretty leireille. Jotta ”holokausti” olisi tapahtunut edes puoliksi, olisi Saksan täytynyt murhata jokainen Euroopassa asunut juutalainen. Tiedämme kuitenkin, että Euroopassa asui toisen maailmansodan päätyttyäkin suuri määrä juutalaisia.

Philip Friedman kirjoittaa Their Brother’s Keepers –kirjan (1957) sivulla 13, että ”ainakin miljoona juutalaista selvisi hengissä keskellä natsien kiirastulta”. Jewish Joint Distribution Committeen virallinen arvio selvinneiden juutalaisten määrästä on 1 559 600. Vaikka siis uskoisimme juutalaiskomitean omiin arvioihin, ei juutalaisia olisi kuollut yli puoltatoista miljoonaa.

Neutraalina tunnetun Sveitsin sanomalehti Basler Nachrichten päätyi myös 1,5 miljoonaan kuolleeseen. Artikkelissaan ”Wie hoch ist die Zahl der jüdischen Opfer?” (”Kuinka korkea juutalaisuhrien lukumäärä oli?”, 13.6.1946) lehti osoitti, että aiemmin esittelemieni väestö- ja maastamuuttotilastojen perusteella enintään 1,5 miljoonaa juutalaista olisi voinut kuolla.

Tulemme kuitenkin myöhemmin osoittamaan, että myös 1,5 miljoonaa on rajusti yläkanttiin. Basler Nachrichten nimittäin hyväksyi kritiikittömästi Joint Distribution –juutalaiskomitean väitteen 1 559 600 ”selviytyjästä”. Hämmästyttävää kyllä, korvausrahoja vaatineiden juutalaisten ”holokaustiselviytyjien” määrä on yli kaksinkertainen! Sveitsiläisillä ei ollut tätä tietoa käytössään vielä vuonna 1946.

Mahdottomat syntyvyystilastot

Sodanjälkeiset viralliset tilastot maailmalla asuvien juutalaisten määristä ovat kiistattomia todisteita holokaustimyyttiä vastaan.

Vuoden 1938 The World Almanac –teoksen mukaan juutalaisia oli maailmassa tuohon aikaan yhteensä 16 588 259. Toisen maailmansodan jälkeen The New York Times arvioi 22.2.1948, että maailmassa oli yhteensä edelleen 15 600 000–18 700 000 juutalaista! Näiden lukujen perusteella juutalaisia kuoli siis sodan aikana todennäköisesti vain muutamia tuhansia.

Mikäli vuoden 1938 noin 16,5 miljoonasta vähennettäisiin ”kuusi miljoonaa holokaustissa kuollutta” juutalaista, jäljelle jäisi yli 10 miljoonaa juutalaista. NY Timesin esittämien lukujen mukaan juutalaisten määrä kasvoi siis jopa yli kahdeksalla miljoonalla (eli lähes tuplaantui!) noin kymmenessä vuodessa. Tämä on naurettava ajatus.

On paljon loogisempaa olettaa, että kadonneet ”kuusi miljoonaa” olivat sittenkin vain maastamuuttajia; he muuttivat eri Euroopan maihin, Neuvostoliittoon sekä Yhdysvaltoihin sodan aikana ja sen jälkeen.

Tietysti monet heistä muuttivat myös Palestiinaan. Muuttoliike vain kiihtyi sodan lopulla. Vuoden 1945 jälkeen lukemattomat juutalaisilla ”selviytyjillä” lastatut laivat seilasivat laittomasti Euroopasta suoraan Palestiinaan.

Rikollinen muuttoliike oli erittäin nolo ilmiö Britannian silloisen hallituksen kannalta. 5.11.1946 valtion tiedotusta hallinnoinut HMSO viimeisteli julkaisunsa nro 190, jonka mukaan laittomien juutalaisten maahanmuuttajien määrä oli niin suuri, että voitiin puhua jo ”lähes toisesta exoduksesta”.

juutalaismatut

Eri puolille maailmaa rantautuneet juutalaiset maahanmuuttajat olivat osa yhteensä 15–18 miljoonan ihmisen väestöä. Suurin osa heistä matkasi lopulta Yhdysvaltoihin – rikkoen samalla amerikkalaisten säätämiä maahanmuuttajakiintiöitä.

16.8.1963 Israelin presidentti David Ben Gurion totesi, että vaikka Amerikan virallisen juutalaisväestön kooksi on arvioitu 5 600 000, ”kokonaismäärä on mitä ilmeisimmin noin 9 000 000” (Deutsche Wochenzeitung, 23.11.1963). Ben Gurionin esittämää suurta lukua selittää Albert Maisalin artikkeli ”Our Newest Americans” (Reader’s Digest, tammikuu 1957), jonka mukaan ”pian toisen maailmansodan jälkeen 90 prosenttia keski- ja itäeurooppalaisille maahanmuuttajille tarkoitetuista kiintiöviisumeista peruttiin”.

New Yorkissa toiminut amerikanjuutalaisten lehti Aufbau julkaisi mielenkiintoista kuolinilmoituspalstaa, josta selvisi, kuinka lukemattomat juutalaiset muuttivat Amerikkaan saavuttuaan nimensä vähemmän huomiota herättäväksi. Ensiksi ilmoitettiin nykyinen ”amerikkalainen” nimi, jota seurasi sulkeissa vanha ”eurooppalainen” eli juutalainen nimi. Esimerkiksi 16.6.1972 Aufbau kirjoitti Arthur Kingsleyn (tohtori Königsberger Frankfurtista) kuolleen.

Ovatko nämä nimensä muuttaneet, maahanmuuttokiintiöitä väistäneet ja valtakulttuuriin soluttautuneet juutalaiset niitä, jotka ”katosivat” toisessa maailmansodassa?

Kuusi miljoonaa kuollutta: asiakirjatodisteet

Edellä esitettyjen todisteiden valossa vaikuttaa siltä, että ”6 000 000 murhatun juutalaisen” luku on vain epätarkka kompromissi, joka perustuu muutamille täysin perusteettomille arvioille. Yksikään luotettava asiakirja ei tue lukua 6 000 000. Toisinaan holokaustilobbaajat yrittävät vaikuttaa ”reiluilta” ja madaltaa lukua hieman, jotta valtavirtainen kansanmurhatarina näyttäisi hieman uskottavammalta.

Esimerkiksi Lordi Russell kirjoittaa teoksessaan Hakaristin ruoska (1954), että ”ainakin viisi miljoonaa” juutalaista kuoli saksalaisten keskitysleireillä. Russell oli tyytyväinen ”kultaiseen keskitiehen” yhtäältä kuudesta ja toisaalta neljästä miljoonasta murhatusta puhuneiden lähteiden välillä.

Russell kuitenkin myönsi, että ”todellista lukua ei tulla koskaan saamaan selville”. Jos tämä on totta, miten hän saattoi olla varma siitä, että ”ainakin viisi miljoonaa” murhattiin? Joint Distribution –juutalaiskomitea suosii lukua 5 012 000, mutta juutalainen ”asiantuntija” Gerald Reitlinger on paljon maltillisempi. Reitlingerin mukaan 4 192 000 juutalaista ”katosi” ja näistä noin kolmannes kuoli luonnollisista syistä. Reitlingerin logiikalla noin 2 796 000 ”murhattiin”.

Juutalaisten maailmankongressin Geneven 1948 lehdistötilaisuuden newyorkilaisedustaja, tohtori M. Perlzweig kuitenkin julisti: ”Kansallissosialismin ja fasismin perikadon hinta oli kova, sillä 7 miljoonaa juutalaista kuoli julman antisemitismin vuoksi.”

Media saattaa toisinaan [pamfletin kirjoittamisaikana eli 1970-luvulla. Suom. huom.] nostaa luvun jopa 8–9 miljoonaan perustelematta päätöstä lukijoille lainkaan. Kuten olemme osoittaneet, median ”arviot” murhattujen lukumäärästä ovat yksinkertaisesti tragikoomisia.

scourge

Huimaa liioittelua

Nykyisten tietojen perusteella ensimmäiset saksalaisvastaiset kansanmurhasyytökset esitti sodan aikana puolanjuutalainen Rafael Lemkin kirjassaan Axis Rule in Occupied Europe, joka julkaistiin New Yorkissa 1943. Lemkin johti myöhemmin myös YK:n kansanmurhia koskevaa yleiskokousta, jossa vaadittiin ”rotuajattelun” kieltämistä.

Kirjassaan hän väitti, että ”natsit” olivat vuoteen 1943 mennessä ehtineet murhata jo miljoonia juutalaisia – ehkä peräti kuusi miljoonaa.

Lemkinin ”arviot” ovat tietysti äärimmäisen mielenkiintoisia siksi, että hän esitti ne jo vuosia ennen sodan päättymistä. Nykyään valtavirtainen historiankirjoitus nimittäin julistaa, että järjestelmällinen kansanmurha alkoi vasta 1942. Lemkinin mukaan ”natsit” saattoivat murhata 6 000 000 ihmistä vuodessa! Tällä tahdilla kaikki maailman juutalaiset oltaisiin ehditty murhata ennen toisen maailmansodan päättymistä!

Sodan jälkeen liiottelusta tuli yhä hurjempaa. Kurt Gerstein – SS:n soluttanut kansallissosialismin vihollinen – kertoi ranskalaiskuulustelija Raymond Cartierille olevansa varma siitä, että vähintään 40 miljoonaa vankia oli kaasutettu keskitysleireillä!

Ensimmäisessä allekirjoittamassaan muistiossa 26.4.1945 hän kuitenkin supisti ”arviotaan” 25 miljoonaan. Tämäkin oli aivan liian röyhkeä ja epäuskottava valhe Ranskan tiedustelupalvelun mielestä, minkä vuoksi Gerstein pienensi lukua seuraavassa muistiossa (4.5.1945, Rottweil) lähemmäs kuutta miljoonaa, joka miellytti Nürnbergin näytösoikeudenkäynnin järjestäjiä.

Gersteinin sisko oli syntynyt vakavasti mielisairaana ja kokenut eutanasiakuoleman. Voi olla, että perinnölliset mielenterveyshäiriöt selittävät myös ”SS:n soluttaneen” veljen epävakaata käytöstä ja kummallisia lausuntoja. Kurt Gerstein oli itse asiassa saanut 1936 tuomion levitettyään laitonta materiaalia postin kautta.

Tehtyään kaksi ”tunnustusta” Gerstein hirtti itsensä Cherche Midin vankilassa Pariisissa. Gerstein väitti välittäneensä sodan aikana ”juutalaisten murhaamista” koskevaa tietoa Ruotsin hallitukselle saksalaisen paronin kautta. Jostain kummallisesta syystä raportit ”eivät päässeet perille vaan ne unohdettiin”.

Hän kertoi myös informoineensa paavin suurlähettilästä Berliinissä elokuussa 1942 ”juutalaisten joukkotuhontaohjelmasta”, mutta suurlähettiläs oli käskenyt Gersteiniä ”häipymään”.

Kurt_Gerstein

Kurt Gerstein.

Gersteinin lausuntojen mielenkiintoisinta antia ovat kertomukset jättiläismäisistä joukkoteloituksista – 12 000 murhattua päivässä Belzecissä! Toisessa muistiossa kerrotaan kuinka itse Adolf Hitler vieraili puolalaisella keskitysleirillä 6.6.1942. Outoa, koska valtavirtaisen historian mukaan vierailua ei koskaan tapahtunut.

Lopulta Gersteinin omat tarinat ovatkin painava argumentti koko holokaustimyyttiä vastaan. Berliiniläispiispa Wilhelm Dibelius kutsuikin Gersteinin muistioita ”epäluotettaviksi” (H. Rothfels, ”Augenzeugenbericht zu den Massenvergasungen”, Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte, huhtikuu 1953).

On hämmästyttävää, että Gersteiniin kohdistuneesta epäuskosta huolimatta Saksan hallitus kuitenkin päätti 1955 painattaa hänen toista muistiotaan ja jakaa sitä kouluissa lapsille (Dokumentation zur Massenvergasung, Bonn, 1955). Mikä törkeintä, julkaisussa väitettiin, että Dibelius luotti Gersteiniin erityisen paljon ja että muistio oli ”aivan varmasti paikkansa pitävä”. Tämä on surullinen esimerkki siitä, kuinka Saksassa etenkin nuorisolle pakkosyötetään täysin perusteettomia kansanmurhavalheita.

Tarina 6 000 000 murhatusta juutalaisesta sinetöitiin Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä, kun tohtori Wilhelm Höttl antoi lausuntonsa. Höttl oli työskennellyt Eichmannin avustajana, mutta todellisuudessa hän oli eriskummallinen hahmo – Amerikan tiedustelupalvelun avustaja, joka kirjoitti useita kirjoja salanimellä Walter Hagen.

Höttl avusti myös Neuvostoliiton vakoojia tehden yhteistyötä kahden wieninjuutalaisen maastamuuttajan – Pergerin ja Verberin – kanssa. Juutalaiskaksikko esitti amerikkalaisupseereja Nürnbergin ”oikeudenkäynnin” alussa.

On tärkeä huomata, että Höttlin todistajanlausunnon sanotaan toisinaan olevan ainut ”todiste” siitä, että nimenomaan 6 000 000 juutalaista murhattiin. Valaehtoisessa todistuksessaan 26.11.1945 hän väitti Eichmannin paljastaneen elokuussa 1944 Budapestissä, että yhteensä 6 000 000 juutalaista oli tuhottu. Höttl kertoi, että hän itse ei ollut asiasta aiemmin tietoinen. Kun Eichmann myöhemmin joutui ”oikeuden” eteen, hän ei tietenkään vahvistanut Höttlin väitteitä.

Höttl oli työskennellyt Yhdysvaltojen vakoojana sodan koko loppupuoliskon ajan, joten oli äärimmäisen kummallista, ettei hän koskaan edes vihjannut amerikkalaisille, että Saksassa oli meneillään historiallinen kansanmurha! Tietoja amerikkalaisille ei herunut, vaikka Höttl työskenteli suoraan Eichmannin ja Reinhard Heydrichin alaisuudessa.

Ei todisteita

Heti aluksi on painotettava, että ei ole olemassa ensimmäistäkään asiakirjaa, joka todistaisi, että saksalaiset olisivat suunnitelleet tai toteuttaneet juutalaisten kansanmurhan.

Poliakovin ja Wulfin teoksessa Das Dritte Reich und die Juden: Dokumente und Aufsätze (Berliini, 1955) parhaat ”asiakirjatodisteet” ovat Höttlin, Ohlendorfin ja Wislicenyn kaltaisten ihmisten sodanjälkeisiä kuulustelupöytäkirjoja. Wislicenyä kidutettiin tuolloin Neuvostoliiton vankilassa.

Koska aitoja asiakirjatodisteita ei ole, Poliakov joutuu kirjoittamaan: ”Kolme tai neljä kansanmurhasuunnitelman pääarkkitehtiä ovat kuolleet, eikä asiakirjoja ole jäänyt jäljelle.” Kuinka kätevää! Vakavasti otettava historioitsija tyytyisi toteamaan, että todisteiden puutteen vuoksi on oletettava, että ”kolme tai neljä kansanmurhan pääarkkitehtiä” eivät ole mitään muuta kuin epämääräistä spekulaatiota. Koska yksikään jäljelle jääneistä asiakirjoista ei tue holokaustimyyttiä, Poliakovin ja Reitlingerin kaltaisten kirjailijoiden on pakko väittää, että kaikki holokaustiin liittyvät käskyt annettiin suullisesti.

Vaikka mikään dokumentti ei hypoteesiä vahvista, valtavirtahistorioitsijat olettavat, että kansanmurhasuunnitelma laadittiin 1941 samoihin aikoihin, kun hyökkäys Venäjää vastaan alkoi. Suunnitelman ensimmäisessä vaiheessa ”natsien” tavoitteena valtavirtahistorian mukaan oli teurastaa kaikki neuvostojuutalaiset. Tulemme kumoamaan tämän väitteen hiukan myöhemmin.

Suunnitelman toinen vaihe alkoi – valtavirtahistorioitsijat väittävät – maaliskuussa 1942, kun Euroopan juutalaisia alettiin siirtää Puolan kenraalikuvernementin alueella sijainneille itäisille keskitysleireille. Tunnetuin leireistä oli Auschwitzin teollisuuskompleksi. Perättömien väitteiden mukaan Eichmannin vastuulla ollut ”juutalaisten siirtäminen itään” merkitsi todellisuudessa juutalaisten joukkotuhontaa sekä ruumiiden hävittämistä polttouuneissa.

Manvellin ja Franklin mukaan (Heinrich Himmler, Lontoo, 1965) kansanmurhapolitiikkaan ”päädyttiin ilmeisesti” Hitlerin ja Himmlerin välisten ”salaisten keskusteluiden tuloksena”. Väitteen tueksi ei ole tietenkään yhtään todistetta. Samoilla linjoilla ovat myös Reitlinger ja Poliakov, joiden mukaan kenenkään muun ei sallittu osallistua keskusteluihin eikä palavereista tehty lainkaan kirjallisia merkintöjä. Tarina on kummallinen, sillä mitään todisteita tapaamisista ei ole esitetty. Kaikki perustuu arvauksille.

Reinhard Heydrich.

Reinhard Heydrich.

Myöskään William Shirer ei hullunkurisessa The Rise and Fall of the Third Reich –kirjassaan tarjoa todisteita. Hänen paperinohuen argumenttinsa mukaan Hitlerin holokaustikäskyä ”ei ilmeisesti koskaan kirjattu paperille – ainakaan kopiota käskystä ei ole löydetty; todennäköisesti se annettiin suullisesti Göringille, Himmlerille ja Heydrichille, jotka välittivät sen eteenpäin”.

Manvell ja Frankl esittävät tyypillisen ”todisteen” joukkotuhontalegendan tueksi. He lainaavat Göringin Heydrichille 31.7.1941 lähettämää muistiota, joka alkaa sanoin: ”Täydennämme tehtävää, jonka sait 24.1.1939 eli juutalaisongelman ratkaisua maastamuuton ja evakuointien avulla sekä parhain nykyolosuhteisiin soveltuvin keinoin…”

Muistion esittämä täydentävä tehtävä on ”Euroopan saksalaisalueiden juutalaiskysymyksen täydellinen ratkaisu (Gesamtlösung)”. Manvell ja Frankl myöntävät, että kyse oli juutalaisten siirtämisestä itään, mikä vaati suuria ”järjestelyyn, rahoitukseen ja materiaaliin” liittyviä ponnistuksia.

Muistiossa pyydetään myös suunnitelma tulevaisuuden ”lopulliselle ratkaisulle” (Endlösung), millä viitataan selvästi ratkaisevaan keinoon, jolla juutalaiset siirretään pois saksalaisten hallinnoimilta alueilta. Missään kohti ei sen sijaan kirjoiteta ihmisten murhaamisesta. Manvell ja Frankl kuitenkin uskottelevat meille, että todellisuudessa kyse ei ole väestönsiirrosta vaan teurastuksesta. Manvellin ja Franklin mukaan heidän hypoteesinsä on oikea, koska Hitler kuiskasi todellisen käskyn yksityisesti Heydrichille ja Göringille.

On äärimmäisen helppoa keksiä mitä mielikuvituksellisinta historiankirjoitusta, kun alkuoletus on, että tapahtumien todellisesta kulusta ei ole lainkaan asiakirjoja jäljellä.

Wannseen kokous

Väitetään, että viimeiset yksityiskohdat juutalaisten joukkotuhontaan liittyen juonittiin Wannseen kokouksessa Berliinissä 20.1.1942.

Poliakovin (Das Dritte Reich und die Juden, s. 120) ja Reitlingerin (The Final Solution, s. 95) mukaan holokaustikokousta isännöi Heydrich. Paikalla oli jokaisen saksalaisministeriön edustusta. Heinrich Müller ja Eichmann edustivat Gestapon johtoa.

Reitlinger, Manvell ja Frankl olettavat, että Wannsee-pöytäkirjat ovat heidän kruununjalokivensä. Heidän mukaansa paperit todistavat kansanmurhasuunnitelman olemassaolon. Onkin häkellyttävää, että todellisuudessa pöytäkirjoissa ei puhuta mitään kansanmurhasta – ja kirjoittajakolmikko vieläpä myöntää tämän!

Manvell ja Frankl rakensivat älyllisesti äärimmäisen laiskan puolustuksen: ”Pöytäkirjat on puettu virallisuuden hämäävään kaapuun, joka peittää jokaisen sanan ja termin todellisen merkityksen” (The Incomparable Crime, Lontoo, 1967, s. 46). Toisin sanoen miehet päättivät tulkita sanoja tavalla, joka sopisi parhaiten heidän omiin ennakko-oletuksiin.

Mitä Heydrich todellisuudessa sanoi? Hänen puheenvuoronsa oli linjassa yllä esittelemämme muistion kanssa. Hän kertoi saaneensa Göringiltä tehtävän ratkaista juutalaisongelma. Hän kertasi juutalaisten kansanvaellusten historiaa sekä totesi, että sota oli tehnyt Madagaskar-suunnitelmasta epäkäytännöllisen. Hän jatkoi:

”Maastamuutto-ohjelma on korvattu evakuointisuunnitelmalla, jonka tavoitteena on siirtää juutalaiset itään. Suunnitelma täyttää Führerin aiemmin esittämät vaatimukset.”

Heydrich selitti, että juutalaisten tarjoamaa työvoimaa tultaisiin käyttämään idässä hyväksi. Valtavirtahistorian mukaan kaikki tämä oli jotain äärimmäisen synkkää – miehet puhuivat työvoimasta ja väestönsiirrosta, vaikka todellisuudessa he tarkoittivat laajamittaisia siviilimurhia.

Viihdeteollisuus on tukenut ahkerasti Wannsee-myyttiä.

Viihdeteollisuus on tukenut ahkerasti Wannsee-myyttiä.

Buchenwaldin keskitysleirille vangittu ranskalaisprofessori Paul Rassinier on tehnyt ilmiömäistä työtä kumotakseen myytin ”6 000 000 murhatusta juutalaisesta”. Hän on todennut, että Wannseen pöytäkirjoja tulee tulkita kirjaimellisesti aivan kuten muitakin pöytäkirjoja (Rassinier, Le Véritable Procès Eichmann, s. 20).

Juutalaisia ei alettu murhata vaan heidät valjastettiin työvoimaksi ja keskitettiin Puolan kenraalikuvernementin jättiläismäiseen itäiseen ghettoon: ”Siellä juutalaisten oli määrä odottaa sodan loppua. Tämän jälkeen saksalaisten oli tarkoitus viimein päättää heidän määränpäästään. Päätös tehtiinkin jo Berliinissä Wannseen kokouksessa [ennen sodan päättymistä. Suom. huom.].”

Manvell ja Frankl eivät hätkähdä siitä, ettei joukkotuhonnasta keskusteltu pöytäkirjojen mukaan Wannseessa lainkaan: ”[Wannseessa] vältettiin suoria viittauksia tappamiseen, ja Heydrich suosi termiä Arbeitseinsatz im Osten eli työvoimatoimeksianto idässä” (Heinrich Himmler, s. 209).

Miksi meidän ei pitäisi pikemminkin tulla johtopäätökseen, että ”työvoimatoimeksianto idässä” todella merkitsi juutalaisten valjastamista työvoimaksi idässä? Manvell ja Frankl eivät kommentoi tätä.

Reitlingerin ja monien muiden mukaan holokausti lähti toden teolla käyntiin Wannseen myötä: Himmler, Heydrich, Eichmann ja Rudolf Höss alkoivat antaa lukemattomia suullisia murhakäskyjä pitkin vuotta 1942… eikä ”yhdestäkään käskystä jäänyt kirjallisia merkintöjä”. Tietenkään.

Sanojen vääristelyä ja perusteettomia johtopäätöksiä

Koska holokaustisuunnitelmasta ei ole yhtään asiakirjatodistetta, ovat historioitsijat alkaneet rutiininomaisesti tulkita saatavilla olevia dokumentteja tavalla, joka tukee kansanmurhatarinaa.

Jos asiakirja esimerkiksi käsittelee juutalaisten häätämistä, ei kyse olekaan häätämisestä vaan ovelasti naamioidusta tappokäskystä. Manvell ja Frankl valistavat meitä, että ”kansanmurhan naamioimiseksi kehitettiin useita eri termejä”. Näitä olivat esimerkiksi Aussiedlung (häätö) ja Abbeförderung (siirto).

Toisin sanoen holokaustiuskovaiset väittävät, että sanat menettävät alkuperäisen merkityksensä, mikäli ne eivät todista juutalaisten kansanmurhaa tapahtuneen. Tekniikka on venytetty usein uskomattomiin äärimmäisyyksiin, kuten Heydrichin ”työvoiman” uudelleentulkinta ”murhaksi” osoittaa. Toinen esimerkki on Himmlerin käsky lähettää häädetyt juutalaiset itään, mikä Manvellin ja Franklin mukaan ”tarkoittaa sitä, että nämä tapettiin”.

Myöskään Reitlinger ei kykene esittelemään meille todistusaineistoa, joten hän julistaa, että Wannseen pöytäkirjan ”ympäripyöreät” sanavalinnat todistavat jo itsessään, että kyse oli ”tosiasiassa kokonaisen rodun hitaasta murhaamisesta”.

Asiakirjojen todellisen luonteen ja niihin liittyvien tahallisten väärintulkintojen ymmärtäminen on meille tärkeää, jotta käsittäisimme, millaiselle pohjalle holokaustivalheen korttitalo on rakennettu.

Saksalaisilla oli hämmästyttävä taipumus kirjata kaikki tapahtumat pienintäkin yksityiskohtaa myöten paperille. SD:ltä, Gestapolta, Valtakunnan turvallisuusvirastolta sekä Himmlerin ja Hitlerin toimistoilta takavarikoitiin tuhansittain asiakirjoja, mutta yksikään ei viittaa juutalaisten tai minkään muunkaan ihmisryhmän joukkotuhontaan. Jopa Tel Avivissa sijaitseva World Centre of Contemporary Jewish Documentation myöntää tämän.

Myös Himmlerin Posenissa 1943 SS Obergruppenführer –yleisölle pitämästä puheesta on yritetty ammentaa ”todisteita”, mutta yritys epäonnistui surkeasti. On lisäksi muutamia muita puheita ja asiakirjoja, jotka historioitsijoiden mukaan sisältävät ”naamioituja viittauksia” joukkotuhontaan.

Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä esitettiin sodan päätyttyä ”todistajalausuntoja”, jotka saatiin poikkeuksetta pakottamalla. Artikkelisarjan seuraava osa osoittaa, etteivät myöskään Nürnbergin ”todisteet” ole lainkaan uskottavia.

 

Magneettimedia tulee julkaisemaan pamfletin seuraavan osan suomennoksen piakkoin.

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

2 Kommentit

  1. https://exploringrealhistory.blogspot.fi/search/label/Hitler%20Genealogy Hitlerin (ja muidenkin natsien) sukutaustaan liittyvää spekulointia. Juutalaisia tuntuivat olleen.

    (0)(8)

Jätä vastaus Lilli Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*