- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Kriittistä holokaustitutkimusta

Julkaisemme Robert Faurissonin esipuheen kirjasta Dissecting the Holocaust. Faurissonin työstä voi lukea lisää artikkeleista ”Holokausti on maailmanpoliittinen ase [1]” sekä ”Holokausti on huijaus [2]”.

Historiallinen revisionismi tarkoittaa valtavirtaisten käsitysten kriittistä arviointia ja uudelleen tutkimista. Toisen maailmansodan jälkeen siitä kehittyi aikamme suurin tieteellinen seikkailu.

Germar Rudolfin teos Dissecting the Holocaust [3]tarjoaa tiiviin ja monessa mielessä myös rajallisen katsauksen holokaustikysymykseen. Tahdonkin esipuheessani painottaa muutamaa aiheen kannalta ensiarvoisen tärkeää kysymystä: Mitkä historialliset ”totuudet” revisionistit yleensä kyseenalaistavat? Kuinka revisionismi syntyi 1940-luvulla ja kuinka se kehittyi 1950–1978? Lopuksi tahdon vielä kuvata, kuinka holokaustirevisionismi ampaisi maailman tietoisuuteen 1978–1979, sillä nykyään mikään voima ei voi enää estää revisionististen tekstien julkaisemista epätoivoisesta lainsäädännöstä huolimatta.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä 1945–6 Saksa tuomittiin ”ihmisoikeus-” ja ”sotarikoksista”. Revisionistit eivät kuitenkaan ole vakuuttuneet todisteista, joiden perusteella ”oikeutta” jaettiin. On ensinnäkin kummallista väittää, että vain Saksa olisi vastuussa toisesta maailmansodasta tai erityisen vakavista sotarikoksista verrattuna liittoutuneiden rikoksiin. Jopa valtavirtahistorioitsijat myöntävät nykyään, että liittoutuneetkin olivat vastuussa sodan syttymisestä, minkä lisäksi nämä syyllistyivät julmiin rikoksiin siviileitä vastaan. ”Saksan ihmisoikeusrikoksilla” tarkoitetaan ennen kaikkea väitettyä juutalaisten kansanmurhaa, josta on kirjoitettu loputon määrä kauhutarinoita. Ei ihme, että revisionistit ovat olleet erityisen kiinnostuneita juuri holokaustista. Nykyään sanalla ”revisionisti” tarkoitetaankin ennen kaikkea holokaustirevisionismia.

Syytöksien mukaan Saksa ei Hitlerin aikana tyytynyt vain ahdistelemaan juutalaisia tai eristämään nämä keskitys- ja työleireille. Vaino ja eristäminen ovat yleisiä ilmiöitä kautta historian – niitä tapahtuu tänäkin päivänä ympäri maapalloa. Syytöksien mukaan Saksa meni kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Väitetään, että 1941–2 Saksa teki kauhistuttavan päätöksen ja päätti joukkotuhonta kaikki Euroopan juutalaiset, minkä toteuttamiseksi kehitettiin kaasukammioita (tai kaasutusautoja [4]). Saksan kerrottiin valmistaneen kemiallisia teurastamoita, joissa ihmisiä murhattiin liukuhihnaperiaatteella. Saksan rikoksen kerrotaan olevan kansanmurha ja murha-aseen olevan kaasukammio. Mikäli kaasukammiot osoittautuvat valheeksi, murenee koko holokaustikertomukselta pohja. Juutalaiset syyttävät koko maailmaa siitä, että se tiesi kansanmurhasta, muttei halunnut puuttua siihen. Nykyään syyllisen viittaa asetellaan Hitlerin, Himmlerin ja Göringin lisäksi Rooseveltin, Churchillin, Stalinin ja tuolloisen paavin harteille. Eipä syytöksiltä ole säilynyt edes Punaisen ristin kansainvälinen komitea [5].

Esimerkiksi Yhdysvalloissa Los Angelsista Washingtoniin asti on pystytetty ”holokaustimuseoita”, joista käsin tämän päivän juutalaiset tuomitsevat niin eläviä kuin kuolleita. Osa heistä syyttää jopa toisen maailmansodan aikana eläneitä yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisissa asemissa olleita juutalaisia kansanpettureiksi ja holokaustin avustajiksi, olivatpa nämä asuneet sitten Euroopassa, Yhdysvalloissa tai Palestiinassa. Sota-ajan juutalaisia saatetaan kutsua saksalaisten ”kätyreiksi”, välinpitämättömiksi ja selkärangattomiksi, koska he eivät reagoineet sukulaistensa ”järjestelmälliseen joukkotuhontaan”.

Israelissa joukkotuhotarinaa myydään nuorille pornografisilla Stalag-pokkareilla. [6]

Israelissa joukkotuhotarinaa myydään nuorille pornografisilla Stalag-pokkareilla [7].

Aikaisimmat huhut saksalaisten tekemistä juutalaisten kaasutuksista alkoivat liikkua ilmeisesti Varsovan ghetossa joulukuussa 1941. Sodan aikana huhut eivät kuitenkaan saaneet juurikaan painoarvoa edes Saksan vihollismaissa. Esimerkiksi Walter Laqueur’n kirja The Terrible Secret kuvaa osuvasti kuinka skeptisesti kaasutusväitteisiin suhtauduttiin. Lännessä muistettiin vielä todella hyvin kuinka paljon valheellista kauhupropagandaa ensimmäisen maailmansodan aikana oli levitetty vihollisvaltioiden mustamaalaamiseksi. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana oli kerrottu tarinoita ”siviilien kaasutuksista” (esimerkiksi kirkoissa) ja ”ruumistehtaista”. Ison-Britannian ulkoministeriö FCO piti toisen maailmansodan aikana levitettyjä kaasutushuhuja kuitenkin vain juutalaisten keksintönä ja näkemys oli yleinen myös Amerikassa. Tšekkoslovakian presidentti Edward Beneš (maanpaossa Lontoossa) julisti marraskuussa 1942, että toisin kuin huhuttiin, saksalaiset eivät joukkotuhonneet juutalaisia. Amerikanjuutalainen korkeimman oikeuden tuomari Felix Frankfurter kuuli puolanjuutalaiselta Jan Karskilta kauhutarinoita meneillään olevasta holokaustista. Frankfurter kuitenkin totesi Karskille: ”En usko sinua.” Elokuussa 1943 valtiosihteeri Cordell Hull otti yhteyttä Yhdysvaltojen suurlähettilääseen Moskovassa. Hullin mukaan liittoutuneiden julkilausumassa ”Saksan rikoksista Puolaa vastaan” ei tulisi mainita kaasukammioita, sillä – kuten britit olivat todenneet – niistä ei ollut mitään konkreettista näyttöä.

Jopa sodan jälkeen korkea-arvoiset liittoutuneiden johtajat, kuten Eisenhower, Churchill ja De Gaulle, eivät maininneet muistioissaan ”natsien kaasukammioita”. Nykyisin heitä voisi siis kutsua revisionisteiksi. Mikään Vatikaanin, Punaisen ristin kansainvälisen komitean tai saksalaisvastaisen vastarinnan toiminnassa ei viitannut siihen, että he olisivat uskoneet joukkotuhohuhuihin. Huhujen punainen lanka oli, että saksalaiset joukkotuhosivat juutalaisia, mutta tappomenetelmä vaihteli paljon: höyryä, kaasua, sähköä, tulta, happoa, hukuttamisia, tyhjiöpumppuja, ilman piikittämistä verenkiertoon ja niin edelleen. Ei edelleenkään tiedetä, miksi juuri kaasukammiot voittivat lopulta kauhupropagandakisan.

Der Auschwitz Mythos. [8]

Der Auschwitz Mythos.

Ranskalainen Paul Rassinier oli ensimmäinen todellinen revisionisti sodan jälkeen. Sodan aikana hän taisteli Saksaa vastaan ja joutui keskitysleireille. 1950 hän kiisti ”kaasukammiomyytin” Le Mensonge d’Ulysse’ssa ja monissa muissa julkaisuissaan. 1967 amerikkalainen insinööri Arthur Robert Butz julkaisi kirjan The Hoax of the Twentieth Century, joka on kokonaisvaltaisin selonteko väitetystä kansanmurhasta ja kaasukammioista. 1979 saksalaistuomari tohtori Wilhelm Stäglich julkaisi vuorostaan Der Auschwitz Mythosin. Teoksessa kuvattiin, kuinka Saksan oikeusjärjestelmä osallistui holokaustimyytin rakentamiseen hieman samalla tavalla kuin Euroopan noitavainoissa 1450–1650. Oikeus on kautta historian virallistanut mitä kummallisimpia väitteitä tulisista rotkoista ja paholaisen uuneista.

En tahdo lainkaan vähätellä Rassinierin, Butzin ja Stäglichin merkitystä kun sanon, että revisionismista tuli konkreettista tiedettä 1970-luvulla ruotsalaisen Ditlieb Feldererin työn ansiosta. Myös minä [Robert Faurisson] aloin tuolloin tutkia Auschwitzia. Totesin tuolloin, että Zyklon B –kaasua oltiin käytetty loistorjunnassa (leirien hygienia sodan aikana ei tietenkään ollut ihanteellinen). Vertasin myös holokaustitarinoita Yhdysvaltojen käytäntöihin, sillä amerikkalaisia kuolemaantuomittuja voitiin teloittaa sinihapolla eli vetysyanidilla. Rassinier, Butz ja Stäglich eivät koskaan käyneet Puolassa tutkimassa väitettyjä rikospaikkoja. Heillä ei myöskään ollut käytössään minun ja Feldererin selvittämiä fyysisiä, kemiallisia, topografisia ja arkkitehtuuriin liittyviä tietoja, joista uusien revisionistien nuori sukupolvi nykyään ammentaa. Holokaustin virallista versiota puolustelevat kunnioitetut juutalaiset historioitsijat ovat edelleen niin sanottuja paperihistorioitsijoita, jotka eivät ole vaivautuneet menemään ”kentälle” selvittämään väitteidensä todenperäisyyttä. Esimerkiksi Léon Poliakov ja Raul Hilberg työskentelevät ainoastaan paperin, kynien ja spekulaation maailmassa, kun he kirjoittavat historiaa Saksan ”sotarikoksista”.

Jostain syystä Saksan ja Amerikan hallitukset eivät halunneet edes keskustella kemiallisista todisteista holokaustitarinaa vastaan, vaikka molemmissa maissa olisi loputon määrä tiedemiehiä, jotka voitaisiin lähettää tutkimaan leirejä. 1976 selvitin kokonaan niiden krematorioiden rakenteen, joiden yhteydessä väitettiin olleen ihmisten tappamiseen tarkoitettuja kaasukammioita. Lisäksi selvitin tuholaistorjuntaan tarkoitettujen kaasukammioiden (Entlausungsgaskammern) rakenteen sekä muutamien krematorioiden rakennussuunnitelmat, jotka olivat olleet piilotettuina. 1978/1979 julkaisin kaksi artikkelia Le Mondessa ja kerroin tutkimuksistani ja johtopäätöksistäni. 1979 Los Angelesissa pidettiin Insitute for Historical Review –revisionisti-instituutin ensimmäinen konferenssi, jossa kerroin yksityiskohtaisesti tutkimuksistani.

Konferenssissa oli paikalla myös mies nimeltä Ernst Zündel, Torontoon muuttanut saksalainen. Vuodesta 1985 lähtien Zündel on ollut vaikutusvaltaisimpia, verevimpiä ja oivaltavimpia revisionisteja koko maailmassa. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi, miksi pidin leirien kemiallista tutkimista sekä niiden vertailua amerikkalaisiin 1930- ja 1940-lukujen kaasukammioihin ensiarvoisen tärkeänä. Zündel oli samaa mieltä kanssani, että amerikkalainen kaasukammioasiantuntija täytyisi lähettää Puolaan tutkimaan leirejä. Koska olin pitänyt yhteyttä amerikkalaisiin viranomaisiin 1970-luvulla, tunsinkin tehtävään sopivan henkilön. Hänen nimensä oli Fred Leuchter. Zündelillä oli nerokas idea: Leuchterin tulisi ottaa näytepalat tuholaistorjuntaan tarkoitetuista kaasukammioista ja verrata niitä näytteisiin väitetyistä murhaamiseen tarkoitetuista kammioista. Lisäksi hänen tulisi tutkia rakennukset läpikotaisin. 1988 Zündel otti suuren henkilökohtaisen taloudellisen riskin ja lähetti Leuchterin lisäksi kokonaisen tutkijaryhmän Puolaan tutkimaan Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin väitettyjä tuhoamiskammioita. Riskinotto kannatti, sillä matkalla otetut näytteet tukivat revisionistien näkemyksiä. Vuosien saatossa monet muutkin tutkimukset ovat tukeneet Leuchterin raporttia. Ensin tuli Germar Rudolf, sitten puolalaisten erikoisraportti ja lopulta itävaltalaisen Walter Lüftlin tutkimukset.

Zündel oikeudenkäynnissä Saksassa 2005. [9]

Zündel oikeudenkäynnissä Saksassa 2005.

Mikseivät Saksaa ”holokaustista” syyttelevät ole vieläkään kumonneet raporteissa esiteltyjä todisteita ja lähettäneet omaa tutkijaryhmäänsä? Mikä on estänyt heitä tekemästä tätä jo yli 50 vuoden ajan?

Revisionistit ovat perustelleet näkemyksiään ensikäden tutkimustiedolla, mikä on suututtanut ne, jotka syyttävät Saksaa ihmisoikeusrikoksista. Yli puolen vuosisadan ajan syyttelijät ovat vilpittömästi uskoneet, että juutalaiset kokivat toisen maailmansodan aikana hirveydessään ainutlaatuisen kohtalon. Kun kaasukammiot ja joukkotuhonta otetaan pois yhtälöstä, ei juutalaisten kohtalo erotu millään tavalla loputtomasta kansojen konfliktien ketjusta, joka pian menettää poliittisen painoarvonsa ja hautautuu historiaan. Revisionistien tutkimukset osoittavat perustellusti seuraavat asiat:

Heinäkuussa 1982 Pariisissa järjestettiin valtavirtahistorioitsijoiden kansainvälinen kokous, jossa pyrittiin kirjaamaan selkeät todisteet edes yhden kaasukammion olemassaolosta ja toiminnasta. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu. Maaliskuussa 1992 minä esitin haasteen: ”Näyttäkää tai piirtäkää minulle edes yksi natsien kaasukammio!”

Jean-Claude Pressac oli valtavirtahistorioitsijoiden luottomies. Edes hän ei kuitenkaan kyennyt osoittamaan muuta kuin yksittäisiä ”johtolankoja”, vaikka hän oli käyttänyt valtavasti resursseja kootakseen yksityiskohtaisen ja kokonaisvaltaisen selvityksen kaasukammioiden toiminnasta.

30.8.1994 tapasin Washingtonissa Holocaust Memorial Museumin tieteellisen johtajan Michael Berenbaumin hänen toimistollaan. Paikalla oli myös neljä todistajaa, joista kaksi oli hänen ja kaksi minun nimeämiäni. Pakotin hänet argumenteillani myöntämään, ettei hänen museossaan ollut ainuttakaan todellisen kaasukammion mallia. Museossa ollut Auschwitz-Birkenaun Krema II:n ”malli” oli taiteilijan epätieteellinen näkemys aiheesta eikä alkuperäiselle uskollinen kopio. Kysyin Berenbaumilta, miksi museo oli päätynyt kummalliseen ratkaisuun. Hän vastasi: ”Olemme päättäneet, ettemme näytä yleisölle todellisen natsien kaasukammion mallia.”

Washingtonin holokaustimuseossa. [10]

Washingtonin holokaustimuseossa.

Berenbaum on juutalainen teologi. Hänen vastaustaan voisi verrata siihen, että katolilainen pappi poistaisi kaikki krusifiksit omasta kirkostaan. Berenbaumin vastaus oli äärimmäisen epätoivon merkki.

Uskon, että ennen pitkää monet Berenbaumin uskonveljet tulevat hylkäämään kaasukammiotarinan aivan kuten he joutuivat jo hylkäämään juutalaissaippuan ja Auschwitzin neljä miljoonaa uhria. He voivat mennä vieläkin pidemmälle. He voivat alkaa analysoida historiaa kriittisesti ja todeta, että kaasukammiomyytti oli liittoutuneiden sotapropagandaa. Pohjatyötä ovat tehneet jo lukuisat juutalaistaustaiset revisionistit, kuten J. G. Burg, Jean-Gabriel Cohn-Bendit, Roger-Guy Dommergue, Arno Mayer, David Cole, Christopher Hitchens ja Joel Hayward.

Samalla, kun osasta tulee entistä kriittisempiä, osa tarttuu holokaustiuskontoon entistäkin fundamentalistisemmin. Fundamentalistit tulevat tuomitsemaan revisionistit ja kutsumaan heitä sydämettömiksi vihaajiksi. He eivät välitä tieteellisistä todisteista, sillä holokausti on heille dogma ja sen kiistäminen paholaisen työtä.

Revisionistit eivät kuitenkaan ole pahoja. He luottavat objektiiviseen tutkimukseen ja omiin kokemuksiinsa. He eivät pelkää rikkoa tabuja, mikäli he historiaa tutkiessaan törmäävät myytteihin. Viha on lähtöisin myyteistä, ei historian objektiivisesta tutkimisesta. Revisionistit tahtovat selvittää, mitä todella tapahtui. Heitä usein mustamaalataan, mutta heidän oikeudentuntonsa tekee heistä voimakkaita. He saattavat kärsiä henkilökohtaisessa elämässään, mutta lopulta historia tulee osoittamaan, että he työskentelivät hyvän asian puolesta.

 

Alkuperäinen teksti lähteineen englanniksi täällä [11].