Mitä suomalaiselle varhaiskasvatukselle on tapahtumassa? Yhä useampi perhe sysää vastuun lapsen kasvatuksesta yhteiskunnalle, mutta samalla suomalainen koulujärjestelmä ja opettajien auktoriteetti syöpyy.
Kouluista on tullut kulttuurimarxistisia aivopesukeskuksia. Onko taantuma pelkkä epäonninen sattuma vai järjestelmällisen poliittisen kampanjoinnin aikaansaannos?
”Kun suomalaisen koulun synty edellytti snellmanilaista pyrkimystä kulttuurisen yhtenäisyyden rakentamiseen yksi mieli, yksi kieli -periaatteella, niin tämän päivän koulun haaste on monikulttuurisuuden rakentaminen monta mieltä ja monta mieltä -lähtökohdista.”
– Kaija Matinheikki-Kokko Suomen opetushallituksen sivuilla [1]
”Yhteiskuntamme monikulttuuristuu ja koulu on ensisijaisen tärkeä paikka valmistaa kulttuurisesti rikkaamman yhteiskunnan jäseniä. […] Siksi ammattikasvattajille jää suuri vastuu.”
– Anne-Mari Keskisalo Suomen opetushallituksen sivuilla [2]
”Vieressäni istuu tuntematon valkoinen mies, jonka murhaamisesta fantasioin.”
– Gloria ”bell hooks” Watkins [3], kulttuurimarxististen kasvatustieteilijöiden kansainvälinen guru
”Yksi kriittisen pedagogiikan tärkeimmistä tehtävistä on ollut korostaa koululaitokselle politiikan ja kulttuurin piirissä tarjottua etuoikeutettua asemaa, ja kyseenalaistaa se. Erityisesti 1990-luvulla opetusta teoretisoineet ovat usein mieltäneet kouluopetuksen leimallisen poliittiseksi ja kulttuurilliseksi hankkeeksi.
Edistysaskeleet […] kulttuurimarxismissa […] sekä feministisessä tutkimuksessa ovat johtaneet ajattelemaan kouluja muutakin kuin pelkkinä tietoja jakavina opinahjoina.”
– Peter McLaren ja Henry Giroux kirjassa Kriittinen pedagogiikka
Kun niin sanottu Pirkkalan moniste nousi hiljattain otsikoihin, hymähtelivät monet suomalaiset helpottuneina, että onneksi politisoituneiden koululaitosten aika päättyi Neuvostoliiton romahtaessa.
1970-luvulla Pirkkalan kommunistiopettajat laativat ”vallankumouksellisen” opetussuunnitelman, jonka tavoitteena oli kasvattaa viattomista suomalaislapsista sosialistisen luokkasodan kaadereita. ”Kyseessä oli lasten ideologinen aivopesu, jonka toteuttivat yhdessä opetusministeriö, kouluhallitus ja Tampereen yliopiston psykologian laitos,” kirjoitti Aamulehti [4] hankkeesta, jossa opinahjoista tehtiin marxistisia laboratorioita.
Nykysuomalaisen näkökulmasta julkisuuteen vuodetut Pirkkalan oppimateriaalit ovat kömpelöä neuvostokitschiä, joka on helppo kuitata menneisyyden reliikiksi. Ei kai mitään vastaavaa voisi tapahtua enää valaistuneella 2000-luvulla?
Harva Pirkkalan kommunistipropagandalle aamukahvin parissa naureskellut suomalainen pysähtyi kuitenkaan miettimään, millaisille arvoille ja aatteille nykyiset opetussuunnitelmamme perustuvat. Tämä on mielenkiintoista ja outoakin siksi, että lähes kaikki kuitenkin myöntävät, että Suomen koulujärjestelmä on ottanut pitkiä harppauksia taaksepäin viime vuosina.
Ehkä suurinta julkista huolta on synnyttänyt opettajien arvovallan täydellinen perikato sekä kouluissa lisääntyvä väkivalta ja rauhattomuus. Opettajista on tullut ”parhaimmillaankin” vain oppilaiden kavereita ja pahimmillaan näiden puolustuskyvyttömiä uhreja.
Opettajien ammattijärjestö OAJ:n mukaan [5] tuhannet opettajat joutuvat vuosittain jäämään töistä kiusaamisen tai väkivallan vuoksi. Kasvatustieteen maisteri Eva Sundgrenin mukaan [6] ”opettaja ei ole enää auktoriteetti, vaan viihdyttäjä”. Myös opetushallituksen entinen pääjohtaja Aulis Pitkälä on todennut [7], että suomalaiskouluissa kuri on kadonnut samalla kun opettajat ovat menettäneet asemansa luokan hierarkian huipulla.
Jokin Suomen kouluissa on pahasti pielessä, mutta harva uskaltaa kaivautua ongelmien juurille – löydökset eivät nimittäin ole ”poliittisesti korrekteja”. Totuudenetsijä polttaa nopeasti näppinsä ja saa ruman poliittisen leiman otsaansa.
[8]
Ei sattumaa vaan järjestelmällisen lobbauksen tulosta
Kun opetushallituksen väeltä pyydetään lehtiin kommentteja opettajien kärsimästä nöyryytyksestä ja jopa pahoinpitelyistä, ei kukaan tohdi mainita, että nykyiset kansainväliset kasvatustieteiden gurut ovat jo vuosikymmenten ajan vaatineet opettajien auktoriteetin tuhoamista.
Opettajat eivät olet pudonneet luokkahuonehierarkian huipulta sattumalta – koulujen perikato on vuosikymmeniä jatkuneen poliittisen lobbauskampanjan looginen lopputulos.
Kuten tulemme artikkelissa osoittamaan, ei lobbaus rajoitu pelkästään perinteisten hierarkioiden ja auktoriteettien vastustamiseen. Opettajien perikadosta vastuussa olevat ”kasvatustieteilijät” ja ”pedagogit” ovat ottaneet omakseen lisäksi kaksi muuta suurta teemaa: pakotetun monikulttuurisuuden sekä perinteisten sukupuoliroolien murskaamisen.
Lobbaajille on nostettava hattua sikäli, että he ovat olleet äärimmäisen tehokkaita. He ovat saavuttaneet kaikki kolme päätavoitettaan.
Ensiksi kouluista tehtiin kansallismielisyyttä vastustavan kulttuuritaistelun areenoita. Nuorille alettiin väittää, että vain ”paha” ihminen ei vaadi avoimia rajoja ja syleile ”monikulttuurisuutta”. Seuraavaksi tuhottiin opettajien arvovalta, mikä ajoi luokkahuoneet kaaoksen partaalle.
Viimeisimpänä kouluihin on marssitettu homoja, transuja ja feministejä [9] edustavat Setan [10] kaltaiset painostusjärjestöt, jotka pakkosyöttävät nuorille sukupuolettomuuden ja erilaisten perversioiden ilosanomaa.
Julkaisimme marraskuussa koulujärjestelmän poliittiseen korruptioon väsyneen suomalaisen erityisopettajan haastattelun [11], jossa nuorisoon kohdistuvaa ideologista painetta kuvattiin synkin sanoin:
”Opettajien juridista valtaa puuttua oppilaiden häiriökäyttäytymiseen on vähennetty. Opettajat eivät puutu ongelmiin, koska he pelkäävät tekevänsä virkavirheen esimerkiksi takavarikoimalla oppilaalta kännykän tai teräaseen. Oppilaat on jo kasvatettu nykyiseen arvoyhteiskuntaan, jossa auktoriteetteja ei ole ja jossa toisista ihmisistä ei tarvitse välittää.”
”Olen toiminut vuodesta 1995 virassa monikulttuurisessa kouluympäristössä. Rodullisista eroista puhuminen on tabu. Rotueroista pitää kuitenkin puhua, koska ne ovat totta tieteellisesti, minkä lisäksi ne ovat koulun arkielämässä vahvasti läsnä.
Jokaisesta ryhmästä löytyy aina heikkoja sekä menestyjiä, joten vastaan nyt yleisellä tasolla. Eniten vaikeuksia on afrikkalaisilla oppilailla sekä arabeilla. Suurin heikko ryhmä on somalit.”
”Maahanmuuttajien positiivinen syrjintä uhkaa nimenomaan suomalaisia lapsia ja heidän oikeuksiaan. Positiivinen diskriminaatio luo kouluun vahvat kaksoisstandardit, joissa maahanmuuttajat pääsevät kantasuomalaisia lapsia huomattavasti helpommalla. Maahanmuuttajille ikään kuin opetetaan, että olemalla tekemättä mitään pärjää aina vain eteenpäin eikä tarvitsekaan pinnistellä.”
Maallikko voisi luulla, että koulujärjestelmän perikato johtuu talouden lamasta tai epäonnisista – mutta hyvää tarkoittaneista – kokeiluista uudistaa opetus- ja kasvatustekniikoita.
Tämä ei ole kuitenkaan totta; länsimaiden vaikutusvaltaisimmat kasvatustieteilijät ja pedagogit ovat nimenomaan tahtoneet ajaa opinahjot anarkiaan, sillä tämän uskotaan johtavan yhteiskunnan jonkinlaiseen ”tasa-arvon” ja liberalismin myyttiseen kulta-aikaan.
[12]
Oppilaita kielletään puhumasta maahanmuuton ongelmista ja osallistumasta isänmaallisiin mielenosoituksiin
”Tasa-arvoa” nuijitaan suomalaisnuorisoon pakkokeinoin. Kun pääministeri Juha Sipilän turvapaikanhakijakampanja päättyi siihen, että maahantunkeutuja raiskasi pienen koululaistytön hänen kotikunnassaan Kempeleessä, päättivät paikalliset opettajat, ettei rikoksesta koulussa puhuta [13]. Raiskauksen käsittelyhän voisi ruokkia nuorison ”rasismia”!
Raiskauksen aikoihin ilmapiiri eri puolilla Suomea alkoi kiristyä, ja monet vanhemmat päättivät, etteivät he tahdo viedä lapsiaan koulujen ”suvaitsevaisuus- ja pakolaiskeskustelutilaisuuksiin”, koska ne ovat vain poliittisia propagandatapahtumia.
Opetushallituksessa perheiden oikeus mielipiteenvapauteen tyrmättiin täysin [14]. Opetusneuvos Leena Nissilä jyrähti, että Suomen laki määrää lapset kuuntelemaan ”suvaitsevaisuutta ja kulttuurien välistä ymmärrystä” (lue: afrikkalaisten ja arabien kansainvaellusta Eurooppaan) julistavaa propagandaa:
”Kun koulussa joko oppiaineiden tunneilla tai yhteisissä tapahtumissa käsitellään näitä säädöksiin ja opetussuunnitelman perusteisiin perustuvia tavoitteita, niistä ei voida vapauttaa.”
Kun Forssassa raukkamaiset maahantunkeutujamiehet alkoivat pahoinpidellä paikallisia teinejä kesällä 2016, julkaisi kaupungin ammatti-instituutin rehtori Maaria Silvius tiedotteen, jossa nuoria kiellettiin osallistumasta [15]suomalaisvastaisen väkivallan lopettamista vaativaan mielenilmaukseen! Siinä missä pakkomonikulttuurisuutta lobbaaviin ”keskustelutilaisuuksiin” osallituminen on pakollista, on suomalaisten turvallisuutta vaaliviin mielenosoituksiin lyöttäytyminen kiellettyä!
Kuin tämä ei olisi tarpeeksi, suomalaisia veronmaksajia on pakotettu rahoittamaan juutalaista kulttuurimarxistia, Shirley ”Koko” Hubaraa, kun tämä on käynyt puhumassa suomalaisnuorille rotupolitiikkaa [16]. Hubara on bloggaaja, jonka loihtimassa rinnakkaistodellisuudessa valkoiset miehet uhkaavat ”tappaa” [17] Hubaran kaltaisia ”ruskeita tyttöjä”.
Tilastojen valossa suomalaiskouluissa täytyisi kiertää tietysti Hubaran sijaan valkoisia tyttöjä, jotka kertovat ruskeiden miesten raiskauspotentiaalista, joka on Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan 17 kertaa suurempi [18] kuin suomalaismiesten. Miksi nuorille paasataan valkoisten miesten muodostamasta täysin fiktiivisestä uhasta samalla, kun maahanmuuttajarikollisuudesta puhuminen on ankarasti kielletty?
Nuorten suomalaisten miehenalkujen itsetunto tuhotaan jo peruskoulussa, kun nämä leimataan monikulttuurisuuspropagandassa moraalittomiksi rasistisiksi saalistajiksi. Lopullisen henkisen kastraation suorittavat Seta ja muut homolobbausjärjestöt, jotka pakottavat suomalaisnuoria kyseenalaistamaan paitsi ydinperheen merkityksen ja luonnolliset sukupuoliroolit myös oman biologisen sukupuolen!
Homolobbausjärjestöt pyrkivät tuhoamaan ihanteen siitä, että pojista kasvaa rohkeita ja maskuliinisia sekä tytöistä herkkiä ja äidillisiä. Uskollisen, yksiavioisen ja kunniakkaan perhe-elämän päälle syljetään sekä tytöille että pojille suunnatussa propagandassa. Isänmaallisten ja perinteisiin arvoihin luottavien sukupolvien tilalle tahdotaan kasvattaa uusi nuoriso, jonka ainoita arvoja ovat maailmankansalaisuus, yksilökeskeisyys ja hedonismi. Mikään perversio ei ole vieras uudelle kosmopoliittisuomalaiselle.
Pirkkalan änkyräkommunistien kömpelölle monisteelle on helppo nauraa, mutta kuinka moni uskaltaa avata 2000-luvun ”kriittisten kasvatustieteilijöiden ja pedagogien” oppikirjat julkisuudessa ja todeta, että kansien väliin on pakattu täysin samaa kuonaa?
1970-luvun kommunistien opetussuunnitelmat on veistetty täsmälleen samasta puusta kuin 2000-luvun kulttuurimarxistinen koulupropaganda, vaikka termistöä olisikin hieman päivitetty.
Kuten tulemme osoittamaan, niiden molempien ideologiset juuret ovat 1920–30-luvun kommunistiliikkeissä, jotka uskoivat, että perinteisen talouspolitiikan sijaan ”vallankumouksellisen proletariaatin” tulisi keskittyäkin kulttuuri- ja seksuaalisuuskysymyksiin.
[19] 
[20]
Vallankumous perinteiset arvot tuhoamalla
1920–30-luvun vasemmistoliikkeen tavoite oli suorittaa vallankumous tuhoamalla ”porvarillisen” yhteiskunnan itsekunnioitus ja perinteiset arvot aina perheinstituutiosta ja kunniakäsityksistä lähtien. Kuulostaako tutulta?
Kun koulujen poliittisen propagandan taustoja alkaa penkoa, törmää nopeasti termiin ”kriittinen pedagogiikka”. Kattokäsite sisältää kaikki kolme Suomen koululaitosta rappeuttavaa suurta teemaa: opettajien arvovallan tuhoamisen, pakkomonikulttuurisuuden sekä homolobbauksen.
Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellinen tiedekunta julkaisi 2007 tutkimuksen otsikolla ”Monikulttuurisuuskasvatus päiväkodin monikulttuurisessa esiopetusryhmässä [21]”. Sen mukaan ”kriittisen monikulttuurisuuskasvatuksen lähtökohdat ja perusperiaatteet nousevat kriittisestä kasvatustieteestä, erityisesti niin sanotun Frankfurtin koulukunnan periaatteista ja Paulo Freiren työstä”.
Mikäli tahdomme siis tietää, mikä nykysuomalaisessa varhaiskasvatuksessa on pielessä, on meidän selvitettävä, kuka oli Paulo Freire ja keitä olivat Frankfurtin koulukunnan miehet. (Myös kasvatustieteen tohtori Ulla Härkönen mainitsee Freiren [22] yhtenä varhaiskasvatuksen guruna Fröbelin ja Steinerin kaltaisten ”julkkisten” rinnalla.)
”Kriittisen monikulttuurisuuskasvatuksen edustajat painottavat, että monikulttuurisuuskasvatus ei ole pelkkä ohjelma tai oppiaine. Monikulttuurisuuskasvatus nähdään filosofiana, maailmankatsomuksena…”
Nämä sanat on tärkeä painaa mieleen, sillä usein kulttuurimarxistit itse suojautuvat kritiikiltä väittämällä, etteivät he pyri aivopesemään lapsia vaan opettamaan vain pieniä perusasioita ulkomaalaisten elämäntavoista. Helsingin yliopiston tutkimuksen mukaan kyseessä on kuitenkin nimenomaan vaihtoehtoinen ”filosofia” ja ”maailmankatsomus” eli maallistunut uskonto, jonka tunnustamista jokaiselta suomalaislapselta on kuin varkain alettu vaatia!
Käsitteellä ”kulttuurimarxismi” viitataan yleensä juurikin Frankfurtin koulukunnan työhön, joka oli tieteeksi naamioitua poliittista aktivismia.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä juutalaisen Karl Marxin kommunismi ja juutalaisen Sigmund Freudin psykoanalyysi yhdistyivät aatteeksi, jota kutsutaan nykyään kulttuurimarxismiksi. Alun perin aatetta ajoivat kommunistit, jotka olivat epäonnistuneet sytyttämään proletariaatin diktatuuriin johtavia ”luokkasotia” Euroopassa.
Kuten todettua, kulttuurimarxistit päättivät, että mikäli he eivät kykene kaatamaan ”riistävää luokkayhteiskuntaa” ammattiliittojen avulla, tekevät he vallankumouksen kulttuurin kautta – tuhoamalla kaikki perinteiset arvot.
Kulttuurimarxismin tunnetuimpia lipunkantajia olivat Frankfurtin koulukunnan jäsenet, kuten juutalaiset Theodor Adorno, Herbert Marcuse ja Erich Fromm. Toisen maailmansodan jälkeen kulttuurimarxismi levisi kuitenkin yliopistojen kautta myös taloudellisiin oikeistopiireihin, joiden liberaaliin kansainvälisyysajatteluun [23] kulttuurimarxismi sopi saumattomasti.
[24]”Juutalainen lahko” kostoretkellä
Psykologian professori Kevin MacDonaldin mukaan [25] Frankfurtin koulukunnan perustivat saksanjuutalaiset vasemmistoaktivistit, joille ”tieteellä” oli vain poliittista välinearvoa.
Frankfurtilaiset hylkäsivätkin perinteiset tieteelliset menetelmät kuten empiiriset kokeet, sillä ne eivät yleensä tuottaneet poliittisesti toivottuja lopputuloksia. Kulttuurimarxistiset pedagogit opettavat siis nuorille millainen maailman ”pitäisi” olla sen sijaan että he kertoisivat, millainen maailma todellisuudessa on. Nuoria aivopesemällä kulttuurimarxistit pyrkivät manipuloimaan yhteiskuntaa itselleen mieluisaan muotoon.
Mikä sitten motivoi frankfurtilaisia? Israelilainen teologi Gershom Scholem on todennut, että Frankfurtin koulukunta oli käytännössä ”juutalainen lahko”. Ryhmään kuulunut Walter Benjamin puolestaan totesi, että häntä ajoi eteenpäin muistot juutalaisten ”orjuutettujen esi-isiensä” kokemasta nöyryytyksestä.
Frankfurtin koulukunta syntyi Saksassa, jossa kansallisuusaate merkitsi usein juutalaisvastaisuutta. Kulttuurimarxistit uskoivat voivansa vahvistaa juutalaisten yhteiskunnallista roolia, mikäli he onnistuisivat tuhoamaan saksalaisen kansallisuusaatteen, jonka kivijalkoja olivat perhe, armeija ja uskonto.
”Juutalaislahko” siis järkeili, että yliopistoihin ja kulttuurielämään olisi synnytettävä liike, joka hyökkäisi isänmaallisia sekä perhe- ja maanpuolustuskeskeisiä arvoja vastaan. Näin ”juutalaisvastaisen” nationalismin voittokulku voitaisiin katkaista.
Frankfurtilaiset joutuivat lopulta pakenemaan Hitleriä Yhdysvaltoihin, jossa he jatkoivat sinnikästä työtään. MacDonaldin mukaan esimerkiksi frankfurtilaisten klassikkokirja The Authoritarian Personality eli Autoritäärinen persoonallisuus sai rahallista tukea suoraan yhdeltä Amerikan suurimmista juutalaisista lobbausjärjestöistä, American Jewish Committeelta. Ennen maanpakoa liike oli saanut rahoitusta Saksassa juutalaismiljonääri Felix Weililtä.
Frankfurtin koulukunnan uskottavuutta nakersi kuitenkin aina se, ettei liike tahtonut noudattaa tieteellisiä käytäntöjä. Juutalainen Max Horkheimer puhuikin halveksuen ”faktafetisisteistä”, kun hän viittasi ihmisiin, jotka vaativat kulttuurimarxisteilta esimerkiksi aitoa tilastotietoa väitteidensä tueksi. Frankfurtilaisten mielestä mitään tilastoja tai tutkimuksia ei tarvittu, sillä kulttuurimarxistit ovat automaattisesti oikeassa.
Ei ole vaikea uskoa, että Frankfurtin koulukunnan perintö todellakin elää 2000-luvun suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Sukupuolten ja rotujen biologisista eroista keskusteleminen on poliittisesti korrektien kasvatustieteilijöiden mukaan pelkkää ”faktafetisistien” vihapuhetta, sillä kiusalliset faktat romuttavat kulttuurimarxistien tasa-arvoutopian.
[26]Kohti tasa-arvoutopiaa lapsia raiskaamalla
On yhtä aikaa sekä vastenmielistä että pelottavalla tavalla kiehtovaa ajatella, että joukko 1930-luvun juutalaisia kommunisteja manipuloi nyt haudan takaa sitä, kuinka suomalaisia nuoria kasvatetaan – lähes 100 vuotta myöhemmin.
Kulttuuri- ja sukupuolikysymysten ohella heidän inhonsa ”autoritäärisiä” ihmisiä kohtaan on vaikuttanut radikaalisti siihen, että opettajien auktoriteetti on pyritty repimään maan tasalle. Juutalaisen Frommin mukaan ”autoritääriset” hierarkiat olivat suoranaista ”sadomasokismia”.
On ironista, että perinteisiä hierarkioita ”sadomasokismiksi” rienanneet kulttuurimarxistit itse veivät auktoriteetti-inhonsa seksuaalisiin äärimmäisyyksiin. Samaan aikaan kun Pirkkalassa tehtiin kommunistisia koulukokeiluja, Saksassa aatetoverit päättivät, että vallankumouksellinen varhaiskasvatus voisi tuhota ”autoritäärisen” kulttuurin vain pedofilian avulla [27].
”Kriittisen pedagogian” tavoitteena on tuhota perinteiset valtarakenteet, joiden uskotaan kuvastavan ”valkoisen patriarkaatin” sortovaltaa erilaisiin vähemmistöihin nähden. Valtarakenteisiin kuuluu myös aikuisten auktoriteetti suhteessa lapsiin.
Kesällä 2010 Jan Fleischhauer ja Wiebke Hollersen kirjoittivat valtavirtaiseen Der Spiegel –lehteen synkän tutkivan artikkelin [28] Länsi-Saksan kommunistien pedofiilipedagogiasta. Marxilaiset varhaiskasvattajat uskoivat, että ”tasa-arvon” utopia voitaisiin saavuttaa, mikäli lasten ja aikuisten välinen moraalinen raja-aita kaadettaisiin jo päiväkoti-iässä. Käytännössä tämä tarkoitti lasten raiskaamista:
”Yksi Saksan 1968-liikkeen tavoitteista oli lasten seksuaalinen vapauttaminen, joillekin tämä merkitsi kaikkien sukupuolisten pidäkkeiden hylkäämistä. Syntyi ilmapiiri, jossa jopa pedofiliaa alettiin pitää edistyksellisenä.”
Der Spiegel selvitti, että erilaiset seksiin ja pornoon liittyvät ohjelmanumerot olivat lähes päivittäisiä useissa läntisen Saksan kommunistien ylläpitämissä päiväkodeissa sekä koulujen jälkeen järjestetyissä kerhoissa. Hyväksikäytön taustalla oli Berliinin vapaan yliopiston psykologinen instituutti, jossa Marxia tavattiin vähintään yhtä suurella innolla kuin Itä-Saksassa.
Terroristi Ulrike Meinhofin ex-mies Klaus Rainer Röhl julkaisi suositussa Konkret-vasemmistolehdessä samaan aikaan lukuisia pedofiliaan kannustavia artikkeleita. Myöhemmin Röhlin tyttäret syyttivät isäänsä seksuaalisesta ahdistelusta.
”1968-liikkeen ytimessä halveksittiin ihmisiä, jotka kunnioittivat edelleen perinteisiä lasten ja aikuisten välisiä rajoja,” politiikantutkija Wolfgang Kraushaar selvitti Der Spiegelille, kun lehdessä ihmeteltiin, mikä oli ajanut kommunistivanhemmat ennennäkemättömiin julmuuksiin.
Juutalainen György Lukács ja sota länsimaista yhteiskuntaa vastaan
Saksan pedofiilikerhot olisi mukava heittää samaan historialliseen romukoppaan Pirkkalan monisteen kanssa. Kerhojen aatteellisiin taustoihin tutustuminen kuitenkin paljastaa hätkähdyttävän tiedon: saksalaiskommunistit eivät olleet ensimmäisiä.
[29]Heidän todennäköinen esikuvansa oli kommunistisessa Unkarissa kehitetty varhaiskasvatusohjelma, joka pyrki samanlaiseen seksuaalivallankumoukseen vastaavin metodein.
Juutalaisen Béla Kunin (alkujaan Kohn) johtama kommunistijoukko kaappasi Unkarissa vallan 1919 ja nimitti lyhytaikaisen hallituksen koulutus- ja kulttuurikomissaariksi juutalaisen György Lukácsin.
Juutalaiseen pankkiiriperheeseen syntynyt Lukács on erityisen tärkeä hahmo siksi, että Paulo Freire piti häntä yhtenä merkittävimmistä esikuvistaan. Kuten jo todettua, Helsingin yliopiston tutkimuksen mukaan Freire on Frankfurtin miesten ohella nykyisten suomalaisten pedagogien ja kasvatustieteilijöiden korkein guru.
Lukácsin nimittäminen osoittautui katastrofiksi unkarilaislasten kannalta, sillä koulutuskomissaarin pääkopassa ei kaikki ollut kohdallaan. 2000-luvun ”kriittisten pedagogien” tavoin Lukács kannatti seksuaalisia perversioita sekä vihasi perinteisiä auktoriteetteja ja eurooppalaista nationalismia.
Lukácsin ”kriittiseen opetussuunnitelmaan [30]” kuuluivat muun muassa lapsille suunnatut seksikurssit sekä yksityiskohtaiset porno-oppaat, joiden avulla nuorisoa kannustettiin moniavioiseen irstailuun. Juutalainen pornokeisari summasi kulttuurimarxismin aatteellisen mission todetessaan:
”Yhteiskunnan vallankumouksellinen tuhoaminen oli mielestäni ainut ratkaisu aikakautemme kulttuurillisiin ristiriitoihin.”
”Jotta arvojärjestelmät voitaisiin maailmanlaajuisesti kääntää päälaelleen, on vanhat arvot ensin tuhottava. Vallankumouksellisten on rakennettava kokonaan uusi arvojärjestelmä.”
”Kysymys kuuluu, kuka vapauttaa meidät länsimaisen sivilisaation kahleista?”
Unkarin ja Saksan pedofiilikommunistien perintö kaikuu erityisen kolkkona nyt, kun valtamedia ja viihdeteollisuus ovat alkaneet jälleen vaivihkaa hivuttaa lastenraiskaamista ”oikeuttavaa” propagandaa länsimaiselle yleisölle.
Iltalehti julkaisi 18.11.2016 esimerkiksi uutisen otsikolla ”Tällaista on ’hyveellisen’ pedofiilin elämä [31]”. 17.1.2017 Yleisradio [32] puolestaan tuotti artikkelin ”Tuhansien pedofiilien maa [33]”. Yle väitti, että pedofiilit voivat olla vaarallisia tai vaarattomia lapsen kannalta siinä missä terveet heteromiehet voivat olla vaarallisia tai vaarattomia naisten kannalta. Yle pyrki siis normalisoimaan pedofilian rinnastamalla sen heteroseksuaalisuuteen. Siinä sivussa yleisöön lietsottiin myös feminististä miesvihaa.
Hiljattain Suomen homolobbausjärjestöt antoivat ”vuoden homo” –palkinnon alaikäiselle Tuure Boeliusille seurakuntien ja valtamedian hurratessa vieressä.
Konservatiivinen Oikea Media muistutti artikkelissaan ”Alaikäinen vuoden homo on vasta alkua [34]”, että erityisesti Yhdysvalloissa valtamedia liputtaa jo kovaan ääneen 5-vuotiaiden ”transujen” ja pedofiilien ”oikeuksien” puolesta.
Televisiossa on alettu näyttää myös The Mick –nimistä sarjaa, jossa 6-vuotias ”transupoika” puhuu ”vaginastaan” ja pukeutuu sadomasokistiseen suukapulaan. Sarjan luoneet veljekset Dave ja John Chernin ovat – yllätys, yllätys – juutalaisia.
[35]Paulo Freire ja ”sorretut” vähemmistöt
Suomen monikulttuurisen varhaiskasvatuksen kaksi johtotähteä ovat siis Frankfurtin koulukunta ja Paulo Freire. Erottelu on sikäli keinotekoinen, että molemmat ammensivat inspiraationsa samoista lähteistä, erityisesti Marxista, Freudista ja Lukácsista.
Länsimaisen varhaiskasvatuksen perikatoa onkin hyödyllistä tarkastella historiallisena jatkumona, jonka voi yksinkertaistaa muotoon: Marx–Lukács–Frankfurt–Freire–nykyisyys.
Freire on jatkumossa sikäli ainutlaatuinen tapaus, ettei hän ole juutalainen. Toisaalta hänen tärkeimmät ideologiset esikuvansa olivat juutalaisia kommunisteja. Freiren elämäntyötä jatkoi erityisellä tarmolla newyorkinjuutalainen pedagogi Ira Shor. Freiren ”vallankumouksellinen pedagogia” ei olisi koskaan levinnyt maailman jokaiseen kolkkaan, mikäli juutalainen Shirley Steinberg ei olisi perustanut The Paulo and Nita Freire International Project for Critical Pedagogy –järjestöä freireläisyyden propagoimiseksi.
Brasilialaissyntyinen Freire kirjoitti tärkeimmät teoksensa muutama vuosikymmen Frankfurtin koulukunnan kulta-aikoja myöhemmin. Freiren tärkein teos on 1970 julkaistu Sorrettujen pedagogiikka, joka on käännetty myös suomeksi. Suomennoksen takakannen mukaan Sorrettujen pedagogiikka on ”kasvatustieteen laajimmalle levinnyt ja käännetyin moderni klassikko”.
Esikuviensa tavoin Freire yhdisti rotukysymyksen talouskysymyksiin. Freireläisten mukaan [36] sosioekonomisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei voida saavuttaa, ellei valkoisten lasten asemaa kyseenalaisteta luokkahuoneissa. Oppi heijastuu myös 2000-luvun Suomeen, jossa ”edistykselliset” opettajat ovat valmiita suosimaan alisuoriutuvia maahanmuuttajia lahjakkaiden suomalaisten kustannuksella.
Freiren pääteoksen nimi Sorrettujen pedagogiikka viittasi erityisesti ei-valkoisiin väestöryhmiin, mutta viime vuosikymmeninä feministit ja homolobbaajat ovat pyrkineet korostamaan myös seksuaalivähemmistöjen roolia ”sorrettujen” joukossa.
Mikäli maahanmuuttaja ei vaivaudu oppitunnille tai jos itseään ”homona” pitävä nuori potee vakavia mielenterveysongelmia, ei syy ole freireläisyyden mukaan heissä itsessään vaan valkoisissa ”sortajissa”, jotka pelkällä olemassaolollaan polkevat muita ryhmiä katuojaan.
Freireläinen pedagogiikka siis syyttää valkoisia heteroseksuaaleja kaikkien muiden ihmisryhmien ongelmista. Frankfurtilaisessa hengessä myös Freire vaikutti vihaavan ”faktafetisistejä”, sillä pääteoksessaan hän ei edes yritä tarjota tieteellisiä todisteita väitteilleen siitä, että tietyt väestöryhmät alisuoriutuvat siksi, että he ovat aktiivisen ”sorron” uhreja. Valkoiset ovat sortajia ja sillä siisti.
Pääteoksessaan Freire puhuu myös ”problematisoivasta kasvatuksesta”, joka on komealta kalskahtava kiertoilmaisu opettajien arvovallan tuhoamiselle. Kun suomalainen opettaja kärsii huorittelusta, sylkemisestä tai jopa väkivallasta, saa hän kiittää juuri freireläisiä pedagogeja, joiden mukaan opettaja ei saa olla auktoriteetti vaan oppilaiden tasavertainen ”toveri”.
Freire väitti rakentavansa tasa-arvoista utopiaa, mutta todistikin jälleen, ettei kommunismia kannata ikinä soveltaa käytännössä. Jälki on aina rumaa.
[37]Leninistiset vallankumousjoukot
Sorrettujen pedagogiikassa Freire siteeraa Lukácsin Lenin-kirjaa, jossa unkarinjuutalainen kulttuurimarxisti analysoi venäjänjuutalaisen bolševikkijohtajan ideologiaa.
Freire ihastui Lukácsin ja Leninin visioihin ”vallankumouksellisen puolueen joukoista”. Freire tahtoi kasvattaa pienistä lapsista ”vallankumouksellisia joukkoja” samalla tavalla kuin Lenin oli johtanut punaista terroria Venäjällä. Vertauksen tulisi nostaa suomalaisten kasvatustieteilijöiden niskavillat kohti kattoa.
Sorrettujen pedagogiikka on käytännössä kommunistinen sodanjulistus kaikkia valkoisten länsimaalaisten pystyttämiä yhteiskunnallisia rakenteita vastaan. Opetuksen ja kasvatuksen käytäntöä ei käsitellä kirjassa juuri lainkaan, vaan painopiste on tukevasti poliittisessa agitoinnissa:
”Manipulaation vastalääke on kriittisesti tiedostava vallankumouksellinen järjestäytyminen, joka problematisoi paitsi kansan aseman historiallisessa prosessissa myös kansallisen todellisuuden sekä vielä manipulaationkin.
Francisco Weffort kirjoittaa: ’Kaikki vasemmiston politiikka perustuu massoille ja riippuu näiden tietoisuudesta. Jos tietoisuus on hämmentynyt, vasemmisto hävittää juurensa ja sitä seuraa varma tappio…'”
Freiren tärkeimpiin sanansaattajiin kuuluvat Henry Giroux ja Peter McLaren, joiden suomennettu kirja Kriittinen pedagogiikka on toinen kulttuurimarxistiopettajien suosima perusteos. Heti kirjan esipuheessa ”valkoinen heteroseksuaalinen mies” määritellään varhaiskasvattajan arkkiviholliseksi:
”Kriittinen pedagogiikka ei voi olla ’väritöntä’, sillä lähemmässä tarkastelussa pedagogiikan näennäinen värittömyys paljastuu valkoisen heteroseksuaalisen miehen näkökulmaksi.”
”…on tärkeä selvittää, kuinka rotua käytetään sosiaalisena konstruktiona oikeuttamaan erivertaista kohtelua ja tuottamaan perusteita reduktiiviselle puheelle rotujen välisistä synnynnäisistä älykkyyseroista.”
”Kriittisen pedagogiikan on oltava antirasistista, antiseksististä ja antihomofobista.”
”Krittisen pedagogiikan ohjelmajulistus voidaan tiivistää seuraaviin ydinlauseisiin: kriittisissä käytänteissä […] esitetään kysymyksiä marginaalin ja normalisoidun vallan suhteesta kouluissa ja tarkastellaan historiaa osana laajempaa pyrkimystä määritellä uudelleen valta ja identiteetti etenkin rodun, sosiaalisen sukupuolen [sic!], luokan ja etnisyyden näkökulmista.”
Kriittisen pedagogiikan esipuheessa puolustetaan myös ”affirmative action –politiikkaa” eli ”positiivista syrjintää”, jossa alisuoriutuville maahanmuuttajille taataan opiskelupaikka mieluummin kuin lahjakkaille valkoisille. On tietysti äärimmäisen kieroutunutta orwellilaista kielipeliä kutsua valkoisten rodullista syrjintää ”positiiviseksi”.
Valkoisten syrjinnän ”oikeuttamiseksi” pedagogit vetoavat usein myös Harvardin yliopiston juutalaisen professorin, Howard Gardnerin, oppeihin. Gardner on jo vuosikymmenten ajan käynyt taistelua älykkyyden mittaamista vastaan. Gardnerin mukaan ihmisillä on useita ”erilaisia älykkyyksiä” eikä matemaattis-luonnontieteellistä älyä voi pitää tärkeämpänä kuin vaikkapa ”musikaalis-rytmistä” älyä.
Koska monilla Afrikan alueilla keskimääräinen äo on jopa yli 30 pistettä matalampi [38] kuin valkoisilla, vetoavat kulttuurimarxistit usein Gardnerin oppeihin vaatiessaan rodullisesti määriteltyjä koulukiintiöitä.
Vaikka maahanmuuttaja ei osaisikaan matematiikkaa, biologiaa tai historiaa yhtä hyvin kuin suomalainen, voi hänellä olla niin svengaava rytmi veressä, että häntä on syytä ”syrjiä positiivisesti” suomalaisen opiskelijan kustannuksella.
[39]Kulttuurimarxismi ei ole ”salaliittoteoria”
Valtaeliitti väittää usein, että ”kulttuurimarxismi” on pelkkä ”uusnatsien juutalaisvastainen salaliittoteoria [40]”, koska kulttuurimarxistiset arvot ovat ”normaaleja arvoja”, jotka ovat ”syntyneet täysin luonnollisesti” ihmiskunnan kypsyessä henkisesti.
Eliitti ei tahdo myöntää, että länsimaisen kulttuurin rappio olisi tietoisen poliittisen lobbaamisen tulosta. Mielenkiintoista kyllä, Giroux ja McLaren puhuvat täysin avoimesti ”kulttuurimarxismista” kirjassaan sivulla 30:
”Yksi kriittisen pedagogiikan tärkeimmistä tehtävistä on ollut korostaa koululaitokselle politiikan ja kulttuurin piirissä tarjottua etuoikeutettua asemaa, ja kyseenalaistaa se. Erityisesti 1990-luvulla opetusta teoretisoineet ovat usein mieltäneet kouluopetuksen leimallisen poliittiseksi ja kulttuurilliseksi hankkeeksi.
Edistysaskeleet, joita on viime aikoina saavutettu tiedon sosiologiassa, tietoisuuden historiassa, koloniaalisen diskurssin kriittisessä tutkimuksessa, kulttuurimarxismissa, mannermaisessa yhteiskuntateoriassa sekä feministisessä tutkimuksessa, ovat johtaneet ajattelemaan kouluja muutakin kuin pelkkinä tietoja jakavina opinahjoina.”
”Kriittinen pedagogiikka ei hyväksy konservatiivien väitettä, jonka mukaan kouluopetus on poliittisesti pyyteetön ja puolueeton prosessi.
Se on pyrkinyt tarjoamaan opettajille ja tutkijoille aiempaa kriittisempiä keinoja ymmärtää, millainen tehtävä koululla on rodun, luokan ja sukupuolen mukaan jakaantuneessa yhteiskunnassa.”
”Opettajankoulutuksen on vastattava globaalin informaatioajan vaalimiin koulutuksellisiin tehtäviin, aina sellaisten uusien kritiikin ja tulkinnan kielten kehittämisestä, jotka ammentavat innoitusta marxilaisesta, feministisestä ja antikolonialistisesta tutkimuksesta ja toiminnasta…”
”…opettajankoulutusohjelmat täytyy sijoittaa antirasistisen, antikapitalistisen ja feministien pedagogiikan kontekstiin.”
Monikulttuurisuutta paasaaville opettajille koulut ovat siis ”opinahjojen” sijaan poliittisen ja kulttuurillisen taistelun areenoita, joissa opettajat taistelevat ”sorrettujen” rinnalla valkoista heteroseksuaalia vastaan. Tämä ei ole kansallismielisen tai konservatiivin tekemä subjektiivinen tulkinta vaan avoin ohjelmajulistus, joka on kirjattu Kriittiseen pedagogiikkaan.
Kriittisen pedagogiikan sivuilla vilisevät jatkuvasti juutalaiset nimet kuten Grossberg, Michnik ja Bernstein. Giroux ja McLaren lainaavat myös juutalaista Roger Simonia, jonka mukaan ”opettajina tehtävämme on kehittää uusi tapa ajatella […] siten, että kouluopetus mielletään kulttuurilliseksi ja poliittiseksi kentäksi…”.
Simonin kollegoiden mukaan [41] ”juutalaisuus ja juutalaiset arvot” muodostivat koko hänen ideologiansa ytimen.
[42]Mustasta rikollisuudesta ei saa puhua, koska orgasmilaatikon juutalainen keksijä niin sanoo
Kirjassaan Multicultural Education, Critical Pedagogy, and the Politics of Difference McLaren siteeraa puolestaan juutalaista kulttuurimarxistia Wilhelm Reichia väittäessään, että valkoiset projisoivat ”omia pelkojaan ja ahdistuneisuuttaan” mustiin rikollisiin [43].
Kun kouluissa puhutaan rodusta ja rikollisuudesta [44] (aihe oli Suomessa ajankohtainen esimerkiksi Kempeleen ja Forssan rikosten jälkeen), on lähtökohdan oltava ”kriittisten pedagogien” mielestä se, että monikulttuurinen rikollisuus on pelkkä valkoisten psyykkisistä häiriöistä kumpava ”myytti” tai illuusio.
Myös pedagogiguru McLaren vihaa siis frankfurtilaisten tavoin ”faktafetisistejä”, jotka toteavat, ettei Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen osoittama 17-kertainen ero raiskaustilastoissa ole mikään ”myytti” vaan kylmä tosiasia. Kunnon kulttuurimarxistin tavoin ”kriittinen pedagogi” ei halua opettaa lapsille sitä, millainen maailma on, vaan sen, millainen maailman pitäisi olla.
Se, että McLarenin kaltaiset gurut siteeraavat vakavissaan Wilhelm Reichia, syö ”kriittisen pedagogiikan” uskottavuutta entisestään. Frankfurtin koulukuntaan kuulunut Reich on yksi viime vuosisadan kuuluisimmista ”hulluista tiedemiehistä [45]”, jolla oli Freudin tavoin pakkomielle seksiin ja perversioihin. Reich selitti esimeriksi Hitlerin valtaannousun saksalaisten ”tukahdutetulla seksuaalisuudella”.
Reichin kiihkoilu vain kiihtyi, kun hän pakeni kansallissosialisteja monien muiden juutalaisten tavoin New Yorkiin. Yhdysvalloissa hän aloitti täysimittaisen sodan ”faktafetisistejä” vastaan kehittämällä oudon kultin, jonka keskiössä oli ”jumalallinen” orgonienergia. ”Orgoni” oli Reichin mukaan ”organismin ja seksuaalisen orgasmin” risteytys.
Reich tahtoi estää ”fasismin” nousun psykoanalyysin ja orgonioppinsa avulla. Hän alkoi rakentaa ulkohuussia muistuttavia seksilaatikoita, joita hän kutsui ”orgoniakkumulaattoreiksi”. Reich väitti seuraajilleen, että laatikoissa istuminen tuotti taudit parantavaa sukupuolista mielihyvää, sillä akkumulaattorit olivat täynnä maapallon ilmakehää ympäröivää ”orgonienergiaa”.
Mikäli kaikki hankkisivat oman ”orgoniakkumulaattorin”, olisi ”fasismin” vaara lopullisesti torjuttu, sillä kaikkien luonnolliset tarpeet tyydyttyisivät, Reich filosofoi. Muun muassa NAMBLA-nimiseen (North American Man/Boy Love Association) pedofiilien lobbausjärjestöön kuulunut juutalainen Allen Ginsberg kertoi lehdistölle kököttävänsä usein Reichin suunnittelemassa orgasmikopissa.
Reich kuoli lopulta 1957 vankilassa, jonne hänet oli teljetty törkeän puoskaroinnin vuoksi.
Miksi tällaista friikkihistoriaa tarvitsee ylipäätään kerrata? Koska johtavat ”kriittiset pedagogit” vetoavat edelleen Reichin oppeihin!
Myös suomalaiset opettajat voivat törmätä ammattikirjallisuudessa artikkeleihin, joissa heitä käsketään kieltämään nuoria keskustelemasta maahanmuuttajarikollisuudesta siksi, että ”Reichin mielestä maahanmuuttajarikollisuus on vain meidän seksuaalisesti kieroutuneiden valkoisten luoma myytti”! Kuinka alas yhteiskuntamme on vajonnut!
[46]Kun poliittiset vapaudet kaventuvat, seksuaaliset ”vapaudet” lisääntyvät
Aldous Huxley kirjoitti Uusi uljas maailma –klassikkoteoksensa vuoden 1946 painoksen esipuheessa siitä, millainen tulevaisuuden painajaisyhteiskunta voisi olla:
”Samalla kun poliittinen ja taloudellinen vapaus kaventuu jatkuvasti, seksuaalinen vapautuneisuus sen sijaan kasvaa.
Diktaattori […] tulee tekemään kaikkensa kannustaakseen kansaa toteuttamaan seksuaalisia vapauksiaan […] sillä näin kansalaiset voidaan alistaa hyväksymään asemansa orjina.”
Kulttuurimarxistinen varhaiskasvatus noudattaa pelottavan tarkasti Huxleyn painajaista.
Samalla kun nuorisoa kielletään puhumasta tulenaroista poliittisista kysymyksistä ja osallistumasta esimerkiksi isänmaallisiin mielenosoituksiin, erilaisiin seksuaalisiin perversioihin suorastaan kannustetaan. 1970-luvulla suosituin perversio oli pedofilia, 2010-luvulla puolestaan ”transsukupuolisuus [47]” ja sukuelinten silpominen [48].
Propagandan tehokkuudesta kertoo paljon se, että transututkimuksiin menevien suomalaisten tyttöjen määrä on nelinkertaistunut [49] viimeisen kuuden vuoden aikana!
Koulujen homo- ja transulobbaus liittyvät suoraan kysymyksiin kansallisuusaatteesta ja kansallisesta itsepuolustuksesta. Jotta alkuperäisväestöjen itsepuolustuskyky saataisiin rappeutettua täydellisesti, markkinoi eliitti meille ja lapsillemme aatteita, jotka pyrkivät tuhoamaan perheinstituution sekä tekemään valkoisista miehistä raukkamaisia ”sukupuolineutraaleja” nahjuksia.
Yhä useampi suomalainen on törmännyt ”sukupuolineutraaliuden” huuhaaoppiin. Vielä 10 vuotta sitten kaikki olisivat vain nauraneet väitteelle, ettei mitään sukupuolia ole olemassa tai että poikalapsille on ”tasa-arvon” ja ”ihmisoikeuksien” nimissä annettava prinsessaleluja siltä varalta, että nämä ovat ”syntyneet väärään sukupuoleen”.
Viihdeteollisuuden ja valtamedian vaikutusvalta on kuitenkin ällistyttävän suuri. 10 vuodessa mistä tahansa mielisairaudesta voidaan tehdä mediaseksikäs trendi, jonka vastustajat leimataan junteiksi tai impivaaralaisksi ”rasisteiksi”. Näin kävi myös ”sukupuolineutraaliuden” opille; media marssitti julkisuuteen niin paljon homoja ja transuja, että nyt seksuaaliset poikkeamat on lisätty jo peruskoulun opetussuunnitelmaan.
Suomen opetushallituksen uuden ”tasa-arvotyötä” käsittelevän oppaan [50] mukaan ihmisbiologian tunneilla nuorille täytyy vastaisuudessa valehdella, että on olemassa ”inter-” ja ”transsukupuolisia” ihmisiä, joiden sukupuoli ei riipukaan biologiasta. Huuhaaopin mukaan biologinen sukupuoli on pelkkä harha; mikäli poika väittää olevansa oikeasti tyttö, hän on tyttö ja muiden on kunnioitettava tätä.
Kiistämällä sukupuolierot opetushallitus pyrkii rappeuttamaan perinteisen perheinstituution, jonka pohjalle suomalainen kulttuuri on rakennettu. Tuhoamalla suomalaisen perheen tasa-arvokiihkoilijat uskovat voivansa luoda viimein täysin ”monikulttuurisen” ja ”tasa-arvoisen” Suomen.
[51]Päiväkodeille oppia murhanhimoiselta mustalta
Sukupuolivallankumoukselliseen trendiin kuuluvat myös ”sukupuolineutraalit” julkiset vessat [52], jotka yleistyvät kaikkialla länsimaissa. Tulevaisuudessa esimerkiksi perverssit miehet saavat tunkeutua pikkutyttöjen kanssa samoihin käymälöihin sillä verukkeella, että he ovat ”syntyneet väärään kehoon”.
Maailmankuulun Johns Hopkins –sairaalan entisen johtavan psykiatrin, tohtori Paul R. McHughin mukaan [53]”transsukupuolisuus” on mielisairaus ja siihen kannustaminen on sairauden ylläpitämistä. Opetushallitus ja ”sukupuolineutraaleja” vessoja rakennuttavat kaupungit tuhoavat siis suomalaista kulttuuria ja yhä useamman suomalaisen mielenterveyden kiistämällä ihmisbiologian todellisuuden.
Valtamedia uutisoi joulukuussa [54], että kaikille suomalaisille yhdeksäsluokkalaisille annetaan veloituksetta mustan feministin kirjoittama kirja nimeltä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä.
Tuusulalainen opettaja Juho Mäenpää ilmoitti, ettei aio olla mukana propagandatyössä. Hänestä oli pöyristyttävää, että kansalaisten verovaroilla tuetaan hankkeita, joilla nuorisolle pakotetaan poliittista propagandaa.
”Kuvittelin, että luokkakantaisuutta 1970-luvulla oppilaille syöttänyt niin sanottu Pirkkalan moniste olisi opettanut jotakin, jos ei oppilaille, niin ainakin viranomaisille,” Mäenpää kirjoitti. Hän ei tiennyt, että Pirkkalan moniste oli vain yksi linkki kulttuurimarxistisen varhaiskasvatuksen ketjussa, joka ei ole katkennut kertaakaan enää vuosikymmeniin.
Nea Alasaaren Turun yliopiston Pro gradu –tutkielmassa ”Lasten leikkiä – sukupuolitietoinen näkökulma päiväkodin arkeen [55]” viitataan Gloria ”bell hooks” Watkinsiin, joka on tunnettu äärimmäisen aggressiivinen musta feministi. Alasaari kirjoittaa, että Watkinsin pedagogiikka perustuu pitkälti Freiren oppeihin, joita on täydennetty feministisin teemoin.
Alasaaren mukaan myös Watkinsin feministinen, rasisminvastainen ja homoystävällinen pedagogiikka perustuu malliin, ”jossa opettajalla ei ole autoritääristä asemaa”. Samat teemat kietoutuvat toisiinsa aina uudelleen ja uudelleen.
On mielenkiintoista, että Suomessa tulevat maisterit voivat viitata töissään Watkinsiin, joka itse on tullut tunnetuksi ennen kaikkea siitä, ettei hän käytä tieteellisiä lähdeviitteitä artikkeleissaan ja kirjoissaan. Valkoinen ”faktafetisisti” alkaa pakostakin pohtia, onko Watkins saavuttanut akateemisen asemansa vain siksi, että hän on ”rasismista” ja ”sovinismista” suu vaahdossa räyhäävä musta.
Miten on mahdollista, että päiväkodeista Suomessa opinnäytetyötä rustaava tuleva maisteri voi viitata Watkinsiin, jonka artikkelit eivät täytä vähäisimpiäkään tieteellisyyden kriteereitä ja joka tekstissään ”Killing Rage [3]” kertoo himoitsevansa ”tuntemattoman valkoisen miehen” murhaamista? Mitä tämä kertoo sivistystoimemme tilasta?
[56]Juutalaisten rooli
”Kriittisen pedagogiikan” taustoja tutkiva huomaa pian juutalaisten äärimmäisen suuren yliedustuksen johtavien gurujen joukossa.
Valtaosa kasvatustieteiden parissa työskentelevistä suomalaisista imee vaikutteet suoraan ulkomailla kirjoitetuista perusteoksista. Suomessa tärkein uraauurtava monikulttuurisuuskasvattaja on niin ikään juutalainen – Karmela Liebkind.
Liebkindin rotuteorioiden perustuskivi on juutalainen ”antropologi” Israel Ehrenburg, joka myöhemmin vaihtoi nimensä vähemmän huomiota herättäväksi Ashley Montaguksi. Israel Ehrenburgin perintö rapauttaa Suomen opetusjärjestelmää paitsi Karmela Liebkindin niin myös YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon välityksellä.
Kirjoitimme aiheesta laajasti artikkelissamme ”Juutalaiset ja rasismi, osa 4: monikulttuurinen aivopesu Suomessa [57]”:
”[Karmela] Liebkind lainaa väitöskirjassaan Unescon [YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö] 1967 ’rotua ja rotuennakkoluuloja’ koskevaa julistusta, jonka mukaan ’rasismi on väärässä väittäessään, että ihmiset voidaan asettaa hierarkkiseen järjestykseen muuttumattomien ja synnynnäisten psykologisten ja kulttuurillisten ominaisuuksien mukaan’.
Roturealistit eivät kuitenkaan väitä asettavansa ihmisryhmiä johonkin tiettyyn yleispätevään hierarkkiseen järjestykseen. Unescon julistus on tyypillinen kulttuurimarxistinen olkiukko. Ikävä kyllä Unescon olkiukot taotaan jokaisen suomalaislapsen tajuntaan peruskoulussa.
Unesco on tuottanut kuluneina vuosikymmeninä useita rasisminvastaisia tekstejä, jotka toimivat nyt suomalaiskoulujen monikulttuurisuuskasvatuksen perustana.
Ensimmäinen kannanotoista oli 1950 julkaistu The Race Question [58], jonka laatimiseen osallistuivat muun muassa meille jo tuttu Israel Ehrenburg, ranskanjuutalainen Claude Lévi-Strauss, englanninjuutalainen Morris Ginsberg sekä viisi muuta liberaalia antropologia ja psykologia eri mantereilta. Juutalaisten yliedustus YK:n rasisminvastaisessa toiminnassa on silmiinpistävää.
Julistuksessa ei pyritty kumoamaan sitä tosiasiaa, että esimerkiksi eurooppalaisten ja afrikkalaisten välillä on merkittäviä synnynnäisiä eroja [59]. Sen sijaan ’rasismi’ tuomittiin siksi, että rotuajattelu vaan sattuu olemaan moraalisesti väärin. […]
Vuosi 1950 oli lännen kohtalon kannalta symbolinen: voimakkaasti juutalainen Unesco-työryhmä laati tuolloin ensimmäisen ’gojimille [60]’ suunnatun rasisminvastaisen julistuksen – ja samalla Israel [61] sääti rotulakinsa suojelemaan juutalaisväestön ’puhtautta’ miehitetyssä Palestiinassa.
Poliittisen korrektiuden vuoksi tätä epäsuhtaa ei kuitenkaan saa julkisuudessa tuoda esille.”
Vastaava kaksinaismoralismi lävistää koko länsimaisen lähihistorian. Juutalaisten perustama [62] ”rasisminvastainen” NAACP hyökkäsi juutalaisen lakimiehen, Jack Greenbergin, johdolla [63] 1950-luvun Yhdysvalloissa koulubussien rotuerottelua vastaan. Nyt Israelissa toteutetaan paljon aggressiivisempaa rotuerottelua [64], jotta juutalaisten ei tarvitsisi joutua kosketuksiin ei-juutalaisten ”ali-ihmisten” kanssa.
[65]
Kouluista tehtiin heimokoston välikappaleita
Frankfurtin koulukunta perustettiin kostamaan juutalaisten ”orjuutettujen esi-isien” kokema nöyryytys; nyt sionistiset ja kulttuurimarxistiset liikkeet ovat rakentaneet Israelista maailman tehokkaimman rotuerotteluvaltion samalla, kun länsi on ajettu monikulttuuriseen kaaokseen.
Ammentamalla inspiraatiota frankfurtilaisilta ja Lukácsilta koulujemme opettajat alistuvat etnisen koston välikappaleiksi. Koston uhreja olemme me kaikki suomalaiset, eurooppalaiset ja länsimaiset ihmiset, jotka tahdomme, että lapsemme voivat kasvaa turvallisessa ja tasapainoisessa yhteiskunnassa.
Kaikki kostajat eivät ole vasemmistolaisia eivätkä kutsu itseään ”kriittisiksi pedagogeiksi”. Osa kutsuu toimintaansa ”globaali-” tai ”kansainvälisyyskasvatukseksi” [66], jonka guruihin lukeutuu [67] – arvasit oikein – juutalainen monikulttuurisuuskiihkoilija [68] Zygmunt Bauman.
Kouluja korruptoidaan myös oikealta. Esimerkiksi juutalaisen George Sorosin rahoittama ja Martti Ahtisaaren johtama CMI kiertää opinahjoja järjestämässä ”rasisminvastaisia” roolipelejä [69], jotta lapsista saataisiin kasvatettua kunnollisia maailmankansalaisia. Freiren kaltaiset vanhan koulukunnan marxistit saattaisivat kavahtaa yhteistyötä CMI:n kanssa, sillä Ahtisaaren järjestö kannattaa raakaa sotilaallista kapitalismia [70], jossa alkuperäiskansojen kansallisomaisuus yksityistetään tarvittaessa pommikoneiden avulla.
Freireä saattaisi ahdistaa tieto siitä, että lopulta parasta kasvualustaa hänen ajatuksilleen onkin nykyaikainen uusliberaali kapitalismi, joka vihaa nationalismia [71]siksi, että valtioiden rajat hidastavat rahavirtojen ja orjatyövoiman tehokasta liikkuvuutta.
Kommunistit eivät saavuttaneetkaan koskaan ”tasa-arvon” utopiaa. Taloudellinen epätasa-arvo on edennyt pidemmälle kuin koskaan [72]. Huxleyn ennustusten mukaisesti ”diktaattori” eli kansainvälinen rahanvalta [73] käyttää nyt perversioita hyväkseen pitääkseen orjuutetun kansan tyytyväisenä. Kulttuurimarxistit saivat arvovallankumouksensa, mutta tasa-arvosta ja vapautuksesta ei ole tietoakaan. He olivat vain rahaeliitin hyödyllisiä idiootteja.
Kenenkään ei pitäisi siis enää ihmetellä, miksi opetuksen laatu on romahtanut, miksi lapset sylkevät opettajiensa päälle ja miksi rodun sekä sukupuolen biologiset lait on yritetty väkisin kääntää päälaelleen. Koulujamme manipuloivat teoreetikot, joiden mukaan ”älyä ei ole olemassa” ja joiden mielestä opettajilla ei ole oikeutta määrätä oppilaita. He kutsuvat luonnontieteilijöitä ”faktafetisisteiksi”.
Heitä motivoi heimonsa esi-isien ”nöyryytyksen” kostaminen eikä terveen yhteiskunnan rakentaminen.
Arvi Pihkala