- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Korporatiivinen media ja demokratia

Jopa satunnaiselle tarkkailijalle on ilmeistä, ettei media täytä tehtäväänsä tiedottajana.

 

Median tehtävää vallan vahtikoirana, neljäntenä valtiomahtina on totuttu demokratioissa pitämään itsestäänselvyytenä – jopa siinä määrin, ettei sitä juurikaan ole kyseenalaistettu.

 

Täyttääkö korporatiivinen media todellisuudessa tehtävänsä? Todistusaineiston perusteella voisi sanoa – Ei. Tiedämme paljon Ilkka Kanervan lähettämistä tekstiviesteistä, mutta emme työstä jota hän on tehnyt ja tekee. Tiedämme kyllästyttävän paljon suosikkiesiintyjistä, suosikkiuimarannoista, suosikkipuodeista ja suosikkiruokalajeista, mutta emme juuri mitään eduskunnassa tai europarlamentissa käsiteltävistä lakiesityksistä, joilla kuitenkin on voimaan astuessaan vaikutusta arkeemme.

Yhä enenevässä määrin ne, jotka haluavat jotain tietää, joutuvat tekemään median työn itse: etsimään ja lukemaan asiakirjoja suoraan parlamentin tiedostoista, analysoimaan sisältöä ja tarkistamaan aiheeseen liittyvät lakipykälät.

 

Filosofian ja politiikan professori Robert P. Abele, kolmen kirjan kirjoittaja on eräs niistä akateemisten piirien edustajista, joka on kiinnittänyt asiaan huomiota.

-Korporatiivinen media on liittoutunut niiden tahojen kanssa, joita sen on määrä vahtia; mediasta on tullut megakorporaatioiden ja hallitusten megafoni, eräänlainen keskinäisen hyötymisen kerho, jossa lukijalle on varattu vain tyhjästä puheesta maksajan osa, sanoo Abele.

 

Abele lähestyy aihettaan tieteellisin menettelytavoin. Hän purkaa rakenteet osasiinsa ja tarkastelee löytämäänsä. Abelen mukaan mitä läpäisevämpi, monimutkaisempi ja voimakkaampi institutionaalinen rakenne on, sen autoritaarisempi, hallitsevampi siitä tulee. Rakenne muuttuu ikään kuin itse itseään ruokkivaksi entiteetiksi, jonka jälkeen se pyrkii vain lisäämään ja säilyttämään oman valtansa. Seurauksena tapahtuu isolaatio; entiteetti eristäytyy ihmisistä, joita sen demokratiassa oli määrä palvella ja alkaa toimia yhteistyössä omaa valtaansa lisäävien rakenteiden kanssa ja niiden hyväksi.

Esimerkkinä Abele käyttää muun muassa Yhdysvaltain perustuslain vastaista Patriot Act-säädöskokoelmaa, joka sallii hallituksen kohdella ihmisiä, myös ei-kansalaisia, terroristeina pelkän epäilyn perusteella ja sitä havaintoa, että valtamedia on jättänyt ko. lakimuutokset tyyten huomiotta uutisoinnissaan.

 

Vaikka Abele kirjoittaa Yhdysvalloista, hänen huomionsa ovat yleispäteviä.

 

Propaganda on määritelmällisesti mielipiteen muokkausta, jota harjoittaa systemaattisesti ja tietyin tarkoitusperin yhdistys, hallitus tai jokin muu taho. Abelen mukaan propaganda on suostuttelua yhteistyöhön käyttämällä todellisten tarkoitusten verhona väittämiä ja sanontoja, joiden kanssa on vaikea riidellä: demokratisointi, vapauttaminen, vastuullinen politiikka, suurempi yhteinen hyvä.

Tarkoituksena on luoda mielikuva siitä, että ihmiset hallitsisivat itse elämäänsä ja rakenteita vapaalla tahdolla samalla, kun taustalla toimiva hyväksikäyttäjä saa oman tahtonsa läpi.

Menestyksekäs propagoiminen vaatii myös vaikenemista todellisista päämääristä: päämäärää ei voida altistaa julkisen katseen ja keskustelun kohteeksi, koska se estää suunnitelman läpiviennin. Propagandan ja vaikenemisen yhdistelmällä tuodaan yleisön tarkasteltavaksi vain rajattu määrä vaihtoehtoja, joista valita. Usein myös nämä vaihtoehdot ovat luonteeltaan näennäisiä.

Näennäisdemokratian menetelmä on tuottaa yleisölle valikoidusti esitellyn tiedon pohjalta tehty näennäisdemokraattinen päätös, toteaa Abele, ja tässä media avustaa. Erityisen selvästi menetelmä näkyy vaaleissa; siinä, ketkä ehdokkaista saavat julkisuutta ja millaista julkisuutta he saavat.

 

Analysoitaessa median rakennetta ja toimintamalleja nähdään keskittyneen omistuksen pyramidirakenne, Abele sanoo.

”Mediaeliitti” kuten Washington Post tai New York Times, asettaa pohjan uutisagendalle, josta pienemmät toimijat poimivat uutisaiheensa sekä niiden sävyn. Suotimina toimivat myös lehden omistus, omistajan varallisuus, voitontavoittelu (mainostulot ja lehden omistajan omistusosuudet muissa yhtiöissä) sekä median käyttämät tietolähteet; hallitus, liike-elämä ja edellä mainittujen tahojen rahoittamat ja hyväksymät asiantuntijat.

Uutisia kontrolloidaan myös kansallisten, uskonnollisten ja kaupallisten intressien nimissä ja toimesta. Suomessa mediaeliitti on lähinnä Helsingin Sanomat, Aamulehti, Kaleva ja Turun Sanomat sekä lehtiyhtiöiden omistama STT.

 

Tähän samoille omistajille keskittyneeseen rakenteeseen viitataan, kun puhutaan valtamediasta. Mediatutkijoiden mukaan valtamedian tavoite on ohjata lukijoiden huomio sivuraiteille, pois tärkeistä asioista, jotta eliitille jää toimintatila ja -rauha tehdä kaikkia, koko kansakuntaa koskevia ratkaisuja.

Abele kuvaa, kuinka Irakin sodan aikaisessa uutisoinnissa huomio ohjattiin pois sodan oikeutuksesta ja keskityttiin Irakin hallussa ehkä-oleviin joukkotuhoaseisiin. Sittemmin on tunnustettu, että joukkotuhoaseita ei ollut ja se myös tiedettiin jo ennakolta.

Noam Chomsky, MIT:n emeritusprofessori ja tietojenkäsittelyteoreetikko kutsuu toimittajia valtiokapitalisteiksi ja hämmästelee, millainen sadan prosentin ideologinen yhtenäisyys älymystön keskuudessa Yhdysvalloissa vallitsee, vaikka maa on perustaltaan monikulttuurinen. Hänen mielestään on hämmästyttävää, ettei koko maassa ole ainoatakaan vasemmistolaista toimittajaa.

– Olisi naiivia uskoa, ettei mediakeskittymillä ja korporaatioilla olisi vaikutusta hallinnon rakenteisiin, toteaa puolestaan Abele.

Korporaatiot tukevat taloudellisesti itselleen mieleisten poliitikkojen kampanjointia ja poliitikot muokkaavat lainsäädäntöä yhtiöille edulliseen suuntaan. Viimeksi tämä näkyi erityisen selvästi Wall Streetin saamissa pankkitakuissa ja rikkaiden laajennetuissa verohelpotuksissa. Ilman poliitikkojen ja megayhtiöiden yhteistyötä ei olisi olemassa globaalia markkinataloutta, jossa megayhtiöt dominoivat maailman eri maiden talouksia.

Abele kertoo, että megakorporaatio-malli sai alkunsa presidentti Reaganin aikana, kun hän salli omistuksen keskittämisen, vaikka sitä aiemmin säädeltiin lainsäädännön avulla. Presidentti Clinton jatkoi Reaganin jäljissä väljentäen entisestään sääntelyä.

 

– Hallituksia johtavat suuryritysten etuja ajavat poliitikot. Markkinatalouden sääntelyä vaativat tahot leimataan median avustuksella antidemokraattisiksi. Käytännön toimissa kuitenkin suuryritykset mitätöivät ihmisoikeuksia, koska ihmisoikeudet ovat voiton tavoittelun esteenä. Lopputuloksena tästä kehityksestä suuryhtiöt tulevat purkamaan eri maiden hallitukset tarpeettomina. Tätä tullaan markkinoimaan mediassa ihmisten vapauttamisena hallitusten kahleista.

 

Abele arvioi, että tämä kehityskulku, jossa hallitukset edistävät uusliberaaleja malleja ihmisten kustannuksella on johtanut muutoksiin myös äänestyskäyttäytymisessä. Ihmiset eivät äänestä ollenkaan, tai he äänestävät protestina ja vihassa, eivät asioista tai arvoista.

 

Yhdysvaltain entinen varavaltiovarainministeri Paul Craig Roberts ilmaisee saman ajatuksen hieman toisin.

– Äänestäjät vaihtavat äänestämällä talousoligarkkien palvelijat, mutta oligarkkien politiikkaan sillä ei ole vaikutusta: ennen vaaleja Obama kampanjoi Muutoksella. Virkaan päästyään hän laajensi sotaa Afganistanissa, ja aloitti uudet sodat Pakistanissa, Jemenissä ja Libyassa samalla kun jatkoi George W. Bushin aloittamaa Iranin uhkailua, Paul Craig Roberts toteaa.

 

Näennäisdemokratian rakenne ei salli totalitaarista hallintoa, joten instituutioista tulee autoritaarisia, kuvaa Abele. Tästä seuraa tarve käyttää raskasta propagandakoneistoa mielipideilmaston muokkaamiseen kotimaassa samalla, kun voimalla pakottamista harrastetaan muissa maissa. Voimankäyttö ja propaganda ovat tunnusmerkillisiä kaikille autoritaarisille voimille kaikissa institutionaalisissa rakenteissa, summaa Abele.

Tavoite on absoluuttinen valta.

Dr. Robert P. Abele on filosofian tohtori, jolla on MA-oppiarvo myös teologiassa. Abele on kirjoittanut kolme kirjaa: A User’s Guide to the USA PATRIOT Act (2005); The Anatomy of a Deception: A Logical and Ethical Analysis of the Decision to Invade Iraq (2009); sekä Democracy Gone: A Chronicle of the Last Chapters of the Great American Democratic Experiment (2009). Springer Press julkaisee vuoden 2011 aikana Encyclopedia of Global Justice-teoksen, joka sisältää artikkeleita poliittisesta teoriasta ja sodasta.

 

Lähteet:

NAACP v. Claiborne Hardware Company (1982). Quoted in Chang, Silencing Political Dissent, p. 148.

whatsnew/usa_patriot_act.asp.

Nancy Chang, www.ccr-ny.org. “The USA PATRIOT Act: What’s So Patriotic About Trampling on the Bill of Rights?”

Chomsky and Herman, Manufacturing Consent, pgs. 4-31

Edward Herman, “The Propaganda Model,” Against All Reason, December 9, 2003, pgs. 1-3; 7-9;

David Cromwell, “The Propaganda Model: An Overview,” Private Planet, 2002

Abele, Robert The Anatomy of a Deception (Maryland: University Press of America, 21 Anne-Marie Slaughter, “Good Reasons for Going around the U.N.” New York Times, March, 18, 2003.

Paul Craig Roberts, “The Impotence of Elections,” Global Research, November 4, 2010

Robert McChesney, “Noam Chomsky and the Struggle Against Neoliberalism,” Monthly Review, April 1, 1999, p. 4;

 

Glenn Greenwald “The Wretched Mind of the American Authoritarian,” Salon.com, October 29, 2010

www.killerCoke.org.

Jason Leopold, “Cheney Admits to War Crimes, Media Yawns, Obama Turns the Other Cheek,” Truthout.org, February 15, 2010

Chomsky, “What Makes Mainstream Media Mainstream?” op. cit., pgs. 5-6

Chomsky, Necessary Illusions, p. 149

Cohen, Stanley, and Jack Young, eds. The Manufacture of News: Social Problems, Deviance and Mass Media, p. 19, quoted in Jeffery Klaehn, “A Critical Review and Assessment of Herman and Chomsky’s Propaganda Model,” European Journal of Communication, 17(2), 2002, p. 150

 

http://dissidentvoice.org/2010/03/state-crimes-against-democracy/