Istuin parturissa. Leikkausohjeita parturille antaessani harmittelin, että ohimoille ilmaantuneet harmaat taas lähtevät pois. Charmi on katoavaista. Hetken kuluttua naapurituoliin istui arviolta minua vähän vanhempi myyntiedustajalta tuoksuva mies. Hänen tavoitteensa olivat päinvastaiset. Sivuilleen vilkuillen ja kuiskaamalla hän antoi ohjeitaan. Hiukset pitäisi leikata niin, etteivät paljastuvat ohimot ja harveneva päälaki näkyisi. Harmaat hiukset pitäisi värjätä. Vaihdoimme minua parturoivan neitosen kanssa silmäyksen, häntä nauratti.
Elämme aikaa, jolloin nuoruus on valttia. Kaikki vanha jyrätään armotta. Toisin oli ennen. Varsinkin itämaisissa, vanhoissa kulttuureissa vanhuus ja elämänkokemus olivat kunniassa. Toki aikakin oli erilainen, sillä tieto kulki vain suullisena perimätietona. Siksi vanhoja ihmisiä kannatti kuunnella. Vuosikymmenien aikana koetellut elämäntavat ja työmenetelmät siirtyivät sukupolvelta toiselle. Vanhojen ihmisten kunnioitus oli aitoa, sillä hioutunut tietotaito saattoi pelastaa koko kylän. Hitaasti kiiruhtaen tultiin kohti nykyaikaa, jolloin uudet keksinnöt helpottivat työtä. Vähitellen kehittämisestä tuli itsetarkoitus. Kaikki vanha hylättiin uuden tieltä. Uusi yhdistettiin nuoruuteen, elämänkokemukseen perustuva tieto oli vanhanaikaista, hampaattomien puheita.
Nyt kukaan ei halua olla vanha. Ikää hävetään. Nuorekkaan näköisenä pysymiseen sijoitetaan omaisuuksia. Miksi ihmeessä? Usein aikakauslehdissä näkee kuvia amerikkalaisvanhuksista. Nämä muovikuorihampaillaan irvistävät kuvatukset suorastaan säälittävät. Silikonia siellä, botoxia täällä. Violetti tukka pystyssä minihameessaan harrikan takaloosterissa matkustavat mimmit tarrautuvat epätoivoisesti elämänsä rippeisiin. Totta kai nuori ja raikas ihminen on kaunis, mutta tuollainen rakenneltu ulkomuoto ja tekopirteys on kaukana siitä. Minusta arvokkaasti vanheneva, ikäisensä näköinen ihminen on sellaisenaan kaunis.
Kohonnut elintaso nostaa elinikää jatkuvasti. Yhä suuremman osan elämästään jokainen meistä on iäkäs. Miksi tuhlaisimme suuren osan elämästämme vanhuuden surkuttelemiseen ja elämänkokemuksen tuoman patinan peittelyyn? Vanhentukaamme arvokkaasti ja häpeämättä. Olen varma, että lapsenlapsen on paljon helpompaa lähestyä turvallista, ryppyisin käsin ja harmain hapsin varustettua mummoa, kuin edellä kuvaamaani vauhtimimmiä. Tosin tuolla reppanalla tuskin on edes aikaa heille surffauskurssien, kuntosalitreenien, kosmetologien ja kirurgiaikojen viidakossa. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei ikäihminen saisi harrastaa. Ilman muuta saa, ja pitääkin. Vireä eläkeikä on tärkeä osa elämää.
Ikäihmisten puheita kannattaa kuunnella. Niissä on usein totuuden siemen. Aika muuttuu, mutta ihmisellä on hyvä olla jotain rahassa mittaamatonta, pysyvää.