Päivänä muutamana istuskelin takakuistilla (tupakalla, se tunnustettakoon), tuijotin mietteliäästi sadetta ja pohdin kommunikoinnin vaikeutta. Olin lukenut tiedotustutkimuslaitoksen lehden artikkeleita Big Brother-tv-sarjasta ilmiönä, kulttuurisena tuotteena ja monimediaalisuuden vaikutuksista.
Huomasin, että minulla oli paikoin vaikeuksia ymmärtää artikkelissa siteerattujen BB-talossa oleskelleiden henkilöiden haastatteluja; kieli jota he käyttävät poikkeaa niin suuresti siitä jota itse käytän: ”Niinku luki niit juttuja ja sit alko vaan niinku naurattaa et oikeesti et miten ne on voinu tulkita jonku asian tollee. Ja sitku näkee sen et joku on kirjottanu jotain ja sitte joku vaan lukee sen niinku ettei oo ikinä nähnykään sitä esimerkiks, et se on tullu kaksneljäseiskalta (…)”
Kirjoitetusta tekstistä puuttuu viestin sisällön tulkintaa helpottavat äänensävy, eleet ja kosketus, kaikki tapoja jotka ovat tärkeä osa viestintää, ja jonka tulkitsemme puheen liitteenä, huomaamme sitä tai emme.
Kirjoitetun tekstin lukijalta puuttuu usein myös tieto tilanteesta, jossa teksti on synnytetty sekä tieto kirjoittajan mielialasta ja muusta taustasta. Kaikki puutteita, jotka ovat omiaan synnyttämään väärinkäsityksiä. Netissä väärinkäsitykset leviävät usein lumivyöryn lailla, kun joku lukee jonkun toisen tulkintaa jonkun kolmannen henkilön sanomisista, ja tekee johtopäätöksensä itse asiasta ja sanojasta/sanojista sen perusteella.
Ja sitähän tuo haastateltu BB-talohenkilö sanoi – niin ainakin tulkitsin.
Kirjojen ja asiatekstien kääntäjillä on paljon mietittävää työtään tehdessään!
Keskimmäinen poikani, hra 5 v. tuli kuistille ja sanoi: – Arvaa mitä minulla on tässä!
En osannut arvata. Nyrkissä olisi voinut olla mitä tahansa kivestä puupalaseen tai rautanaulasta perhosen toukkaan.
– Tässä. Nämä ovat sinulle. Ne on palkka sinun äidin työstä, sanoi poikani ja latoi ylpeänä pöytään kolme kolikkoa, yhteissummaltaan 50 senttiä.
Pojastani summa oli iso koska rahoja oli kolme. Tulkitsin eleen arvostuksena – vaikka se saikin pohtimaan, mistä poika oli oppinut rahalla palkitsemisen: kotonamme ei moista harrasteta eikä rahapalkka muutenkaan ole keskustelujen aiheena.
Myöhemmin päivällä ajelimme autolla kohti Liperin myllyä, tarkoituksena ostaa perheen possuille ohrajauhoja.
Takapenkiltä kuului: – Äiti. Minä tykkään sinusta maailman paljon!
Toinen veli säesti: – Minä tykkään sinusta kanssa ihan sata!
Sillä hetkellä tunsin, että äidin työtä arvostetaan.