Partisaani –lehden julkaisema kirjoitus suomalaisesta kansallishengestä sekä itsenäisyyden merkityksestä nykysuomalaisille esittää kansallisromanttisen vastalauseen kansainvälisyyden ja negatiivisen globalisaation kiroukselle. Kirjoittajan mukaan Suomella, kuten kaikilla kansakunnilla, on nyt edessään vain kaksi vaihtoehtoa: joko alistuminen vapaaehtoisesti monikansallisten suuryhtiöiden, väestöpolitiikalla asteittain etniskulttuurisesti tuhottaviksi palkkaorjiksi, tai ryhdymme rakentamaan kokonaan uudenlaista yhteiskuntaa, joka ruokkii suomalaista kansallishenkeä herättäen suomalaisuuden lopulta jälleen eloon.
Suomen nykyinen “itsenäisyys” on täysin harhaa, eikä Suomi ole ollut rahoitusjärjestelmältään päivääkään itsenäinen. Suomi aloitti ”itsenäistymisen” prosessin vuonna 1917 lähinnä idealistiseen kansalliseen heräämiseen sisältyvänä suomenmielisyytenä eli kansallisromanttisena heräämisenä, mutta edes suhteessa uskontoon emme olleet itsenäisiä. Nykyisin olemme negatiivisen globalisaatio “orjia” tai “torppareita”.
Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä siitä, että meidän on ryhdyttävä rakentamaan uutta yhteiskuntaa, joka elävöittää suomalaista kansallishenkeä herättäen suomalaisuuden lopulta jälleen eloon, mutta tämä ei voi tapahtua ilman teologista henkistä heräämistä, jossa Jumalan ja ihmisen yhteistyönä yksilöt uudestisyntyvät spirituaalisiksi ja taivaallisiksi ihmisiksi. Vain tällaisen uskonnon [1] kautta saavutamme todellisen vallankumouksen, jossa henkisen tason jalostuminen korjaa materialistisen yhteiskunnan rappeutuneisuuden.
Magneettimedian toimitus
”Tien mä soiton sorsan luusta,
Kantelen kalan evästä;
Laulain ennen isoni läksi,
Soittaen meni sotahan,
Toitotellen tappelohon.
Sinne kaski kaatukohon,
Sotipelto sortukohon,
Kuime ääni kuuluevi,
Laulun kaiku laajenuevi.”
Suomalainen kansanviisaus perustuu runoperinteeseemme. Runojemme juuret kurottelevat kauas kansallisen historiamme aikaan, josta on jäljellä enemmän myyttejä kuin tarkkaa tutkimustietoa. Runo ei kuitenkaan kuulu menneisyyteen, vaan kansalliset myytit ovat ajattomia. Ne ovat ydin, jonka ympärillä kansakunnan historia kulkee kukoistuksesta rappioon ja kuoleman kautta uuteen syntymään. Kansalliset myyttimme tuntuivat jo esi-isillemme muinaisilta, osaksi jopa tuonpuoleisilta. Ja toisaalta ne puhuttelivat esi-isämme väkevyytensä, välittömyytensä ja ajankohtaisuutensa vuoksi yhtä voimakkaasti kun ne puhuttelevat meitä tänään.
Yllä lainaamani runo kertoi taistelusta ja samalla suomalaisuuden symbolin, kanteleen synnystä. Elämme aikaa, jolloin eurooppalaiset valtiot kieltävät muinaisia symboleita, riimukirjaimia sekä jumalten nimiä miellyttääkseen tänne tunkeutuneita vihamielisiä muukalaisia. Muinaisten symbolien herättäminen Euroopassa onkin jo itsessään taistelua aikamme suurinta vainolaista – globaalia ja juuretonta, mammonasta riippuvaista parasiittia – vastaan.
Olen usein kuullut väitettävän, että poliittisesta taistelusta puhuminen ei sovi itsenäisyyspäivän arvokkaaseen tunnelmaan. Olen kuitenkin tästä täysin eri mieltä ja niin uskon lukijoidenkin olevan. Ensisijaisesti suomalaisuus ei nimittäin ole meille sinfoniaorkesterin esittämä sävelmä tai maalaus puoliautiossa galleriassa. Meille kansallishenki on läsnä joka hetki, ei vain juhlatilaisuuksissa. Kansallishengen ilmaiseminen ei ole aina kesyä tai sivistynyttä – kriisin aikoina se voi vaikuttaa suorastaan barbaariselta. Kriisin aikoina se versoo villisti maaperästä, jota tänne erehtyneiden vainolaisten veri ravitsee.
[2]Suomalaisuuden juurilla
Suomalaisuus ei suinkaan syntynyt rikkaan ja koulutetun eliitin porvarillisena harrastuksena. Suomalaisuus oli jo olemassa kauan ennen luokkasotia sekä kansan pirstoutumista urbaaniin yläluokkaan ja köyhiin. Meidän päiviimme säästyneen kalevalaisen perinteen kehtoihin lukeutuneessa Karjalan Vuokkiniemessä oli runonlaulanta vielä 1800-luvulla niin yleistä, että sitä harrastivat ”nuoret ja vanhat, miehet sekä naiset”. Näin suomalainen maailmankuva, kansanviisaus ja mytologia välittyivät sukupolvelta toiselle osana tavallisen rahvaan arkea. Kansan vaalima perintö toimi myöhemmin selkärankana Kalevalalle.
Viime vuosisadalla juureton globalistinen kulttuuri kuitenkin pyyhki myös Vuokkiniemen yli suomalaisuuden vaipuessa syvään uneen jopa perinteemme sydänmailla. Kun maailmankuvia ja arkista kokemusta nyt vertaillaan, ei syrjäisemmänkään kunnan suomalainen eroa juurikaan amerikkalaisesta Youtube-julkkiksesta tai singaporelaisesta sijoittajamiljardööristä. He kaikki ovat osa samaa pinnallista, kyynistä sekä rahan ja hyväksynnän tavoitteluun sairaalloisesti keskittyvää maailmankulttuuria. Vaikka ”monikulttuurisuuden rikkautta” toistellaan mediassa kuin uskonnollista mantraa, on totuus päinvastainen! Elämme globaalissa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki kansat on pakotettu palvelemaan samoja epäjumalia: Dollaria, ylikansallisia liittovaltiotavoitteita sekä niin sanottua ihmisarvoa, jonka nojalla verenperintömme tuhoavaa joukkomaahanmuuttoa pyritään oikeuttamaan.
On aika esittää vastalause kansainvälisyyden kiroukselle. Suomella, kuten kaikilla kansakunnilla, on nyt edessään vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto on, että alistumme vapaaehtoisesti monikansallisten suuryhtiöiden palkkaorjiksi, jotka hiljalleen tuhotaan sukupuuttoon väestönvaihtopolitiikalla.
Toinen vaihtoehto on, että ryhdymme rakentamaan kokonaan uudenlaista yhteiskuntaa, joka ruokkii suomalaista kansallishenkeä herättäen suomalaisuuden lopulta jälleen eloon. Kulttuurillinen itsenäistyminen vaatii taloudellista ja poliittista itsenäisyyttä. Halpaan tuontirihkamaan perustuva kestämätön maailmantalous on korvattava omavaraisella suomalaisella tuotannolla. Ihmisten, pääomien ja tuotteiden liikkuvuutta rajojen yli on rajoitettava radikaalisti. Kansallisesti omaleimaiset tavat ja ajatukset eivät nimittäin pääse syntymään, mikäli meidät on arkisin kytketty ahnehtivaan amerikkalaiseen voitonmaksimointi- ja kulutuskoneistoon sekä kulttuurillemme vieraisiin brändeihin.
[3]Soturiyhteiskunta
On sanottu, että kansakunnat syntyvät sotilaallisina ja askeettisina. Lopulta kansakunnat kuolevat, kun mielihyvän ja mukavuuden tavoittelu ovat ohittaneet kaikki muut arvot. Sama sykli on toistunut myös suomalaisten kohdalla. Ironista kyllä, kulttuurimme kuolinkellot olivat alkaneet jo soida poliittisen itsenäisyytemme aikoihin sata vuotta sitten. Runonlauluperinne oli tuolloin jo lähes tukahdutettu. Luonnon kiertokulussa kuolemaa seuraa kuitenkin aina uusi syntymä, ja myös Suomi tulee heräämään jälleen. Nuoren kansakunnan tavoin sen arvot tulevat olemaan sotilaallisia, luonnonläheisiä ja ruumiillisia – tulevaisuuden suomalaiset eivät myrkytä itseään ulkomaalaisperäisellä roskaruoalla, roskaviihteellä saati roska-arvoilla.
Innoitusta uudelle yhteiskuntamallille voimme saada lähihistoriasta. Pian itsenäistymisen jälkeen Suomi taisteli suursodassa kunniakkaassa seurassa. Rinnallamme oli valtioita, jotka pyrkivät rakentamaan nykyaikaisia yhteiskuntia spartalaisten soturiarvojen pohjalle. Aseveljiemme kansallisradikaalit valtiomallit osoittivat, ettei meidän eurooppalaisten tarvitse kokonaan luopua teknologiasta ja tieteellisestä edistyksestä voidaksemme silti muodostaa elävän suhteen ympäristöömme, kulttuuriimme ja vereemme. 1900-luvun alkupuoliskon soturiyhteiskunnat toivat ikiaikaisen maailmankuvan modernille ajalle. Uusissa soturiyhteiskunnissa kansalaiset kasvatettiin nuoresta pitäen viettämään pitkiä aikoja koskemattomassa luonnossa, muistamaan esi-isiään, herättämään kansalliset symbolit ja rituaalit henkiin, puolustamaan maataan viimeiseen veripisaraan asti sekä elämään kuten muinaisten kertomusten sankarit.
Vaikka moderni soturiyhteiskunta ei luovu tieteestä, teknologisen maailmankuvan ei anneta siellä myrkyttää kansalaisia. Moderni soturiyhteiskunta puolustaa raivokkaasti luontoaan hyväksikäytöltä ja kerskakulutukselta. Se velvoittaa kansalaisia elämään terveellisesti ja liikkumaan jatkuvasti ulkoilmassa. Tämä itsessään voi kuulostaa järkyttävältä modernin elintason rappeuttamien ihmisten korviin. Tiedämme kuitenkin, mikä on vaihtoehto. Nykyinen elintaso ynnättynä liberaaliin ja laiskistavaan kulttuuriin on tuhonnut paitsi suomalaisten kunnon myös mielenterveyden. Fyysistä rappeutumista seuraa väistämättä myös kulttuurin itsemurha, sillä sairaalloisen sisätilaihmisen sielukin on mätä. Ainut ratkaisu liberalismin, teknologian ja elintason synnyttämälle ongelmalle on siis kansallismielisen soturiyhteiskunnan rakentaminen. Kun terve sielu herää ruumiin tervehtyessä, myös suomalaisuus voi jälleen herätä.
[4]Veri ja maa
Kansallinen liike tarvitsee esikuvikseen taistelijoita, jotka ovat uhranneet kaikkensa isänmaansa eteen. Palatkaammekin siksi Vuokkiniemelle. Heti Suomen virallisen itsenäistymisen jälkeen joukko isänmaanystäviä totesi, että itsenäistymistyö oli jäänyt kesken. Täydellistä itsenäisyyttä vaaliakseen voimansa yhdistäneet suomalaiset tunnettiin heimosotureina. Kalevalaisen perinnön inspiroimana he kävivät taisteluun idän bolševikkeja vastaan suojellakseen suomensukuisia veljeskansoja ja näiden ainutlaatuista perinnettä. Heimosotureiden innoittamina meidänkin on taisteltava, sillä vaikka Suomi on tänäänkin nimellisesti itsenäinen, on kansallishenkemme kuollut globalismin myrkytykseen!
Tahdon nähdä uudelleensyntyneen Suomen – samanlaisen, josta heimosotureiden rinnalla taistelleet Karjalan metsäsissit Jalmari Takkinen ja Vasili Levonen unelmoivat. He tahtoivat herättää suomalaiset myytit henkiin ja käyttivätkin maanalaisessa sodassaan salanimiä Ilmarinen ja Ukko Väinämöinen. Heille salanimien taustalla vaikuttaneet runot eivät olleet muisto menneisyydestä vaan väkevää todellisuutta, jonka puolesta he olivat valmiita kuolemaan sekä vuodattamaan vainolaisten verta.
Kalevalaisesta perinteestä inspiroituneiden sissitaistelijoiden vaalima muinaissuomalainen maailmankuva jakoi ihmissielun kolmeen osaan: löylyyn, itseen ja luontoon. Löyly oli konkreettinen henki, jonka lähtiessä ihminen konkreettisesti kuolee. Itse oli puolestaan se osa sielua, joka on syntynyt osana sukupolvien ketjua ja joka määrää näin ihmisen kohtalon osana heimoa. Suomalaisen sielukäsityksen viimeinen osa, luonto, puolestaan viittaa useiden tulkintojen mukaan yhteyteemme maailmankaikkeuden ikuisiin lakeihin. Maailmankaikkeuden kutsuminen luonnoksi oli loogista muinaissuomalaisessa maailmankuvassa, jossa metsä itsessään merkitsi äärettömyyttä. Metsä oli myös yksi kiertoilmauksista karhulle, jota esi-isämme pitivät myyttisenä kantaisänään.
Suomalainen sielu rakentui siis esi-isien ketjuun liittyvästä itsestä sekä pyhästä luonnosta. Esi-isät ja luonto ovat yhtä kuin veri ja maa. Ilman näitä yksikään kulttuuri ei kykene elämään, sillä juuristaan irrotettuna kansakunnat kuihtuvat ja katoavat. Ei ole olemassakaan verestä ja maasta irrotettua suomalaisuutta. Suomensukuiset heimot ovat kautta historian syleilleet luontoa sekä etsineet pyhyyttä lehdoista, Hiiden alttareilta, Tapion pöydiltä, uhritarhoista, Ukonvuorelta, jokien varsilta ja tähdistä. Sieltä suomalaisuus voidaan uudelleen myös löytää, kunhan puhdistamme mielemme globalismin saastaisista arvoista ja nostamme verenperimämme vaalimisen kulttuurimme keskiöön.
Tehtävämme ei ole helppo. Koskaan aiemmin historiassa veremme ei ole ollut yhtä vakavasti uhattuna kuin nyt. Nykyinen väestönvaihdon kriisi on häpeäksi kansallemme. Esihistorialliset edeltäjämme saapuivat maapallon pohjoisimpiin kolkkiin jään, lumen, pimeyden, petojen ja niukkuuden keskelle uhmaten vaaroja ja pelkoa. Vain parhaat heistä selvisivät pohjoisen luonnon tulikasteesta ja näin varmistivat Suomen suvun jatkumisen. Nyt heidän jättämänsä perintö ollaan pilaamassa peruuttamattomasti. Me emme kuitenkaan salli, että korruptoituneet poliitikot yrittävät murskata suomalaisten vuosituhansien työn ja perinteen vain siksi, että heitä rahoittava kansainvälinen parasiitti tahtoo tuhota Euroopan kansakunnat. Nyt on uuden itsenäisyystaistelun aika!
Iku-Tiera
Alkuperäinen kirjoitus. Partisaani; Iku-Tiera (16.12.2020). Kansallishengestä ja itsenäisyydestä. Saatavina: https://www.partisaani.com/opinion/2020/12/06/kansallishengesta-ja-itsenaisyydesta/ [5]