"Yleisen petoksen aikoina totuuden kertomisesta tulee vallankumouksellinen teko."

George Orwell

Kaikki mitä luulit tietäväsi polion syystä onkin väärin, osa 2

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,33
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Artikkelin ensimmäinen osa on luettavissa täältä.

 

Virus taudinaiheuttajana

Torjunta-aineiden ja paralyyttisen polion välillä on vallinnut yli 30 vuoden ajan yksi-yhteen-suhde, joka on selkeä ja suora. Torjunta-aineiden käytön kasvu on aina edeltänyt poliotapausten kasvua, kun tarkastelun kohteena ovat keskushermoston oireet. Teorialle, jonka mukaan virus on taudin aiheuttajana, ei jää sijaa. Myös rooli myötävaikuttavana tekijänä on suljettu pois, ellei löydetä erittäin vahvoja todisteita. Poliotapausten määrä ei muutu erillään suhteessa torjunta-aineiden määrän muutokseen. Tämä olisi odotettavissa, jos virusteoria pitäisi paikkansa.

Lääketeollisuuden propagandistit levittävät kuvaa petomaisesta, tarttuvasta viruksesta, joka valtaa elimistön ja replikoituu siinä määrin, että se kykenee aiheuttaa taudin. Havaintojen mukaan labororatorio-oloissa poliovirus ei kuitenkaan käyttäydy tällä tavoin. Pyrkimykset, joilla on haluttu osoittaa viruksen ja taudin välinen kausaliteetti, on suoritettu äärimmäisen keinotekoisissa ja todellisuutta kuvaamattomissa olosuhteissa.

Ajatus, jonka mukaan poliovirus on taudinaiheuttaja, nousi yleistön tietoisuuteen Landsteinerin ja Popperin kokeiden kautta, jotka he suorittivat Saksassa 1908-1909. Koejärjestelyssä virusta sisältävää kudosta ruiskutettiin kahteen apinaan, “injektiolla vatsaonteloon”. Toinen apinoista kuoli kuuden päivän päästä ja toinen sairastui. [15]

Yksioikoisen näkemyksen mukan syypää oli poliovirus. Kyseessä oli kuitenkin silkka oletus, ei osoitus kausaliteetista. Menetelmän heikkous on ilmeinen kaikille, paitsi tietyille viropatologeille. Molekyylibiologi Peter Duesberg onkin kritisoinut pyrkimyksiä selittää keskushermostotauti kurun johtuvan viruksesta.[16]

Interkraniaalinen injektio on perustesti, jota on käytetty menestyksekkäästi lukuisia kertoja apinoiden, koirien ja geenimuunneltujen hiirten kanssa, vuodesta 1908 alkaen. Testissä on kuitenkin merkittävä heikkous. Oikeissa polioepidemioissa poliovirusta sisältävää kudosta ei ruiskuteta uhrin aivoihin kalloon poratun reiän kautta. Näin käy vain laboratorio- ja sairaalaolosuhteissa.

Mikäli suora injektio aivoihin olisi osoitus kausaliteetista, saman tulisi päteä myös torjunta-aineilla. Ehdotan, että torjunta-aineita injektoidaan suoraan koe-eläinten aivoihin. Mikäli tästä seuraa halvaus tai hermostorappeuma, olemme osoittaneet, että torjunta-aineet voivat aiheuttaa polion.

Mikäli edellytetään selkeämpiä todisteita kuin mitä viruksen tapauksessa, torjunta-aineita voitaisiin syöttää eläimille ja havaita, että ne aiheuttavat keskushermostosairauden. DDT:n kanssa näin on jo tehty ja selkärangasta ja aivoista otetut kudosnäytteet vastaavat poliomyeliittiä. Jotta virus aiheuttaisi reaktion koe-eläimessä, tarvitaan injektio, yleensä kallonsisäisesti. On itsestäänselvyys, että teoria on vain niin hyvä kuin sen kyky ennustaa tulevaa. Ennustan, että tämänlainen koejärjestely osoittaisi torjunta-aineet todennäköisimmäksi taudinaiheuttajaksi.

Louis Pasteur selvitti, että rabies johtuu viruksesta kun hän ruiskutti sairastunutta aivokudosta koirien aivoihin. Myös rabies on keskushermostosairaus. Pasteurin tuoreen elämänkerran mukaan hän oli yksi tärkeimmistä mikrobiteorian puolestapuhujista. Hän uskoi vakaasti, että rabies on viruksen aiheuttama sairaus. Valitettavasti hänen rabieskokeensa olivat virheellisiä eikä tuloksia ole vahvistettu riippumattomissa tutkimuksissa. [17] (G. L. Geison, The Private Science of Louis Pasteur, 1995)

Mielestäni, näin ollen sellaiset teoriat, joiden mukaan torjunta-aineet tekevät polioviruksesta ärhäkämmän, tai joiden mukaan torjunta-aineet heikentävät immuunijärjestelmää ratkaisevasti siten, että poliovirus voi aktivoitua, ovat väärässä. Ne eivät vedä vertoja yksinkertaisille, maalaisjärkisille selityksille. Hermomyrkyt, ilman mitään muita tekijöitä, voivat aiheuttaa neurologisia sairauksia.

Kaikkein ilmeisimmän teorian, eli torjunta-aineet polion aiheuttajana, tulisi olla vallitsevat teoria. Tilanne on kuitenkin päinvastainen. Torjunta-aineista vaietaan, kun taas viruksista paasataan senkin edestä. Esitettyjen todisteiden valossa tuloksista vaikeneminen voi johtaa lopulta valtavirtalääketieteen arvovaltatappioon.

 

Viruksen läsnäolo

Kun polioon viittaavia oireita esiintyy, usein väitetään, että virus on läsnä poliota sairastavien elimistössä. Toisinaan viruksesta on havaintoja. Toisinaan kyseessä on enterovirus (ruoansulatuskanavan virus). Toisinaan kyseinen enterovirus on poliovirus. Polioepidemioiden aikana virallinen näkemys syytti poliovirusta. Oosoittaakseni polioviruksen syyttömäksi, täytyy käsitellä seikkoja, jotka liittyvät viruksen läsnäoloon tai sellaisen taudinaiheuttajan läsnäoloon, jota kutsutaan poliovirukseksi. Kolme pointtia:

a) Taloudellinen vaikute: Suuren epidemian aikana 1942-1962 polion uhrien taudinaiheuttajaksi diagnosoitiin poliovirus, riippumatta siitä, oliko viruksesta havaintoja vai ei. NFIP (March of Dimes) –ohjelma maksoi korvausta vain tämäntyyppisen polion aiheuttamista vahingoista. Mikäli potilaiden täytyi viettää aikaa sairaalassa, rautakeuhkossa ja hoidossa, sairaaloiden kannalta oli taloudellinen välttämättömyys antaa heillä tämänlainen diagnoosi.[18] Näin ollen polioviruksen läsnäolo määritettiin vain harvoin poliodiagnooseja tehdessä.

b) Muut patogeenit: Vaikka uskoisikin viruksen olevan syyllinen, myös muiden virusten väitetään aiheuttavan polion kaltaisia keskushermosto-oireita, joita ei voi erottaa polion oireista. Polioviruksen läsnäolo vahvistettin teknisesti vain muutamien uhrien kohdalla 1940-50-lukujen aikana. Vuonna 1958 laboratorioanalyysien mukaan 222 diagnosoidusta polion uhrista (Detroitin epidemia) poliovirusta löytyi vain 51 prosentilla potilaista.[19] Kun etsitään monia patogeeneja, patogeenien sekoituksia, lukuisat virukset, sienet ja bakteerit voivat liittyä tapaukseen, joka on diagnosoitu polioksi.[20]

Coxsackievirus ja echo-virukset voivat aiheuttaa halvausoireyhtymän, jonka oireet eivät eroa paralyyttisen poliomyeliitin oireista.[21] (John H. Menkes, Textbook Of Child Neurology, 5th ed., 1995, s.420)

Polioepidemian aikana tapaukset olisi todennäköisesti diagnosoitu “polioksi”. 1970-luvun jälkeen, väitetyn polioviruksen katoamisen lähestyessä, tapaukset olisi todennäköisesti diagnosoitu aivotulehdukseksi tai aivokalvontulehdukseksi.

c) Virus on hyvänlaatuinen:Poliovirus on ollut läsnä antiikin ajoista lähtien, toisin kuin paralyyttinen polio. Man and Microbes –kirjan kirjoittaja Arno Karlenin mukaan:

”poliovirus elää vain ihmisessä; todennäköisesti se sopeutui tuhansia vuosia sitten elämään ihmisen ohutsuolessa.” Hän jatkaa, “… jotkin historioitsijat ovat väittäneet, että [paralyyttistä] poliota esiintyi jo muinaisessa Egyptissä; mikä on tietenkin mahdollista, mutta näyttöä on heikonlaisesti.”[22]

Karlenin näkemystä tukevat torjunta-aineita käsittelevät kuvaajat, Biskindin argumentit ja antiikin ajan historioitsijoiden lausunnot, joiden mukaan sepäntöiden aikana hengitetyt kemikaalit aiheuttivat halvaustapauksia. Karlen kuitenkin kirjoittaa, että “ensimmäinen kiistaton tapaus sattui kahdeksannentoista vuosisadan lopussa.” Tämän lausunnon on kuitenkin oltava virheellinen (tarkoituksena luoda sellainen kuva, että poliolla on juuret varhaishistoriassa), sillä Menkesin väitteen mukaan myös muut virukset voivat aiheuttaa poliolle ominaisia oireita ja koska teollisuusmyrkyt kuten arseeni- ja lyijy-yhdisteet voivat aiheuttaa polion kaltaisia oireita. Arseenimyrkytystä on usein käytetty salamurhissa ammoisina aikoina eikä on kohtuutonta olettaa, että epäonnistunut myrkytys jättäisi uhrin halvaantuneeksi.

Valtavirtainen lääketieteellinen kirjallisuus ei ole osoittanut, että poliovirus olisi mitään muuta kuin hyvänlaatuinen, ennen ensimmäistä polioepidemiaa, joka puhkesi Ruotsissa vuonna 1887. Kyseinen pieni epidemia puhkesi 13 vuotta sen jälkeen kun DDT keksittiin Saksassa 1874, ja 14 vuotta ensimmäisen mekaanisen torjunta-ainesumuttimen keksimisestä. Tätä sumutinmallia käytettiin veden, kerosiinin, saippuan ja arseenin muodostaman seoksen sumuttamiseen. Epidemiat alkoivat pian torjunta-aineiden kehittämisen jälkeen. Ei ole tarkoitus väittää, että DDT oli ensimmäisen polioepidemian varsinainen syy, kuten arseeni oli sen ollessa laajassa käytössä. Muita organoklooriyhdisteitä on kehitetty ja DDT:n on kerrottu olleen lähinnä akateeminen harjoitus.

Poliovirus luokitellaan enterovirukseksi. Tähän päivään mennessä on löydetty vähintään 72 erilaista enterovirusta. Duesbergin mukaan monet enterovirukset ovat harmittomia “matkustajia”. Esitetyn materiaalin perusteella, johon Duesberg ei todennäköisesti ole tutustunut, voidaan päätellä, että poliovirus on harmiton muualla paitsi äärimmäisissä laboratorio-olosuhteissa.

 

Symbioottinen poliovirus

Nyt kun on osoitettu, että poliovirus on mahdollisesti syytön, on sen läsnäolo poliotapauksissa selitettävissä viidellä tavalla:

a) Geneettinen rekombinaatio kiihtyy: Geneettisen rekombinaation nopeus kiihtyy kun biologinen järjestelmä on uhattuna.[23] Torjunta-aineet voivat luoda uhan. Virusten vapautumisen tiedetään kuuluvan tuohon prosessiin.

b) SOS-vaste: Kun solu on vakavassa vaarassa, geneettisen rekombinaation kiihtyminen (minkä ohella voi vapautua viruksia) on vain yksi mahdollinen asia mitä voi tapahtua. Tätä tapahtumasarjaa kutsutaan “SOS-vasteeksi”, jonka laukaisee altistuminen myrkyllisille kemikaaleille tai säteilylle.[24]

Field’s Virology –kirjaan kirjoittanut Arnold Levine heitti esimerkin:

”Kun lysogeeniset bakteerit hajotettiin ulkoapäin, viruksia ei havaittu. Silti kerta toisensa jälkeen bakteerit hajosivat spontaanisti ja ne tuottivat lukuisia viruksia. Ultraviolettivalon vaikutus virusten vapautumiseen oli keskeinen havainto, mikä valotti mielenkiintoista suhdetta, joka vallitsee viruksen ja sen isännän välillä.”[25]

Onko kyseessä silkka ironia? Yleiset lääketieteelliset toimenpiteet kuten kemoterapia, sädehoito ja myrkyllisten lääkeaineiden käyttö kiihdyttävät geneettisen rekombinaation vauhtia ja näin myös mahdollista virusten vapautumista.

c) Amesin testi: Hätävastetta hyödynnetään Amesin testissä, mikä on standarditesti määrittäessä kemikaalin myrkyllisyyttä. Bakteerikanta altistetaan tutkittavasta kemikaalista valmistetulle liuokselle ja jos geneettinen rekombinaatio kiihtyy spontaanin virusten vapautumisen myötä, voidaan päätellä, että kemikaali on myrkyllinen. Ilmiötä voisi verrata pokeripelaajaan, jolla on huono käsi ja jonka täytyy pyytää vaihtokortteja ja uutta jakoa parantaakseen selviytymismahdollisuuksiaan. Amesin testissä bakteerien geneettinen “käsi” vaikuttaa niiden kykyyn käsitellä myrkkyjä, hyödyntää myrkkyjä tai suojautua myrkyiltä. Näin ollen tapahtuu “geenijako” kun virukset leviävät.

Näin ollen esitän, että poliovirus on symbioottinen (ja mahdollisesti inaktiivinen) virus, joka käyttäytyy Amesin testissä havaitun ilmiön ehdottamalla tavalla. Testiä käytetään myrkyllisyyden määrityksessä.

Tätä vertailua voisi vastustaa sillä perusteella, että Amesin testissä käytetään prokaryoottisoluja (bakteerimaisia soluja) eukaryoottisolujen sijaan (soluilla on tuma, monisoluiset kudokset koostuvat näistä) ja koska poliovirus aiheuttaa vaurioita infektoimalla eukaryoottisoluja, selitys ei ole pätevä. Eukaryooteilla on kuitenkin rakenteita ja toimintoja, jotka ovat periytyneet symbioottisessa suhteessa eläneiltä prokaryooteilta. Eukaryooteilla on tänäkin päivänä jäljellä osia, joilla on oma perimänsä, kuten mitokondriot (Lynn Margulis ja Dorion Sagan, What Is Life (1995) ja Lynn Margulis, Dorion Sagan, Slanted Truths: Essays on Gaia, Symbiosis, and Evolution (1997)). Näin ollen Amesin testin perusteella tehdyt yleistykset tukevat hypoteesia oikeasta syystä, miksi poliovirus on läsnä poliotapauksissa.

d) Virus on horroksessa: Kun myrkyllinen kemikaali (tai säteily) uhkaa solua, se voi laukaista selviytymismekanismin ja esimerkiksi hidastaa aineenvaihduntaa tai aktivoida uinuvan viruksen, minkä johdosta viruspartikkeleita vapautuu solusta. Tällaisia viruksia kutsutaan “uinuviksi” tai “latenteiksi”. En suosi näiden termien käyttöä, sillä niiden perusteella saa kuvan, että virukset määräytyvät vain ulkoisesti ja niitä löytyy solujen sisältä vain tilapäisessä levossa. Kun kyseessä on syklinen ilmiö, kuten viruksen elinkaari, “aloituspiste” on lähinnä poliittis-filosofinen päätös. Valtavirtainen viruskuva (mahdollisesti projektio valtavirtaisen mielestä) on ulkopuolinen, itsekäs, ei-elävä parasiitti, joka huiputtaa solua infektoimaan itsensä viruksella ja replikoimaan virusta solukoneiston avulla. Uinuvia viruksia pidetään elämänmuotoina, jotka viettävät suurimman osan ajastaan (jopa useita vuosikymmeniä) odottaen solujen sisäpuolella. Odottaen aktivoitumista, jotta parasiittimainen toiminta voi alkaa.

Vastikään on tullut tietoisuuteen, että merkittävä osa ihmisen DNA:sta on peräisin viruksista. Virologi Eleni Papadopulos-Eleopulos kirjoitti näin Continuum –lehdessä syksyllä 1997:

”…tiedetään, että endogeeninen retroviraali DNA muodostaa noin 1 % ihmisen perimästä… määrä on noin 3 000 kertaa suurempi kuin mitä asiantuntijat väittävät HIV:n genomin kooksi. Ja vielä lisäksi, uusia retroviraalisia genomeita voi muodostua olemassaolevien retroviraaligenomien uudelleenjärjestelyn ja rekombinaation seurauksena.

Kuten retroviruksetkin, poliovirus on RNA-virus. Sen genomi on painoltaan ja pituudeltaan samaa luokkaa. On viitteitä siitä, että sillä piilevän viruksen ominaisuuksia, sillä useat riippumattomat tutkijat ovat löytäneet enteroviruksia henkilöiltä polion jälkeen (PMID: 8818905, UI: 96415998)

e) Geenien jako: Virukset ovat esimerkki jaetusta kapasiteetista, jaetusta informaatiosta ja tiedonsiirrosta. Ne ovat perimän kantajia. Tiedon jakaminen vähentää yksittäisten solujen taakkaa. Kyvyt ovat varastoituneena geneettisen informaation muodossa “geenipaketteihin”. Erilaiset kyvyt voivat olla varastoituneena eri soluihin. Aivan kuten ihmisilläkin, eri ihmisillä on eri kykyjä, jotka he jakavat yhteisönsä kanssa. Kun mikrobien maailmassa tarvitaan tiettyä kykyä, solut jakavat geneettistä informaatiota toistensa kanssa dynaamisesti muuttuvasta vapaasti liikkuvasta perimäaineksen kirjastosta, joka on olemassa erimerkiksi viruksilla, vapailla organelleilla, symbioottisilla loisilla ja vapailla nukleiinihapoilla. Lisäksi nukleiinihapot voivat siirtyä seksuaalisen kanssakäymisen välityksellä suoraan solusta soluun. Voitaisiin sanoa, että solut voivat kantaa inaktiivista geneettistä informaatiota nukleiinihappojen muodossa ja kun tätä informaatiota tarvitaan, se jaetaan vapauttamalla virukset.

Käyttäen esimerkkinä tautia, symbioottisen viruksen läsnäolo voitaisiin selittää siten, että sillä on poistava vaikutus tai mekanismi, joka soveltuu tietyille myrkyille tai stressaavaan ympäristöön. Nämä ulostuksen aikaansaavat mekanismit ilmenevät tautien oireina, kuten kuolleina valkosoluina, joita löytyy paiseista, näpyistä ja rakkuloista. Valtavirtaisesti virusinfektion sisältävää prosessia kutsutaan “transduktioksi”. Transduktio on yksi monista tavoista, jolla geenit siirtyvät solujen välillä. Menetelmä sallii suoran, horisontaalisesti siirtyvän geneettisen informaation. Tätä informaatiota käytetään säännöllisesti solun rakennetta ja aineenvaihduntaa muokattaessa, ettei tarvitse käyttää hitaampia, monimutkaisempia seksuaalisen kanssakäymisen muotoja.

Symbioottisen viruksen käsite on selitetty (Encyclopedia Britannica, Macropaedia (1990) s. 507)

Vaikka alunperin virukset löydettiin ja karakterisoitiin niiden aiheuttamien tautien vuoksi, suurin osa viruksista, jotka infektoivat bakteereja, kasveja ja eläimiä, eivät aiheuta sairauksia. Itse asiassa, bakteriofagit [virukset, jotka loisivat bakteereissa] voivat olla avuksi. Ne voivat siirtää geneettistä informaatiota nopeasti yhdeltä bakteerilta toiselle. Eläin- ja kasvivirukset voivat vaihtaa geneettistä informaatiota samankaltaisten lajien kesken, auttaen isäntiään selviytymään vihamielisessä ympäristössä.

Britannica jatkaa ylistäen bioteknologiateollisuutta:

Tulevaisuudessa tämä voi olla mahdollista myös ihmisillä. Yhdistelmä-DNA-tekniikan avulla voimme ehkä korjata perinnöllisiä sairauksia ruiskuttamalla [viallisen] geenin omaaviin ihmisiin harmitonta virusta, joka kantaa toimivaa geeniä ja korvaa viallisen geenin henkilön kehossa.

Viitaten siihen, etteivät ihmiset ole osa luontoa. Kuitenkin seuraavassa Britannican lauseessa todetaan, että me ihmiset saatamme hyödyntää tälläkin hetkellä symbioottisia viruksia:

Tämänkaltaisia tapauksia voi sattua luonnossa, missä “hyvät” virukset siirtyvät henkilöstä toiseen.

Luontoystävällinen näkökulma, jossa virukset ovat hyödyllisiä geneettisiä symbiontteja, vähentää geenipohjaisten hoitojen menekkiä ja uhkaa bioteknologiayhtiöiden voittoja. Ehkä tämä selittää osittain meneillään olevan “sodan” virusta kantavia hyttysiä vastaan?

 

Ristiriitaiset väitteet

Ajatus saalistavasta polioviruksesta tulee epävarmemmaksi kun otetaan huomioon muutamat “faktat”:

1. Polioviruksen “infektosomeja ei ole vielä osoitettu kokeellisesti…”, kirjoittaa Roland R. Rueckert, otsikolla “Infection: A Rare Event”, Field Virology

2. “Eukaryoottisolut kontrolloimat mRNA:n puoliintumista monella tavoin, ja nämä nukleaasit ovat vaikeuttaneet kokonaisen viraali-RNA:n eristämisen soluista.” (“Virus Evolution”, Ellen G. Strauss, et al, Fields Virology, Lippincott – Raven Publishers, Philadelphia (1996), v1p163)

Rueckertin tapa ilmaista asia hienovaraisesti kohdassa 1. lienee varovainen tapa sanoa “ei koskaan”.

3. Poliovirus ei aina tartuta niin pahasti kuin sanotaan. “Jokaista noin 200 viruspartikkelia kohden vain yksi pääsee solun sisäpuolelle ja replikoituu. Yleensä tutkimuksen kannalta on haitallista, että virus pääsee vain harvoin solun sisäpuolelle.(http://cumicro2.cpmc.columbia.edu/PICO/Chapters/Cellular.html )

4. Vain herpesviruksen on havaittu kulkeutuvan infektiokohdasta taudin sijaintipaikkaan. “Virusten retrogradinen siirtymä soluihin on havaittu vain herpes simplex ja herpes suis- virusten tapauksissa.” (Martin E. Schwab ja Hans Thoenen, Encyclopedia of Neuroscience, toimittanut George Adelman, julkaissut Birkhauser Bros. Inc., Boston, 1987, chapter 39, s. 102-3)

5. “Poliovirus” on kuvattu eletrofotografisesti solukudoksessa. Koska ei ole olemassa kuvia viruksesta infektosomina, nämä kuvat tulisi ennemmin tulkita todisteena solun SOS-vasteesta kuin merkkinä polioviruksesta taudinaiheuttajana. Elektrofotografia on ollut olemassa useiden vuosikymmenten ajan, eikä tähän mennessä ole saatu kuvaa polioviruksen infektosomista. Infektosomi on “kalvoon liitännäinen partikkeli … joka siirtää genomin viraalisen RNA:n kalvon lävitse.” (Field’s Virology, 1996, s. 635)

6. “Vaikuttaa todennäköiseltä, että kaikkien virusten alkuperä takautuu solujen geeneihin ja niitä voi pitää villiytyneinä nukleiinihappoina.” (Encyclopedia Britannica, Micropaedia, 1997, “Virus”)

Tämä osoittaa sen merkittävän mahdollisuuden, mikä “isäntien” ja virusten välisellä symbioosilla voi olla.

7. Virusten alkuperä on voitu jäljittää siihen hetkeen, jolloin niiden kehitys alkoi. Molekyylibiokemistit ovat interpoloineet ajassa taaksepäin virusten kehityksen nopeuden ja suunnan. He havaitsivat, että “suurin osa tämän päivän viruksista on kehittynyt viimeisen jääkauden jälkeen.” (“Virus Evolution”, Ellen G. Strauss, et al, Fields Virology, 1996, s. 164)

8. Virukset osallistuvat prosessiin nimeltä transduktio, joka on yksi kolmesta tavasta jolla perimäaines siirtyy solujen välillä. Tämä prosessi voi kiihdyttää geneettistä rekombinaatiota kun solut ovat kriittisessä tilassa myrkkyjen vuoksi.

9. Virusinfektioita käytetään kloonaustekniikassa geenien siirrossa soluihin.

10. “Geneettinen informaatio siirtyy virusten ja niiden isäntien välillä siinä määrin, että määritelmien ja luokittelujen rajat alkavat hämärtyä.” (Field’s Virology, 1996, s.6)

11. Kun tarkastellaan geneettistä samankaltaisuutta, virusten ja isäntäeliöiden välillä on merkittävä jatkumo. (Field’s Virology, 1996, s.6)

12. “Carrel (1926) kykeni kokeissaan tuottamaan indolin, arseenin ja tervan avulla kanan sikiöille kasvaimia, jotka muistuttivat Rousin sarkoomaa ja jotka tarttuivat soluista vapaan suodoksen välityksellä. Muut työntekijät ovat vahvistaneet Carrelin havainnot. Fischer (1926) käsitteli normaaleista soluista koostuvaa viljelmää arseenilla. Eräässä tapauksessa hän löysi suodatettavissa olevan viruksen, joka kykeni aiheuttamaan kasvaimia.” (Ralph R. Scobey, M.D., “Poliomyelitis Caused by Exogenous Virus?”, Science, v71, 1954)

 

Uudelleenmäärittely

Mitä tahansa edellämainituista voidaan käyttää, kun määritetään uutta suuntaa nykyiselle viropatologialle. Alexis Carrelin ja Albert Fischerin kokeet 1925-1926 suoritettiin vuosikymmeniä ennen solun SOS-vasteen löytämistä. Heidän työllään on merkittävä vaikutus viropatologian perusteisiin, senaikaisiin todisteisiin virusten vaikutuksesta ja immuniteetin määritelmästä. Carrel on yksi tunnetuimmista Nobel-palkinnon saaneista. Hän totesi ilman minkäänlaista kiertelyä, että Rousin sarkooma ei tartu, sen aiheuttaa soluissa itsessään oleva aine, mikä tarttuu suodoksesta, joka on suodatettu Berkfeld-suodattimella kasvaimesta eristetystä aineksesta. Hän toteaa, ettei aiheuttaja voi olla virus, sillä hänen oletuksensa mukaan virus on ulkoinen, taudin aiheuttava, tarttuva entiteetti. Jälkikäteen tarkastellessa tämä on ensimmäinen (tunnistamaton) havainto uinuvasta retroviruksesta. Carrel myös osoittaa selkeästi syövän johtuvan myrkyistä. Nämä merkittävät kokeet ovat erittäin yksinkertaisia, erittäin selkeitä ja valtavirtatutkimuksen täysin sivuuttamia.

Mikäli Carrelin ja Fischerin työtä vahvistuksena symbioottisen viruksen paradigman puolesta, niin voidaan määrittää kaksi vaihtoehtoista näkemystä, jotka pohjautuvat injektioihin:

Virussairaudet: Tavanomaisessa tapauksessa, jossa tauti syntyy suuren virusmäärän injektoinnin seurauksena, vaihtoehtoinen näkemys voisi olla, että moinen suuri määrä viruspartikkeleita aiheuttaa äkillisen myrkytyskuoleman altistumattomalle kudokselle. Toisin sanoen, injektiosta syntynyt tauti ei ole mitään muuta kuin kehon ylireagointia tulehduksen ja katarsiksen muodossa.

Immuniteetti: Klassisessa esimerkissä viruksesta selviytyvät kohteet ovat immuuneja tätä seuraaville tartunnoille. Vaihtoehtoinen näkemys on, ettei sama temppu onnistu kahdesti.

Näin ollen, a) taudin aiheuttaminen injektoimalla suuria määriä viruspartikkeleita, ja b) näiden injektioiden jälkeen saavutettu immuniteetti, ovat molemmat pelkkiä baaritemppuja, vaikka niiden väitetään osoittavan virus taudinaiheuttajaksi.

 

Johtopäätös

Sana “virus” on latinaa ja tarkoittaa “limaa” tai “myrkkyä”. Valtavirtatiede myöntää, että suurin osa viruksista on harmittomia. Tästä huolimatta sanalla “virus” on ikävä kaiku. Virukset voivat vaihdella “patogeenisesta” “ei kovin patogeeniseen”. Mitä populistisemmassa tiedotusvälineessä asia esitetään, sitä kohauttavampaa nimitystä käytetään. Vähemmän kohauttavien nimitysten käyttö muuttaisi lääketeollisuuden ja “potilaidensa” suhdetta.

Ristiriitaista kyllä, varhaisissa virustutkimuksissa suodoksia pidettiin myrkkyinä, ei mikrobeina, mistä tuleekin termi virus. Tänä päivänä tiedämme, että virukset ovat informaatiota.

Tänä päivänä, lähes puoli vuosisataa myöhemmin tri Biskindin työn tulokset vaikuttavat yhä varmemmilta. Jälleen kerran, Biskindin mukaan:

Jo vuonna 1945 tiedettiin, että DDT kertyy nisäkkäiden rasvakudokseen ja erittyy maitoon. Kun tämä otetaan huomioon, katastrofaalisen tapahtumaketjun seurauksena syntyneen, maailmanhistorian suurimman joukkomyrkytyksen ei olisi pitänyt yllättää asiantuntijoita. Vaikka kausaliteetti on niin selkeä, että millä tahansa muulla biologian osa-alueella se olisi hyväksytty välittömästi, käytännössä koko keskustelukenttä, tiedemiehistä maallikoihin, kiistää, kätkee, vaientaa, vääristelee tai yrittää esittää todisteita päinvastaisessa valossa. Kunnianloukkauksia, panettelua tai taloudellisten boikottien asettamista ei ole ylenkatsottu kampanjan aikana.

Keskushermostosairauksien ja keskushermostomyrkkyjen välillä vallitseva ainutlaatuinen korrelaatio ei tarjoa tutkimusmahdollisuuksia vain lääketieteelle vaan myös poliittisille tieteille, filosofialle, mediatutkimukselle, psykologialle ja sosiologialle. [26],[27],[28],[29],[30],[31]

 

Lähde: GreenMedInfo

Lue myös:
Modernin lääketieteen rokotehuijaukset, osa 1: poliorokote
Polion ’häviäminen’
Bill Gatesin poliorokoteohjelma aiheutti 47 500 halvaus- ja kuolemantapausta

Lähdeviitteet:

[1] Handbook of Pesticide Toxicology, edited by Wayland J. Hayes, Jr. ja Edward R. Laws, Academic Press Inc., Harcourt Brace Jovanovich, Publishers, San Diego, 1991, s.769.

[2] Morton S. Biskind, MD. ”Public Health Aspects of the New Insecticides”. American Journal of Digestive Diseases, New York, 1953, v 20, s.331.

[3] U.S. Vital Statistics, U.S. Government Printing Office, Washington, D.C.

[4] Historical Statistics of the U.S., The U.S. Government Printing Office, Washington, D.C.

[5] Daniel Dresden, Physiological Investigations Into The Action Of DDT, G.W. Van Der Wiel & Co., Arnhem, 1949.

[6] Ralph R.Scobey, MD. ”The Poison Cause of Poliomyelitis and Obstructions to Its Investigation.” Archive of Pediatrics, huhtikuu 1952.

[7] Mark Purdeyn artikkelit: (PubMed ID: 9572563, 8735882, 8735881) ja Wise Traditions, Spring 2000 and Spring 2002, Weston A. Price Foundation.

[8] WHALE, John Scudamoren lääketiedekriittinen sivusto.

[9] Medline/Pubmed. http://www.nlm.nih.gov/bsd/pmresources.html

[10] Thomas R. Dunlap, DDT: Scientists, Citizens and Public Policy, Princeton University Press, 1981.

[11] Public Law 518, Federal Statutes, Volume 68, 1954, s.511.

[12] Public Law 905, Federal Statutes, 1956.

[13] ”The Federal Insecticide, Fungicide and Rodenticide Act”, Federal Statues, Volume 61, 1947, s.163.

[14] ”The National Adipose Tissue Survey”, Handbook of Pesticide Toxicology, Wayland J. Hayes, Jr. ja Edward R. Laws, Academic Press Inc., Harcourt Brace Jovanovich, San Diego, 1991, s.303.

[15] Robert W Lovett, MD., ”The Occurrence of Infantile Paralysis in Massachusetts in 1908”. Boston Medical and Surgical Journal, July 22, 1909, s.112.

[16] Peter Duesberg, Brian J. Ellison, Inventing the AIDS Virus, Regnery Pub., 1996.

[17] Gerald L. Geison, The Private Science Of Louis Pasteur, Princeton University Press, 1995.

[18] Julie Silver. ”Three Signs of Post Polio Problems”, Accent on Living, Winter 1995, v 40.

[19] Centers for Disease Control, Polio Packet, 1959.

[20] Richard T. Johnson, Neurologian osasto, Johns Hopkins University School of Medicine, julkaistu Annals of the New York Academy of Sciences, 1995 ja lainattu Jane Colbyn artikkelissa, ME: The New Plague, First and Best in Education, Ltd, 1996.

[21] John H. Menkes, Textbook Of Child Neurology, 5th ed., Williams & Wilkins, 1995, s.420.

[22] Arno Karlen, Man and Microbes, G.P. Putnum’s Sons, 1995.

[23] Molecular Approaches to Environmental Biology, toimittaneet Pickup, R.W ja J.R. Saunders, Ellis Horwood julkaisijat, 1996.

[24] Mark Ptashne, A Genetic Switch, Cell Press and Blackwell Scientific Publications, 50 Church St., Cambridge, MA 02138, 1992.

[25] Fields Virology, toimittanut B.N. Fields sekä muut, Lippincott-Raven Publishers, Philadelphia, 1996, s.6.

[26] Aristotle, The Politics, Penguin Classics, Penguin Books (1962, uudelleenpainettu 1992)

[27] Casarett and Doull’s Toxicology, The Basic Science of Poisons, 5th ed., pub. McGraw-Hill (1996)

[28] Lynn Margulis, Dorion Sagan, Slanted Truths: Essays on Gaia, Symbiosis, and Evolution, Copernicus, New York (1997)

[29] Robert S. Mendelsohn, M.D., Confessions of a Medical Heretic, Contemporary Books, Chicago (1979)

[30] Robert Richter ja Ruth Norris, Pills, Pesticides And Profits, North River Press, Inc. (1982)

[31] Jack Trombadore, ”An Introduction to Post Polio Syndrome”, New Jersey Polio Network Newsletter, Fall (1995)

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*