- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Juutalaisten rooli bolsevikkivallankumouksessa Venäjällä

Heinäkuun 16. yönä 1918 bolsevikkien salainen poliisi murhasi Venäjän viimeisen keisarin, tsaari Nikolai II:n, hänen vaimonsa tsaaritar Alexandran, heidän 14-vuotiaan kruununperijän Aleksein ja heidän neljä tytärtään.

Heidät ammuttiin kellarissa Jekaterinburgin kaupungissa Uralin vuoristoseudulla, jossa heitä oli pidetty vankeudessa. Tyttäret viimeisteltiin pistimin. Estääkseen kultin syntymisen kuolleen tsaarin muistoksi ruumiit kärrättiin maaseudulle ja haudattiin salaiseen hautaan.

Toisen maailmansodan aikaista kommunisminvastaista materiaalia. [1]

Toisen maailmansodan aikaista kommunisminvastaista materiaalia.

Bolsevikkiviranomaiset antoivat ensin lausunnon, että Romanovin keisari oli ammuttu kuoliaaksi hänen pelastamiseksi suunnitellun salajuonen paljastuttua. Keisarinnan ja lasten kuolemat pidettiin salassa toistaiseksi. Neuvostohistorioitsijat väittivät useiden vuosien ajan paikallisten bolsevikkien toimineen omin päin tappaessaan tsaariperheen ja että Leninillä, Neuvostoliiton perustajalla, ei ollut mitään tekemistä rikoksen kanssa.

Vuonna 1990 moskovalainen näytelmäkirjailija ja historioitsija Edvard Radzinsky julkaisi laajojen tutkimustensa tulokset murhasta. Hän oli löytänyt Leninin henkivartijan Alexei Akimovin muistelmat, jossa kerrottiin, miten Akimov henkilökohtaisesti toimitti Leninin saneleman teloituskäskyn lennätintoimistoon. Sähkeen oli myös allekirjoittanut neuvostohallituksen nimellinen päämies Jakov Sverdlov. Akimov oli säästänyt alkuperäisen sähkeliuskan salaisen järjestön todisteena. Radzinskyn tutkimustyö vahvisti sen, jonka aiemmat todisteet olivat jo osoittaneet. Leon Trotsky, eräs Leninin läheisimpiä tovereita, oli paljastanut jo vuosia sitten, että Lenin ja Sverdlov olivat yhdessä tehneet päätöksen surmata tsaari perheineen. Trotsky kirjoitti muisteloissaan keskustelusta vuonna 1918:

Seuraava vierailuni Moskovaan tapahtui (väliaikaisen) Jekaterinburgin kaatumisen (kommunismin vastaisten joukkojen käsissä) jälkeen. Jutellessani Sverdlovin kanssa kysyin ohimennen:
”Ai niin, missähän tsaari mahtaa olla?”
”Poissa,” hän vastasi. ”Hänet on ammuttu.”
”Entä perhe?”
”Perheensä ammuttiin myös.”
”Heidät kaikki?” kysyin, ilmeisesti yllättyneellä äänellä.
”Kaikki,” vastasi Sverdlov. ”Mitä sitten?” Hän odotti nähdäkseen reaktioni. En vastannut.
”Entä kuka teki päätöksen?” kysyin.
”Me päätimme sen täällä. Iljitš (Lenin) oli sitä mieltä, että emme voi jättää Valkoisille elävää johtohahmoa, jonka ympärille he voisivat koota joukkojaan, etenkin näinä vaikeina aikoina.”
En kysellyt enempää ja uskoin asian olevan loppuun käsitelty.

Radzinskyn sekä muiden tekemät viimeaikaiset selvitykset ja tutkimukset ovat myös vahvistaneet jo vuosia aiemmin julkaistun Robert Wilsonin selonteon. Wilson toimi London Timesin kirjeenvaihtajana Venäjällä 17 vuoden ajan. Hänen kirjansa The Last Days of the Romanovs [Romanovien viimeiset päivät, jonka suomennoksen Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto painosti maamme viranomaiset kieltämään. Suom. huom.] julkaistiin alun perin 1920 ja uudestaan 1993. Kirja perustuu suurelta osin yksityiskohtaiseen tutkimukseen, jonka Nikolai Sokolov suoritti 1919 valkoisten (antikommunistisen) johtajan Alexander Kolchakin valvonnassa. Wiltonin kirja on edelleen yksi tarkimmista ja täydellisimmistä Venäjän keisarillisen perheen murhan kuvauksista.

Kattava ymmärrys historiasta on paras keino ymmärtää nykyhetkeä ja ennakoida tulevaisuutta. Ihmiset ovat perinteisesti olleet kiinnostuneimpia historiallisista kysymyksistä kriisien aikoina, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta. Neuvostoliiton kommunistihallinnon romahtaessa 1989–1991 venäläisten ponnistelivat rakentaakseen uuden hallinnon vanhan raunioille; historialliset kysymykset nousivat hyvin ajankohtaisiksi. Esimerkiksi monet kysyvät: ”Miten bolsevikit, saksanjuutalaisen Karl Marxin opetuksia seuraten, pystyivät ottamaan valtaansa Venäjän ja hallitsemaan sen kansaa julmasti?”

Viime vuosina [Weberin artikkeli on kirjoitettu 1994. Suom. huom.] juutalaiset kautta maailman ovat ilmaisseet huolensa ”antisemitismin haamusta” entisen Neuvostoliiton maissa. Kerrotaan, että epävarmana aikana tukahdutetut vihan ja raivon tunteet juutalaisia kohtaan ovat nousseet jälleen pintaan. Esimerkiksi vuonna 1991 tehdyn mielipidekyselyn mukaan suurin osa venäläisistä haluaisi juutalaisten poistuvan maasta. Miksi juutalaisvastainen ilmapiiri on niin laajalle levinnyt entisessä Neuvostoliitossa? Miksi niin moni venäläinen, liettualainen ja ukrainalainen muiden muassa syyttävät juutalaisia niin paljosta pahasta?

 

Kielletty puheenaihe

Vaikka juutalaiset eivät ole virallisesti koskaan muodostaneet enempää kuin 5 % koko väestöstä, oli heillä suhteettoman suuri ja merkittävä rooli nuoressa bolsevikkihallinnossa, joka ohjasi tehokkaasti Neuvostoliiton hallitusta alkuvuosina. Neuvostohistorioitsijat välttivät mieluusti koko aihetta vuosikymmenien ajan, kuten suurin osa heidän länsimaisista kollegoistaankin. Tosiasioita ei voi kuitenkaan kiistää.

Suurin osa johtavista kommunisteista, jotka nousivat valtaan Venäjällä 1917–20, olivat juutalaisia. Leon Trotsky (Lev Bronstein) johti puna-armeijaa ja oli jonkin aikaa Neuvostohallinnon ulkomaan asioiden johtaja. Jakov Sverdlov (Solomon) oli sekä bolsevikkipuolueen puheenjohtaja että – keskuskomitean puheenjohtajana – Neuvostohallituksen johtaja. Grigori Zinovjev (Radomyslsky Apfelbaum) johti kommunistista internationaalia (Komintern), keskusjärjestöä, jonka tehtävänä oli levittää kommunismin vallankumousta kansainvälisesti. Muita huomattavia juutalaisia olivat myös lehdistökomissaari Karl Radek (Sobelsohn), ulkomaan asioiden komissaari Maksim Litvinov (Wallach-Finkelstein), Lev Kamenev (Rosenfeld) ja Moisei Uritski.

Myös Leninillä oli juutalaistausta. Hänen äidinisänsä Israel Blank oli Ukrainan juutalainen, joka kastettiin myöhemmin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja otti nimekseen Alexander Blank. Lenin huomautti kerran: ”Älykäs venäläinen on lähes aina juutalainen tai osittain juutalaista verta.”

 

Tärkeät kokoukset

Kommunistien vallankaappauksessa Venäjällä juutalaisten rooli oli kriittisen tärkeä. Kaksi viikkoa ennen bolsevikkien ”lokakuun vallankumousta” vuonna 1917 Lenin kokosi huippusalaisen tapaamisen Pietarissa (Petrograd), missä bolsevikkipuolueen keskuskomitean avainjohtajat tekivät kohtalokkaan päätöksen ottaa valta väkivaltaisella vallankaappauksella. Kahdestatoista päättävään kokoukseen osaa ottaneesta oli vain kolme venäläisiä, yksi georgialainen (Stalin), yksi puolalainen (Felix Dzeržinski) ja seitsemän juutalaista.

Vallankaappauksen johtoon valittiin seitsenhenkinen ”poliittinen toimikunta”, joka muodostui venäläisestä Bubnovista, georgialaisesta Stalinista ja viidestä juutalaisesta (Lenin, Trotsky, Sokolnikov, Zinovjev ja Kamenev). Sillä välin Pietarin neuvosto johtajanaan Trotsky muodosti 18-henkisen ”Sotilaallisen vallankumouksellisen komitean”, jonka tehtäväksi tuli toteuttaa itse vallankaappaus. Siihen kuului kahdeksan (tai yhdeksän) venäläistä, yksi ukrainalainen, puolalainen ja kaukasialainen sekä kuusi juutalaista. Viimeiseksi bolsevikkien keskuskomitea muodosti kapinan organisointia valvomaan viisihenkisen ”Vallankumouksen sotilaallisen keskuksen” puolueen operatiivista johtoa varten. Siihen kuuluivat venäläinen Bubnov, georgialainen Stalin, puolalainen Dzeržinski ja juutalaiset Sverdlov ja Uritski.

 

Juutalaisbolsevikkeja: Lenin, Radek, Martov, Goldman. [2]

Juutalaisbolsevikkeja: Lenin, Radek, Martov, Goldman.

Aikalaisten varoitukset

Hyvin asioista perillä olleet tarkkailijat niin Venäjällä kuin ulkomaillakin huomasivat juutalaisten merkittävän roolin bolsevismissa. Ainakin Winston Churchill varoitti 8. helmikuuta 1920 lontoolaisessa Illustrated Sunday Heraldissa julkaistussa artikkelissa:

”[Bolsevismi on] maailmanlaajuinen salaliitto sivilisaation syöksemiseksi vallasta ja yhteiskunnan uudelleen muodostamiseksi perustuen pysähtyneeseen kehitykseen, kateellisten pahantahtoisuuteen ja mahdottomaan tasa-arvoisuuteen.

Ei ole mitään tarvetta liioitella näiden kansainvälisten ja suurelta osin ateististen juutalaisten roolia bolsevismin luomisessa ja Venäjän vallankumouksen toteuttamisessa. Juutalaisten rooli on varmasti suuri, luultavasti se on tärkeämpi tekijä kuin mikään muu. Huomattavaa poikkeusta Leniniä [Leninin suhteen Churchill on väärässä. Suom. huom.] lukuun ottamatta enemmistö johtajista on juutalaisia. Sitä paitsi keskeinen inspiraatio ja eteenpäin ajava voima tulevat juutalaisilta johtajilta.

Siten puhtaasti venäläinen Tšitšerin jää nimellisen alaisensa Litvinovin varjoon, ja venäläisten Buharinin ja Lunatšarskin vaikutusvaltaa ei voi mitenkään verrata juutalaisten Trotskyn, Krassinin, Radekin tai Zinovjevin (Pietarin Punaisen Linnoituksen diktaattorin) valtaan. Neuvostoliiton instituutioissa juutalaisten valta on vieläkin hämmästyttävämpää. Ja kaikkein näkyvin – kenties keskeisin – osa terrorin järjestelmässä, eli vastavallankumouksen ja sabotaasin vastaisessa erityiskomissiossa Tšekassa, on juutalaisilla ja joissain huomattavissa tapauksissa juutalaisnaisilla.”

Lienee turha painottaa, että venäläisten sydämissä muhii mitä kiihkeintä kostonhimoa. Yhdysvaltojen Venäjän suurlähettiläs David R. Francis varoitti tammikuussa 1918 sähkeessään Washingtoniin: ”Bolsevikkijohtajat, joista suurin osa on juutalaisia ja 90 % maanpaosta palanneita, eivät välitä Venäjästä tai mistään muusta valtiosta, vaan ovat internationalisteja ja yrittävät aloittaa maailmanlaajuisen yhteiskunnallisen vallankumouksen.”

Hollannin Venäjän suurlähettiläs Oudendyke raportoi vastaavat havainnot pari kuukautta myöhemmin: ”Mikäli bolsevismia ei pysäytetä alkutekijöihinsä, tulee se varmuudella leviämään muodossa tai toisessa läpi Euroopan ja ympäri maailman, sillä sitä organisoivat ja työstävät juutalaiset, joilla ei ole omaa kansallisuutta ja joiden ainoa tavoite on tuhota nykyinen järjestelmä omien etujen ajamiseksi.”

Eräs johtava amerikkalainen juutalaisyhteisön lehti julisti 1920-luvulla: ”Bolsevikkivallankumous oli suurelta osin tulosta juutalaisten suunnitelmista, juutalaisten tyytymättömyydestä ja juutalaisten pyrkimyksistä jälleenrakentamiseen.”

Osoituksena äärimmäisestä vihasta valtaväestöä kohtaan nuori neuvostohallinto määräsi pari kuukautta valtaan nousemisensa jälkeen ”antisemitismin” rikokseksi Venäjällä. Uudesta kommunistihallinnosta tuli siten maailman ensimmäinen hallitus, joka rankaisi ankarasti kaikista ”juutalaisvastaisista” mielipiteistä. Neuvostovirkamiehet ilmeisesti pitivät sellaisia toimenpiteitä tarpeellisina. Amerikanjuutalainen Frank Golder raportoi 1925 pitkän Venäjän-vierailunsa aikana tekemiinsä havaintoihin perustuen: ”Koska niin suuri osa neuvostojohtajista on juutalaisia, antisemitismin suosio kasvaa (Venäjällä), erityisesti armeijassa sekä vanhan ja uuden älymystön keskuudessa, jonka korkeisiin asemiin pyrkii juutalaisia (Israelin poikia).”

 

Historioitsijan näkemykset

Israelilainen historioitsija Louis Rapoport kirjoitti ajankuvasta: ”Heti (bolsevikki-) vallankumouksen jälkeen useat juutalaiset olivat haltioissaan heidän suuresta edustuksestaan uudessa hallituksessa. Leninin ensimmäinen Politbyroo oli juutalaissyntyisten vallassa.”

Leninin alaisuudessa juutalaiset osallistuivat vallankumouksen kaikkiin osiin, myös likaisimpiin ilmiöihin. Kommunistien säätämistä mielipidelaeista huolimatta juutalaisvastaisuus levisi nopeasti vallankumouksen jälkeen, mikä johtui osittain juutalaisten valtavasta vaikutusvallasta neuvostohallinnossa sekä kommunistien julmista ja epäinhimillisistä yhteiskunnallisista ”uudistuksista”. Historioitsija Salo Baron on huomannut, että kohtuuttoman suuri määrä juutalaisia liittyi uuteen bolsevikkien salaiseen poliisiin, Tšekaan, ja useat niistä, jotka joutuivat ongelmiin Tšekan kanssa, päätyivät juutalaisten agenttien ampumiksi. Leninin kuoleman jälkeen noussut kollektiivinen johto oli juutalaisen Zinovjevin käsissä. Zinovjev oli puhelias, pahansisuinen ja kiharahiuksinen keikari, jonka turhamaisuus oli rajatonta.

Kommunisminvastaista materiaalia. [3]

Kommunisminvastaista materiaalia.

Juutalainen historioitsija Leonard Schapiro kirjoitti: ”Jokaisella Tšekan käsiin joutuneella oli hyvin suuri todennäköisyys joutua juutalaisen agentin ampumaksi.” Amerikkalainen Venäjän historian professori W. Bruce Lincoln raportoi: ”Ukrainassa Tšekan riviagenteista lähes 80 % oli juutalaisia.” Alkujaan Tšeka, eli Neuvostoliiton salainen poliisi, myöhemmin se tunnettiin kirjainyhdisteillä GPU, OGPU, NKVD, MVD ja KGB.

Kaiken tämän valossa ei liene yllättävää, että Jakov Jurovski, tsaarin perheineen teloittaneen bolsevikkijoukon johtaja, oli juutalainen. Juutalainen oli myös Sverdlov, neuvostojohtaja, joka yhdessä Leninin kanssa allekirjoitti teloituskäskyn.

Venäläinen maailmanluokan matemaatikko Igor Šafarevitš on puhunut rohkeasti juutalaisten roolista Romanovin monarkian kaatamisessa ja kommunistihallinnon muodostamisessa hänen kotimaassaan. Šafarevitš oli johtavia toisinajattelijoita neuvostohallinnon viimeisinä vuosikymmeninä. Merkittävänä ihmisoikeusaktivistina hän oli mukana perustamassa Ihmisoikeuksien puolustamisen komiteaa Neuvostoliitossa.

Esseessään Russofobia, jonka hän kirjoitti jo 10 vuotta ennen kommunistihallinnon hajoamista, Šafarevitšin mukaan juutalaisilla oli ”hämmästyttävän” suuri edustus bolsevikkien salaisessa poliisissa. Bolsevikkien juutalaisuus tuli hänen mukaansa silmiinpistävästi esiin Nikolai II:n teloituksessa:

”Tämä rituaalinen teko symboloi vuosisatojen venäläisen historian loppua. Sitä voi verrata vain Englannin Kaarle I:n tai Ranskan Ludvig XVI:n teloituksiin. Tuntuisi järkevältä, että pienen etnisen vähemmistön edustajat pysyisivät mahdollisimman kaukana tällaisesta julmuudesta, sillä tekojen seuraukset tulevat kaikumaan läpi historian. Mutta millaisia nimiä nouseekaan esille? Teloitusta valvoi henkilökohtaisesti Jakov Jurovski, joka myös ampui tsaarin; paikallisen neuvoston johtaja oli Beloborodov (Vaisbart); Jekaterinburgin yleisestä hallinnosta vastuussa oli Filipp Goloshchekin. On mielenkiintoista, että teloituksen näyttämönä olleen kellarihuoneen seinällä roikkui saksankielinen Heinen runo kuningas Baltazarista (Belsassar), joka loukkasi Jumalaa ja surmattiin rangaistukseksi.”

Kirjassaan vuodelta 1920 brittiläinen kokenut journalisti Robert Wilton tarjosi yhtä tylyn arvion: ”Koko bolsevismin historia Venäjällä on muukalaishyökkäyksen historiaa. Tsaarin murhan suunnitteli juutalainen Sverdlov (joka tuli Venäjälle Saksan palkkaamana agenttina) ja sen toimeenpanivat juutalaiset Goloshchekin, Syromolotov, Safarov, Voikov ja Jurovski. Murha ei ollut Venäjän kansan tekosia, vaan vihamielisten tunkeutujien.”

Leninin kuolemaa vuonna 1924 seuranneessa valtakamppailussa Stalin voitti vastustajansa, lopulta onnistuen tappamaan lähes kaikki huomattavimmat bolsevistijohtajat – mukaan lukien Trotsky, Zinovjev, Radek ja Kamenev. Ajan kuluessa ja erityisesti vuoden 1928 jälkeen juutalaisten rooli Neuvostoliiton ja kommunistipuoleen johtajien huipulla väheni huomattavasti [muun muassa Solženitsynin [4] mukaan juutalaiset olivat yliedustettuja kommunistijohdossa myös Stalinin puhdistusten jälkeen. Suom. huom.].

 

Kuolemantuomio ilman oikeudenkäyntiä

Muutaman kuukauden ajan valtaantulonsa jälkeen bolsevikkijohtajat pohtivat ”Nikolai Romanovin” tuomista vallankumoustuomioistuimen eteen. Tuomioistuin toisi julki hänen ”rikoksensa kansaa kohtaan” ennen kuolemantuomion julistamista. Tälle oli historiallisia ennakkotapauksia. Kaksi eurooppalaista monarkkia oli menettänyt henkensä vallankumouksellisen mullistuksen yhteydessä: Englannin Kaarle I mestattiin 1649 ja Ranskan Ludvig XVI päätyi giljotiiniin 1793. Kuninkaat surmattiin perinpohjaisten julkisten oikeudenkäyntien jälkeen; oikeus antoi molemmille mahdollisuuden puolustukseen. Nikolai II:ta ei kuitenkaan syytetty eikä tuomittu. Hänet surmattiin perheineen ja palvelusväkensä kanssa salaisesti keskellä yötä tavalla, joka muistutti enemmän gangsterityyppistä teurastusta kuin virallista teloitusta.

Ludvig XVI:n teloitus. [5]

Ludvig XVI:n teloitus.

Miksi Lenin ja Sverdlov hylkäsivät suunnitelmat entisen tsaarin näytösoikeudenkäynnistä? Wiltonin mukaan Nikolai perheineen murhattiin, koska bolsevikit tiesivät hyvin, ettei bolsevismi nauttinut todellista kansansuosiota. Bolsevikit pelkäsivät hyvin perustein, että Venäjän kansa ei ikinä sallisi tsaarin tappamista, puolusteltiinpa murhaa millä tekosyyllä hyvänsä.

Omalta osaltaan Trotsky puolusteli verilöylyä käytännöllisenä ja jopa tarpeellisena toimenpiteenä. Hän kirjoitti: ”Päätös (keisarillisen perheen tappamisesta) ei ollut vain käytännön sanelemaa, vaan myös välttämätöntä. Rangaistuksen ankaruus osoitti kaikille, että jatkaisimme taistelua armotta, mistään välittämättä. Tsaarin perheen teloitus oli välttämätöntä vihollisen pelottelemiseksi ja toivottomuuden tunteen iskostamiseksi. Lisäksi teloitus oli välttämätön myös omien joukkojemme ravistamiseksi – osittaaksemme ettei paluuta ollut, että edessä oli joko täydellinen voitto tai täydellinen tappio. Tämän Lenin ymmärsi hyvin.”

 

Historiallinen kehys

Jo vuosia ennen 1917 vallankumousta juutalaiset olivat yliedustettuja kaikissa Venäjän vallankumouksellisissa vasemmistopuolueissa. Juutalaisten viha tsaarin hallintoa kohtaan perustui heille määrätyistä oloista. Sen aikaisista johtavista Euroopan maista keisarillinen Venäjä oli institutionaalisesti konservatiivisin ja juutalaisvastaisin. Juutalaisten ei annettu tavallisesti asua muualla kuin valtakunnan länsipuolen juutalaisalueella.

Juutalaisten viha keisarillista hallintoa kohtaan oli siis jokseenkin ymmärrettävää. Juutalaisten merkittävää roolia huomattavasti keisariaikaa julmemmassa neuvostohallinnossa on kuitenkin paljon vaikeampi oikeuttaa. Hiljattain julkaistussa 1900-luvun Venäjän juutalaisia käsittelevässä kirjassaan venäläissyntyinen juutalaiskirjailija Sonja Margolina menee jopa niin pitkälle, että kutsuu juutalaisten roolia bolsevismihallinnon tukemisessa ”juutalaisten historialliseksi synniksi”. Hän osoittaa esimerkiksi juutalaisten tärkeän roolin gulag-leirien [6] komentajina sekä juutalaiskommunistien roolin Venäjän kirkkojen järjestelmällisessä tuhoamisessa. Lisäksi koko maailman juutalaiset osoittivat tukeaan neuvostovallalle eivätkä päästäneet opposition kritiikkiä kuuluville. Tämän ansioluettelon valossa Margolina tarjoaa synkän ennustuksen: ”Juutalaisbolsevikkien innokas osallistuminen Venäjän tuhoamiseen on synti, joka tullaan kostamaan. Neuvostovalta tulee olemaan tasaveroinen juutalaisten vallan kanssa ja raivoisa viha bolsevikkeja vastaan tulee muuttumaan vihaksi juutalaisia kohtaan.”

Kuulustelu bolsevikkitapaan. [7]

Kuulustelu bolsevikkitapaan.

 

Synkän enteelliset sanat

Nikolai ja hänen perheensä olivat tunnetuimmat julman hallinnon lukemattomista uhreista. Hallinto puhui avoimesti säälimättömistä tavoitteistaan. Muutama viikko Jekaterinburgin joukkomurhan jälkeen nuoren puna-armeijan sanomalehti julisti: ”Armotta, ketään säästämättä, tapamme vihollisiamme sadoittain ja tuhansittain, he saavat hukkua omaan vereensä. Leninin ja Uritskin veren tähden vuodatamme porvariston veren tulvan – enemmän verta, niin paljon kuin mahdollista.”

Grigori Zinevjev puhuessaan kommunistien kokouksessa syyskuussa 1918 julisti kuolemantuomion kymmenelle miljoonalle ihmiselle: ”Meidän pitää kantaa mukanamme 90 miljoonaa Neuvosto-Venäjän 100 miljoonasta asukkaasta. Mitä tulee ylimääräisiin, heille meillä ei ole mitään sanottavaa. Heidät pitää tuhota.”

 

”20 miljoonaa”

Kuten lopulta kävi ilmi, neuvostot verottivat ihmisten elämää ja aiheuttivat paljon suurempaa kärsimystä kuin edes Zinovjevin murhanhimoinen lausahdus antoi odottaa. Harvoin, jos koskaan, on hallinto tappanut niin paljon omaa väestöään. Historioitsija Dmitri Volkogonov, Venäjän parlamentaarisen erityiskomission johtaja, pystyi päättelemään KGB:n asiakirjojen perusteella, että ”vuosien 1929 ja 1952 välillä 21,5 miljoonaa (neuvosto-) kansalaista sorrettiin. Kolmasosa ammuttiin ja loput tuomittiin vankeuteen, jossa useita kuoli.”

Olga Shatunovskaja, neuvostojen puoluevalvontakomission jäsen ja 1960-luvulla kommunistipuolueen pääsihteeri Hruštšovin nimittämä erityiskomission johtaja, on vastaavasti päätellyt: ”Tammikuun alusta 1935 kesäkuun loppuun 1941 pidätettiin 19 840 000 kansan vihollista. Näistä seitsemän miljoonaa ammuttiin vankilassa ja suurin osa muista kuoli leireillä.” Nämä luvut löytyivät myös Politbyroon jäsenen Anastas Mikojanin muistiinpanoista.

Ansioitunut Neuvostoliiton historian erityisasiantuntija Robert Conquest teki yhteenvedon hallinnon oman kansansa sortamisen synkistä asiakirjoista: ”On vaikea olla huomaamatta, että vuoden 1934 jälkeen kuolleiden määrä on reilusti yli 10 miljoonaa. Tähän pitää lisätä myös 1930–33 nälänhädän uhrit, gulageille karkotetut ja muut talonpoikien vastaiset kampanjat – niiden uhrien lukumäärä kohoaa myös yli 10 miljoonaan. Uhrien kokonaismäärä on siten noin 20 miljoonaa.” Muutamat oppineet ovat antaneet jopa merkittävästi suurempia arvioita uhrien lukumääristä.

 

Tsaarin aika jälkikäteen tarkasteltuna

Neuvostovallan dramaattisen romahduksen myötä useat venäläiset katsovat nyt uudella ja arvostavammalla tavalla maansa kommunismia edeltävää historiaa, myös viimeisen Romanov-keisarin kautta. Vaikka venäläiset ovat monen länsimaalaisen ohella perinteisesti nähneet tsaarin ajan vain mielivaltaisen despotismin, julman sorron ja joukkoköyhyyden aikana, on todellisuus kuitenkin aivan muuta. On totta, että tsaarin valta oli ehdotonta ja vain hyvin pienellä vähemmistöllä oli merkittävää poliittista valtaa suurimman osan valtakunnan kansalaisista ollessa maanviljelijöitä ja talonpoikia. On kuitenkin huomattava, että Nikolai II:n vallan aikana venäläisillä oli sananvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaus sekä yksityisomistuksen suoja ja vapaat ammattiliitot. Leninin tapaisia hallituksen vannoutuneita vihollisia kohdeltiin huomattavan lempeästi.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltävien vuosikymmenien aikana Venäjän talous kukoisti. Itse asiassa vuosien 1890 ja 1913 välillä se oli maailman nopeimmin kehittyvä talousalue. Vuosittain uusia rautatielinjoja avattiin kaksi kertaa enemmän kuin Neuvostoaikoina. Vuosien 1900 ja 1913 välillä raudan tuotanto nousi 58 % ja hiilen tuotanto yli kaksinkertaistui. Venäjän vientivilja ruokki koko Euroopan. Tsaarin Venäjän viimeiset vuosikymmenet todistivat kulttuurielämän loistavaa kukoistusta. Kaikki muuttui I maailmansodan myötä. Se oli katastrofi Venäjän lisäksi koko lännelle.

 

Monarkiamyönteinen ilmapiiri

Huolimatta (tai kenties johtuen) neuvostoajan hellittämättömästä virallisesta kampanjoinnista kaiken Romanovin ja keisarillisen Venäjän myönteisten muistojen tukahduttamiseksi on viime vuosina Venäjän yli pyyhkinyt kokonainen Nikolai II:n ylistyksen aalto.

Trotski puolalaisjulisteessa 1920. [8]

Trotski puolalaisjulisteessa 1920.

Ihmiset ovat innokkaasti maksaneet katukauppiaille usean tuntipalkan verran Nikolai II:n kuvista Moskovassa, Pietarissa ja muissa Venäjän kaupungeissa. Hänen kuvansa roikkuu lukemattomien venäläisten kodeissa ja asunnoissa. 1990-luvun lopulla Romanoveista tehty 30-sivuisen vihkosen koko 200 000 kappaleen painos myytiin loppuun pikavauhtia. Eräs katukauppias sanoi: ” Myin henkilökohtaisesti 4 000 kopiota hyvin lyhyessä ajassa. Se oli kuin ydinräjähdys! Kansa haluaa todella tietää tsaaristaan ja hänen perheestä.” Useissa kaupungeissa on noussut ruohonjuuritason tsaari- ja monarkiamyönteisiä järjestöjä.

Vuonna 1990 teetetty mielipidekysely osoitti, että kolme neljästä neuvostokansalaisesta piti tsaarin ja hänen perheensä tappamista halveksittavana rikoksena. Useat Venäjän ortodoksit pitävät Nikolaita marttyyrinä. Riippumaton ”Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla” kanonisoi tsaariperheen vuonna 1981 ja Moskovasta käsin toimivaa Venäjän ortodoksikirkkoa on painostettu kovasti julkisuudessa tekemään sama, huolimatta sen pitkään jatkuneesta haluttomuudesta koskea viralliseen tabuun. Jekaterinburgin ortodoksikirkon arkkipiispa ilmoitti 1990 suunnitelmista rakentaa suuri kirkko surman tapahtumapaikalle. ”Kansa rakasti keisari Nikolaita. Hänen muistonsa elää kansassa, ei pyhimyksenä, mutta epäoikeudenmukaisesti ilman oikeuden tuomiota teloitettuna, uskonsa ja ortodoksian puolesta kärsijänä.”

Joukkomurhan 75. vuosipäivänä (heinäkuussa 1993) venäläiset muistelivat viimeisen keisarinsa elämää, kuolemaa ja perintöä. Jekaterinburgissa paikassa, jossa kukilla koristeltu suuri valkoinen risti seisoo surmapaikalla, surijat itkivät ja uhreille lausuttiin rukouksia ja laulettiin virsiä.

Yleistä mielipidettä ja uusia yhteiskunnallispoliittisia oloja heijastellen otettiin vuonna 1991 virallisesti käyttöön tsaarin Venäjän valko-sini-punainen vaakaraitainen trikolori, joka korvasi punaisen Neuvostolipun. Vuonna 1993 otettiin jälleen käyttöön valtakunnan virallisena symbolina keisarillinen kaksipäinen kotka Neuvostovallan vasaran ja sirpin tilalle. Kaupunkien nimiä on palautettu takaisin tsaarinaikaisiksi kommunistihenkilöiden kunniaksi muutetuista nimistään – Leningrad, Kuibyshev, Frunze, Kalinin ja Gorky. Jekaterinburg vaihtoi jo syyskuussa 1991 nimensä aiemmasta Sverdlovskista, joka oli otettu käyttöön 1924 neuvostojuutalaisen johtajan kunniaksi, takaisin tsaarinaikaiseen nimeen, joka kunnioittaa keisarinna Katariina I:stä.

 

Symbolinen merkitys

Miljoonien kuoltua neuvostoterrorin aikana Romanovin perheen murha ei vaikuta kenties kovin merkittävältä jälkikäteen tarkasteltuna. Kuitenkin tapahtumalla on suuri symbolinen merkitys, kuten Harvardin yliopiston historioitsija Richard Pipes sanoo osuvasti: ”Tavassa, jolla joukkosurma valmisteltiin ja toteutettiin, on jotain poikkeuksellisen vastenmielistä. Ensin rikos kiistettiin ja myöhemmin se pyrittiin oikeuttamaan. Murha eroaa merkittävällä tavalla aiemmista kuninkaanmurhista ja se oli alkusoittoa 1900-luvun joukkoteurastukselle.”

Eräs toinen historioitsija Ivor Benson luonnehtii Romanovin perheen tappamista vertauskuvaksi Venäjän traagisesta kohtalosta ja länsimaiden tulevaisuudesta tuon ennen kokemattoman kärsimyksen ja konfliktien vuosisadan aikana.

Tsaarin ja hänen perheensä murha oli erityisen valitettava, sillä huolimatta hänen puutteistaan monarkkina, Nikolai II oli kaikkien mielestä henkilönä kunnollinen, antelias, humaani ja kunnioitettava mies.

 

Joukkomurhan paikka historiassa

I maailmansodan kaaos ja joukkoteurastus sekä Euroopan yli 1917–18 pyyhkinyt vallankumousten mullistus toivat lopun Romanovien pitkälle dynastialle Venäjällä ja kokonaisen maanosan yhteiskuntajärjestykselle. Mullistukset pyyhkäisivät myös Hohenzollernin hallitsijasuvun vakaan perustuslaillisen monarkian Saksassa ja Habsburgien hallitsijasuvun ikivanhan monikansallisen Keski-Euroopan valtakunnan Itävalta-Unkarissa. Euroopan johtavat valtiot jakoivat saman kristityn ja länsimaisen kulttuurin perustan, mutta suuri osa mantereen hallitsevista monarkeista olivat myös sukua keskenään. Englannin kuningas Yrjö V oli äitinsä puolelta tsaari Nikolain serkku ja isänsä puolelta keisarinna Alexandran serkku. Saksan keisari Vilhelm II oli saksalaissyntyisen Alexandran serkku ja Nikolain etäinen pikkuserkku.

Länsi-Euroopan monarkioita enemmän tsaari symbolisoi Venäjällä henkilökohtaisesti palvelemaansa maata ja kansakuntaa. Siten kolme vuosisataa hallinneen dynastian viimeisen keisarin murha ennusti symbolisesti kommunistien joukkoteurastukset tulevina vuosikymmeninä ja erityisesti heidän yrityksensä tappaa itse Venäjän sielu ja henki.

 

Mark Weberin alkuperäinen artikkeli viitteineen englanniksi täällä [9].

 

Lue myös:

Mitä Fjodor Dostojevski kirjoitti juutalaisista? [10]
Katsaus Venäjän juutalaisten pogromeihin [11]