Tänä keväänä korkein oikeus [1] totesi, että Magneettimedia syyllistyi ”kiihottamiseen kansanryhmää vastaan” julkaistessaan Israelin politiikkaa sekä äärijuutalaisia ryhmiä käsitteleviä tekstejä. Magneettimedian viimeisin paperilehti [2] synnytti myös rasismikohun [3]. Valtamediaa seuraamalla voisi luulla, että vain valkoiset syyllistyvät länsimaissa ”rasismiin”. Onko se totta?
Huomautus: Artikkeli sisältää tunnettujen historiallisten henkilöiden sitaatteja, jotka julkaistaan journalistisista syistä – ei siksi, että toimitus välttämättä allekirjoittaisi niitä.
Korkeimman oikeuden mukaan [4] on laitonta julkaista äärijuutalaisten poliitikkojen sekä uskonnollisten johtajien lausuntoja, mikäli ”kirjoituksessa ei tarkemmin arvioida, ilmentävätkö sitaatit yksittäistä juutalaisen henkilön poikkeuksellista tai erikoista käsitystä vaiko juutalaisen valtaväestön käsityksiä.” Tämä siitäkin huolimatta, että osa sitaateista oli peräisin Amerikan suosituimmasta juutalaisesta julkaisusta, Jewish Pressistä.
Juutalaiset muodostavat tässä suhteessa poikkeuksen. Yleensä ääriliikkeitä koskevissa valtamedian uutisissa ja artikkeleissa lainataan liikkeiden edustajia ilman tarkempaa arviointia siitä, kuinka laajaa kannatusta ne nauttivat. Vai tarkoittaako korkeimman oikeuden tuomio sitä, että tästä lähtien jokaisessa ISIS-järjestöä, baskiseparatisteja tai vaikkapa Intian kommunisteja käsittelevässä uutisessa tulee määritellä tarkkaan, monenko prosentin kannatus ryhmillä on?
[5]Suomen korkeimman oikeuden mukaan juutalaisilla äärijärjestöillä on siis erityinen lainopillinen suoja, jota ei ole suotu yhdellekään muulle ryhmälle. Jotta vältymme vastaisuudessa uusilta syytteiltä, käynnistämme juutalaisen ääriajattelun ja rasismin suosiota sekä historiaa käsittelevän artikkelisarjan. Selvitämme, kuinka laajaa kannatusta äärilausuntoja antaneet julkaisut, rabbit ja poliitikot nauttivat. Pyrimme myös valottamaan ilmiön historiallista, biologista ja uskonnollista taustaa.
Samalla tahdomme osoittaa, että poliittisessa keskustelussa on raju kaksinaismoralistinen vire. Valkoisia saa syyttää kollektiivisesti esimerkiksi ”rakenteellisesta rasismista”, kolonialismista ja orjuudesta. Valkoisia saa kutsua rasisteiksi, hyväksikäyttäjiksi ja riistäjiksi ilman syytteitä ja tuomioita. Sen sijaan perusteltukin kritiikki juutalaisyhteisön sisällä vallitsevia rasistisia käytäntöjä ja asenteita vastaan tuomitaan niin julkisessa keskustelussa kuin oikeussalissa.
Kun palestiinalaissotilaiden omaisten raiskaamista ehdottanut Mordechai Kedar haukkui Suomen juutalaisyhteisön järjestämässä tapahtumassa [6] arabeja mafiakansaksi, oli valtamedia hiirenhiljaa. Ei tuomiota, ei kritiikkiä. Ei edes pientä uutista aiheesta. Vain täysi hiljaisuus. Miksi valkoisesta rasismista vaahdotaan jatkuvasti, mutta juutalaisesta rasismista vaietaan?
Historiallinen tausta: saako juutalaisista puhua yhtenäisenä kansana?
Nykyään on poliittisesti epäkorrektia, jos muut kuin juutalaiset itse puhuvat juutalaisista jokseenkin yhdenmukaisena ryhmänä, jolla on omat poliittiset tavoitteet. On epäkorrektia puhua juutalaisesta kansasta ja juutalaisten ominaispiirteistä. Sen sijaan on puhuttava heterogeenisestä ryhmästä ”juutalaistaustaisia” yksilöitä.
Korrekti puhe on kuitenkin laiska harhautuskeino ja historiallisesti hyvin nuori ilmiö. Juutalaiset itse ympäri maailmaa julkaisevat vuosittain tuhansia lehtiä ja kirjoja, joissa he puhuvat avoimesti omista poliittisista intresseistään. Juutalaiset ovat puhuneet aggressiivisesta lobbaustoiminnastaan jo keskiajalta lähtien jiddišinkielisellä termillä ’shtadlanut [7]’. AIPAC, Labour Friends of Israel ja Conservative Friends of Israel ovat länsimaiden voimakkaimpia lobbausjärjestöjä, jotka kertovat suoraan edustavansa juutalaisten poliittisia tavoitteita. Myös Suomen juutalaiset julkaisut ovat osoittaneet voimakkaan tukensa [8] suurten lobbausryhmien ajamalle arabivastaiselle politiikalle.
[9]Julkinen keskustelu juutalaisten poliittisista tavoitteista tukehdutettiin toisen maailmansodan loputtua. ”Antisemitistiset” valtiot hävisivät sodan. Suurimpia voittajia olivat juutalaispankkiirien rahoittamat Yhdysvallat [10] ja Neuvostoliitto [11]. Venäjällä ”antisemitismi” oli kielletty lailla jo bolsevikkivallankumouksen [12] yhteydessä. Rauhansopimuksen yhteydessä Neuvostoliitto pakotti Suomen kieltämään juutalaisvastaisina pidettyjä järjestöjä, kuten Lotta-Svärdin, suojeluskunnat [13] ja IKL:n [14].
Kuten Jari Hanski toteaa kirjassaan Juutalaisviha Suomessa, juutalaiskysymys puhutti ennen toisen maailmansodan päättymistä jopa Valpossa. (Valpo on nykyään Supo, jonka mukaan holokaustirevisionismi on ”väkivaltaista ääriajattelua [15]”.)
Juutalaisia pakolaisia ei tahdottu sodan aikana päästää Suomeen, sillä oli yleistä tietoa, että vallankumoukselliset kommunistiset liikkeet Euroopassa olivat usein juutalaisten johtamia [16]. Bolsevismia pidettiin erityisesti juutalaisia yhdistävänä poliittisena projektina, minkä vuoksi turvallisuuspoliisi ei halunnut, että Suomen juutalaisväestö kasvaisi.
Jatkosodan jälkeen Suomessa alkoi toimia liittoutuneiden valvontakomissio, jonka tehtävänä oli tuhota suomalainen nationalismi. Turvallisuuspoliisissa tehtiin perusteellinen poliittinen puhdistus: syntyi Punainen Valpo, joka alkoi vainota isänmaallisia kansalaisia asekätkijöistä aina kansallissosialisteihin. Seuraavat vuosikymmenet olivat punaisen sensuurin aikaa. Neuvostoliiton kaatuessa marxismin korvasi kulttuurimarxismi, joka ohjaa edelleen rautaisella otteella Suomen poliittista keskustelukulttuuria. Alkuperäisten kommunistien tavoin kulttuurimarxistit pitävät merkittävimpinä vihollisinaan ”rasisteja” ja ”antisemitistejä”.
Suomen eliitti on 1940-luvulta lähtien tehnyt kaikkensa estääkseen kriittisen puheen juutalaisista ja juutalaisten poliittisista tavoitteista. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, miksi Magneettimedia sai tuomion siitä, että julkaisimme juutalaisten omia sitaatteja.
”Maailman vanhin viha”
Juutalaisjärjestöt kutsuvat antisemitismiä usein ”maailman vanhimmaksi vihaksi [17]”. Sekä äärisionistiset Israel-lobbaajat että suuret länsimaiset sanomalehdet kutsuvat juutalaisvastaisuutta mielellään ”taudiksi” (1 [18], 2 [19]).
Tämä ei ole sattumaa, sillä poliittisen vastapuolen leimaaminen mielisairaiksi [20]on ollut saksanjuutalaisten perustaman Frankfurtin koulukunnan tietoinen strategia. Frankfurtin koulukunta tahtoi tuhota länsimaisen kulttuurin ja sitä myötä koko luonnontieteellisen ja perinteisen ihmiskuvan. Koska vasemmiston argumentteja ei voitu perustella lainkaan tieteellisesti, päättivät kulttuurimarxistit siirtyä puolustuskannalta hyökkäykseen: ”Meidän ei tarvitse perustella väitteitämme! Olemme oikeassa, koska fasistit ovat mielisairaita!”
[21]Juutalaiset itse siis myöntävät mielellään, että antisemitismin juuret ovat kaukana historiassa. Juutalaisia on inhottu kiivaasti eri aikoina ja eri ympäristöissä. Rikkaat, keskiluokka ja köyhät ovat kaikki ”syyllistyneet” juutalaisjulkaisujen mukaan antisemitismiin. Juutalaisvastaisuus on yhdistänyt aasialaiset, valkoiset, arabit ja mustat. Antisemitismi on voima, joka on koonnut yhteen ihmisiä kulttuuriin, aikakauteen, kansallisuuteen ja luokkaan katsomatta.
Juutalaiset lehdet julkaisevat katkeria muisteloita karkotuksistaan [22]; juutalaiset on häädetty varovaistenkin arvioiden mukaan yli sadasta maasta historian aikana. (Itkuvirsien yhteydessä unohdetaan mainita, että YK:n mukaan [23] maailmalla asuu tällä hetkellä noin 5 miljoonaa juutalaisten kotoaan häätämää palestiinalaispakolaista.)
Onko vika isännässä vai rengissä? Valtavirtaisen historiankirjoituksen mukaan syy on tietysti ollut aina kaikissa muissa paitsi juutalaisissa itsessään. Koko muu maailma on kautta historian ollut irrationaalisen rasistisen raivon vallassa. Kerta toisensa jälkeen ulkomaailman vesikauhuinen raivo kanavoituu juutalaisiin, jotka eivät ole tietenkään tehneet mitään väärää. ”Juutalaiset ovat oikeassa, koko muu maailma väärässä.” Teoriaa juutalaisista viattomina syntipukkeina on käsitelty lisää artikkelissamme ”Juutalaiset ja järjestäytynyt rikollisuus, osa 1 [24]”.
”Kannattaisi välillä katsoa peiliin, jos menee huonosti!”
Gideon Bolotowsky [25]on yksi Suomen johtavista juutalaisista. 2012 hän väitteli Ylen aamu-tv:ssä [26] Suomen palestiinalaisten siirtokuntayhdistyksen edustajan Kamal Arankin kanssa. Aranki puhui Israelin [27] ihmisoikeusrikoksista sekä Yhdysvaltojen avusta sionisteille. Bolotowsky tylytti vastaukseksi: ”Kannattaisi välillä katsoa peiliin, jos menee huonosti!”
Kun palestiinalaisilla menee huonosti, on syy siis heissä itsessään. Päteekö sama juutalaisiin? Juutalaiset on karkotettu yli sadasta maasta. Pitäisikö heidän Bolotowskyn mukaan ”katsoa peiliin”?
Historioitsijat, poliitikot, taiteilijat ja filosofit ovat taltioineet aikansa juutalaiskeskusteluiden argumentteja teoksiinsa, joista monet ovat edelleen saatavilla. Valtamedian mukaan [28]”antisemitismi” on nyt ”herännyt uudelleen”. Kun ilmiötä pyritään selittämään, pääsevät ääneen vain juutalaiset (kuten Helsingin Sanomien siteeraama sionistinen sotahaukka Bernard-Henri Lévy [29]) ja juutalaisten puolustajat. Entä jos soveltaisimme Bolotowskyn oppia ja antaisimme juutalaisille peilin kouraan? Miten ”maailman vanhinta vihaa” on perusteltu historian aikana?
[30]
Pelkkä uskonnollinen ristiriita?
”Syrjäseutujen venäläisiltä voi kysyä, mistä juutalaiset ammentavat valtansa. He vastaavat: ’Armottomuudesta. Juutalaiset ovat saaneet voimansa säälimättömästä hyväksikäytöstä. He elävät verestämme ja hiestämme.’”
– Fjodor Dostojevski [31].
Antisemitismiä pidetään yhtenä rasismin muotona. Monet historian ”antisemitistit” [32] ovat kutsuneet sen sijaan juutalaisia rasisteiksi, jotka ajavat häikäilemättömästi vain oman sisäryhmänsä etua.
Valtamedia antaa usein ymmärtää, että ”antisemitismissä” on kyse pelkästään juutalaisten ja kristittyjen uskonnollisista ristiriidoista. Näin argumentoimalla annetaan ymmärtää, ettei juutalaisvastaisuudelle ole todellisia poliittisia, sosiaalisia tai taloudellisia syitä. ”Antisemitismin” väitetään syntyneen kristinuskon myötä; syyllisiä karkotuksiin ja pogromeihin eivät siis olekaan juutalaiset itse vaan ”Jumalan valittua kansaa” kadehtivat kristityt.
Väitteet on kuitenkin helppo osoittaa valheellisiksi. Juutalaisia on kritisoitu kautta kirjoitetun historian ja jo kauan ennen kristinuskon syntyä. Myös teemat ovat säilyneet läpi ajanlaskun samanlaisina. Raamatussa Jeesus raivostui koronkiskonnasta ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät. Nykyään antisemitismistä syytetään toimittajia [33], jotka kirjoittavat juutalaisomisteisen Goldman Sachs –pankin [34] rikoksista. Rahanvaihtajien toiminta on kehittynyt, mutta vastakkainasettelu on edelleen sama.
Voimme palata myös Uutta testamenttia edeltävään aikaan. Roomalainen kirjailija Cicero (106 eKr. – 43 eKr.) otti usein kantaa [35] juutalaiskysymykseen. Tunnetussa ”Flaccuksen puolesta” –puheessaan hän maalaa kuvan juutalaisista itsetietoisena poliittisena voimana, joka on asettunut koko roomalaisen yhteiskunnan viholliseksi. Ciceron mielestä juutalaiset eivät kunnioittaneet roomalaista kantaväestöä vaan eristäytyivät muusta yhteiskunnasta ja tekivät jatkuvasti hyökkäyksiä tasavallan yhteistä etua vastaan.
[36]
Kreikkalainen historioitsija Strabon (n. 63 eKr. – 24 jKr.) kirjoitti [37] hieman myöhemmin samasta ilmiöstä: ”Juutalaiset ovat tunkeutuneet jokaisen yhteiskunnan sydämeen. On vaikea enää löytää maailmasta paikkaa, jota juutalaiset eivät jo hallitsisi.”
Seneca nuorempi (4 eKr. – 65 jKr.) kutsui juutalaisia ”kirotuksi roduksi” ja Quintilianus (n. 35 – 95) ”roduksi, joka oli kirous kaikille muille kansoille”. Kannanotot [38] kumoavat väitteen, että juutalaisvastaisuudessa olisi ollut kyse teologisista ristiriidoista.
Myös roomalainen historioitsija Tacitus (n. 55 – 120) kirjoitti juutalaisista suorin sanoin [39]. Hänen mukaansa juutalaiset ”vihasivat kaikkia” – ”koko ei-juutalaista ihmiskuntaa”. Historioitsija totesi, että juutalaiset eivät tunteneet lainkaan empatiaa tai armoa ei-juutalaisia kohtaan. ”He pitivät itseään valittuna kansana ja rakastivat vain itseään.”
Eristäytyminen ja vihamielisyys ulkopuolisia kohtaan
Psykologian professori Kevin MacDonald kirjoittaa Separation and its Discontents –kirjansa luvussa ”Themes of Anti-Semitism [40]” laajasti antiikin maailman juutalaiskäsityksistä. Hänen mukaansa antiikin kirjailijat syyttivät juutalaisia ennen kaikkea siitä, että nämä eivät suostuneet sopeutumaan kantakulttuuriin vaan kohtelivat ei-juutalaisia alentavasti ja usein riistäen.
Kun liberaalit tuottavat suomalaisille nuorille poliittisesti korrektia oppimateriaalia [41] ”antisemitismin” ja ”rasismin” historiasta, alkaa ajanlasku yleensä vasta keskiajalta. Antiikin suuret valtiomiehet, historioitsijat ja filosofit lakaistaan maton alle, jotta nuorten mieliin ei juolahtaisi kiusallista kysymystä: Kenen oikein tulisi katsoa peiliin?
[42]Ranskanjuutalainen Bernard Lazare katsoi peiliin ja kirjoitti 1894 teoksen L’Antisémitisme, son histoire et ses causes [43] (suom. Antisemitismi – sen historia ja syyt). Lazaren kirja synnytti myrskyn juutalaisyhteisön sisällä, sillä tekstissä syyttävä sormi ei osoittanutkaan ei-juutalaisia. Alkupuheessaan Lazare toteaa: ”En pidä antisemitismistä […] Se ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä, joten päätin selvittää juutalaisvastaisuuden alkuperän.” Hän jatkaa:
”Juutalaisvastaisuus on erittäin yleinen aate, joka on saanut kannatusta kaikissa maissa kaikkina aikoina – ennen ja jälkeen kristinuskon synnyn, Aleksandriassa, Roomassa, Antiokiassa, Arabiassa, Persiasssa, keskiaikaisessa ja modernissa Euroopassa […] En usko, että näin on voinut käydä sattumalta. Ilmiölle on kauas kantautuvat ja vakavat syyt. […]
Jos juutalaisvihaa olisi esiintynyt vain yhtenä aikakautena tai yhdessä maassa, olisi helppo todeta, että ei-juutalainen paikalliskulttuuri olisi ollut syyllinen antisemitismin syntyyn.
Mutta juutalaisia on vihattu kaikkialla, minne he ovat asettuneet. Lukemattomat eri rodut ovat omaksuneet juutalaisvihan. Juutalaisviha on noussut aina uudelleen riippumatta siitä, millaiset lait, perinteet, ympäristötekijät ja kulttuurit ovat vallinneet. Kyse ei siis voi olla siitä, että syyllisiä ovat kaikki muut paitsi juutalaiset itse. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että Israelin kansa itse on syyllinen antisemitismiin.”
Noin 100 vuotta myöhemmin ”holokausti”- ja juutalaistutkimukseen erikoistunut Donald Niewyk kirjoitti [44] juutalaisvastaisuuden noususta ennen Hitlerin valtaantuloa Saksassa: ”Weimarin Saksassa asuneet sionistit kutsuivat juutalaisvastaisuutta ’väistämättömäksi ja oikeutetuksi reaktioksi vieraan kansan vallanjanoa vastaan’. Juutalaisvastaisuus oli vaistonvarainen reaktio, ei selkeäpiirteinen liike. Se yhdisti kansalaisia ja jopa monet juutalaiset hyväksyivät sen.”
Lazare sekä Niewykin lainaamat sionistit olivat siis antisemitismin synnystä täysin eri mieltä kuin esimerkiksi suomenjuutalainen Karmela Liebkind [45], joka esiintyi viime lokakuussa Ylen Horisontti-sarjan ohjelmassa ”Mitä on uusantisemitismi”. Haastattelussa Liebkind sälytti vastuun kokonaan ei-juutalaisten harteille ja kutsui antisemitismiä sairaudeksi, jonka eurooppalaiset saavat äidinmaidossa. Poliittisesti korrekti suomalaismedia ei tietenkään uskaltanut kyseenalaistaa Liebkindin lausuntoa.
Viimeinen suuri antisemitisti?
Kuten artikkelin alussa totesimme, juutalaisvastaisuus oli Euroopan kulttuurillista valtavirtaa aina toisen maailman loppumiseen asti. Tämän jälkeen perustettiin juutalaisvaltio Israel, jonka propagandatyökaluksi valjastettiin Hollywood [46] ja Israelin sotarikoksia oikeuttanut holokaustiteollisuus [47].
Länsimaissa toteutettiin arvovallankumous, jossa nationalismi pyyhittiin käytännössä kokonaan pois kulttuurielämästä ja akateemisesta maailmasta. Euroopan viimeisiä suuria akateemisia antisemitistejä oli Saksan kansallissosialistiseen puolueeseen kuulunut filosofi Martin Heidegger. Heideggerin nimi on noussut jälleen otsikoihin, sillä hiljattain Saksassa on julkaistu hänen kauan salassa olleita ”mustia vihkojaan [48]”.
[49]1900-luvun suurimmaksi filosofiksi kutsutun Heideggerin ajattelussa toistuvat samat teemat kuin 2000 vuotta häntä ennen eläneiden antiikin suurmiesten juutalaisaiheisissa kirjoituksissa.
Vihkoissaan Heidegger esimerkiksi syyttä juutalaisia kaksinaismoralismista: Yhtäältä juutalaiset vastustivat kiivaasti kansallissosialistien rotupolitiikkaa, mutta toisaalta ”[juutalaiset] itse ovat varjelleet omaa rotuaan kautta historian”. Heideggerin mukaan juutalaisten ajama kosmopoliittinen ja monikulttuurinen politiikka oli merkittävimpiä syitä länsimaisen kulttuurin alennustilalle.
Miksi antisemitismi kuoli Euroopassa?
Sodan jälkeen ei syntynyt enää uusia heideggereita. Akateemisessa maailmassa olisi sekä sosiaalinen että ammatillinen itsemurha käsitellä antisemitismi-ilmiötä mistään muusta näkökulmasta kuin siitä, että ei-juutalaiset ovat syyllisiä kaikkeen. Aihetta tutkinut Kevin MacDonald toteaa tekstissään ”Why are Professors Liberals? [50]” (suom. ”Miksi professorit ovat liberaaleja?”), että ilmapiirimuutos akateemisessa maailmassa on heijastunut massakulttuurin ja valtamedian kautta koko yhteiskunnan arvoihin.
[51]Amerikassa, josta feminismin ja monikulttuurisuuden kaltaiset aatteet ovat rantautuneet meille Eurooppaan, yhteiskuntatieteilijät kannattavat demokraatteja noin 7–9 kertaa useammin kuin ”konservatiivisia” republikaaneja. (Vaikka MacDonald kirjoittaakin amerikkalaisesta näkökulmasta, on liberaali yleiskehitys ollut sama kaikkialla länsimaissa. Esimerkiksi Jorma Hietamäen väitöskirjassa [52] selvisi, että yli puolet Suomen yliopisto-opettajista kannattaa joko vihreitä tai kokoomusta.)
MacDonaldin siteeraamissa tutkimuksissa myös selvisi, että liberaali opetushenkilökunta myönsi voivansa suosia työnhaussa liberaaleja ja syrjiä konservatiiveja. Mitä liberaalimpaa opetushenkilökunta keskimäärin oli, sitä yleisempää valmius syrjintään oli. Näin estetään se, että esimerkiksi nationalistiset aatteet voisivat levitä yliopistoilla.
Liberalismin juuret olivat MacDonaldin mukaan 1960-luvun opiskelijaradikalismissa, jonka tärkeintä polttoainetta olivat juutalaisen Frankfurtin koulukunnan [53] opetukset. Jo tätä ennen Franz Boasin kaltaiset juutalaiset olivat alkaneet ajaa monikulttuurisuusoppia ja hyökänneet raivokkaasti esimerkiksi rotututkimusta vastaan.
Länsimainen nationalismi tuhottiin toisessa maailmansodassa asein. Akateemisessa maailmassa taistelu jatkui vielä liberaalien ja konservatiivisten ideoiden kamppailuna, joka ratkesi viimeistään 1960-luvulla.
Antisemitismi ei kadonnut kulttuuristamme siksi, että tuhansia vuosia vallinneet juutalaisvastaiset asenteet oltaisiin yhtäkkiä osoitettu perusteettomiksi. Sen sijaan kaikki juutalaisiin kohdistunut kritiikki tukahdutettiin väkivalloin ja pakkokeinoin. Tästä syystä kukaan ei pitänyt lainkaan ironisena sitä, että Gideon Bolotowsky käskee Yleisradiossa vainottuja palestiinalaisia ”katsomaan peiliin”.
”Juutalaiset ja rasismi” –sarjan ensimmäinen osa käsitteli antisemitismi- ja rasismikeskustelun historiallista taustaa. Seuraavissa osissa tulemme tutustumaan muun muassa Talmudiin, tunnettuihin ”antisemitistisiin rikoksiin”, juutalaiseen geenitutkimukseen sekä Israelin ja kansallissosialistien rotupolitiikkaan.
Arvi Pihkala