Kamppailulajien harjoitukset voivat näyttää ulkopuolisten silmissä hurjilta. Toisesta otetaan mittaa tosissaan, eikä periksi anneta ennen antautumista.
Aggression purkamisesta ei budolajien eli japanilaisten kamppailulajien harrastamisessa kuitenkaan ole kyse, pikemminkin opitaan aggression hallintaa. Esimerkiksi nuorille judoharrastajille tehdään hyvin selväksi se, mitä toiselle saa ja mitä ei saa tehdä. Kamppailukumppania kunnioitetaan ja se näytetään.
Tämä periaate näkyy selkeinä rituaaleina. Kamppailukumppania kätellään kunnioittavasti ja kunnioitusta osoitetaan myös kumarruksilla ja kiitoksilla. Toisille viestitetään kiitollisuutta siitä, että saa harjoitella hänen kanssaan. Sama kunnioituksen periaate koskee kamppailun käytäntöjäkin. Toista ei vahingoiteta tieten tahtoen. Esimerkiksi judoon kuuluvissa heitoissa toista kannatellaan kädellä alastulossa, jotta hän ei paiskautuisi ikävästi lattiaan.
Nuorille kamppailijoille tehdään selväksi myös se, että näitä taitoja saa käyttää ainoastaan harjoituksissa, ei välitunneilla tai kavereiden kanssa. Kamppailulaji on kuitenkin kamppailua, siitä ei mihinkään pääse. Aggressiivisuus puolensa pitämisen kannalta ajateltuna ei välttämättä olekaan niin huono asia, millaiseksi se usein mielletään.
Kirsti Lagerspetzin teoksessa Naisten aggressio todetaan, että tyttöjen lapsuudenaikainen lievä aggressiivisuus voi ennustaa jopa hyvää itsetuntoa aikuisena. Tällaista käyttäytymistä voisi nimittää myös jämäkkyydeksi ja valmiudeksi puolustaa itseään hyökkäyksen uhatessa.
Eli aralle ja puoliaan huonosti pitävälle lapselle kamppailuharrastus tehdä hyvän säväyksen.