Hitleriä ja Himmleriä lukuun ottamatta kenestäkään ”natsista” ei ole maalattu yhtä demonista kuvaa kuin tohtori Josef Mengelestä.
Mengelen legenda synnytti kaksi kirjaa, jotka Hollywood on herättänyt henkiin. Toinen filmeistä on William Goldmanin The Marathon Man ja toinen Ira Levinin The Boys from Brazil. Jälkimmäisessä Gregory Peck esittää äärimmäisen pahantahtoista tohtori Mengeleä, joka kloonaa toistakymmentä pikku Hitleriä osana eteläamerikkalaista ”natsisalaliittoa”.
[1]Lukemattomissa lehtiartikkeleissa Mengeleä on syytetty noin 400 000 henkilön lähettämisestä ”kaasukammioihin” hänen toimiessaan lääkärinä Auschwitz-Birkenaussa vuosina 1943 ja 1944. Häntä on kutsuttu ”Kuoleman enkeliksi”. Hänen väitetään saaneen mielihyvää sadistisista ”kokeista”, joita hänen kerrotaan tehneen juutalaisille. Esimerkiksi U.S. News and World Report (24.6.1985) kertoi, että Mengele antoi ”karkkia lapsille, minkä jälkeen hän paiskasi nämä elävänä uuniin hymäillen samalla Mozartia ja Wagneria”. The Washington Post (8.5.1985) kertoi, että Mengele ”heitteli usein eläviä vauvoja uuneihin” ja ”määräsi raskaana olevia naisia makaamaan selällään, minkä jälkeen hän pomppi vatsojen päällä abortoidakseen vauvat”.
Mediakampanja saavutti huippunsa kesäkuussa 1985, kun Mengelen nimi oli kaikkien sanomalehtien ja televisiouutisten otsikoissa päivittäin. Mengele tuijotti jopa juorulehti Peoplen lukijoita heti kannessa. Vuosien metsästys oli päättynyt, sillä kansainvälinen tutkijajoukko oli selvittänyt, että brasilialaishaudasta kaivetut jäännökset kuuluivat tohtori Josef Mengelelle. Arkistotiedot sekä sukulaisten ja entisten ystävien lausunnot tukivat kertomaa, että saksalaislääkäri oli kuollut hukkumisonnettomuudessa helmikuussa 1979.
Kukaan täysjärkinen ei tahdo oikeuttaa ihmisoikeusrikoksia riippumatta siitä, kuka niihin on syyllistynyt. Totuutta etsivien kuitenkin kannattaa tutustua Mengelen legendaan astetta syvällisemmin. Kuinka suurin osa järkyttävistä syytöksistä on totta?
Perusväittämä, että Mengele ”lähetti 400 000 Auschwitzin juutalaista kaasutettavaksi” on virheellinen, mikä johtuu ainakin osaksi puhtaista väärinkäsityksistä. Totta on se, että Mengele ja muut leirilääkärit erottelivat säännöllisesti työkykyiset työkyvyttömistä, kun leireille saapui uusia ihmisiä. Valtavirtaiset holokaustikirjailijat väittävät, että kaikki työkyvyttömät Auschwitziin saapuneet juutalaiset murhattiin välittömästi kaasukammioissa. Luku 400 000 on arvio, joka perustuu Birkenauhun vuosina 1943-44 (eli Mengelen aikana) saapuneiden, todennäköisesti työkyvyttömien juutalaisten määrään.
Itse asiassa leirillä asui paljon työkyvyttömiä juutalaisia, joita ei suinkaan surmattu. Muun tilastotiedon kanssa yhtä pitävien virallisten saksalaisten merkintöjen mukaan suuri osa Birkenaun juutalaisvaltaisesta väestöstä 1943-44 oli työkyvyttömiä. (G. Reitlinger, The Final Solution, s. 125, and, A. Butz, Hoax, s. 124)
Monet juutalaiset selvisivät sotavuosista leirin sairastuvassa tarjotun terveydenhuollon vuoksi. Sairastupaa johti tohtori Mengele. Eräs potilaista oli maailmankuulun Anne Frankin isä Otto Frank. Sairastuttuaan Otto vietti aikansa leirin sairaalassa, jossa hän lepäsi aina siihen saakka, kunnes neuvostojoukot tulivat Auschwitziin tammikuussa 1945. Saksalaiset olivat jättäneet leirin hieman aiemmin ja jättäneet jälkeensä liikkumakyvyttömät, muun muassa sairaat, vanhat, erittäin heikkokuntoiset sekä osan lapsista. Kaikista hulluimmat syytökset Mengeleä vastaan, kuten se, että hän olisi viskonut vauvoja uuneihin, ovat sairaita ja absurdeja tarinoita. Ne ovat jyrkässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä varmuudella tiedämme hänen työskentelystään lääkärinä. Esimerkiksi Time-lehti kertoi (24.6.1985), että ”Mengele piti klassisista kohteliaisuuksista”. ”Mengele lähetti kukkakimpun onnitellakseen vasta synnyttänyttä juutalaista työpariaan, joka oli matkustanut Krakovaan tutkimustehtäviin,” Time jatkaa.
Teoriassa on mahdollista, että Mengele olisi voinut murhata vankeja. Kyseessä olisi kuitenkin ollut rikos, ja rikoksiin syyllistyneitä leirityöntekijöitä uhkasivat erittäin ankarat rangaistukset. Esimerkiksi Buchenwald-leirillä työskennellyt tohtori Waldemar Hoven tuomittiin SS-oikeudenkäynnissä kuolemaan, koska hän oli murhannut vangin.
Tunnettu kolumnisti Jeffrey Hart kertoi lukijoille, että hän epäili monia Mengelestä valtamediassa kerrottuja hirviötarinoita. ”Ammattihistorioitsijana pyytäisin suurempaa kriittisyyttä monia tarinoita kohtaan, jotka tällä hetkellä niellään pureskelematta,” Hart kirjoitti. ”Oma historiallinen aavistukseni on, että suuri osa tästä on mytologiaa, eräänlainen metafora (…) Epäilen suuresti tarinaa, jonka mukaan hän tappoi naisia murskaamalla heidän kurkkunsa saappaillaan. Tulee viemään kauan ennen kuin tutkijat alkavat erottelemaan Mengele-faktoja fiktiosta.” (The Washington Times, 9.7.1985)
Hart toki ansaitsee kiitosta siitä, että hän rohkeni epäillä julkisesti osaa Mengele-mytologiasta. Todellista urheutta olisi kuitenkin ollut koko holokaustitarinan objektiivinen arviointi. Millainen on hänen ”historiallinen aavistuksensa” Nürnbergin oikeudenkäynnissäkin käsitellystä tunnetusta tarinasta, jonka mukaan saksalaiset valmistivat saippuaa juutalaisten ruumiista? Entä mitä hän ajattelee ”kaasutuksista” Dachaussa, Buchenwaldissa, Mauthausenissa ja Auschwitzissa?
[2]Arkistotiedot Mengelen toiminnasta kertovat selkeällä kielellään, että hänen tehtävänsä oli tutkia Auschwitzin väestöä lääketieteellisesti. On hyvä muistuttaa, että Yhdysvalloissa suoritettiin samanlaisia ”kokeita” hallituksen päätöksellä sekä toisen maailmansodan aikana että sen jälkeen. Amerikan sotilaslääkärit tartuttivat mustiin koehenkilöihin syfiliksen näiden edes tietämättä siitä, sillä hallitus halusi löytää uusia menetelmiä sukupuolitautien hoitoon. 1950-luvulla CIA järjesti psykiatrisia kokeita, joihin kuului LSD-huumeen käyttöä, nukkumisen estämistä, epäinhimillistä sähköhoitoa sekä pyrkimyksiä aivopestä sairaalapotilaita ilman näiden etukäteen antamaa hyväksyntää. Eräs selviytyjistä, Louis Weinstein, on nyt ”ihmiskoekaniini, köyhä ja säälittävä mies ilman muistia tai omaa elämää”. Yhdysvaltojen hallitus on nyt haastettu oikeuteen, jotta se maksaisi korvauksia Weinsteinille ja kahdeksalle muulle. (The Washington Post, 1.8.1985. pääkirjoitus)
The New York Times julkaisi mielenkiintoisen, vaikkakaan ei suinkaan täydellisen, Mengele-artikkelin 21.6.1985. Artikkelin kirjoitti professori Robert Jay Lifton New Yorkin yliopistosta. Pitkä essee alkaa sanoin: ”Mengelen ympärille on jo kauan rakennettu niin sanottua demonisen persoonan kulttia. Häntä pidetään absoluuttisen pahuuden ruumiillistumana.” Lifton kuitenkin kertoo, miksi Mengele ei todellisuudessa ollut median esittämä ”epäinhimillinen tai edes yli-inhimillinen voima”.
Nuorena Mengele oli suosittu, älykäs ja vakavamielinen. Hän palveli puolustusvoimissa kolme vuotta, suurimman osan ajasta itärintamalla, ja todisti olevansa urhea sekä tunnollinen sotilas. Hän sai yhteensä viisi kunniamerkkiä, mukaan lukien I ja II luokan rautaristit. Auschwitz-Birkenaussa Mengele johti suurta määrää vankilääkäreitä, joista useat olivat juutalaisia.
Lifton muistuttaa, että ”silminnäkijöiden” todistukset Mengelestä tunnetussa 1963-1965 Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnissä olivat täynnä virheitä. Esimerkiksi: Mengele oli vain yksi lukuisista leirilääkäreistä, jotka aina vuorollaan olivat arvioimassa Auschwitz-Birkenauhun saapuvien työkykyisyyttä. Eräs Auschwitzin logistiikkaa hoitanut juutalainen ”todistaja” kuitenkin väitti oikeudenkäynnissä, että Mengele oli aina yksin arvioimassa uusia tulokkaita. Kun tuomari totesi, ”ettei Mengele ole voinut olla siellä aina”, todistaja vastasi: ”Minusta hän oli siellä aina. Päivin ja öin.” Monet ”todistajat” kertoivat Mengelen näyttäneen ”hyvin arjalaiselta” tai ”pitkältä ja vaalealta”, vaikka todellisuudessa hän oli keskimittainen, tumma ja tummahiuksinen.
Eräät monista Mengele-myyteistä ovat Liftonin kuvaamat tarinat, joiden mukaan lääkäri antoi Paraguayn presidentti Stroessnerille neuvoja kuinka hävittää maan intiaanipopulaatio. Toisen myytin mukaan hän rikastui Etelä-Afrikassa myymällä suuria määriä huumeita muiden ”ex-natsien” kanssa.
Tärkeä virallinen selonteko Mengelen persoonasta ja työnjäljestä Auschwitzissa on 19.8.1944 päivätty ”SS-kapteeni tohtori Josef Mengelen arviointi”, jonka laati Auschwitzin SS-lääkäreiden virasto. (Alkuperäinen kansio luettavissa Berlin Document Centerissä.) Raportti on hyvin imarteleva:
[3]”Tohtori Mengele on avoin, vakaa ja rehellinen. Hän on suoraselkäinen, luotettava ja mutkaton. Hänellä ei vaikuta olevan heikkouksia tai paheita. Hän on erittäin hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa.
Työskennellessään Auschwitzin keskitysleirillä hän on käyttänyt hyväkseen teoreettista ja käytännön osaamistaan torjuessaan tautiepidemioita. Säntillisesti ja väsymättä, usein erittäin vaikeissa olosuhteissa, hän on täyttänyt jokaisen esimiehiltään saamansa tehtävän. Hän on tehnyt kaiken työnsä kiitettävästi. Lisäksi hän käytti vähän vapaa-aikansa opiskeluun, sillä hän tahtoo tulla antropologiksi.
Hän on herrasmiesmäinen, kuten kunnon sotilas. Hyvän käytöksensä vuoksi hän on erittäin pidetty yhteisössään. Hän kohtelee alamaisiaan reilusti, mutta osaa olla myös tarpeen tullen ehdoton. Joka tapauksessa hän on ihailtu ja pidetty.
Työllään, asenteellaan ja käytöksellään tohtori Mengele on osoittanut henkistä vakautta ja kypsyyttä. Hän on katolilainen. Hän on spontaani, estoton, vakuuttava ja eloisa.”
Arviossa myös todettiin, että Mengelelle ”tarttui pilkkukuume hänen työskennellessä tunnollisesti lääkärinä Auschwitzissa”. Arviossa listattiin Mengelen saamat kunniamerkit ja lopuksi todettiin, että mies oli ansainnut ylennyksen.
Mengele pakeni Etelä-Amerikkaan, koska hän ei halunnut joutua syytetyn penkille liittoutuneiden järjestämissä näytösoikeudenkäynneissä. Hän eli kymmenen vuotta Argentiinassa ja Paraguayssa omalla nimellään. Ei ole mitään viitteitä siitä, että hän olisi koskaan hävennyt tai tuntenut syyllisyyttä työstään Auschwitzissa. Päinvastoin, kirjeessään pojalleen Rolfille Josef Mengele kirjoitti: ”Minulla ei ole mitään tarvetta oikeuttaa tai pyytää anteeksi mitään tekoani tai päätöstäni.” (Time, 1.7.1985)
Brasilian poliisi löysi 1985 Mengelen henkilökohtaisia papereita, joiden joukossa oli rönsyilevä omaelämänkerrallinen essee ”Fiat Lux”. Todennäköisesti Mengele kirjoitti sen asuessaan vielä maatilalla Baijerissa hieman sodan loppumisen jälkeen. Esseen tarkkaa sisältöä ei kuitenkaan ole paljastettu suurelle yleisölle. (The New York Times, 23.6.1985)
Mengele puhui toisinaan menneisyydestään herra ja rouva Stammerin kanssa. He olivat pariskunta, jonka kanssa Mengele asui 13 vuoden ajan maatilalla Brasiliassa lähellä São Pauloa. Ruova Gitta Stammer on kertonut, että Mengelen mukaan juutalaiset olivat Saksan kansallista etua vastaan toiminut joukko muukalaisia, minkä vuoksi saksalaiset halusivat häätää heidät maastaan. Mengele totesi Stammereille usein, ettei hän ollut syyllistynyt rikoksiin ja että hänestä oltiin tehty epäoikeudenmukaisen ajojahdin uhri. (New York Times, 14.6.1985; Baltimore Sun, 14.6.1985)
Elämänsä viimeiset vuodet Mengele vietti itävaltalaisen pariskunnan, Wolfram ja Liselotte Bossertin maatilalla Brasiliassa. Kun pariskuntaa haastateltiin, he kertoivat ihailleensa ja rakastaneensa kohteliasta vierastaan. Kun Wolfram Bossertilta kysyttiin Mengelen väitetyistä ”rikoksista” Auschwitzissa, itävaltalainen vastasi: ”Kunnioitan häntä ihmisenä, sillä hän on erinomainen persoona. Hänen menneet tekonsa eivät vaikuta tähän. Vielä tänäkään päivänä ei ole voitu todistaa, että syytökset häntä vastaan pitäisivät paikkansa.” (Washington Post, 10.6.1985)
Tohtori Mengelen ja hänen perheensä pitkäaikainen ystävä, saksalainen Hans Sedlmeier kertoi toimittajalle: ”Voisin kertoa sinulle, mitä Mengele teki Auschwitzissa ja sieltä lähdettyään, mutta sinä et uskoisi minua. Sanomalehdet eivät julkaise totuutta, sillä totuus ei miellytä juutalaisia (…) En siis suostu puhumaan Mengelen tapauksesta. Toimittajat ovat kirjoittaneet jo niin paljon valheita, ja juutalainen lehdistö on väittänyt…” Ilmeisen ärsyyntynyt Sedlmeier jätti lauseensa kesken. (New York Times, 13.6.1985)
Lehdistö rakastaa sensaatioita. Sen sijaan valtamedia ei koskaan ole kirjoittanut siitä, mikä oli koko Mengelen tapauksen tärkein opetus. Tutkijat vakuuttivat maailman kesällä 1985 siitä, että Mengele oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Aina vuoteen 1985 asti niin sanotut ”holokaustiasiantuntijat” ja ammattimaiset ”natsinmetsästäjät” olivat kuitenkin järkkymättömän varmoja siitä, että saksalaislääkäri oli yhä hengissä. Suurin osa ”holokaustiasiantuntijoista” väitti, että Mengele piilotteli Paraguayssa.
Israelinjuutalainen ”natsinmetsästäjä” Tuvia Friedman valehteli julkisesti loppuvuodesta 1984, että Mengeleä oli nähty tuoreeltaan Floridan Orlandossa ja Tampassa sekä New Orleansissa. (AP, 3.10.1984) Muutamaa kuukautta myöhemmin juutalainen kertoi, että vaikka Mengelellä oli ”paljon omaisuutta” Yhdysvalloissa, tämä asui vakituisesti kuitenkin todennäköisesti Italiassa. Lisäksi etsintäkuulutettu tohtori oli havaittu hiljattain suuressa ”natsitapahtumassa” Bermudalla. (Jewish Week, 8.2.1985)
Liittovaltion viranomainen Stanley E. Morris, joka on osallistunut Amerikan hallituksen tekemään Mengele-tutkimukseen, kertoi toimittajalle toukokuussa 1985: ”Saamme joka päivä tonneittain tietoa Mengelestä, suurin osa vinkeistä on kuitenkin täysin hyödyttömiä.” Hän kertoi: ”Eräs henkilö väitti nähneensä Martin Bormannin, Hitlerin ja Mengelen ajelevan porukalla avoautolla Philadelphiassa.” (New York Times, 8.5.1985)
[4]Tammikuussa 1985 Amerikan kongressin demokraattijäsen Robert Torricelli palasi Paraguaysta tuoden mukanaan ”hätkähdyttäviä uutisia”. Hänen mukaansa Mengele asui saksalaisessa siirtokunnassa Paraguayn vuoristolla. (Newsweek, 4.2.1985) London Sunday Times (10.2.1985) puolestaan kertoi kahden ”erittäin luotettavan lähteen” sanoneen, että Mengele elää vailla huolen häivää Paraguayssa. Hänen lokoisan mökkinsä väitettiin sijaitsevan lähellä presidentti Alfredo Stroessnerin kesäpalatsia. Maailman kuuluisin ”natsinmetsästäjä” Simon Wiesenthal puolestaan vakuutti olevansa ”100-prosenttisen varma”, että Mengele asui Paraguayssa. Hän myös syytti Mengelen sukua Saksassa siitä, etteivät nämä suostuneet kertomaan juutalaiselle, missä tohtorin asunto tarkalleen ottaen sijaitsi. (Newsweek, 20.5.1985) Toukokuun lopulla 1985 Wiesenthal, hänen edustamansa SWC-järjestö sekä Israelin ja Länsi-Saksan hallitukset tarjosivat 3,4 miljoonan dollarin löytöpalkkion Mengelestä.
Kansainvälisesti tunnettu ”holokaustiekspertti” ja ”natsinmetsästäjä” Serge Klarsfeld esitti syytöksen, että ”Mengele on Paraguayssa ja presidentti Stroessner suojelee häntä henkilökohtaisesti”. Pariisissa asunut juutalainen asianajaja valehteli jopa ”tietävänsä” Mengelen osoitteen: ”Mengele asuu suuressa yksityisessä huvilassa Asunciónin ulkopuolella. Huvilan omistaa joko Stroessner itse tai hänen ystävänsä.” (Newsweek, 20.5.1985)
[6]Klarsfeldin Beate-vaimo lensi Paraguayhin toukokuun lopulla. Juutalaisnainen käveli kyltin kanssa Asunciónin keskustaan ja syytti presidentti Stroessneria valehtelijaksi, koska presidentti oli sanonut, ettei tiennyt Mengelen olinpaikasta. Länsimaiset tiedotusvälineet ylistivät Klarsfeldia ja tarjosivat hänelle paljon positiivista julkisuutta. Sen sijaan Paraguayn kansalaiset pitivät hänen toimintaansa epäkunnioittavana ja loukkaavana. Hän saikin lähtöpassit hotellistaan.
Kuten historia on osoittanut, valehtelija ei ollutkaan Stroessner, vaan Klarsfeldit ja heidän itseään täynnä olevat liittolaisensa.
[7]Historian professori A. Dane Bowen, Jr. Lock Havenin yliopistolta on harvoja ihmisiä, jotka uskalsivat julkisesti tuomita ”Mengele-eksperttien” vastuuttoman ja päättömän toiminnan. Kirjeessään New York Timesille (29.6.1985) hän puhui jyrkin sanoin: ”Sekä ammattimaiset natsinmetsästäjät että ääniä liittolaisvaltioiden maineen kustannuksella kalastelevat amerikkalaispoliitikot saisivat astua nyt alas norsunluutornista. Heidän tulisi pyytää anteeksi sitä, että he ovat edesvastuuttomasti syyttäneet Paraguayn hallitusta siitä, että se olisi mukamas ’suojellut’ Josef Mengeleä viime aikoina.”
Valtamedia on jo vuosien ajan kuvannut ”holokaustiasiantuntijoita” ja ”natsinmetsästäjiä” jonkinlaisiksi inhimillisen viisauden lähettiläiksi ja luotettavan tiedon järkkymättömiksi lähteiksi. Heitä kohdellaan ennennäkemättömällä julkisella kunnioituksella ja jopa heidän hurjimmat väitteensä uskotaan pureskelematta valtamediassa. Maailmanlaajuinen Mengele-jahti ja sen dramaattinen päätös kuitenkin todistivat, että ”asiantuntijat” olivat koko ajan väärässä ja etteivät he tuntuneet edes välittävän totuudesta syytellessään milloin ketäkin Mengelen avustajaksi.
Vaikka Mengele on nyt virallisesti menneisyyttä, kuumeinen ”natsinmetsästys” jatkuu edelleen. Väsymätön Simon Wiesenthal Center on jopa julkaissut ”natseista” etsintäkuulutuslistan löytöpalkkioineen. Tämäkin hanke voi kuitenkin kaatua nolosti, sillä listan kärkijoukossa on karismaattinen belgialaispoliitikko Leon Degrelle, joka nousi sotasankarin maineeseen SS-vapaaehtoisena. Loistavana puhujana tunnettu Degrelle on elänyt jo vuosia avoimesti Espanjassa ja hän argumentoi mielellään maailmankatsomuksensa puolesta. Hänen puheenvuoronsa Hollannin ja Espanjan televisiokanavilla viime vuosina ovat olleet hyvin mielenkiintoisia ja vakuuttavia.
Vaikuttaa siltä, että niin kauan kuin revisionistit jatkavat työtään, valtamedia jatkaa ”natsinmetsästystään”. Serge Klarsfeld myönsi hieman vastahakoisasti The New York Timesille (3.3.1985), että yksi motiivi Mengelen ja muiden ”natsirikollisten” julkiselle ajojahdille on se, että revisionistit ovat viime vuosina alkaneet haastaa valtamedian markkinoimaa ”oikeaoppista” holokaustitarinaa.
Mark Weberin artikkeli on käännetty Institute for Historical Review –verkkosivujen [8] englanninkielisestä tekstistä. Julkaistu alunperin The Journal of Historical Review -lehdessä syksyllä 1985.