Italiaa vastaan tehty koordinoitu hyökkäys ”markkinoilla” nosti eurokriisin uudelle paniikkitasolle viime viikolla.
PIMCO-jättiläisrahaston johtaja Andrew Bosomworth leuhki Die Weltissä osallistuneensa hyökkäykseen myymällä ensin kaikki Italian valtionobligaationsa ja ostamalla ne takaisin, kun niiden korko oli noussut 50 %.
Rahoituslaitosten kansainvälinen keskusjärjestö IIF (Institute of International Finance) osallistui laatimalla taloudenhoitajansa Marcus Wallenbergin johdolla kuusisivuisen uhkavaatimuksen EU:n valtiovarainministereille. Uhkavaatimuksen mukaan euromaiden on annettava rahaa, jotta pankkien hallussa olevat kriisimaiden velkakirjat saataisiin vapautettua ja jotta saataisiin aikaan poliittinen yhdentyminen, kertoo ruotsalainen Sourzenet-päivälehti.
Hyökkäyksen kohteena olleen Italian finanssiministeri Giulio Tremonti kieltäytyi julkistamasta pankkien uhkavaatimusta ja uhkasi eroamalla kaataa koko euroalueen. Tremontin uhkaus sai aikaan pankkien perääntymisen. Tremonti kertoi La Repubblica -lehdessä 12. heinäkuuta: ”Minulle esitettiin vaatimuksia englanniksi. Italian olisi kuudessa kuukaudessa esitettävä uskottava yksityistämis- ja liberalisointiohjelma”.
Kiistelty amerikkalainen ekonomisti ja poliitikko Lyndon LaRouche huomauttaa että Tremonti kaatoi esiintulollaan koko pankkiirileegion. LaRouche totesi, ettei pankkiireilla ole ollut esittää toimivaa ratkaisuvaihtoehtoa mihinkään. Finanssijärjestelmää ei pelasta uppoamiselta useakaan pelastuspaketti, arvioi LaRouche.
LaRouchen mukaan pankkien ”ratkaisu”, jota yritetään runnoa läpi kriisin varjolla on ylikansallinen lisävalvonta ja euromaiden vapauden kaventaminen: brutaalit kiristys- ja säästötoimet. Seurauksena olisi valtioiden destabilisoituminen niin laajassa mittakaavassa että edes finanssimarkkinat eivät pystyisi niissä toimimaan. Finanssikriisi ei silti loppuisi.
LaRouchen kollega EAP:n (Europeiska Arbetarpartiet) italialaisessa sisarpuolueessa MoviSolissa antoi Radio Padanassa 12. heinäkuuta kaksi haastattelua, joissa kritisoi ankarasti Italiaan kohdistunutta taloudellista sodankäyntiä. Liliana Gorini osoitti, että samalla kun riskirahastosijoittajat nostattavat Italian valtionvelan korkoa dumppaamalla Italian valtionobligaatioita ja käyttävät CDS-luottosuojausderivatiiveja suurella vivutussuhteella, troikka (IMF, EKP, EU) painostaa Italiaa samoilla äärimmäisillä vaatimuksilla kuin Kreikkaa, ja että vaaditut toimenpiteet auttavat vain spekulantteja eivätkä taloutta.
Radio Padana haastatteli myös MoviSolin Andrew Spannaus´ia: – Eurojärjestelmän loppu ei ole akateemista jutustelua vaan tosiasia, joka EU-jäsenvaltioiden on havaittava ja hoidettava pian, jotta selviäisivät kriisistä. Avainkysymys on, miten ottaa takaisin suvereniteetti ja panna alkuun kehitystä tukeva talouspolitiikka. Euroopan ja USA:n todellisten muutosvoimien on aika liittoutua ja panna piste nykyiselle surkealle finanssijärjestelmälle sekä pitää huolta, että kansalaiset eivät jää heitteille.
SEB-valuuttastrategi Carl Hammer puolestaan sanoi SvD Näringsliv -julkaisussa että ”Vahvin vaihtoehto on poliittisen integraation lisääminen, eli että otetaan uusi askel kohti liittovaltiota”. Hammer kuvasi myös rahoituslaitosten keskusjärjestö IIF:n poliittista juonittelua sanomalla, että ajatus liittovaltion luomisesta parissa viikossa on järjenvastainen. Samalla Hammer varoitti, että suunnitelman poliittinen vastustus ”tuhoaisi eurovaluutan”. Edellisten kahden vaihtoehdon välin hän kuvasi olevan ”jotain, missä ei voida olla”.
Italian valtionvelkapaniikkia voitaneen siis kuvata salajuoneksi. Italia oli tarkoitus saada yksityistämään kansallisomaisuutta ja julkiset palvelut. Euromaiden oli tarkoitus menettää itsenäisyytensä.
—-
Lähteet:
http://www.sourze.se/Italienkrisen_Bankernas_bluff_synades_10759528.asp [1]