- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Holokaustirevisionismin kieltäminen on poliittinen teko

Yleisen historian mukaan holokausti oli Saksan kansallissosialistien toimeenpanema systemaattinen etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa.

Sionistisen eliitin hapatuksessa keitetty historiantulkinta asettaa päävastuulliseksi holokaustiin Saksan kansallissosialistisen hallituksen. Väittämän mukaan Adolf Hitlerin johdolla hallitus järjestelmällisesti sunnitteli, ohjasi ja toteutti joukkotuhon. Lisäksi holokaustiin ovat valtavirtaisen historiantulkinnan mukaan osallistuneet aktiivisesti myös monet Saksan liittolaiset ja niiden miehittämien maiden yhteistyöhön osallistunut väestö [1].

Yllä kuvatun teorian mukaan Euroopan juutalaisia pidetään ”kansanmurhan” pääasiallisena kohteena. Juutalaisia arvioidaan kuolleen holokaustissa noin 5–7 miljoonaa [1].

Holokaustiteoria herättää vielä nykyisinkin varsin tunteenomaisia keskusteluita ja suoranaisia oikeusjuttuja. Niinpä Suomessakin kansanedustaja Peter Östman (kd.) jätti huhtikuun alkupuolella 2014 kirjallisen kysymyksen eduskunnan puhemiehelle holokaustin kieltämisen saattamisesta laittomaksi Suomen lainsäädännössä [2].

Holokaustin kiistäminen on kielletty kolmessatoista itsenäisessä valtiossa. Ilmeisesti nykyisin viidessätoista EU-maassa ei rangaista holokaustin kieltämisestä. Myös EU:n oikeuskomissaari Viviane Reding on vaatinut tämän vuoden alussa, että kaikki EU-maat tekisivät holokaustin kieltämisestä laittoman nopealla aikataululla [2].

 

Miksi holokaustin kiistäminen halutaan tehdä laittomaksi?

Virallisesti annetaan ymmärtää, että holokaustin kieltäminen tulkittaisiin kansanryhmään kohdistuvaksi rasismiksi ja vihapuheeksi. Sillä aivan vakavissaan oletetaan lähihistoriassa ”juutalaiseen” kansanryhmään kohdistuneen yllä mainitun kaltainen massiivinen tuhotyö. Joukkotuhon kyseenalaistaminen tulkitaan siis historian suurimpiin kuuluvan hirmuteon vähättelynä, kansanryhmän pilkkaamisena ja pahimmanlaatuisena hurskasteluna.

Tavallaan muun muassa ateistien esittämät väitökset uskontoja ja ylipäänsä uskonnon filosofioita vastaan loukkaavat vakaumuksellisia kristittyjä. Ennen kaikkea ateismi kieltää Jumalalta jumaluuden, ja jos Jumala kuitenkin on olemassa, se on suuren luokan vähättelyä.

Johdonmukaisena päätelmänä ei silti voida esittää, että kaikki kritiikki, älyn käyttö ja vakiintuneiden käsitysten kyseenalaistaminen tulisi kieltää. Tällainen olisi suora hyökkäys yksilön vapautta vastaan.  Sen vuoksi tosiasioiden tai väitettyjen tosiasioiden tutkiminen ja kyseenalaistaminen on parempi edelleenkin pitää yhtenä sananvapauden periaatteena.

Todellisuudessa halu kieltää holokausti liittyy sen taakse kätkeytyvään poliittiseen salaisuuteen, johon palaamme tämän kirjoituksen viimeisessä luvussa. Jos holokausti on kansainvälisen politiikan kannalta merkittävä tai hyödyllinen väline, niin tietysti sille ja sen tukemalle strategialle halutaan lainsuoja – ja holokausti pyritään esittämään tabuna.
 

Esimerkkejä siitä, että holokausti on globaali hegemonian instrumentti

Oletettu juutalaisten kansanmurha eli holokausti on saavuttanut valtavat mittasuhteet. Kansainvälisellä politiikan areenalla holokaustin välityksellä on haalittu sangen mittavasti, niin kvantitatiivista kuin myös manipulatiivista hyötyä sionistien organisaatiolle ja Israelille. Täten sionistinen eliitti on saavuttanut helpommin erilaiset globaalit poliittiset päämääränsä, jotka ovat palvelleet mainitun oligarkian ylikansallista hegemoniaa.

Holokaustista on ollut hyötyä fasistisen Israelin valtion perustamisessa. Israelin valtio on saanut rauhassa jatkaa valtioterrorismiaan Lähi-idässä sekä suorittanut kenenkään häiritsemättä palestiinalaisten kansanmurhaa kauhistuttavana ydinasevaltiona. Tähän yhteyteen sopii viittaus kirjoitukseeni [1] Israelin valtion synnystä ja sen luonteesta.

Yllä oleva viittaa siihen, että holokausti on rabbiinisen eliitin poliittinen propaganda-ase, jonka välityksellä juutalaiset organisaatiot ovat hyötyneet myös siinä, että Euroopan kansat on saatu syyllisyydentuntoisiksi. Se, että juutalaisten ”joukkotuhoa” ei ole uskallettu laajemmin tutkia ja arvostella, johtuu kansalaissosialistiksi leimaamisen pelon lisäksi siitä, että holokausti on kohotettu jonkinlaiselle uskonnolliselle tasolle, eli kyseisestä ”joukkotuhosta” on muodostunut tabu. Siten asiaa kohtaan ei saisi esittää mitään tieteellistä tai muutakaan kritiikkiä. Koska holokaustilla on synnytetty loputon syyllisyydentunto erityisesti kristityssä maailmassa, on tämä ”inferno” toiminut tietynlaisena painostusvälineenä sionistien ja heidän kätyreidensä pyrkimyksien saavuttamisessa ylikansallisen politiikan kentällä.

Sionistinen eliitti on saanut Yhdysvallat totaalisesti hallintaansa, mutta kuinka tämä on mahdollista? Se on onnistunut siksi, että Israelia ihannoivalla eliitillä on hallussaan USA:n joukkotiedotusvälineet sekä elokuvateollisuus ja koska sionistisen pankkiirieliitin pankit omistavat suuren osan USA:n keskuspankista (Federal Reserve). Keskuspankin ja rahoitusmarkkinoiden kautta pankeilla on valtava vaikutus kansainväliseen pankkitoimintaan ja maailmanmarkkinoihin.

USA:n ulko- ja sisäpolitiikkaan on ollut erittäin suuri vaikutus seuraavilla tekijöillä: CAMERA-ryhmä, massamedia ja sen vahtikoirat, sionistinen Anti-Defamation League -painostusjärjestö, Wall Streetin pankkiirit. Uuskonservatismi on myös soveltunut hyvin mainitun harvainvallan pyrkimyksiin. Niinpä ei ole yllätys, että monet uuskonservatiiveista, kuten esimerkiksi Leon Strauss, Allan Bloom ja Paul Wolfowitz ovat vaikuttaneet vahvasti USA:n sisä- ja ulkopolitiikassa. (Mearsheimer ja Walt 2007).

 

Sionistien elitismi voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen:

Pankkiirien ja liikemiesten muodostama eliitti, jonka aloittivat Rothschildit 1700-luvulla. Muita vaikutusvaltaisia pankkiirisukuja ovat esimerkiksi Warburgit ja Rockefellerit. (Ginsberg 1993); (Maariv 2.11.1994); (Steinhauser 1994).

Toisena osa-alueena on globaali poliittinen oligarkia, jolla on käytössään vaikutusvaltaiset järjestöt. Näitä poliittisia instrumentteja ovat esimerkiksi seuraavat: Erilaiset Israelin lobbaajat, American Israel Public Affairs Committee -järjestö (AIPAC), American Civil Liberties Union (ACLU), Bilderberg-ryhmä, vapaamuurarit, ”juutalainen” vapaamuurarijärjestö B`nai B`rith (jonka väitetään johtavan ei-juutalaisia vapaamuurarijärjestöjä) jne. (Ginsberg 1993); (Maariv 2.11.1994); (Steinhauser 1994).

Kolmanteen ryhmään voisi sisältyä kaikki sosiaalisen elämän kirjo, kuten esim. viihdeteollisuus, joukkoviestintä, pedagoginen sektori ja koulutusmaailma kokonaisuudessaan (Ginsberg 1993); (Maariv 2.11.1994); (Steinhauser 1994).

Rahankeruukampanjoiden ja sympatioiden haalimisen lisäksi sionistinen harvainvalta on hyötynyt juuri holokaustin mediarummutuksesta edellämainituilla kolmella osa-alueella. Holokaustin ympärille on kudottu suojaava sädekehä myös siksi, että mikäli holokaustiin liittyvä huijaus paljastuisi kansoille, murtaisi se myös sionistien kansainvälistä hegemoniaa. Toisaalta, mikäli holokaustitarina ilmenisi puolueettoman tutkimuksen ansiosta perättömäksi, vapauttaisi se monet juutalaiset myös joukkotuhon ja antisemitismin pelosta. Totuudenmukainen tutkimus ja paljastusoperaatio palvelisivat ”joukkotuhoon” liittyen koko maailmaa. Tällöin ehkä poistuisi myös Israelilta sen rikoksia suojaava sädekehä. Myös USA:n rooli ”vapauden ja demokratian” imperialistisena soturina murtuisi.

 

Voidaanko sokeasti uskoa holokaustin aitouteen?

Valitettavasti niin kutsuttu virallinen tutkimus ja tiedemaailma eivät ole kyenneet ensinkään todistamaan holokaustin paikkansapitävyyttä. Totuus holokaustin uskottavuudesta perustuukin vakuuttautumiseen ja uskoon. Holokaustiuskontoa on lujitettu kohta seitsemänkymmentä vuotta kestäneellä hillittömällä mediarummutuksella. Ei se ole ihme, että sanomaan uskotaan, sillä onhan sukupolvien saatossa meille iskostettuna kyseiset joukkotuhot itsestäänselvyyksinä piilotajuntaan. Manipulointi alkaa jo kotona ja jatkuu peruskoulussa. Sitä täydennetään jatko-opintojen kuluessa ja muissa yhteyksissä.

Mainitsemisen arvoista on kuinka esimerkiksi Don Heddesheimerin kirjassa The First Holocaust: Jewish Fundraising Campaigns With Holocaust Claims During and After World War One [2] julkaistaan suuri määrä lehtileikkeleitä ja propagandalehtisiä, joissa esitetään väitteitä Euroopan juutalaisten kärsimyksistä ja välittömästä tuhosta aina 1800-luvun lopulta alkaen. Artikkeleiden joukosta havaitaan juutalaisten käyttäneen kymmeniä kertoja ennen II maailmansotaa mystistä lukua ”6 000 000” esittämään kuoleman tai tuhon partaalla olevien juutalaisten määrää eri konfliktien ja mullistusten aikoina niin Euroopassa kuin Venäjälläkin.

Varmaankin näillä julkaisuilla on ollut poliittisilla taustatukea suunnitelmille luoda Palestiinaan juutalaisvaltio, Balfourin julistuksen tavoin. Lisäksi herää todellinen epäilyksen henki siitä, että voiko holokaustitarina pitää paikkansa, jos sitä on jo toitotettu tapahtuvaksi profetiallisesti vuosikymmeniä aikaisemmin ennen mainitun ”infernon” tapahtumien jaksoa vuosina 1939–1945?

Liitettiinkö siis sionistisen eliitin toimesta Hitlerin toiminnan yhteyteen toisen maailmansodan melskeissä juutalaisen eliitin sepittämä mystinen profetia kuudesta miljoonasta tuhoutuneesta juutalaisesta realisoituneeksi ennusteeksi? Siltä se ainakin vaikuttaa.

Edellisten näkökantojen lisäksi holokausti esiintyy lähinnä valheellisena propagandan instrumenttina seuraavien tutkimuksien valossa.

 

Tekniikka

Alla olevassa esityksessä otettiin esimerkiksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri, sillä se oli keskeisimmässä asemassa oletetuissa joukkotuhoissa.

Yleisesti on esitetty, että vankien surmaamiseen esimerkiksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleireillä käytettiin Degesch-yhtiön tuottamaa Zyklon-B-merkkistä tuholaismyrkkyä. Historian tutkimuksen mukaan natsien keskitysleireillä käytetty aine oli siis myös tuo edellä mainittu Zyklon-B, joka on syaanivetyvalmiste ja sen vaikuttava aine on sinihappo, HCN.

On muistettava, että syaanivedyllä on herkkyys kondensoitua eli tiivistyä pinnoille, kuten esimerkiksi seinille ja teloitettavan iholle. Niinpä nesteytymisen estämiseksi teloituskammion ja syaanivedyn lämpötilan on oltava ihanteellinen.

Syaanivety on turvallisuusluokituksiltaan herkästi syttyvää (F+) sekä ympäristölleen vaarallista (T+). Siksipä herääkin ihmetyksiä, sillä kuinka Auschwitzin puutteellisissa olosuhteissa mainostetut joukkoteloitukset olivat mainittujen vaarallisten aineiden kanssa mahdollisia?

Natsien keskitysleireissä mainituissa kaasukammioissa ei ole todistettu olevan minkäänlaista toimivaa tuuletusta; lämmitysjärjestelmän puuttuessa suurin osa höyrystyneestä syaanivedystä olisi tiivistynyt kammion seiniin ja uhrien iholle. Koska kysymyksessä nykyhistorian kirjoitusten mukaan olivat massateloitukset, olisivat ne vaatineet joka teloituskerran jälkeen täydellisen kammionpesun ja tuuletuksen jo turvallisuussyistä.

Tämä puhdistustyö olisi ollut suunnaton urakka, ja olisiko se onnistunut täydellisesti? Olisi varmaankin ollut varomatonta sijoittaa luokituksiltaan F+ olevan kemikaalin vaikutusalue krematorion viereen! Tämä asia herättää ihmetystä ennen kaikkea siksi, että kaasukammioista, kuten jo todettiin, ovat puuttuneet toimivat tuuletusjärjestelmät, eikä käytössä ole ollut tiivistä ovea. Ruumiithan on pitänyt saada jotakin menetelmää käyttäen ulos kaasukammiosta siten, että höyrystyneet kaasut eivät ole päässeet kyseisestä tilasta ulos.

Edellä mainittua esitystä tukee myös professori Faurissonin tutkimukset holokaustista. Osa tutkimuksista on julkaistu Faurissonin artikkelissa ”The Zündel Trials (1985 and 1988)” (JHR 4/1988), jossa hän kuvailee osuuttaan Zündel-oikeudenkäynnissä 1988.

Muutamia otteita Faurissonin artikkelista:

Ken Wilson, ilmakuvaspesialisti, oli osoittanut, että ihmisten surmaamisiin tarkoitetuissa Auschwitzin ja Birkenaun kaasukammioissa ei ollut edes savupiippuja kaasun poistamiseen, mikä olisi ollut välttämätöntä. The Rudolf Report (s. 288) -tiedotteessa selitetään, että on tieteellisesti todettu, ettei kaasukammioiden seinämissä ole lainkaan syanidijäämiä (Faurisson 1985 ja 1988).

Edelleen lainauksia prof. Faurissonilta, tällä kertaa Truth in Press -järjestön haastattelussa (Spotlight 1.9.1990), jossa Faurisson esittää asiantuntemustaan kaasukammioiden tutkimuksissa.

Hän kertoo Auschwitzin päällikön Rudolf Hössin “tunnustuksesta”, joka oli saatu kiduttamalla. Hössin mukaan ovi kaasukammioon, jossa oli tuhansia uhreja, avattiin puolen tunnin kuluttua kaasuttamisesta ja kammiota alettiin tuulettaa. Ruumiita alettiin heti kantaa ulos. Höss sanoo myös, että kantajat kantoivat ruumiita ulos “tupakoiden ja syöden samaan aikaan”. Faurisson ihmettelee: “Vain puolen tunnin kuluttua alettiin kantaa ulos ruumiita, jotka olivat täynnä kaasua, syöden ja polttaen tupakkaa? Onko mahdollista syödä ja polttaa ottamatta pois kaasunaamaria?” Varmaankin jokainen välttäisi tupakointia, kun herkästi syttyvää kaasua tulvii usean tuhannen ruumiin keuhkoista ja onkaloista? Faurisson toteaa, että ”vielä viikon päästä kaasutuksesta huoneeseen meneminen ilman kaasunaamaria tappaa! Tuo tunnustus on vain tekaistu sepitelmä, valhe” (Spotlight 1.9.1990).

Faurisson jatkaa: “Olen käynyt Auschwitzissa, jossa näytetään ‘uudelleen rakennettua kaasukammiota’ (Auschwitz I) ja joitakin krematorioiden ja kaasukammioiden jäännöksiä (Birkenau). Struthofissa (Elsassissa) ja Majdanekissa (Puolassa) olen tutkinut rakennuksia, joiden väitetään olevan ‘alkuperäisiä kaasukammioita’. Olen analysoinut tuhansia dokumentteja varsinkin Pariisin Contemporary Jewish Documentation -keskuksessa, asiakirjoja, pikakirjoituskopioita, valokuvia ja kirjallisia todistuksia. Olen väsymättä ahdistanut spesialisteja ja historioitsijoita kysymyksilläni. Olen etsinyt, mutta turhaan, edes yhtä internoitua tai vankia, joka kykenisi todistamaan minulle, että hän todella omin silmin on nähnyt ’kaasukammion’. En missään nimessä tahtonut petollista todistusten runsautta, olisin ollut tyytyväinen yhteen. En koskaan löytänyt sellaista todistusta. Päinvastoin, olen löytänyt paljon vääriä todistuksia. Lisäksi olen löytänyt vaikenemista, kiusaantuneisuutta, vihamielisyyttä ja lopulta myös herjauksia, loukkauksia ja väkivaltaa” (Spotlight-lehden 24.12.1979).

Olettamuksen mukaan Birkenaun krematorion II:n ja III:n ruumishuoneita käytettiin ”kaasukammioina”. Germar Rudolfin tuottaman teoksen mukaan kattojen lävitse rikottiin oletetut Zyklon-B:n valuttamisreiät propagandatarkoituksessa betonin lävitse kattojen valmistumisen jälkeen. Koska katot kuitenkin valettiin talvella 1942–43, eivät silloin kyseiset tilat ole voineet toimia kaasukammioina, sillä tuolloin (1942–43) ei katoissa ollut reikiä ensinkään. Kuitenkin joukkotuhonnan krematorio II:n tiloissa sanotaan alkaneen jo vuonna 1941 ja olleen täydessä vauhdissa 1942–43 mennessä. Seuraavan kappaleen aineiston huomioiden kaasuluukkujen on täytynyt valmistua saksalaisten perääntymisen jälkeen. Myös mainituista kohteista sodan aikana otetut ilmakuvat, suhteessa esimerkiksi katon aukkoihin, eivät täsmää kyseisiin kohteisiin verrattuna sodan jälkeen.

Sen, että lavastetut Zyklon-B:n valuttamisreiät tehtiin saksalaisten perääntymisen jälkeen, vahvistaa myös se, että oletettujen kaasukammioiden toiminnan jälkeen rakennukset räjäytettiin sisältä päin. Mikäli kaasun sisääntäyttöaukot olisivat olleet katoissa jo räjähdyksien aikana, olisi paineaalto ylöspäin pyrkiessään rikkonut ja repinyt, kaasun sisäänlaskemiseen tarkoitettuja aukkoja tai luukkuja. Mutta kyseiset luukut olivat ehjät. Näin ollen varmaa on, että väitettyjä kaasun sisäänlaittamiseen tarkoitettuja aukkoja ei lisätty ennen kuin vasta sen jälkeen, kun rakennukset oli räjäytetty, toisin sanoen siis saksalaisten perääntymisen jälkeen (Rudolf 2010).

Valtavirtaisen holokaustitarinan puolustajat tietysti kysyvät heti, että miksi saksalaiset räjäyttivät krematorio II:sen. Tähän täytyy vastata siten, että mikäli saksalaiset räjäyttivät tilan, sisältyi toiminta perääntymissodan taktiikkaan tai vaihtoehtoisesti liittoutuneet räjäyttivät sen.

 

Väestörekisteri

Walter Sanningin tutkimus. Sanning on päätynyt seuraaviin väestötilastollisiin lukuihin kirjassaan ”the Dissolution of Eastern European Jewry” (1990). Juutalaisten määräksi maailmassa vuonna laskettiin 1939 16,035 miljoonaa (s. 185), vuonna 1941 15,967 miljoonaa (s. 197, 199), vuonna 1945 14,7 miljoonaa (s. 199, 204). Ja edelleen vuonna 1970 16,2 miljoonaa (s. 204) ja vuonna 1979 16,3 miljoonaa (s. 204). Näiden lukujen valossa väitettyä kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurhaa sodan aikana (1939–1945) ei tapahtunut.

 

Politiikka

Myös poliittisesti “juutalaisten kansanmurha” on mahdotonta, sillä ei voida löytää määräystä tuhota juutalaisia tai suunnitelmaa juutalaisten tuhoamisen suorittamisesta. Ei ole myöskään löydetty keskusorganisaatiota, joka olisi koordinoinut kyseisen suunnitelman toimeenpanon. Lisäksi massatuho olisi vaatinut budjetin, jota ei ollut. Kyseiset hankkeet eivät onnistu ilman rahaa tai luottoja.

Kannattaa myös tutustua professori Paul Rassinierin kirjoittamaan teokseen The Holocaust Story and The Lies of Ulysses, jossa hän toteaa, että natseilla ei ollut suunnitelmaa suorittaa juutalaisten kansanmurhaa ja että virallisesti ei oltu päätetty “kaasulla tuhoamisesta”. Nnatsit eivät tappaneet kuutta miljoonaa juutalaista (Rassinieri 2005). Täytyy muistaa, että Rassinieri oli henkilökohtaisesti kokenut keskitysleiriolot, sillä hän oli myös tuolloin kommunisti ja natsienvihaaja.

 

Eettisyys

Syvästi kristilliseen perinteeseen juurtunut saksalainen kansa olisi tuntenut eettisesti vastenmieliseksi etnisen eliminoinnin, eikä olisi siihen suostunut missään tapauksessa. Himmler tarkoittikin “puhdistuksella” juutalaisen väestön pois siirtämistä Saksasta, ei heidän tuhoamistaan. Tällaisessa puhdistuksesta sionisteilla ja natseilla oli yhteinen tavoite: sionisteilla oma maa Israelissa ja natseilla arjalainen Saksa.

Hitler ei antanut koskaan käskyä juutalaisten joukkotuhoamiseksi. Joukkotuhoamiset ovat sisältyneet enemmän sionistien toimenkuvaan Israelissa.

 

Holokaustitarinan puolustajien näkemyksiä

YK-tiedote toteaa muun muassa seuraavaa: ”Auschwitz sijaitsee Puolassa lähellä Oswiecimin kaupunkia. Natsihallinnon aikana leiri jakaantui kolmeen osaan: Auschwitz I, Auschwitz II-Birkenau ja Auschwitz II-Monowitz. Pääleirien alaisuudessa oli yhteensä 40 erillistä leiriä.” YK-tiedotteen mukaan vuodesta 1942 lähtien paikasta muodostui eräs ihmiskunnan historian suurimmista massamurhanäyttämöistä. Suurin osa juutalaisista miehistä, naisista ja lapsista toimitettiin tapettaviksi Birkenaun kaasukammiohin heti kuljetusten saavuttua perille.

Ottamatta kantaa YK-tiedotteen (josta puutuvat kaikki todistusaineistot) totuusarvoon sanottakoon, että jo vuoteen 1942 mennessä juutalaistaustaisen valtaeliitin synnyttämä Neuvostovaltio oli kävellyt kymmenien miljoonien ruumiitten ylitse työleireillään.

Yhteenvetona Reposen teoksesta Kaasukammion varjossa esitettäköön seuraavaa. Suomalaiskohtaloita kuvaava teos Stutthofin kuolemanleirillä ei valitettavasti sisältänyt tietoja, jotka tukisivat käsitystä kaasukammioita ja niiden toiminnasta leirillä. Vaikka Reposen kirjan tarkoituksena on ollut holokaustin todellisuuden vahvistaminen, ei kirjasta sellaista sisältöä löydä etsimälläkään (Reponen 1980). ”Kuolemanleirillä” olleet Lilly ja Veijo elivät ”kaasukammion varjossa”. Mutta kuinka syvälliset olivat heidän tietonsa kaasukammioista? Lilly kertoi kuinka hän tullessaan leirille kuuli juutalaisilta leirillä olevasta kaasukammiosta, joka olisi sijainnut krematorion vieressä (s.127). Usein hän sanoo havainneensa, kuinka naisia 60-80 henkilön suuruisissa ryhmissä kuljetettiin tiellä, joka vei kaasukammiota kohti (s.140). Lillyn tietojen mukaan kaasukammioon sopi 50-80 henkilöä (s.140), kun taas Reposen mukaan kaasukammioon mahtui 30-40 henkilöä (s.116). Tämän Reposen tiedon mukaan Lillyn mainitsemat 60-80 henkilön ryhmät, jotka Lilly näki kulkevan kohti kammioita (s.140), eivät siten olleet matkalla kaasutettavaksi (Reponen 1980).

Reposen mukaan Lilly ei muistanut juuri mitään elämästä Stutthofissa ennen kuin hän oli lukenut vihkosen, jonka henkiinjääneet olivat kirjoittaneet kokemuksistaan Slobodkanissa ja Stutthofissa (s.10) (Reponen 1980). Tämän asiantilan perusteella kukin voi päätellä Lillyn muistitiedon totuudenmukaisuuden.

Yhteenvetona voidaan päätellä, että holokaustiin kriittisesti suhtautuvat tahot perustavat näkemyksensä joukkotuhosta tutkittuun tietoon ja terveeseen järkeen uskomusten ja mielikuvituksen sijaan.

Holokaustin puolustajien näkemyksiin vaikuttaa selvästi valtamedian vuosikymmeniä jatkunut painostuskampanja, aiheeseen liittyvä elokuvateollisuuden anti, joukkotuhon arvostelijoiden leimaaminen esimerkiksi natsiksi ja Raamatun kirjoihin kirjaimellisesti nojautuva fundamentalistikristillisyys. Tähän kristittyjen holokaustinäkemykseen on tehonnut Israel-myönteisen eliitin massamedian manipulointi ”juutalaisista” Jumalan ”silmäteränä” ja Israelista ”Pyhänä maana”.

 

Markku Juutinen

 

Lähteet:

Bar-Yosef 1994, Maariv 2.11.1994, ‘The Jews Who Run Clinton’s Court’; Duke 2003, 146-147.
Faurisson, Robert (1985 and 1988). The Zündel Trials, (JHR 4/1988)
Ginsberg, Benjamin (1993).  The Fatal Embrace: Jews and the State. Chicago: by The University of Chicago. 1-2, 103 s.
Mearsheimer & Walt (2007). Yhteenveto Israelin lobbyn vaikutuksesta median ja akatemiaan
Steinhauser, Karl (1994). EU huomispäivän super-Neuvostoliitto. Huhmari: Kaprint Ky.
Rassinier, Paul (2005). The Holocaust Story and The Lies of Ulysses
Reponen, Oskar (1980). Kaasukammion varjossa – suomalaiskohtaloita Stutthofin kuolemanleirillä, pohjana Lilly Millnerin haastattelu ja Veijo Johanssonin päiväkirja. Weilin+Göös.
Rudolf, Germar. (2010). Dissecting the Holocaust : The Growing Critique of “Truth” and “Memory”.
Solženitsyn, Alexander (1974). Gulag-arkipelagen Fängelseindustrin. Del 1 och 2. Wahlström & Widsrand
Spotlight -lehti 1.9.1990 ja 24.12.1979). (Truth in Press -järjestön suorittama Faurissonin haastattelut, jotka julkaistiin Spotlight -lehdessä).
Steinhauser, Karl (1994). EU huomispäivän super-Neuvostoliitto. Huhmari: Kaprint Ky.

[1] Holocaust Encyclopedia. Saatavilla [3].
[2] Pohjalainen (2.4.2014). Saatavilla [4].