"Yleisen petoksen aikoina totuuden kertomisesta tulee vallankumouksellinen teko."

George Orwell

Holokaustin kiistäjien voitot, osa 2

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,27
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

”Holokaustin” tärkeimpiin kriittisiin tutkijoihin lukeutuva Robert Faurisson kirjoittaa revisionistisen liikkeen tärkeimmistä saavutuksista. Lue myös osa 1!

11) Toukokuussa 1986 joukko Ranskan juutalaisia päätti alkaa lobata revisionismin kieltämisen puolesta. He olivat huolissaan siitä, etteivät juutalaiset ja valtavirtahistorioitsijat kyenneet torppaamaan revisionistien argumentteja. Joukon johtajia olivat Georges Wellers ja Pierre Vidal-Naquet. Heidän tovereihinsa lukeutui muun muassa Ranskan päärabbi René-Samuel Sirat. (Bulletin quotidien de l’Agence télégraphique juive, kesäkuu 1986, s. 1, 3).

Neljä vuotta myöhemmin 13.6.1990 säädettiinkin ainutlaatuinen laki, joka kielsi ”juutalaisten joukkotuhonnan” kyseenalaistamisen vuoden vankeustuomion, 45 000 euron sakkojen ja muiden rangaistusten uhalla. Tärkeä vaikuttaja lakiuudistuksen takana oli Ranskan juutalaistaustainen entinen pääministeri Laurent Fabius, joka oli sittemmin valittu kansalliskokouksen puhemieheksi.

Pakkokeinojen käyttäminen revisionisteja vastaan osoittaa, kuinka heikkoja sionistien ja valtavirtahistorian argumentit ovat.

Wellers ja Vidal-Naquet olivat erityisen huolissaan tämän artikkelin 8. kohdassa kuvaamastani oikeudenkäynnistä 1983, jolloin tuomari Grégoire joutui toteamaan, että tutkimustyöni on ollut aukotonta. Vidal-Naquet kirjoitti: ”Oikeus myönsi, että [Faurisson] perusteli kantansa uskottavasti, mikä ei ole totta. On pöyristyttävää, että hän onnistui kietomaan oikeuden pikkusormensa ympärille.” (Le Droit de vivre, kesäkuu–heinäkuu 1987, s. 13).

Vidal-Naquetin mukaan Pariisin hovioikeus ”kutsui Faurissonia vakavastiotettavaksi tutkijaksi – mikä on röyhkeää –, mutta piti häntä silti syyllisenä rikokseen, koska hän toimi pahantahtoisesti [juutalaisia kohtaan] julkaisemalla tutkimustuloksensa”. (Les Assassins de la mémoire, Pariisi, La Découverte, 1987, s. 182).

2009-MICHEL-DE-BOUARD-JOURNAL-EXPO12) Elokuussa 1986 Michel de Boüard totesi, että holokaustiin liittyvät historialliset asiakirjat ovat ”mätiä”.

Lausunto oli tärkeä, sillä de Boüard oli arvostettu hahmo. Toisessa maailmansodassa hän taisteli vastarintaliikkeessä Saksaa vastaan. Hän työskenteli historian professorina Caenin yliopistolla, minkä lisäksi hän oli Institut de Francen jäsen ja Commission d’histoire de la déportation –järjestön entinen johtaja. (Jälkimmäinen järjestö kuului Comité d’histoire de la deuxième guerre mondiale –organisaatioon, joka oli valtion virallinen toisen maailmansodan tutkimuslaitos.)

De Boüardin mukaan Saksan keskitysleirijärjestelmään liittyvät asiakirjat olivat täysin käyttökelvottomia, koska ne sisälsivät ”uskomattoman määrän epäuskottavia tarinoita sekä epätarkkoja väitteitä, joita ei suostuta oikaisemaan (erityisesti silloin, kun kyseessä ovat tilastot)”. Lisäksi ”selviytyjät” lisäsivät kertomuksiinsa jatkuvasti vaikutteita muiden ”selviytyjien” tarinoista; kukaan ei osaa sanoa, missä todellisuus päättyy ja tarinat alkavat.

De Boüard kiitteli revisionisteja siitä, että heidän työnsä sisälsi ”sen sijaan hyvin harkittuja ja kriittisiä tutkimuksia, jotka osoittivat, kuinka typeriä monet valtavirtaan eksyneet ylilyönnit ovat”. (Ouest-France elokuun 2.–3., 1986, s. 6).

De Boüard oli ammattihistorioitsija ja varmasti Ranskan arvovaltaisin toisen maailmansodan väestönsiirtojen asiantuntija. Vuoteen 1985 asti hän puolusti intohimoisesti valtavirtaista ja virallista holokaustikertomusta. Hän ymmärsi olleensa väärässä luettuaan revisionisti Henri Roques’n väitöskirjan SS-mies Kurt Gersteinin väitetystä ”todistajanlausunnosta”.

De Boüard kertoi julkisesti muuttuneista käsityksistään. Hän jopa totesi olleensa väärässä uskoessaan, että Mauthausenissa oltaisiin käytetty kaasukammiota ihmisten murhaamiseen. Hän kertoi uskoneensa kaasukammiotarinaan vain siksi, että kaikki hänen kollegansakin uskoivat siihen.

(Ikävä kyllä hän kuoli aivan liian nuorena 1989. De Boüard oli ennen kuolemaansa alkanut kirjoittaa uutta teosta, jossa hän esitteli vaarallisimpia virallisen historian hyväksymiä toiseen maailmansotaan liittyneitä valheita.)

13) 1988 Princetonin yliopiston amerikanjuutalainen eurooppalaisen historian professori Arno Mayer kirjoitti ”natsien kaasukammioista”: ”Kaasukammioihin liittyvät tutkimukset ovat hajanaisia ja epäluotettavia.” (The “Final Solution” in History, New York, Pantheon Books, s. 362).

Vielä nykyäänkin valtaosa ihmisistä luulee (median jatkuvan valehtelun vuoksi), että kaasukammioista on tehty valtavasti yksityiskohtaisia ja yksimielisiä tieteellisiä tutkimuksia.

Sorbonnen kokouksessa 1982 Mayer ja hänen ystävänsä Vidal-Naquet eivät säästelleet sanoja kirotessaan revisionistit alimpaan helvettiin. Mielenkiintoista kyllä, kuusi vuotta myöhemmin täysin valtavirtainen amerikkalaisprofessori joutui myöntämään, ettei revisionistien kaasukammiokritiikki ollut suinkaan perusteetonta.

auschwitz-building-remnants-P

14) 1989 sveitsiläishistorioitsija Philippe Burrin päätti selvittää, kuka tarkalleen ottaen oli antanut käskyn Euroopan juutalaisten kansanmurhasta ja milloin käsky annettiin.

Burrinin premissi tietysti oli, että kaasukammioita oli käytetty murhaamiseen ja juutalaisia oli teurastettu valtavirtahistorian kuvaamalla tavalla. Hän kuitenkin epäonnistui aivan kuten hänen ”intentionalisti-” ja ”funktionalistikoulukuntien” kollegansa. (Hitler and the Jews: the Genesis of the Holocaust, Lontoo, Edward Arnold, 1994).

Burrin joutui myöntämään, ettei kansanmurhasta ollut jäänyt jäljelle fyysisiä todisteita. Hän valitteli myös asiakirjatodisteiden vähäistä määrää ja totesi: ”Ei ole olemassa asiakirjaa, jonka mukaan Hitler olisi antanut kansanmurhakäskyn. […] Todennäköisesti käsky annettiin siis suullisesti. […] todisteet ovat paitsi hajanaisia niin myös vaikeasti tulkittavia.”

Burrin liittyi siis niiden historioitsijoiden joukkoon, jotka joutuivat myöntämään, etteivät he löytäneet todisteita tukemaan valtavirtaista holokaustitarinaa. Ikävä kyllä suurin osa ihmisistä luulee edelleen, että Hitlerin ”kansanmurhahankkeesta” on olemassa yksiselitteiset ja aukottomat todisteet. Historioitsijat sen sijaan myöntävät, ettei ole olemassa yksiselitteistä käsitystä edes siitä, kuinka nykyisiä ”todisteita” tulisi ”tulkita”.

15) 1992 Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori Yehuda Bauer totesi Lontoossa järjestetyssä kansainvälisessä holokaustikonferenssissa: ”Julkisuudessa väitetään edelleen typerästi, että päätös juutalaisten joukkotuhonnasta tehtiin Wannseen konferenssissa.” (Jewish Telegraphic Agency: “Wannsee’s importance rejected”, Canadian Jewish News, tammikuu 30, 1992, s. 8).

Wannseen tapaamisen pöytäkirjoissa ”lopullisella ratkaisulla” ei tarkoiteta juutalaisten murhaamista vaan väestönsiirtoa. ”Eine territoriale Endlösung” merkitsee sananmukaisesti ”lopullista alueellista ratkaisua”. Bauerin lausunto vie lopunkin uskottavuuden valtavirtaiselta tarinalta, jonka mukaan Wannseessa oltaisiin päätetty juutalaisten tappamisesta.

Kuten me revisionistit tiedämme, ei joukkotuhonnasta päätetty Wannseessa eikä missään muuallakaan. Koko ”tuhoamisleirien” käsite on amerikkalaista sotapropagandaa. Saksalaisia (olivatpa he sitten SS:n jäseniä tai eivät) oli kuolemantuomion uhalla kielletty murhaamasta juutalaisia näiden syntyperän vuoksi. Valtavirtahistorioitsijat eivät ole koskaan tarjonneet uskottavaa selitystä sille, miksi Saksa oli säätänyt lain juutalaisten suojaksi, vaikka puolustus vetosi lakiin jo Nürnbergin oikeudenkäynnissä!

Viihdeteollisuus on tukenut ahkerasti Wannsee-myyttiä.

Viihdeteollisuus on tukenut ahkerasti Wannsee-myyttiä.

16) Tammikuussa 1995 ranskalainen historioitsija Eric Conan (joka oli kirjoittanut Henry Rousson kanssa kuuluisan teoksen Vichy, un passé qui ne passe pas) myönsi, että olin ollut oikeassa, kun olin 1970-luvun lopulla todennut, että miljoonille Auschwitz-turisteille esitetyt ”kaasukammiot” olivat huijauksia.

Conan sanoi lehdistölle: ”Se on kokonaan huijausta […] 1970-luvun lopulla Robert Faurisson pystyi käyttämään tilannetta hyväkseen, kun Auschwitz-museon johtajat väittivät kivenkovaa, etteivät kaasukammiot mukamas olleet väärennöksiä.” Conan jatkoi: ”Théo Kleinin [sionistisen CRIF-lobbausjärjestön entinen johtaja] kaltaiset ihmiset ovat sitä mieltä, että museoon ei pitäisi tehdä muutoksia. Ihmisille tulisi heidän mielestään vain julkisesti kertoa, että Auschwitzissa on sattunut väärinkäsitys.”

Conan muistutti, että Auschwitz-museon johtaja Krystyna Oleksy ei ollut kyennyt päättämään, miten ”kaasukammiosekaannus” selitettäisiin suurelle yleisölle. Conan kirjoitti: ”Krystyna Oleksyllä […] ei ole sisua tehdä sitä: ’Toistaiseksi [huoneeseen, jota valheellisesti on kutsuttu kaasukammioksi] ei tehdä muutoksia. Muutokset tekisivät asioista liian monimutkaisia. Lopullinen päätös tehdään myöhemmin.’” (“Auschwitz: la mémoire du mal”, L’Express, tammikuu 19-25, 1995, s. 68).

Jos Oleksy olisi puhunut selkokieltä, olisi hän sanonut: ”Olemme valehdelleet, valehtelemme edelleen ja aiomme toistaiseksi myös jatkaa valehtelua.” 2005 kysyin Conanilta, oliko Auschwitz-museo yrittänyt kiistää hänen julkaisemaa Oleksy-lainausta. Conan vastasi, ettei lainausta oltu kiistetty.

1996 kaksi juutalaiskirjailijaa, Robert Jan van Pelt ja Deborah Dwork, torppasivat Auschwitz-I-leiriin liittyneitä myyttejä teoksessaan Auschwitz, 1270 to the Present. Heidän mukaansa turisteille näytettäviin rakennuksiin on tehty sodan jälkeen radikaaleja muutoksia: rakennuksia on purettu sekä lisätty, ja valtavirtaisen tarinan kanssa ristiriitaisia elementtejä on piilotettu.

Heidän mukaansa myös ”Zyklon-B-rakeiden kaatamista varten” tehdyt reiät puhkaistiin ”kaasukammion” kattoon itse asiassa vasta sodan jälkeen. Van Pelt ja Dwork syyttävät Auschwitz-museota ”väärennöksistä”, ”harhaanjohtamisesta”, ”epätarkkuuksista” ja ”sopimattomasta” viestinnästä.

2001 Jean-Marc Turinen, Valérie Igounetin ja Simone Veilin Le Négationnisme –CD:n kansilehtiössä myönnettin, että Auschwitz-turisteille näytetyt kaasukammiot olivat väärennöksiä.

krema1gaschamber

17) 1996 vasemmistolainen ranskalaishistorioitsija Jacques Baynac joutui viimein myöntämään, ettei saksalaisten murhakaasukammioista ollut olemassa pitäviä todisteita. Lausunto oli tärkeä siksi, että Baynac oli ollut ankara revisionismin vihollinen aina vuodesta 1978 alkaen. Baynacin mukaan historioitsijoilta puuttuivat ”sekä asiakirjat että fyysiset todisteet”. (Le Nouveau Quotidien de Lausanne [Sveitsi], syyskuu 2, 1996, s. 16, ja syyskuu 3, 1996, s. 14)

Hän kuitenkin totesi, että todisteiden puutteesta huolimatta hän edelleen uskoo, että kaasukammiot olivat olemassa.

Toisin sanoen Baynac totesi: ”Jatkan uskomista, vaikka todisteita ei ole.” Revisionisti sen sijaan toteaa: ”Mikäli todisteita ei ole, on historioitsijan arvioitava tilanne kokonaan uudelleen ja kyseenalaistettava vallitsevat käsitykset.”

18) 2000 Valérie Igounet julkaisi kirjansa Histoire du négationnisme en France lopussa pitkän artikkelin Jean-Claude Pressacilta. Pressac oli julkisuudessa taistellut ahkerasti revisionisteja vastaan, mutta vuonna 2000 hän käytännössä luovutti.

Michel de Boüardin tavoin Pressac totesi, etteivät ”holokaustin” asiakirjatodisteet ole luotettavia. Hän kysyi kirjassa retorisesti, voitaisiinko tilanne vielä korjata. Hän vastasi itse: ”Se on liian myöhäistä.” Hän lisäsi: ”Vaikka valtavirtainen tarina keskitysleiriverkostosta elää ja voi hyvin vielä toistaiseksi, on se pitkällä aikavälillä tuomittu tuhoon.”

Lopuksi hän ennusti, että tekaistut kertomukset (juutalaisten) kärsimyksistä tulevat päätymään ”historiantutkimuksen roskakoriin”.

Tunnettu ”natsinmetsästäjä” Serge Klarsfeld ja Washingtonin holokaustimuseon johtaja Michael Berenbaum olivat 1990-luvun alussa ottaneet Pressacin siipiensä suojaan, ja tästä oli tullut maailmanlaajuisesti tunnettu valtavirtainen holokaustitutkija. 1993 julkaistussa kirjassaan Les Crématoires d’Auschwitz, la machinerie du meurtre de masse Pressac oli ruoskinut revisionisteja armottomasti. Mutta 2000 hän viimein myönsi tappionsa.

Valtamedia vaikeni Pressacin lausunnosta täydellisesti. Vuosien ajan Pressac sai nauttia juutalaisjärjestöjen ja lehdistön varauksettomasta tuesta. Häntä kutsuttiin valtavirtaisen holokaustitarinan pelastajaksi ja ”ainutlaatuiseksi” tutkijaksi. Kun Pressac kuoli muutama vuosi Igounetin kirjan julkaisun jälkeen, ei yksikään lehti noteerannut uutista. Median lemmikistä oli tullut persona non grata, koska hän oli myöntänyt virheensä.

Klarsfeldit tukivat Pressacia niin kauan, kun tämä kirjoitti sionisteja miellyttävää historiaa.

Klarsfeldit tukivat Pressacia niin kauan, kun tämä kirjoitti sionisteja miellyttävää historiaa.

19) 2002 Robert Jan van Pelt julkaisi kirjan The Case for Auschwitz. Evidence from the Irving Trial. Kuten monet tietävät, ei David Irving ollut koskaan varsinainen holokaustirevisionisti. Hän ei edes tuntenut revisionistien argumentteja kunnolla.

Irving hävisi kunnianloukkausoikeudenkäynnin, jonka hän itse aloitti nostamalla hölmön syytteen amerikanjuutalaista akateemikkoa Deborah Lipstadtia vastaan. Irving yritti oikeudessa todistaa kömpelösti (vaikka hänen teesinsä oli toki oikea), ettei Auschwitzissa murhattu ihmisiä kaasukammioissa.

Vaikka Irving oli varautunut oikeudenkäyntiin puutteellisesti, toi hän esiin tärkeän argumentin. Mikäli Charles Graylla ja muilla tuomareilla olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, olisi Irving voinut voittaa oikeudenkäynnin sen avulla.

Olin jo 1994 summannut Irvingin argumentin neljällä sanalla: ”Ei reikiä, ei holokaustia.” (No holes, no Holocaust). Logiikka on seuraava:

  1. Auschwitzin väitetään olleen ”holokaustin” keskus.
  2. Auschwitz-Birkenaun, tai Auschwitz-II:n, suuret krematoriot olivat Auschwitz-verkoston keskus.
  3. Väitetään, että krematoriorakennusten keskellä toimi yksi tai useampi murhakaasukammio.
  4. Nykyään tutkijat pääsevät tutustumaan vain yhteen krematoriorakennukseen (krematorio nro 2), jossa väitettiin olleen myös murhakaasukammio. Raunioitunut rakennus on valtavirtahistorian mukaan yksi paikoista, joissa kansanmurhaa toteutettiin.
  5. Valtavirtaisen tarinan mukaan SS-miehet murhasivat juutalaisia kiipeämällä rakennuksen betonikatolle ja pudottamalla Zyklon B –rakeita ”kaasukammioon” rei’istä, joita oli puhkottu kattoon säännöllisten välimatkojen päähän toisistaan.
  6. Kummallista kyllä, katossa ei ole mitään jälkiä rei’istä.
  7. Toisin sanoen rakennus ei voinut olla ”kaasukammio”.

Irvingiä vastaan todistanut van Pelt oli tuskissaan yrittäessään kumota argumenttia. Jopa tuomari Gray totesi, ettei ”reikien olemassaolosta ole todisteita” ja että ”asiakirjat eivät todista selkeästi, että olisi ollut kaasukammioita, joissa ihmisiä oltaisiin murhattu”. Tuomiolauselmassaan Gray myönsi olleensa yllättynyt:

”Minun on myönnettävä, että monien muiden tavoin olin luullut, että juutalaisten joukkotuhonnasta Auschwitzin kaasukammioissa olisi ollut suuri määrä kiistattomia todisteita.

Minun on kuitenkin täytynyt luopua ennakko-oletuksistani tutustuttuani osapuolten esittämään todistusaineistoon.”

Irvingin olisi siis täytynyt voittaa oikeudenkäynti, koska hän kykeni todistamaan, ettei saksalaisten kaasukammioista ja ”holokaustista” ole olemassa vakavastiotettavia todisteita.

Lipstadt.

Lipstadt.

20) 2004 ranskalaishistorioitsija Florent Brayard julkaisi teoksen nimeltä La « solution finale de la question juive ». La technique, le temps et les catégories de la décision. 2005 kirjasta julkaistiin arvio, jossa pohdittiin Hitlerin roolia. (Yves Ternon, Revue d’histoire de la Shoah, heinäkuu–joulukuu 2005, s. 537).

”Tiedetään, ettei Hitler koskaan laatinut tai allekirjoittanut kirjallista määräystä juutalaisten joukkotuhonnasta. Aiheeseen liittyviä päätöksiä tehtiin useita, ja suunnitelmat laadittiin Hitlerin, Himmlerin ja mahdollisesti Heydrichin ja/tai Göringin salaisissa tapaamisissa.

Voi olla, ettei Hitler itse koskaan antanut [edes suullista] käskyä. Hän saattoi antaa pelkän hyväksyntänsä keskustelukumppaneidensa suunnittelemille hankkeille.

Ehkä Hitler ei edes pukenut murhasuunnitelmiaan sanoiksi. Ehkä hän teki aikeensa selväksi vaikenemalla symbolisesti tai tekemällä jonkinlaisen myöntävän eleen.”

Lainaamani lauseet osoittavat, kuinka täydellisesti virallinen historiankirjoitus joutuu tukeutumaan arvailuihin.

Teoria ”Führerin nyökkäyksestä” on ollut häkellyttävän suosittu siitä lähtien, kun amerikkalaishistorioitsija Christopher Browning esitteli sen ensimmäisen kerran Ernst Zündelin oikeudenkäynnissä Torontossa 1988. Mutta kuinka miljoonien ihmisten mantereen laajuista kansanmurhahanketta voisi ohjata pelkillä hiljaisilla nyökkäyksillä?

Revisionistit ovat onnistuneet tuhoamaan viralliselta holokaustitarinalta kaiken tieteellisen uskottavuuden.

Mitä revisionistien voitot merkitsevät?

Tehkäämme lyhyt yhteenveto revisionistien saavutuksista. Valtavirtahistorioitsijat ovat joutuneet myöntämään seuraavat asiat:

  • Yksikään asiakirja ei todista ”holokaustin” tapahtuneen.
  • Myöskään ”murhakaasukammioista” ei ole todisteita.
  • Kuten kohdassa 9 osoitettiin, eivät historioitsijat ole kyenneet nimeämään uskottavia silminnäkijöitä.
  • Kuten de Boüard ja Pressac ovat todenneet, valtavirtatutkijoiden käyttämät asiakirjatodisteet ovat olleet kaikki hyödyttömiä, epäuskottavia ja korruptoituneita.
  • Potentiaalistenkin ”todisteiden” yhteys ”holokaustiin” on täysin riippuvainen tulkinnasta.
  • Museot, silminnäkijät ja historioitsijat ovat tietoisesti vääristelleet todisteita ja johtaneet suurta yleisöä harhaan.
  • Edes valtavirran arvostetuimmat tutkijat eivät enää usko tarinaan siitä, että ”holokaustista” oltaisiin päätetty Wannseen kokouksessa.
  • Tärkein holokaustitutkija Raul Hilberg on joutunut perääntymään ja kehittämään tarinan näkymättömästä kädestä, joka ohjasi juutalaisten joukkotuhontaa toteuttanutta saksalaisbyrokratiaa.

Valtavirtahistorioitsijat eivät ole suostuneet vastaamaan revisionistien esittämiin haasteisiin, kuten ”Näyttäkää tai piirtäkää meille natsien murhakaasukammio!”, ”Esittäkää meille edes yksi uskottava silminnäkijätodistus!” tai ”Ei reikiä, ei holokaustia”.

Hätääntyneet historioitsijat ovat yrittäneet vaientaa revisionistit tukemalla lakialoitteita, jotka tekevät ”holokaustin” kyseenalaistamisesta rikoksen. Tästä huolimatta tuomarit ovat joutuneet revisionistien oikeudenkäynneissä myöntämään häkeltyneensä siitä, kuinka hataralle pohjalle virallinen kertomus holokaustista on rakennettu.

Samalla kun valtavirtainen tarina on kokenut kovia iskuja, revisionistit ovat löytäneet jatkuvasti uusia argumentteja omien näkemystensä tueksi. Sodan aikaiset asiakirjat, valokuvat, tutkimukset, oikeudenkäyntipöytäkirjat, tieteelliset ja tekniset selonteot, silminnäkijälausunnot ja tilastot osoittavat, ettei joukkotuhontaa tapahtunut.

Wiesel vasemmalla.

Wiesel vasemmalla.

Holokaustia ei käsitellä enää historiallisena kysymyksenä vaan uskonnollisena opinkappaleena. Holokaustipapit saarnaavat mantroja, jotka heijastavat sokeaa uskoa. Kaasukammioista on tullut tabu, joihin vihkiytymättömät eivät edes saa perehtyä. Holokaustin ylipappi ja tunnettu valehtelija Elie Wiesel kirjoittikin muistelmissaan: ”Älkäämme päästäkö uteliaita massoja kaasukammioihin.” (All Rivers Run to the Sea, New York, Knopf [Random House], s. 74).

Shoah-elokuvan isä Claude Lanzmann, Hitler’s Willing Executioners –teoksen kirjoittanut Daniel Goldhagen, Euroopan parlamentin entinen puheenjohtaja Simone Veil ja ranskalaisministeri François Léotard eivät ole enää halunneet juuri puhua kaasukammioista. 2006 ranskanjuutalainen historioitsija ja liikemies Jacques Attali totesi: ”Yksittäiset saksalaiset sotilaat ja sotilaspoliisit surmasivat selvästi suurimman osan holokaustin juutalaisista uhreista 1940–42. Teollinen murhajärjestelmä käynnistyi vasta myöhemmin.” (“Groupes de criminels?”, L’Express, kesäkuu 1, 2006, s. 60).

Yhä useampi sivuuttaa kaasukammiot kaikessa hiljaisuudessa. Auschwitz-valhe korvataan yhä useammin esimerkiksi Babi Jarin valheella tai muilla kertomuksilla Ukrainan ja Baltian maiden joukkoteurastuksista. Niiden tueksi on esitetty kuitenkin aivan yhtä vähän todisteita kuin kaasukammiotarinan.

Arkeologit eivät ole löytäneet esimerkiksi suuria joukkohautoja, jotka todistaisivat laajamittaisten teloitusten tapahtuneen. Sen sijaan esimerkiksi Neuvostoliiton toteuttamasta Katynin joukkomurhasta jäi yksiselitteiset jäljet.

Auschwitzin uhriluku on kutistunut 9 000 000:stä (joka esitettiin Yö ja usva –elokuvassa) 4 000 000:ään (joka esitettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä ja Auschwitz-Birkenaun muistokivessä vuoteen 1990 asti), 1 500 000:aan (muistokiven esittämä luku vuodesta 1995 lähtien), 700 000:ään (Pressacin näkemys) tai jopa 510 00:een (Fritjof Meyerin vuonna 2002 tekemä arvio). Kaikkia lukuja yhdistää se, ettei niiden tueksi ole olemassa uskottavia todisteita – ne ovat pelkkää spekulaatiota.

Katynin joukkohauta.

Katynin joukkohauta.

Yleiset johtopäätökset

Holokaustimyytin voima on palamassa loppuun. Sen avulla pyrittiin oikeuttamaan Palestiinan miehittäminen ja ”juutalaisvaltion” perustaminen. Nyt kansainvälinen sionistinen* lobby vetoaa ”holokaustiin” jatkuvasti yrittäessään tukahduttaa kriittisen keskustelun niin tiedotusvälineissä kuin korkeakouluissakin.

Holokaustimyytti on myrkyttänyt Saksan sielun. Myytin avulla Saksalta ja lukuisilta muilta länsimailta kiristetään tähtitieteellisiä rahasummia ”Jahven valitulle kansalle”. Vihamielistä, talmudistista holokaustipropagandaa nuijitaan kansalaisten tajuntaan jatkuvasti elokuvien, museoiden ja kirjallisuuden avulla.

”Holokaustiin” vedotaan, kun sotahaukat yrittävät huijata länsimaat sotimaan ”pahuuden akselin” valtioita vastaan. Onkin kuvaavaa, että Saddam Husseinin ”joukkotuhoaseista” oli yhtä paljon konkreettisia todisteita kuin Hitlerin ”kaasukammioista”.

Myyttiä tukeakseen toisen maailmansodan voittajat järjestivät sarjan säälittäviä näytösoikeudenkäyntejä, joista tunnetuin oli Nürnberg. Tuhansia sodan hävinneitä sotilaita hirtettiin ja miljoonia saksalaisia ajettiin pois kodeistaan, jotta nöyryytys olisi täydellinen. Näytösoikeudenkäynnit jatkuvat edelleen, jotta toisinajattelijat eivät uskaltaisi puhua näkemyksistään ääneen.

Tämä on häpeällistä. Tämän täytyy loppua. Seuraukset tulevat olemaan katastrofaaliset, ellei länsi herää holokaustiunestaan ja lopeta rikolliselle juutalaisvaltiolle antamaansa tukea.

*”Sionisti” ei ole sanan ”juutalainen” kiertoilmaus artikkelissa.

 

Alkuperäinen artikkeli julkaistu englanniksi Faurissonin kotisivuilla.

 

Lue myös:

”Saksan on tuhouduttava”
Miksi kirjoitamme juutalaisista, osa 2
Sionistinen Patmos-säätiö jatkaa holokaustivalheita
Suomalainen radio-ohjelma holokaustihuijauksesta!
Kenen vainot muistetaan?
Valtamedia puolustelee kaasukammiovalheesta kärähtänyttä Helsingin juutalaista
Kuinka juutalaisjärjestöt kielsivät vapaan historiantutkimuksen Ranskassa?
Puola armahti pedofiilin, koska tämä on ”holokaustiselviytyjä”
Gerhard Ittner jälleen vankilaan ”holokaustin” epäilemisestä
“Selviytyjien” määrä todistaa: holokaustia ei tapahtunut!
Juutalaisten holokaustin myytti 6 miljoonasta uhrista
87-vuotias saksalaisrouva vankilaan ”holokaustin” epäilemisestä!
Alfred Rosenbergin päiväkirjassa ei mainintoja ”holokaustista”
Kristalliyö – saksalaisvastaista propagandaa 1, 2
Helsingin Sanomat valehteli Hitlerin Saksan äitiysohjelmasta
Kokoelma naurettavimpia holokaustivalheita
Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään 1, 2
Viranomaiset tehtailleet väärennettyjä silminnäkijälausuntoja ”holokaustista”
Video: Todellinen Auschwitz oli täysin erilainen kuin luulit!
3D-malli paljastaa Auschwitzin kaasukammiohuijauksen
Auschwitz-päällikön ”tunnustus” on väärennös
”Holokausti kulkee geeneissä” – korvausmaksuja vielä sukupolvien ajan?
Kiista ”holokaustin” todenperäisyydestä
Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa
Holokausti on huijaus
Kriittistä holokaustitutkimusta
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota
Ukrainan kansanmurhan muistelu loukkaa juutalaisjärjestöä
Sylvia Stolz – ”holokaustin” nojalla vangittu asianajaja
Saksalaisnaiselle ehdoton vankilatuomio ”holokaustin” kyseenalaistamisesta
Tohtorin Mengelen ”kauheudet” ja muita holokaustin salaisuuksia

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

7 Kommentit

  1. http://www.kotipetripaavola.com/raamatunjeesusjakoraaninmuhammed.html

    Kumpi oli väkivaltaisempi juutalainen vai arabi?

    (2)(12)
  2. ….täällä kirjoitetaan historia uusiksi : ))

    se on hyvä, että kaikilla on ilmaisun vapaus…media on tälläkertaa saanut syyn niskoilleen :)))

    (0)(5)
  3. …täällä kirjoitetaan historia uusiksi :)))

    …tällä kertaa mediasta on tehty syntipukki…0k …kaikilla on hyvä olla :))

    (0)(5)
  4. Holohoax saksalaissilmin:

    (4)(0)
  5. Tämähän näyttää olevan samanlainen huumorisivusto kuin mvlehtikin.

    (0)(6)
    • = en kykene debunkkaamaan yhtäkään argumenttia.

      En omaa natsisympatioita, mutta on selvää voittajavaltioiden kirjoittavan historian, ja keskitysleireissä on paljon ongelmakohtia joiden kohdalla valtavirtainen historian selitys ei kykene vastaamaan kysymyksiin, saati että olisi halukas siihen. En usko että yhdenkään historiallisen tapahtuman tulisi olla tabu, näkemyksemme menneisyydestä tulisi perustua faktoihin ja argumentteihin, ja teorioiden joko kaatua tai tulla todistetiuksi näiden voimalla.

      (3)(0)

Jätä vastaus Raakkeli Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*