"Sionistien valta länsimaissa pohjautuu holokaustimyyttiin. Revisionisteja vastaan hyökätään väkivalloin ja tuomioistuimessa, koska heitä ei uskalleta haastaa historiallisessa ja tieteellisessä tutkimuksessa."

Robert Faurisson

Holokaustin kiistäjien voitot, osa 1

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,12
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä toisen maailmansodan voittajien tuomioistuin syytti sodan hävinnyttä Saksaa karmeista rikoksista:

  1. Euroopan juutalaisten järjestelmällisen kansanmurhan suunnittelu ja toimeenpano
  2. Erityisten joukkotuhoaseiden suunnittelu kansanmurhaa varten; tärkeimmän joukkotuhoaseen kerrotaan olleen ”kaasukammio”
  3. Kuuden miljoonan juutalaisen murhaaminen joukkotuhoaseilla ja monilla muilla menetelmillä

Viimeisen 70 vuoden aikana länsimainen valtamedia on toistanut uudelleen ja uudelleen kolmea luettelemaani valhetta. Väitteiden tueksi ei ole kuitenkaan kyetty osoittamaan ensimmäistäkään todistetta, joka kestäisi kriittisen tarkastelun.

Myytti juutalaisten joukkotuhonnasta menettää uskottavuutensa, kun kaasukammiokertomusten valheet paljastetaan. Eniten joukkotuhontavalheesta on hyötynyt Israelin valtio ja kansainvälinen sionistinen liike, joille ”holokausti” on merkinnyt jättimäistä poliittista ja taloudellista onnenpotkua. Holokaustivalheen pääuhrit ovat sen sijaan tavalliset saksalaiset – poislukien Saksan poliittinen eliitti – sekä koko Palestiinan kansa.

Tämä on käännös Robert Faurissonin klassisesta ”The Victories of Revisionism” –artikkelista, joka julkaistiin alunperin vuonna 2006. Viimeisen 10 vuoden aikana ”holokaustia” kriittisesti tutkivat revisionistit ovat tehneet paljon työtä muun muassa niin sanottujen Aktion Reinhardt –leirien parissa.

Uutta tietoa on ehtinyt kertyä siis Faurissonin artikkelin julkaisemisen jälkeen, mutta ”The Victories of Revisionism” on edelleen parhaita johdatuksia sekä holokaustiuskovaisten että -kriitikkojen ajatteluun ja vastakkainasetteluun.

Revisionismi ei ole ideologia vaan tapa tutkia historiaa arvioimalla valtavirtaisten väitteiden uskottavuutta.

Artikkelin otsikko on ”Holokaustin kiistäjien voitot”, ei ”Holokaustin kiistäjien historia” eikä ”Revisionistien kootut argumentit”. Toisin sanoen tulemme seuraavaksi kertaamaan revisionistisen liikkeen löydöksiä, jotka ovat pakottaneet holokaustiuskovaisia muuttamaan kantaansa joko julkisesti tai kaikessa hiljaisuudessa.

ausvvv

Tärkeimmät teokset

Minua pyydetään usein nimeämään parhaita revisionistisia kirjoja. Yksi ehdottomista pääteoksista on Arthur Butzin 1976 julkaisema loistava The Hoax of the Twentieth Century / The Case Against the Presumed Extermination of European Jewry. Kolmessakymmenessä vuodessa sen sisältöä ei ole yritettykään kumota, sillä kirjan argumentit on pystytetty vahvalle pohjalle. Suosittelen erityisesti kirjan 2003 uusintapainosta, sillä se sisältää viisi hyvin tärkeää täydennystä.

Suosittelen myös Fred Leuchterin kuuluisaa tutkimusta An Engineering Report on the Alleged Execution Gas Chambers at Auschwitz, Birkenau and Majdanek, Poland. Linkitetyn teoksen sivulla 63 on erityisen tärkeä liite. 14.5.1988 päivätyssä kirjeessä Auschwitzia tutkinut Leuchter toteaa, ettei hän löytänyt ensimmäistäkään katossa olevaa reikää Auschwitz-Birkenaun Krema II- ja Krema III –rakennusten väitetyistä ”kaasukammioista”. Leuchter julkaisi yhteensä neljä raporttia kaasukammiokysymyksestä.

Holokaustista kiinnostuneet eivät voi sivuuttaa myöskään saksalaiskemisti Germar Rudolfin tutkimuksia. Rudolfin pääteos on nimeltään Lectures on the Holocaust. Rudolf on julkaissut holokaustiaiheisia lehtiä sekä saksaksi (Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung) että englanniksi (The Revisionist). Rudolf on tehnyt äärimmäisen paljon työtä objektiivisen historiantutkimuksen eteen, mutta Saksan hallitus on päättänyt ”palkita” hänet ehdottomalla vankeustuomiolla.

Kanadalainen lakimies Barbara Kulaszka on puolestaan toimittanut suurenmoisen teoksen Did Six Million Really Die? / Report of the Evidence in the Canadian “False News” Trial of Ernst Zündel, 1988. Kulaszkan tiiliskivimäinen kirja julkaistiin 1992. Se käy läpi Ernst Zündelin kaksi pitkää oikeudenkäyntiä 1985 ja 1988. Oikeudessa holokaustiuskovien – joista tärkein oli Raul Hilberg – argumentit murtuivat, kun revisionistit pääsivät kuulustelemaan heitä.

Saksassa tärkeitä tutkimuksia ovat tehneet esimerkiksi Wilhelm Stäglich ja Udo Walendy, Italiassa Carlo Mattogno, Espanjassa Enrique Aynat Eknes, Sveitsissä Jürgen Graf ja monet muut. Yhdysvalloissa on julkaistu erittäin tärkeää lehteä The Journal of Historical Review.

Ranskassa Pierre Guillaume, Serge Thion, Henri Roques, Pierre Marais, Vincent Reynouard ja Jean Plantin ovat päättäneet jatkaa Maurice Bardèchen ja Paul Rassinierin työtä. Sensuurista ja viranomaisvainosta huolimatta revisionismi on nykyään suositumpaa kuin koskaan.

Rassinier on kirjoittanut lukuisia kriittisiä kirjoja "holokaustista".

Rassinier on kirjoittanut lukuisia kriittisiä kirjoja ”holokaustista”.

Uusi inkvisitio

Kaikesta huolimatta ”holokausti” on edelleen lännen virallinen sekulaari uskonto. Se on myös kaikkien aikojen verisin ja epäoikeudenmukaisin uskonto. Se halventaa seuraajiaan ja huijaa nämä palvomaan sokeasti silmälasi-, hius-, kenkä- ja matkalaukkukasoja. Nämä ovat ”polttouhrin reliikkejä”.

Tärkeitä palvontakohteita ovat myös harhaanjohtavasti esitetyt valokuvat ja asiakirjat, veronmaksajien rahoilla pystytettävät muistomerkit, poliittisen eliitin seremoniat sekä myytin jatkuva toistaminen peruskoulusta aina hautaan asti. Erityisesti teini-ikäisille järjestetään myös pyhiinvaellusmatkoja juutalaisten ”marttyyrien” muistopaikoille.

Presidentti Ahmadinejad on käyttänyt osuvaa termiä: juutalaisten ”holokausti” on myytti. Myytti pysyy hengissä vain niin kauan kuin enemmistö suostuu hyväuskoisesti nielemään kaiken, mitä heille syötetään. Esimerkiksi Ranskassa on sosiaalisesti ja juridisesti hyväksyttyä julistautua ateistiksi, mutta holokaustiuskonnon kyseenalaistajat tuomitaan vankilaan!

Holokaustiuskonnon kyseenalaistaminen kiellettiin Ranskassa virallisesti 13.7.1990, kun uusi laki astui voimaan. ”Vääräoppiset” saattoivat vastaisuudessa saada ehdottoman vankeustuomion ja 45 000 dollarin sakot. Sakkojen lisäksi tuomioistuin saattoi määrätä maksamaan ”uhreille” erikseen muita korvausrahoja sekä tietysti oikeudenkäyntikulut. Laissa mainitaan erikseen, että se koskee myös ”peiteltyjä, epäileviä ja vihjailevia” lausuntoja, jotka voidaan tulkita holokaustin kyseenalaistamiseksi. (Code pénal, Paris, Dalloz, 2006, s. 2059)

1990 Ranska sai siis oman inkvisitionsa.

11.7.2006 minut kutsuttiin jälleen Pariisin oikeustalolle vastaamaan tämän kummallisen lain perusteella nostettuihin syytteisiin. Johtava tuomari Nicolas Bonnal oli hieman aiemmin suorittanut Euroopan Simon Wiesenthal –keskuksen kurssin, jossa opastettiin sensuroimaan Internetissä esiintyvää revisionismia.

Weisenthal-keskuksen lisäksi kurssia oli järjestämässä ranskalainen äärisionistinen lobbausjärjestö CRIF, joka julistaa verkkosivuillaan avoimesti ”kouluttavansa eurooppalaisia tuomareita aktiivisesti”. CRIF ilmoitti julkisesti, että johtava tuomari Bonnal on yksi järjestön ”oppilaista”. Tämäkö ei ole korruptiota?

Eikä siinä kaikki. Oikeudenkäyntini aikana syyttäjänä toimi juutalainen nimeltä Anne de Fontette. Loppupuheenvuorossaan hän vaati minun tuomitsemista ja vetosi (vaikka hänen olisi pitänyt edustaa Ranskan sekulaaria hallitusta) ”Jahveen, valitun kansan suojelijaan”, jotta tämä kostaisi ”Faurissonin valheet”. Fontette halusi minut tuomiolle, koska olin antanut revisionistisen puhelinhaastattelun iranilaiselle radio- ja televisioasema Sahar 1:lle.

François Hollande vannoo uskollisuuttaan Israelille CRIF-kokouksessa.

François Hollande vannoo uskollisuuttaan Israelille CRIF-kokouksessa.

Revisionististen tutkimusten tulokset

Kansallissosialistinen Saksa tahtoi häätää juutalaiset Euroopasta muttei murhata näitä. Saksa suunnitteli ”lopullista alueellista ratkaisua juutalaiskysymykseen”. ”Lopullinen ratkaisu” ei siis liittynyt lainkaan murhaamiseen. Saksalaisilla oli keskitysleirejä muttei ”tuhoamisleirejä” (jälkimmäinen termi syntyi liittoutuneiden sotapropagandakoneistossa).

Saksalaiset käyttivät kaasukammioita vaatteiden desinfioimiseen – Zyklon B oli tuholaismyrkky. Sen sijaan murhaamiseen tarkoitetut kaasukammiot ja ”kaasutusautot” ovat fiktiota.

Saksalaiset käyttivät polttouuneja hävittääkseen esimerkiksi sairauksiin ja nälkään kuolleiden ruumit. Uuneihin ei työnnetty eläviä ihmisiä. Sodan jälkeen liittoutuneet alkoivat levittää valokuvia, joiden väitettiin ”todistavan natsien hirmuteot”. Valokuvat esittivät riutuneita, sairaita, puolikuolleita ja kuolleita vankeja. Ne eivät kuitenkaan esitä murhattuja ihmisiä.

Liittoutuneiden saartotaktiikka ja saksalaisten huoltokanavien jatkuva pommittaminen loivat otolliset olosuhteet nälänhädän ja kulkutautien leviämiselle. Erityisen vaarallinen tauti oli pilkkukuume, joka tappoi varsinkin Saksan länsiosien vankileireillä. Kun vankeja siirrettiin leiriltä toiseen, tappavat kulkutaudit levisivät tehokkaasti.

Mitä enemmän liittoutuneet pommittivat Saksan infrastruktuuria, sitä vähemmän vangeille kyettiin järjestämään ruokaa, lääkkeitä ja Zyklon B:tä pilkkukuumeen taltuttamiseksi.

Sodan ja teurastuksen keskellä ihmiset kärsivät. Nykyaikaisessa sodankäynnissä siviilit voivat usein kärsiä vielä keskimääräistä sotilastakin pahemmin. 1993–45 Euroopan juutalaisten ja saksalaisten välillä oli konflikti, jossa molemmat osapuolet kärsivät. Juutalaiset kärsivät kuitenkin paljon vähemmän kuin nykyään väitetään. Saksalaiset pitivät juutalaisia vihamielisenä muukalaiskansana. Kun sota syttyi, oli selvää, että Saksan poliisi ja puolustusvoimat ottivat turvallisuusriskinä pidetyn juutalaisväestön erityistarkkailuun.

Joissain tapauksissa tämä tarkoitti sitä, että juutalaisia vangittiin tai lähetettiin jopa työ- ja keskitysleireille. Sodan aikana myös juutalaisia teloitettiin tuomittuna sabotaasista, vakoilusta, terrorismista ja etenkin sissisodankäynnistä liittoutuneiden rinnalla itärintamalla. Ketään ei kuitenkaan teloitettu vain juutalaisen syntyperän tähden. Hitler ei koskaan määrännyt tai sallinut ihmisten murhaamista näiden rodun tai uskonnon perusteella.

Mitä tulee pyhään 6 000 000:n lukuun, sitä ei ole koskaan voitu vahvistaa, vaikka Jerusalemin Yad Vashem –instituutti on haaskannut suuria määriä resursseja tähän.

Syanidin jäljet näkyvät selvästi desinfiointihuoneissa mutta eivät lainkaan "murhakaasukammioissa".

Sinihapon jäljet näkyvät selvästi leirien desinfiointihuoneissa mutta eivät lainkaan ”murhakaasukammioissa”.

Tärkeimmät argumentit

Sodan hävinneitä saksalaisia on syytetty mitä mielikuvituksellisimmista rikoksista. Revisionistit ovat esittäneet syyttäjille useita vaatimuksia, joihin nämä eivät ole kyenneet vastaamaan:

1) Näyttäkää meille edes yksi asiakirja, joka mielestänne todistaa, että Hitler tai joku toinen kansallissosialisti määräsi ja suunnitteli juutalaisten kansanmurhan.

2) Näyttäkää meille kaasukammio, jolla juutalaisia murhattiin – edes yksi, Auschwitzista tai muualta. Mikäli vetoatte siihen, että tehtävä on mahdoton, koska ”saksalaiset tuhosivat murha-aseen”, näyttäkää edes toimivan kaasukammion tekniset piirustukset. Kertokaa, miten oli teknisesti mahdollista, että kaasukammio pystyi murhaamaan suuria määriä juutalaisia vaarantamatta niiden käyttöä hallinnoineiden leirityöntekijöiden ja näiden avustajien henkeä.

3) Kertokaa, miksi uskotte, että nimenomaan 6 000 000 juutalaista surmattiin.

Toisen maailmansodan jälkeen historioitsijat – niin juutalaiset kuin ei-juutalaisetkin – ovat turhaan yrittäneet vastata esittämiini kysymyksiin. Saksalaisia syytetään ilman todisteita. Tämä on kunnianloukkaus. Revisionistit ovat koonneet mittavan määrän aineistoa, joka todistaa, ettei väitteille kansanmurhasta, kaasukammioista ja kuudesta miljoonasta ole pohjaa.

1) Koko sodan ajan miljoonat Euroopan juutalaiset jatkoivat elämäänsä täysin julkisesti ei-juutalaisten rinnalla. Suuri joukko juutalaisia värvättiin töihin saksalaisten omistamiin tehtaisiin, jossa kärsittiin ankarasta työvoimapulasta. Miljoonat juutalaiset säilyivät hengissä eikä heitä edes yritetty murhata.

Erityisen mielenkiintoista on se, että saksalaiset yrittivät sodan viimeisiin päiviin saakka luovuttaa liittoutuneille niin paljon juutalaisia kuin nämä suinkin suostuisivat ottamaan vastaan. Ainut saksalaisten asettama ehto oli se, ettei juutalaisille saanut antaa lupaa muuttaa välittömästi Palestiinaan. Saksan hallituksen mukaan palestiinalaiset olivat ”kunniallista kansaa”, jota täytyi suojella sionistiselta liikkeeltä, joka oli jo tuolloin aloittanut terrorismin alueen arabeja vastaan.

2) Sodan jälkeen on vaiettu tarkoin siitä, että hallitus kielsi juutalaisvastaisen väkivallan rankkojen rangaistusten uhalla. Kenttäoikeus saattoi määrätä juutalaisen surmaamiseen syyllistyneen saksalaissotilaan teloitettavaksi ampumalla. Toisin sanoen kansallissosialistinen lainsäädäntö takasi lainkuuliaisille juutalaisille suojan mielivaltaa ja raakuuksia vastaan.

3) Valtavirtainen tarina murhakaasukammioista on epäuskottava fyysisistä ja kemiallisista syistä. Suljetussa tilassa satojen tai tuhansien uhrien Zyklon B –sinihappokaasutuksen jälkeen olisi ollut mahdotonta mennä kammioon käsittelemään tai siirtelemään ruumiita, sillä se olisi ollut hengenvaarallista. Sekä sisältä että ulkoa tappavan sinihapon peittämiin ruumiisiin ei olisi voinut koskea.

Millaisia kaasukammioiden ovet ovat? Auschwitz erottuu joukosta. Klikkaa suuremmaksi.

Vertailussa aidot ja väitetyt kaasukammiot. Klikkaa suuremmaksi.

Sinihappo kiinnittyy tiukasti pintoihin. Se tunkeutuu jopa sementin ja tiilien läpi ja sitä on erittäin vaikea poistaa huoneesta tuulettamalla. Sinihappo kulkeutuu ihmiskehoon ihon läpi ja sekoittuu nesteisiin. Yhdysvalloissa juuri sinihappoa käytetään edelleen kuolemaan tuomittujen vankien teloittamiseen. Yhdysvaltalaiset aidot kaasukammiot on kuitenkin valmistettu teräksestä sekä lasista ja ne on varustettu laitteistolla, joka vaatii käyttäjältään ammattitaitoa ja varovaisuutta.

Kun tutkii monimutkaista yhden ihmisen surmaamiseen suunniteltua amerikkalaista kaasukammiota, ymmärtää, ettei Auschwitzin primitiivisissä luolissa oltaisi voitu murhata suuria ihmismassoja päivästä toiseen.

Jos juutalaisia ei murhattu, mitä heille sitten tapahtui? Osa Euroopan juutalaisväestöstä kuoli kymmenienmiljoonien ei-juutalaisten tavoin sotaolosuhteisiin, kuten nälkään ja tauteihin. Miljoonat juutalaiset kuitenkin selvisivät hengissä sotavuosista. Valtaosa heistä kutsuu nyt itseään valheellisesti ”holokaustiselviytyjiksi”.

1945 ”holokaustiselviytyjiä” oli miljoonia. Heitä asui noin 50 eri maassa. Erityisen suosittu kohde oli Palestiina. Mikäli Saksa toteutti juutalaisten kansanmurhan, miten on mahdollista, että sodan jälkeen juutalaisia oli edelleen miljoonia ympäri maailmaa?

Holokaustin epäily ei merkitse sitä, että epäilijällä olisi minkäänlaisia intohimoja – puolesta tai vastaan – juutalaisia kohtaan. Sen sijaan revisionismi perustuu epäilyksille, joita on ruokkinut vuosikymmenten kriittinen holokaustitutkimusperinne. Se alkoi Maurice Bardèchen 1948 ja 1950 julkaisemista Nürnbergin näytösoikeudenkäyntejä käsittelevistä teoksista sekä leirivanki Paul Rassinierin 1950 julkaisemasta Le Mensonge d’Ulysse –kirjasta.

Vuodesta 1951 lähtien upporikas ja poliittisesti äärimmäisen vaikutusvaltainen eliitti on pakotettu puolustuskannalle, kun ruohonjuuritasolla toimiva revisionistiliike on tuottanut virallista holokaustitarinaa ravistavia teknisiä, tieteellisiä ja historiallisia tutkimuksia.

Monet tutkijoista ovat tehneet suuria henkilökohtaisia uhrauksia haastettuaan voimakkaat poliitikot, journalistit, historioitsijat ja akateemikot, joiden valta on perustunut menneisyyden vääristelylle. Holokaustirevisionistit ovat voittaneet jo monta taistelua, joista 20 tulen kuvailemaan seuraavaksi.

Esimerkkejä revisionistien voitoista

poliakov1) 1951 juutalainen Léon Poliakov (joka oli edustanut Ranskaa Nürnbergissä 1945–1946) julisti, että historioitsijoilla oli runsaasti asiakirjoja kaikista kolmannen valtakunnan historiaan liittyvistä ilmiöistä – paitsi ”juutalaisten joukkotuhonnasta”. Hänen mukaansa ”asiasta ei ole säilynyt yhtään dokumentteja, ehkä dokumentteja ei koskaan edes ollut”. (Bréviaire de la haine, Pariisi, Calmann-Lévy, 1974 [1951], s. 171)

Tämä on harvinainen myönnytys revisionisteille. Mikäli Saksa olisi todella aloittanut historian laajimman järjestelmällisen kansanmurhahankkeen, olisivat siihen osallistuneet laatineet käskyjä, suunnitelman, ohjeita, budjetin ja niin edelleen. Holokaustin sanotaan olleen koko Euroopan laajuinen, kestäneen useita vuosia ja johtaneen miljoonien kuolemaan. Mikäli juutalaisten teollinen joukkotuhonta olisi totta, siitä olisi jäänyt suuri määrä asiakirjatodisteita eri puolille Eurooppaa.

Poliakov myönsi todisteiden puuttumisen vuonna 1951. 2000-luvulla tilanne on edelleen täysin sama. Toisinaan lehdet ovat uutisoineet sensaatiomaisista ”löydöistä”, mutta uutiset ovat joka kerta osoittautuneet katteettomiksi. Holokaustin todisteet puuttuvat edelleen.

2) 1960 Münchenin nykyhistorian instituutin jäsen Martin Broszat kirjoitti: ”Juutalaisvankeja ei kaasutettu Dachaussa, Bergen-Belsenissä eikä Buchenwaldissa.” (“Keine Vergasung in Dachau”, Die Zeit, elokuun 19, 1960, s. 16).

Broszat ei perustellut yllättävää ilmoitustaan. Nürnbergissä syyttäjä oli esittänyt ainoastaan Dachaun ”kaasukammiosta” videoituja todisteita. Lukuisat ”silminnäkijät” olivat aiemmin kertoneet todistaneensa ihmisten kaasutuksia Dachaussa, Bergen-Belsenissä ja Buchenwaldissa. Broszat toisin sanoen totesi, että ”silminnäkijät” olivat valehdelleet! Broszat ei kuitenkaan suostunut käsittelemään valheellisia silminnäkijälausuntoja tarkemmin. Hän ei myöskään kertonut, miksi Auschwitzin, Majdanekin, Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin silminnäkijöitä pidettiin edelleen luotettavina.

1980-luvulla Dachaussa vierailleita turisteja varten pystytettiin viisikielinen kyltti, jossa kerrottiin ”suihkuhuoneeksi naamioidusta kaasukammiosta”, jota ”ei oltu koskaan käytetty”. Revisionistit kysyivät, millä perusteella rakennus muka oli ”kaasukammio”. Dachaun museon johtajat vastasivat kritiikkiin ottamalla vanhan kyltin pois ja laittamalla tilalle uuden, jossa luki:

”Kaasukammio. Täällä oltaisiin voitu toteuttaa joukkomurha. Tila naamioitiin suihkuhuoneeksi ja sinne asennettiin valesuihkuja, jotta uhrit voitiin huijata jäämään huoneeseen. Kahdessakymmenessä minuutissa jopa 150 ihmistä voitiin murhata kerralla Zyklon B –kaasun avulla.”

Tyypillistä sanataiturointia: ”Oltaisiin voitu toteuttaa!” Uusi kyltti tappoi kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Tavallisia turisteja voitiin harhauttaa ajattelemaan, että Dachaussa oltiin todella murhattu juutalaisia; toisaalta kyltti teki myönnytyksen revisionistien suuntaan. Viesti revisionisteille oli: ”Emme väitä, että tämä on murhakaasukammio. Mutta se olisi voinut olla!”

Broszat toisin sanoen päätti sen kummemmin perustelematta yhdessä kirjeessä kirjoittaa holokaustihistorian uusiksi 1960 ja myöntää, että muun muassa Dachaun ”silminnäkijät” olivat valehtelijoita. Tämän vuoksi Dachaun nöyryytetty keskitysleirimuseo on joutunut kehittämään harhaanjohtavia taktiikoita, joilla turistien kaasukammiouskoa on pidetty yllä. Dachaun ”kaasukammio” näytti suihkuhuoneelta siksi, että se oli suihkuhuone!

Mitä Dachaun kyltti ja Dachaun "silminnäkijät" oikein ajavat takaa?

Mitä Dachaun kyltti ja Dachaun ”silminnäkijät” oikein ajavat takaa?

3) 1968 juutalainen historioitsija Olga Wormser-Migot totesi väitöskirjassaan Le Système concentrationnaire nazi, 1933-1945, että ”kaasukammiokysymykseen liittyy ongelma”. Hän valitteli, etteivät monien tunnettujen ”silminnäkijöiden” kertomukset esimerkiksi Mauthausenin ja Ravensbrückin kaasukammioista olleet kovin uskottavia. Wormser-Migot myönsi lisäksi, että toisin kuin turisteille kerrotaan, Auschwitz-I:ssä ”ei ollut kaasukammioita”.

Holokaustiuskovat ovat joutuneet kirjoittamaan historiaa kokonaan ”silminnäkijälausuntojen” varassa, joten heidän ”todisteitaan” ei ole voitu koskaan vahvistaa. Juutalainen historioitsija totesi jo 1968, ettei Auschwitz-I:ssä ollut kaasukammioita, mutta silti Auschwitz-museon henkilökunta kertoo turisteille vielä 2000-luvullakin täysin päinvastaista tarinaa. Tämä on esimerkki röyhkeästä valehtelusta.

4) 1979 34 ranskalaishistorioitsijaa allekirjoitti pitkän yhteisen julkilausuman, joka oli vastine tutkimuksiini, joiden mukaan väitteet murhakaasukammioista olivat teknisesti mahdottomia. Virallisen version mukaan Auschwitz-päällikkö Rudolf Höss oli tunnustanut (!) ja kuvaillut, kuinka juutalaisia kaasutettiin Auschwitzissa ja Birkenaussa.

Hössin erittäin epämääräisen ”tunnustuksen” mukaan juutalaiset vangit ryntäsivät kaasukammioon välittömästi, kun viimeinen uhri oli kuollut. Samalla käynnistettiin huoneen tuuletus. Vangit tarttuivat sinihapolla surmattuihin ruumiisiin ja kantoivat ne polttouuneihin. Hössin tunnustuksen mukaan juutalaiset tekivät työtään välinpitämättömästi ja saattoivat polttaa tupakkaa ja syödä ruokaa kantaessaan raatoja uuneihin.

Olen osoittanut, että Hössin täytyi valehdella. Ihminen ei voi mennä sinihappokaasun (joka on myrkyllinen, läpitunkeva ja räjähtävä yhdiste) täyttämään rakennukseen tupakoiden ja syöden eikä hän voi koskea, käsitellä tai kuljettaa myrkyn täyttämiä satoja tai tuhansia ruumiita kuolematta kaasuun itse. 34 historioitsijaa vastasivat argumenttiini todeten: ”On väärin kysyä, miten holokausti oli teknisesti mahdollista toteuttaa. Holokausti oli teknisesti mahdollinen, koska se tapahtui.”(Le Monde, helmikuun 21, 1979, s. 23).

Historioitsijat ovat toisin sanoen kieltäytyneet kommentoimasta Zyklon B –kertomusten teknistä uskottavuutta. Heillä ei ole vastauksia. Holokaustitarina ei ole uskottava.

Hössin teloitus.

Hössin teloitus.

5) 1979 amerikkalaiset viranomaiset päättivät viimein julkaista Auschwitzista otettuja ilmakuvia, jotka oli pidetty aiemmin visusti salassa. Olipa kyseessä sitten äärimmäinen kyynisyys tai sinisilmäisyys, CIA:ssa aiemmin työskennelleet Dino A. Brugioni ja Robert G. Poirier antoivat valokuvakokoelmalle nimeksi The Holocaust Revisited.

He kirjoittivat valokuviin sinne tänne tekstin ”kaasukammio(ita)”. He eivät kuitenkaan kertoneet, millä perusteella he kutsuivat mitäkin rakennusta ”kaasukammioksi”. (Central Intelligence Agency, Washington, February 1979, ST-79-10001).

2000-luvulla Brugionin ja Poirierin taktiikka tuo kaikille mieleen sen, kuinka Yhdysvaltojen hallitus väärensi todisteita Saddam Husseinin ”joukkotuhoaseista” oikeuttaakseen hyökkäyksen Irakiin. Colin Powell esitteli YK:lle ilmakuvia, joihin oli summamutikassa kirjoitettu joukkotuhoaseisiin viittaavia tekstejä.

The Holocaust Revisitedin ”kaasukammiot” ovat itse asiassa krematoriorakennuksia. Niiden edustalle ei ole kerätty suuria ihmismassoja, vaikka virallisen tarinan mukaan satoja tai jopa tuhansia juutalaisia pakotettiin jonottamaan kaasukammiorakennusten edustalla, jotta teollinen murhaaminen olisi mahdollisimman tehokasta.

Rakennuksia ympäröivän alueen näkee selvästi joka suunnasta. Krematoriorakennuksia ympäröivät kukkaistutukset ovat hyvässä kunnossa – niitä ei ole tallottu, vaikka virallisen tarinan mukaan ”natsit” riuhtoivat rakennuksen ympärille väkivalloin tuhansia ja taas tuhansia uhreja. Esimerkiksi kolmannen krematorion vieressä sijaitsi jopa Auschwitz-museon virallisen kannan mukaan jalkapallokenttä. Niiden lähellä sijaitsi myös lentopallokenttä. (Hefte von Auschwitz, 15, 1975, s. 56, 64)

Krematorion lähellä sijaitsi myös 18 miesten leirin sairaalaparakkia. Liittoutuneet lensivät 32 kertaa alueen yli ja selvittivät samalla Monowitzin suuren teollisuusalueen rakennetta. On loogista, että liittoutuneet keskittyivät pommittamaan teollisuussektoria ja jättämään rauhaan Auschwitzin, joka oli selvästi työ- eikä tuhoamisleiri. Auschwitz säilyikin lähes kokonaan turvassa pommituksilta.

Arial

6) 21.4.1982 Pariisissa perustettin ASSAG-niminen järjestö (Association pour l’étude des assassinats par gaz sous le régime national-socialist) ”tutkimaan kansallissosialistien kaasumurhia”. ASSAG kertoi tavoitteistaan:

Etsimme ja vahvistamme todisteita, jotka osoittavat, että kansallissosialistit käyttivät myrkkykaasuja useiden eri ihmisryhmien teloittamiseen Euroopassa. Teemme yhteistyötä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla voidaksemme julkaista kaasumurhien puolesta puhuvat todisteet.”

Järjestön peruskirjan 2. artiklassa lukee: ”Yhdistys tulee jatkamaan toimintaansa niin kauan, että [todisteet myrkkykaasutuksista on vahvistettu].” ASSAG:n perustajiin lukeutuivat muun muassa Germaine Tillion, Georges Wellers, Geneviève Anthonioz née de Gaulle, lakimies Bernard Jouanneau ja Pierre Vidal-Naquet. Neljännesvuosisadan aikana se ei kuitenkaan ole julkaissut ensimmäistäkään todistetta myrkkykaasutuksista!

Yhdistys on yrittänyt oikeuttaa olemassaolonsa julkaisemalla kirjan nimeltä Chambres à gaz, secret d’État (’Kaasukammiot, valtionsalaisuus’). Kirja on kuitenkin pelkkä ranskankielinen käännös Eugen Kogonin, Hermann Langbeinin ja Adalbert Rückerlin saksankielisestä teoksesta, johon on tehty vain pieniä lisäyksiä.

Jo kirjan nimi kertoo kaiken oleellisen: todisteiden, valokuvien, pohjapiirrosten ja tieteellisten rikospaikkatutkimusraporttien sijaan kirja on täynnä kuulopuheisiin perustuvaa spekulaatiota. Julkaisijat puolustelivat kirjan heppoista sisältöä muistuttamalla, että kaasukammiot olivat – kuten otsikkokin kertoo – valtionsalaisuus, joten tietenkään niistä ei ole olemassa konkreettisia todisteita.

Murhakaasukammio on joukkotuhoase, josta ei ole olemassa ensimmäistäkään teknistä selontekoa. Se on myös historiallinen kummajainen, jolla ei ollut edeltäjää eikä seuraajia. Se ilmestyi tyhjästä ja vajosi sodan päätyttyä pimeyteen. Edes ASSAG ei ole neljännesvuosisadassa todistamaan kaasukammioiden olemassaoloa, vaikka se on ollut koko järjestön olemassaolon ainut tarkoitus.

zyklon b

7) 1982 29.6.–2.7. Pariisin Sorbonnessa järjestettiin kansainvälinen konferenssi, jonka takana olivat kaksi juutalaista historioitsijaa, François Furet ja Raymond Aron. Konferenssin julkilausuttu tehtävä oli kumota julkisesti Faurissonin ”ja muutamien anarkokommunistien” (Pierre Guillaumen, Jean-Gabriel Cohn-Benditin ja Serge Thionin kaltaisten, toisinaan juutalaistaustaisten, vapaa-ajattelijoiden) argumentit juutalaisten kohtalosta toisessa maailmansodassa.

Konferenssin viimeisenä päivänä järjestäjät joutuivat myöntämään lehdistölle, että ”kaikesta akateemisesta tutkimuksesta huolimatta” Hitlerin antamaa juutalaisten murhakäskyä ei ole löydetty. Järjestäjät eivät halunneet edes puhua kaasukammioista.

Konferenssin tarkoituksena oli ensimmäistä kertaa todistaa julkisesti, että revisionistit ovat valehtelijoita. Revisionisteille oli annettu porttikielto sekä Sorbonneen että myöhempiin vastaaviin tapahtumiin. Tästä huolimatta järjestäjät eivät kyenneet kumoamaan revisionistien aiemmin esittämiä argumentteja.

8) 26.4.1983 päättyi pitkä oikeusjuttu, jossa minua syytettiin ”toisen vahingoittamisesta historiaa vääristelemällä” [sic!]. Prosessi oli alkanut jo 1979, ja tärkeimmät ”uhrit” olivat tietysti juutalaisjärjestöjä. Vaikka Pariisin hovioikeuden tuomari Grégoire piti minua ”syyllisenä vahingoittamiseen”, totesi hän myös julkisesti, että tutkimustyöni oli aukotonta.

Hovioikeuden mukaan kaasukammiotekstini eivät olleet syyllistyneet hätiköintiin, vääristelyyn eivätkä tosiasioiden piilotteluun. Hovioikeuden mukaan en ollut valehdellut, joten ”Faurissonin kaasukammioiden tutkimusten arvottaminen on ainoastaan asiantuntijoiden, historioitsijoiden ja julkisen keskustelun tehtävä”.

Hovioikeus siis vahvisti, että tutkimukseni olivat luotettavia ja vakavastiotettavia. Tämä itsessään todisti, että olin toiminut oikein kutsuessani kaasukammioita julkisesti valheeksi.

robertfau

9) 7.5.1983 juutalainen ”holokaustiselviytyjä” Simone Veil totesi: ”Niiden, jotka ovat tahtoneet nostaa syytteitä kaasukammiot kyseenalaistanutta Faurissonia vastaan, on täytynyt esittää omat todisteensa siitä, että kaasukammioita oli olemassa. Kaikki kuitenkin tietävät, että natsit tuhosivat kaikki kammiot ja murhasivat järjestelmällisesti kaikki todistajat.” (France-Soir Magazine, toukokuun 7, 1983, s. 47)

Mikäli murha-asetta ja todistajia ei ole olemassa, mitä jää jäljelle? Miten voimme tietää, mitä leireillä tapahtui? Miten meidän tulee suhtautua niihin lukuisiin juutalaisiin, jotka ovat väittäneet nähneensä omin silmin kaasutukset tai jopa pelastuneensa kaasukammioista viime hetkellä? Veil oli ensimmäinen holokaustiauktoriteetti, joka antoi ymmärtää, että kaikki kaasutusten ”silminnäkijät” ovat valehtelijoita.

Jo 6.3.1979 ranskalaisessa Dossiers de l’écran –nimisessä televisio-ohjelmassa esiintyessään Veil ilmaisi vastenmielisyytensä Maurice Benroubi –nimistä henkilöä kohtaan, sillä tämä väitti ”nähneensä kaasukammiot”. Tämän seurauksena Benroubi alkoi sittemmin puhua julkisuudessa paljon maltillisemmin kuin hän oli tehnyt aiemmin esimerkiksi L’Express –lehden haastattelussa maaliskuun 3.–9. päivän numerossa 1979.

10) 1961 juutalainen Raul Hilberg, valtavirran arvostetuin holokaustihistorioitsija, julkaisi pääteoksensa The Destruction of the European Jews ensimmäisen painoksen. 1985 seurasi toinen painos, johon oli tehty suuri määrä muutoksia ja korjauksia. Painosten väliset erot ovat huomattavan suuret ja ne johtuvat monilta osin revisionistien saamasta julkisuudesta.

Ensimmäisessä painoksessa Hilberg oli häpeilemättä julistanut, että Hitler oli todistetusti antanut kaksi käskyä ”Euroopan juutalaisten murhaamisesta”. Hilberg ei kuitenkaan kertonut, milloin käskyt oli annettu ja millaisia tarkat sanamuodot olivat.

Hilberg tahtoi kuvata, millaisia poliittisia, hallinnollisia ja byrokraattisia käytäntöjä valtava kansanmurhahanke oli edellyttänyt. Hilberg esimerkiksi väitti, että Auschwitzissa sama virasto vastasi sekä vaatteiden desinfioinnista että ihmisten murhaamisesta. (The Destruction of the European Jews, 1961, uudelleenjulkaistu 1979, Quadrangle Books, Chicago, s. 177, 570)

1983 Hilberg käänsi takkiaan 180 astetta ja alkoi väittää, että kansanmurhaa toteutettiinkin ilman mitään kirjallista suunnitelmaa, keskusjohtoisuutta, järjestörakennetta tai budjettia. Sen sijaan miljoonien teollisen murhaamisen mahdollistivat ”hämmästyttävä ajatustenvaihto ja laajalle levinneen byrokratian kyky selvittää vallitseva konsensus ja lukea ihmisten ajatuksia”. (Newsday, New York, helmikuun 23, 1983, s. II/3)

Hilberg vahvisti kantansa Ernst Zündelin oikeudenkäynnissä vannomalla valan tuomarin edessä 16.1.1985 sekä pääteoksensa uudistetussa painoksessa. (New York, Holmes & Meier, 1985, s. 53, 55, 62).

shoah3

2006 Hilberg vahvisti kantansa vielä kerran Le Monden haastattelussa: ”Ei ollut etukäteen tehtyä suunnitelmaa. Lopulliseen päätökseen liittyvää mysteeriä tullaan tuskin koskaan ratkaisemaan. Olen varma, ettei ole olemassa Hitlerin allekirjoittamaa murhakäskyä. Uskon, että virastot muodostivat epävirallisen rakenteen, jonka kautta kansanmurha toteutettiin: yksi päätös synnytti toisen, toinen kolmannen ja niin edelleen. Kukaan tuskin pystyi edes ennustamaan, mihin mikäkin päätös tulisi johtamaan.” (Le Monde des livres, lokakuun 20, 2006, s. 12).

”Holokaustin” tärkein historioitsija siis päätti perääntyä ja kiistää alkuperäisen väitteensä, jonka mukaan Hitler oli antanut virallisen murhakäskyn. Sen sijaan hän alkoi uskotella yleisölle, että jonkinlainen ”näkymätön käsi” oli ohjannut koko Euroopan kattanutta teollista murhakoneistoa. Hän itsekin kutsuu teoriaansa ”uskomattomaksi”, joten miksi siihen pitäisi uskoa? Hilberg puhuu jopa ”ajatusten lukemisesta”, jolloin hän astuu yliluonnollisten voimien pariin.

Miten ”ajatustenluku” ja ”näkymätön käsi” olisivat voineet toimia kolmannen valtakunnan tiukkaakin tiukemmassa byrokratiassa? 1980- ja 1990-luvuilla yhä useampi historioitsija seurasi Hilbergin esimerkkiä ja siirtyi historiantutkimuksesta metafysiikkaan ja jargoniin. Alettiin kysellä, kuka oli ”intentionalisti” ja kuka ”funktionalisti”. Oliko juutalaisten joukkotuhonta Saksan johdon tarkkaan suunnittelema ”intentio” vai perustuiko koko holokausti spontaaniin improvisaatioon?

Sekavat teoriat osoittavat, että aitojen todisteiden puutteessa ”poliittisesti korrektit” holokaustihistorioitsijat joutuvat rakentelemaan teorioitaan tyhjiössä. ”Intentionalistien” mukaan ”murhasuunnitelma kyllä laadittiin, mutta sitä ei ole löydetty – ehkä se tulee vielä jonain päivänä julki”. Toiset taas väittävät: ”Ei ole järkeä etsiä todisteita eikä suunnitelma-asiakirjoja; kaikki tapahtui spontaanisti eikä mistään jäänyt jälkiä.”

Alkuperäinen artikkeli julkaistu englanniksi Faurissonin kotisivuilla. Magneettimedia julkaisee artikkelin toisen osan piakkoin suomeksi!

 

Lue myös:

Suomalainen radio-ohjelma holokaustihuijauksesta!
Kenen vainot muistetaan?

Maailman holokaustit.
Valtamedia puolustelee kaasukammiovalheesta kärähtänyttä Helsingin juutalaista
Kuinka juutalaisjärjestöt kielsivät vapaan historiantutkimuksen Ranskassa?
Puola armahti pedofiilin, koska tämä on ”holokaustiselviytyjä”
Gerhard Ittner jälleen vankilaan ”holokaustin” epäilemisestä
“Selviytyjien” määrä todistaa: holokaustia ei tapahtunut!
Juutalaisten holokaustin myytti 6 miljoonasta uhrista
87-vuotias saksalaisrouva vankilaan ”holokaustin” epäilemisestä!
Alfred Rosenbergin päiväkirjassa ei mainintoja ”holokaustista”
Kristalliyö – saksalaisvastaista propagandaa 1, 2
Helsingin Sanomat valehteli Hitlerin Saksan äitiysohjelmasta
Kokoelma naurettavimpia holokaustivalheita
Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään 1, 2
Viranomaiset tehtailleet väärennettyjä silminnäkijälausuntoja ”holokaustista”
Video: Todellinen Auschwitz oli täysin erilainen kuin luulit!
3D-malli paljastaa Auschwitzin kaasukammiohuijauksen
Auschwitz-päällikön ”tunnustus” on väärennös
”Holokausti kulkee geeneissä” – korvausmaksuja vielä sukupolvien ajan?
Kiista ”holokaustin” todenperäisyydestä
Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa
Holokausti on huijaus
Kriittistä holokaustitutkimusta
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota
Ukrainan kansanmurhan muistelu loukkaa juutalaisjärjestöä
Sylvia Stolz – ”holokaustin” nojalla vangittu asianajaja
Saksalaisnaiselle ehdoton vankilatuomio ”holokaustin” kyseenalaistamisesta

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

7 Kommentit

  1. Kaaleppi Änkyrä

    Sori vaan, mutta SS-Reichführer romuttaa ”voittonne” henkilökohtaisesti: https://www.youtube.com/watch?v=Lsy6BvNKj28

    (0)(5)
  2. http://www.kotipetripaavola.com/natsiokkultismi.html

    Natsit teki hirmuteko holokaustin okkultiikkaan voimalla.

    (1)(23)
    • Rudiger Hess

      Hohhoijakkaa, trollaatko omaksi iloksesi jatkuvasti harhaista kotipetripaavola paskablogia? Taitaa olla oma blogisi 😉

      Mutta hei kaikkea hyvää ja hyvää hörhöilyä loppuelämällesi 🙂

      (19)(0)
      • Erkki Hänninen

        Petri Paavola ei ole kristitty, vaan kolminaisuudenkieltäjä jehova. MOT. = Harhaoppinen judaisti joka pitää ”kaikki” juutalaisten lait. Sapatit ja kaikki… Lukekaa PP:n sivuja, niin huomaatte että PP suoltaa täyttä paskaa.

        (4)(0)
  3. Vuonna 1933 väestötilastot osoittavat juutalaisia olleen 15 316 359 ja (vertaukseksi väliltä myö 1942, jolloin lukema oli 15 192 089) 1949 heitä on 15 713 638 eli yli 400 000 enemmän, vaikka väitetty holokausti on vienyt väitteiden mukaan 6 000 000 juutalaista mennessään. Millähän ihmeellä jäljelle jääneet 9,3 miljoonaa juutalaista olisivat lisääntyneet 6,4 juutalaisen verran?! Joten kyllä se ihan täysi mahdottomuus ja emävale on, että juutalaisten systemaattinen tuhoaminen olisi ollut totta. Se mikä kyllä pitää paikkaansa on se, että Saksan alueelta häipyi miljoonia juutalaisia karkoitettuna ja sotaa pakoon…

    (4)(0)

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*