Helsingin Sanomat syyllistyi eilen vakavaan antisemitistiseen ajatusrikokseen julkaisemalla psykologisen artikkelin [1], joka vie pohjan ”holokaustin” tärkeimmältä ”todisteelta” – silminnäkijälausunnoilta.
Mikko Puttosen artikkeli on otsikoitu ”Näin aivot vääristävät muistoja – sadat ihmiset muistivat nähneensä uutisvideon, jota ei ollutkaan”. Artikkelissa kerrotaan Amsterdamissa 1990-luvun alussa tehdystä tutkimuksesta.
1992 israelilainen lentokone törmäsi Amsterdamissa kerrostaloon ja syttyi palamaan. Kymmeniä kuoli, ja tapaus oli pitkään kansallinen ykkösuutinen. 10 kuukautta tragedian jälkeen tutkijajoukko päätti selvittää millaisia muistijälkiä tapaus oli jättänyt paikallisten aivoihin.
Johdattelevilla kysymyksillä valtaosa koehenkilöistä saatiin uskomaan, että nämä olivat nähneet uutisvideon lentokoneen törmäämisestä. Todellisuudessa sellaista videota ei ollut kuitenkaan olemassakaan! Helsingin Sanomat kertoo:
”Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Psykologian tutkijat ovat osoittaneet lukuisin kokein, että ihmiset saa muistamaan sellaista, mitä ei ole koskaan tapahtunut.
’Jos antaa ihmisille virheellistä tietoa tapahtuman jälkeen, se voi tulla osaksi siihen liittyvää muistoa’, totesi professori Elizabeth Loftus Kalifornian yliopistosta. Hän puhui Yhdysvaltain tiedeviikolla San Josessa helmikuussa. […]
Todellisessa elämässä harhaanjohtavaa informaatiota on joka puolella. Saamme väärää tietoa, kun keskustelemme toisten silminnäkijöiden kanssa, kun meitä kuulustellaan johdattelevasti ja kun seuraamme median raportointia. Kaikki nämä voivat vääristää silminnäkijän muistikuvia […] Vaikka joku kertoo sinulle jotain yksityiskohtaisesti tai tunteellisesti, se ei tarkoita, että niin olisi todella tapahtunut.”
[2]
Holokausti – poikkeus, joka vahvistaa säännön
Tiedemaailmassa vallitsee yleinen konsensus siitä, etteivät ihmisten muistot ole uskottavia todisteita historiallisista tapahtumista. Yksi poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön: ”holokausti”.
Tutkijat eivät ole löytäneet yhtään Zyklon B –kaasulla murhattua ruumista [3], vaikka saksalaisten väitettiin kaasuttaneen myrkyllä miljoonia. Kaasukammioasiantuntija Fred Leuchter ja kemisti Germar Rudolf ovat myös osoittaneet [4], ettei väitetyistä murhakaasukammioista (kuten Auschwitzin Krematorium II:n Leichenkeller 1) ole löytynyt holokaustihypoteesia tukevia ferrosyanidijäämiä.
Josef Mengelen [5] kaltaisten ”holokaustijulkkisten” rikoksista ei ole olemassa teknisiä todisteita – vain keskenään ristiriitaisia silminnäkijälausuntoja. Ennen yhdenmukaisen kaasukammiotarinan syntyä saksalaisia syytettiin [6]juutalaisten murhaamisesta esimerkiksi sähkö- ja höyrykammioissa, tulikuopissa sekä tukehduttamalla.
Koska ”holokaustille” ei ole teknisiä todisteita, pohjautuvat tuhoamisleiritarinat kokonaan ”silminnäkijöiden” kertomuksille. Silminnäkijälausuntojen todenperäisyyttä epäileviä syytetään juutalaisvihaajiksi. Esimerkiksi Skepsis-yhdistys kirjoittaa artikkelissaan ”Holokaustin kieltäminen [7]”: ”Todistusaineistoa ovat myös silminnäkijöiden todistukset.” Valtavirtaista holokaustitarinaa puoltavassa Wikipedia-tekstissä [8]sama periaate toistuu: ”Holokaustin kiistävien tutkimusmenetelmiä on arvosteltu tarkoitushakuisuudesta ja piittaamattomuudesta silminnäkijöiden lausuntojen todistusarvoon.”
Politiikkaa, lobbausta, sotapropagandaa
Helsingin Sanomien artikkeli kuitenkin muistuttaa siitä, kuinka vajavainen ja tarkoituksenhakuinen ihmismuisti on. Vankien asenteet saksalaisia kohtaan vaikuttivat muistoihin. Suuri vaikutus oli myös liittoutuneiden sotapropagandalla, lobbausjärjestöjen [9] toiminnalla sekä sodan jälkeen syntyneellä miljoonia kirjoja, elokuvia, museoita ja televisiosarjoja sisältävällä holokaustiteollisuudella [10].
Esimerkiksi tarinat Buchenwaldin ihmisennahkalampunvarjostimista olivat liittoutuneiden psykologisen sodankäynnin divisioonan [11] valtavirtaistamia. Divisioonaa johti Arthur G. Rosenberg –niminen juutalainen, joka kirjoitti raportin Buchenwaldin ”rikoksista” yhdessä leirin entisten kommunistivankien kanssa. Lähes kokonaan juutalaisista koostunut [12]psykologisen sodankäynnin divisioona alkoi kuvata propagandavideoita leireiltä ja levttää niitä julkisuuteen.
Nykyään valtavirtahistorioitsijatkaan eivät pidä näitä propagandadokumentteja uskottavina, mutta ne vaikuttivat voimakkaasti sodan aikana eläneiden ja vangittujen ihmisten muistoihin sekä asenteisiin. Esimerkiksi Billy Wildersin Death Mills [13]–propagandafilmistä tuli pakollista katsottavaa [14] kaikille saksalaisvangeille, jotka tahtoivat ruokaa. Näin muistoihin ja mielikuviin vaikutettiin.
Kommunistivangit tekivät yhteistyötä länsimaalaisten liittoutuneiden lisäksi myös Neuvostoliiton kanssa. Auschwitzin kokenut kommunistivanki Bruno Baum ylpeili avoimesti [15]1945 neuvostosanomalehdessä 1945 (Deutsche Volkszeitung, Neuvostoliiton lehti miehitetyssä itäisessä Saksassa, 31.7.1945): ”Me [saksalaiset kommunistivangit] kehitimme puolalaistovereidemme kanssa Auschwitz-propagandan, joka leviää nyt kaikkialla maailmassa.” Ei olekaan yllättävää, että monien saksalaisoikeudenkäyntien aikana selvisi, että useiden itäeurooppalaisten antamat lausunnot olivat johtavien kommunistien sanelemia.
[16]
Paul Rassinier – vasemmistolainen leirivanki ja holokaustirevisionisti
Paul Rassinieria kutsutaan holokaustirevisionismin isäksi. Hän ei kuitenkaan ollut nationalisti, antisemitisti tai saksalainen. Rassinier oli ranskalainen vasemmistoaktivisti, joka liittyi saksalaismiehityksen vastaiseen vastarintaliikkeeseen. Rassinier saatiin kiinni ja hänet kuljetettiin saksalaisten ylläpitämille keskitysleireille.
Sodan jälkeen Rassinieria alkoi raivostuttaa hänen entisten vankitovereidensa käytös. Nämä olivat alkaneet kerätä rahaa ja huomiota keksimällä mitä hirvittävämpiä tarinoita sadistisista saksalaisista ja keskitysleirien kauhuista. Tarinat myytiin skandaaleja rakastavalle ja Saksaa inhonneelle lehdistölle. Monet olivat alkaneet uskoa itsekin tarinoihinsa. Rassinier oli kuitenkin kokenut sodan aikana samat asiat eikä hän sietänyt valehtelua.
Rassinier oli vangittuna muun muassa Buchenwaldin keskitysleirillä. Siellä oli myös apotti Jean-Paul Renard [19], johon Rassinier tutustui. Renard kirjoitti ”kokemuksistaan” runokokoelman. Yhden runon nimi on ”Minä näin, minä näin ja selvisin!”:
”Näin kuinka suihkuihin asteli tuhansia ja tuhansia ihmisiä. Mutta heidän päälleen ei suihkunnutkaan vettä vaan hengityksen salpaavaa kaasua. Näin, kuinka työkyvyttömille annettiin [tappava] piikki sydämeen.”
Rassinier otti sodan jälkeen 1947 Renardiin yhteyttä ja muistutti tätä, että edes valtavirtainen historia ei usko, että Buchenwaldissa käytettiin murhakaasukammioita. Myöskään Renardin kirjoitukset tappavista pistoksista eivät olleet yhdenmukaisia valtavirtahistorian kanssa.
Tähän ”silminnäkijä” vastasi: ”Olet oikeassa, mutta puhuinkin kuvaannollisesti. Ja koska kaasukammioita ja tappavia piikkejä joka tapauksessa käytettiin muissa paikoissa, on minun kertomuksiini turha takertua.”
Renardin kaltaisia tarinoita paljastuu jatkuvasti lisää. Kun Amerikkaan sodan jälkeen muuttanut juutalainen Herman Rosenblat jäi televisiossa kiinni holokaustivalheistaan, oli hänen selityksensä: ”Kaikki mitä kerroin, on totta pääni sisällä.”
Muistikuvat toisesta maailmansodasta ovat siis propagandan, viihdeteollisuuden, huhujen, asenteiden, politiikan, huomiohakuisuuden ja rahanhimon vääristämiä.
Ryhmäpainetta
Holokaustimuistoja on myös tutkittu soveltamalla Solomon Aschin sosiaalipsykologisen konformisuuskokeen [20] tuloksia. Kokeessa selvitettiin, miten valehteleva ympäristö vaikutti ihmisten todellisuuskuvaan:
”Janakokeessa tai viivakokeessa (line test) kortissa oli tietyn pituinen suora pystyviiva, jota vastaava samanpituinen viiva piti kertoa ääneen kolmesta vertailuviivasta. Kokeessa enemmistöä edustaneet valekoehenkilöt kertoivat välillä sovitusti vääriä vastauksia.
Enemmistön mielipide sai osan ihmisistä mukautumaan enemmistön kantaan, vaikka se ei vastannut heidän näköhavaintoaan.”
Saksan väitetyt sotarikokset ja vankileireillä vietetty aika ovat tietysti paljon arvolatautuneempia asioita kuin viivan pituus. Tämän sai kokea esimerkiksi Rassinier, joka joutui vuosikymmenten vainojen kohteeksi kerrottuaan vain rehellisesti, mitä hän näki leireillä.
Holokausti ja unelma monikulttuurisesta Euroopasta
Kuten Yle Watch [21] toteaa, on vapaata maahanmuuttoa ja liberalismia vaativilla yhteiskunnallisilla toimijoilla [22] painava motiivi pitää holokaustitarinaa hengissä, vaikka yhtään kaasulla murhattua ruumista ei ole löydetty. Monikulttuurisuutta kannattava sosiaalipsykologi Inari Sakki kertoi historiallisen propagandan poliittisesta merkityksestä Aamulehden artikkelissa ”Talttuuko muukalaisviha näyttämällä ihmisille oman maan synkkää historiaa? [23]” 2011:
”Käsitys oman maan uljaasta historiasta voi pönkittää muukalaisvastaisia asenteita. Jyrkät kannat voivat muuttua suvaitsevaisemmiksi, jos ihmisille muistutetaan historian häpeätahroista. […]
Sakki tutkii historiakäsitysten merkitystä maahanmuuttovastaisuuden suosioon. Tutkimus koostuu kahdesta osasta: tutkijan määrittelemän äärioikeiston retoriikasta ja kokeellisesta tutkimuksesta, manipulaatiosta.
Sakin mukaan Saksassa on jo tutkimusnäyttöä siitä, että kuvat keskitysleireistä herättävät häpeän ja syyllisyyden tunteita ja vaikuttavat siihen, että käsitykset muukalaisista muuttuvat suopeammiksi. […]
Manipulaatiossa on Sakin mukaan tärkeintä se, että ihmiset samaistuvat näkemäänsä. Kuvista täytyy herätä ajatus, että katsoja on osavastuussa.”
[24]
Sakki jatkaa Helsingin yliopiston verkkosivuilla [25]:
”Kokeellisessa tutkimuksessa suomalaisille esitetään esimerkiksi muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä ja ruotsalaisille Ruotsin natsiyhteyksistä ja pakkosterilisaatioista. […]
Muun muassa Saksassa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että tällainen manipulaatio herättää kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joilla on […] yhteys myönteisempiin käsityksiin ulkoryhmiä – esimerkiksi maahanmuuttajia – kohtaan.”
Lue myös: Helsingin Sanomat jätti jotain kertomatta USA:n vaalirahoittajista [26]