Feminismi, media ja kulttuurimarxismi

Feminismi on sana, joka saa useat sekä miehet että naiset näkemään punaista. Feminismi määritelmänä tarkoittaa liikettä tai liikehdintää, joka haluaa saavuttaa yhteiskunnallisen ”tasa-arvon” naisten ja miesten välillä. Tänä päivänä tuo määritelmä on kuitenkin melko yksinkertainen, sillä itseään feministeinä pitävät tahot ovat painava osa median kanssa käsi kädessä kulkevaa kulttuurimarxistista koneistoa.

Feminismi pyrkii muokkaamaan yhteiskuntaa tavoilla, joilla ei kyse enää ole naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta lain ja yhteiskunnan edessä. Siten onkin tärkeää ymmärtää, kuinka feministinen liikehdintä sai alkunsa ja kuinka se toimii perinteisten arvojen ja identiteettien murtajana.

Historian aikajanalla feminismi jaotellaan yleisesti kolmeen aaltoon. Feminismin käsitteen muodosti ranskalainen utopistisen sosialismin kannattaja Charles Fourier 1837. Feminismin ensimmäinen aalto käsitteli enimmäkseen naisten yleistä äänioikeutta, ja se nousi yhteiskunnallisesti merkittäväksi niin kutsutun suffragettiliikkeen myötä 1900-luvun taitteessa. Naisten äänioikeutta ajavat tahot olivat alun perin lähinnä maltillisia ja esimerkiksi Yhdysvalloissa usein profiloituneet orjuuden vastustajina.

Melko pian naisasialiikkeen pariin kuitenkin ajautui varsin värikkäitä henkilöitä, jotka naisten äänioikeuden ja yleisen tasa-arvon siivellä ajoivat asioita, jotka muodostivat pohjan toisen ja kolmannen aallon feminismille sekä kulttuurimarxistiselle yhteiskunnalle. Esimerkiksi anarkofeminismin äidistä Emma Goldmanista voi lukea TÄÄLLÄ.

 

Ongelma, jolla ei ole nimeä

Toisen aallon feminismi aloitti varsinaisen arvomaailmasodan 1960-luvulla. Tuolloin ehkäisypillerin sekä presidentti John F. Kennedyn progressiivisen tasa-arvoa ajavan poliittisen ohjelman rinnalla ilmestyi vuonna 1963 juutalaisen Betty Friedanin (os. Goldstein) myyntimenestys Naisellisuuden harhat. Sen kirjoittamiseen psykologiaa opiskellut marxilainen Friedan sai idean tehdessään useita negatiivisia vastauksia tuottaneen onnellisuuskyselyn entisille naisopiskelijatoverilleen kyseenalaistamatta sitä, että naisten oma koulutustausta ja elämäntilanne saattoi vaikuttaa tuloksiin.

Friedan oli omien sanojensa mukaan kokenut useasti tulleensa loukatuksi tai sorretuksi sekä sukupuolensa että etnisyytensä vuoksi. Kirjassaan Friedan heijastaa omiaan sekä usean itsensä kotivaimona epäonnelliseksi kokeneen naisen tuntemuksia tilanteeseen, josta Friedan puhuu ”ongelmana, jolla ei ole nimeä”. Vaikka Friedanin naisten epäonnellisuuden käsittely rajoittui pelkästään keski- ja yläluokkaisten esikaupunkialueiden kotivaimoihin, piti hän näiden naisten epäonnellisuutta henkilökohtaisten syiden sijasta ennakko-odotuksista ja syrjinnästä johtuviksi.

Eräs Friedanin kirjan keskeisistä teemoista oli mainonnan ja naistenlehtien tarjoama näkemys kotivaimouden tuottamasta täyttymyksestä ja idealisoinnista. Tämä synnytti myös kritiikkiä Friedania kohtaan, sillä tuon ajan naistenlehdissä oli myös paljon naisten uravaihtoehtoja käsitteleviä sekä niitä puolustavia kirjoituksia. Lisäksi siinä, missä muiden yhteiskuntaluokkien naisille oli tavallisempaa tehdä töitä perheen sivussa, myös yltäkylläisemmillä keski- ja yläluokan kotivaimoilla saattoi olla omaa yritystoimintaa. Friedan myös antoi itsestään valheellisen kuvan tyypillisenä esikaupunkien kotivaimona, vaikka hän todellisuudessa työskenteli toimittajana ja oli poliittisesti aktiivinen. Kritiikistä ja kiistanalaisuudesta huolimatta kirjasta tuli myyntimenestys ja feminismin klassikko.

Friedanin opiskelutausta auttoi häntä käsittelemään aihetta naisille suunnatusta populaaripsykologisesta näkökulmasta. Toimittajan kokemus taas auttoi hyödyntämään median valtaa, mikä edesauttoi kirjan suosiota nostaen Friedanin julkisuuteen. Kirjan hyökkäävyys perinteistä perhettä vastaan oli avain toisen aallon feminismille, ja sen lähestyttävyys antoi alun varsinaiselle seuraavia vuosikymmeniä ja yhä jatkuvalle psykologiselle arvosodalle. Friedanin itsensä mukaan hänen kirjansa oli sopivaa polttoainetta sosiaaliselle muutokselle.

Friedan tiedosti, että suuremman muutoksen ensimmäinen askel oli tietoisuuden lisääminen. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen vuonna 1966 hän oli mukana perustamassa maailman suurinta feminististä poliittista organisaatiota National Organization for Women (NOW), aborttioikeusjärjestöä sekä ruohonjuuritason feminististä organisaatiota, jonka avulla harjoitettiin ja tuettiin naisia, joilla oli poliittinen toimi kiikarissaan. NOW käytti julkisuutta ja lehdistöä hyväkseen, ja sen useilla jäsenillä oli mediakytköksiä. Pian järjestö muuttikin sijainnikseen New Yorkin juuri siksi, että se oli suurin amerikkalainen mediakeskus. Järjestön tähtäimessä oli manipuloida julkisessa keskustelussa esiintyviä naiskäsityksiä.

Feministisen liikkeen taustat ovat samat kuin poliittisen homoliikkeen.

 

Kriisistä kriisiin

Pian Friedanin johtama NOW joutui kuitenkin kriisiin, kun sen rinnalle syntyi entistä radikaalimpia feministiryhmittymiä. Tämä johtui osaksi siitä, ettei vanhoillinen Friedan kyennyt uudistamaan liikettä ja joutuikin astumaan alas järjestön johtoportaalta. Oman lisänsä toivat seksuaalivähemmistöt ja etenkin naispuoliset homoseksuaalit, jotka pian halusivat olla aktiivisesti mukana feministisessä liikkeessä.

Tuon ajan feministien välillä oli suuria eroja käsityksissä ja asenteissa seksuaalivähemmistöjä kohtaan – ainakin, mitä julkisuudessa annettiin ymmärtää. Kun NOW menetti mediaseksikkyyttään, lisää palstatilaa saivat nimenomaan seksuaalivähemmistöjen edustajat feministisessä liikkeessä. Tämä valokeilan siirtyminen tapahtuikin ensin käsittelemällä feministisen liikkeen sisäisiä ristiriitoja mediassa reaktioita hakevan kuvamateriaalin ja juttujen avulla ja sittemmin tarjoamalla lisääntyvissä määrin julkisia puheenvuoroja seksuaalivähemmistöjä koskeville asioille.

Eräs tunnetuimmista 1960-luvun järjestöistä oli New York Radical Women, jonka muodostamisesta vastasivat Robin Morgan, Carol Hanisch, Shulamith Firestone ja Chude Pam Allen. Kuten useimmat muutkin feministijärjestöt, myös New York Radical Women oli vahvasti juutalaispainotteinen. Radikaalifeministisen järjestön tavoitteena oli perinteisen naiseuden sekä ”miesten ylivallan” hävittäminen radikaalein keinoin.

Järjestön protesteissa esimerkiksi heitettiin roskiin naisten kidutusvälineiksi miellettyjä esineitä ja tavaroita tarkoituksena polttaa ne. Jäteastioihin päätyivät muun muassa rintaliivit, kattilat ja naistenlehdet. Vaikka suuren yleisön mieleen luotiin osuva kuva radikaalifeministeistä mielenvikaisina rintaliivien polttajina, shokeeraavilla protesteilla pyrittiin tietoisesti saamaan julkisuutta ja pysyttelemään siellä.

Uusien ryhmien syntyessä myös koko feministinen rintama alkoi kuitenkin hajaantua. New York Radical Women jakaantui kahtia radikaalifeministeihin ja sosialistisiin feministeihin vain kahden vuoden olemassaolon jälkeen. Sosialistiset feministit näkivät, että feministien tulisi liittoutua erilaisten vasemmistoaatteiden kanssa. Tällöin arvomuutokset voitaisiin käytännössä saavuttaa ujuttamalla ne vasemmistopolitiikkaan, mitä kautta voitaisiin kumota patriarkaalinen valta. Morganin johdolla sosialistisista feministeistä tuli kuitenkin lähinnä käytännön vitsi.

Halloweenina 1968 sosialistiset feministit perustivat Women’s International Terrorist Conspiracy from Hell -järjestön, jonka protesteissa esimerkiksi jaettiin valkosipulinkynsiä suosituissa ravintoloissa ja tivattiin naisasiakkailta, miksi he halusivat miehen maksavan aterioinnista. Eräässä toisessa protestissa järjestön kannattajat tunkeutuivat häämessuille vapauttaen valkoisia hiiriä yleisön joukkoon. Tämä sai jopa radikaalifeministit huolestumaan ja kritisoimaan järjestön toimintatapoja, sillä hiiriä säikähtäneet naispuoliset messuvieraat vain vahvistivat perinteisiä stereotypioita naisista.

Shulamith Firestone taas perusti katuteattereissa toimineen manhattaninjuutalaisen Ellen Willisin kanssa radikaalifeministisen Redstockings-järjestön. Vahvasti marxistisen järjestön mukaan feminismissä oli kyse naisten ja miesten välisestä luokkasodasta, jossa kaikki miehet alistavat kaikkia naisia. Heistä olisi miesten vastuu luopua itse ylivallastaan. Järjestö tuli kuitenkin tunnetummaksi vapaiden aborttien puolustajana, jonka protesteissa ”asiantuntijoina” ääneen pääsivät abortin tehneet naiset. Heille seksuaalinen vapaus merkitsi käytännössä täyttä valinnanvapautta käyttää aborttia ehkäisykeinona.

Feministien shokeeraustaktiikkaan perustuvat toimintatavat ja liikkeen hajoaminen sisältä päin 1970-luvulle saavuttaessa johtivat siihen, että lehdistö etsi itselleen uuden lemmikin feministien johtajaksi – New York Magazinen juutalaisen toimittajan Gloria Steinemin. Häiriintyneestä perheestä lähtöisin ollut Steinem nousi julkisuuteen vapaiden aborttien puolestapuhujana. Hänet nostettiin median feministi-ikoniksi myös rotu- ja sukupuolivähemmistöjen etujen ajajana. Steinem, joka itse myönsi julkisuudessa tehneensä abortin ilman sen kummempia syyllisyydentuntoja, kertoi tapauksen tehneen hänestä feministin.

Tämän jälkeen Steinemin lempipuheenaiheita ovatkin olleet täysin vapaiden aborttien puoltaminen normaaleille länsimaalaisille naisille ”lisääntymisvapautena” sekä tarve vähentää raskauksien määrää eri keinoin. Samalla hän kuitenkin puolustaa positiivista perhepolitiikkaa seksuaalivähemmistöille.

Valtavirralle helpommin lähestyttävä vasemmistoliberaalinen Steinem kutsui itseään julkisuudessa radikaalifeministiksi, mutta todellisuudessa marxistiset radikaalifeministit suhtautuivat varauksella ja jopa jossain määrin negatiivisesti häneen. Tämä johtui siitä, että Steinemin paljastettiin työskennelleen CIA:n rahoittaman aktivistiryhmän johdossa 1950- ja 60-luvulla ennen liittymistään feministiseen liikkeeseen. Tästä suivaantunut Steinem yritti yhdessä suurten julkaisijoiden kanssa painostaa paljastusten julkaisemista oikeustoimilla uhaten. Myöhemmin hän joutui kuitenkin myöntämään CIA-kytköksensä.

Skandaali ei kuitenkaan haitannut Steinemin uraa arvomuutosten lobbaajana, sillä hänelle julkisuus oli taattu paitsi oman aikakauslehden myötä myös hyvien suhteidensa ansiosta mediaan ja politiikkaan. Vaikka Steinem on profiloitunut feministinä, on hän koko uransa aikana ollut sekä henkilökohtaisella tasolla että julkisuudessa kytköksissä politiikkaan ja poliittisiin kampanjoihin konservatismin vastustajana ja liberalismin kannattajana. Täten hän on saanut paikan myös poliittisia aiheita käsittelevän median puolella.

 

Feminismin perilliset

Steinemin pehmeän linjan feminismi, joka mustekalan tavoin työntää lonkeronsa usealle eri alueelle, on osoittautunut menestyksekkääksi länsimaisen yhteiskunnan arvojen muuttajana. Sitä voi siksi pitää eräänä merkittävimmistä kulttuurimarxistisen yhteiskunnan vaikuttajista kolmannen aallon feminismin osalta.

Kulttuurimarxismi tähtää perinteisten identiteettien tuhoamiseen kansojen kulttuurien ja niihin liittyvien arvojen ja perinteiden muuttamisella. Tämän lopputuloksena voi nähdä koko kansakuntien epävakauttamisen ja tuhoutumisen. Popularisoituneessa kulttuurimarxismissa ei ole kyse voimattomasta pienliikkeestä, vaan se on ujuttautunut vahvasti vallan, median ja erilaisten instituutioiden rakenteisiin, jolloin se voi käyttää keinoinaan julkista keskustelua, tieteellistä analysointia sekä puhdasta kontrollia.

Mediassa tämä näkyy etenkin sensuurina, julkisen keskustelun ohjaamisena, kielen ja käsitteiden aktiivisena muokkauksena sekä erilaisten asiantuntijoiden puheenvuoroina. Kolmannen aallon feminismissä voi nähdä, kuinka median voima arvojen muuttajana on oikeastaan ottanut roolin yksittäisiltä tunnetuilta roolikuvilta. Arvoja kohti hyökätään median tuodessa esille ihannoivasti ”kulttuuria”, johon kuuluvat maailmankuulut ilmiöt, kuten lutkamarssit ja Vaginamonologit.

Tänä vuonna Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön aloitteesta tullaan kaikille peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille jakamaan feminismiä käsittelevä kirja Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä osana aktiivista arvomuokkauskampanjaa. Kolmannen aallon feminismissä ei siis ole kyse suorasta poliittisesta vaikuttamisesta vaan psykologisesta vaikuttamisesta. Alkuperäisen feminismin pyrkimys vaikuttaa kulttuuriin politiikan kautta on toisin sanoen käännetty päälaelleen: poliittiinen vaikuttaminen saavutetaan kulttuuriin vaikuttamisen kautta.

Nykyfeministit, kuten Ruotsin poliittisesti organisoitunut Unga Feminister, kuvailevat itseään intersektionaalisina feministeinä, jotka eivät sulje mitään ryhmiä ulos politiikastaan. Mitä intersektionaalisuudella sitten tarkoitetaan? Termi viittaa erilaisiin toistensa kanssa päällekkäin meneviin identiteetteihin tai kategorisointeihin, joita ovat esimerkiksi sukupuoli, rotu, luokka, kansallisuus, ikä ja etnisyys.

Nämä luokittelut on helppo ymmärtää kuuluviksi normaaliin identiteettiin. Nykyfeministit profiloituvat kuitenkin marginaaliryhmien ”oikeuksien tasa-arvon” ajajina ja intersektionaalisuus sisältää esimerkiksi fyysisten ja henkisten kykyjen vajaavaisuudet, sairaudet mukaan lukien mielisairaudet ja muut mahdolliset identiteettiin vaikuttavat tekijät. Onkin helppo ymmärtää miksi rajanveto terveellisen tasa-arvon ja vähemmistöjen oikeuksien välillä alkaa ”feministisen” keskustelun ja kulttuurimarxistisen politiikan myötä häilyä, etenkin kun transsukupuolisuuden myötä mediassa on ollut esillä myös hahmoja edustamassa transrotuisuutta, transikäisyyttä sekä transvammaisuutta, jotka muutoin olisivat friikkisirkukseen lukeutuvia.

Vaikka edellä mainitut voi vielä lukea yksittäisiksi marginaalitapauksiksi, intersektionaalisuuden tapa jaotella identiteetti tarkoin analysoitaviksi, problematisoitaviksi ja yksilöiden huomionhakuisiksi palasiksi ehjän ja terveen kokonaisidentiteetin sijaan on paljon huolestuttavampaa ja tuhoisampaa, kun ottaa huomioon ”feministisen” propagandan suurimman kohderyhmän olevan kouluikäiset ja nuoret opiskelijat, jotka eivät ole vielä edes muodostaneet identiteettiään.

 

Julkaistu alunperin Kansallisessa Vastarinnassa.

3 kommenttia

  1. The Occidental Observer siteeraa tänään Platoa:

    Vapaasti käännettynä.

    ”Jos ihminen ei osallistu politiikkaan, siitä on seurauksena rangaistus: Sinua hallitsevat ihmiset, jotka ovat Sinua surkeampia”.

    JUURI NYT tämä näkyy kaikessa. Maatamme hallitsevat tyhmimmät, ahneimmat, mitättömimmät pikkupaskat. Mitä surkeampi ja kelvottomampi pikkupaska ihminen on, sitä varmemmin hän saa työn mediasta, huippuviran EU:sta, näkyvyyttä valhemediassa ja paljon rahaa ja valtaa.

    Kulttuurimarxistit ja irjaaskolat ovat tämän ilmiön näkyvin osa. Limaisimmat, moraaliltaan alhaisimmat, iljettävimmät sontakasat pitävät nyt hovia. Heitä juhlitaan, heidän suustaan siteerataan viisauksia, he ovat meille mallina ”hyvästä ihmisestä”. He palkitsevat lapsia homogaalassa ja vievät lapset pedofiilien alttarille samalla maireasti hymyillen.

    Kulttuurimarxisti puhuu ihmisarvosta ja samalla jakaa resurssit mustien persee..n tietäen hyvin, että nämä resurssit tarvittaisiin kipeästi oman kansan asioiden hoitamiseen. Mutta kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

    Ja koko ajan tämän helvetin takana seisoo (((itse pääpiru))), oikea demonien demoni, joka omassa maassaan häikäilemättä rakentaa muureja ja aitoja ja häikäilemättä varastaa maat kansalta, jota kaiken aikaa sortaa. Tämä sama (((demoni))) kieltää meiltä kaiken sen, minkä hän sallii omalle kansalleen.

    Tämä sama (((demoni))) on AINOA VIHOLLINEN. Tämä ja hänen perskärpäsensä.

    Plusääni(9)Miinusääni(0)
    1. ” mitättömät pikkupaskat ”

      Marcus Tullius Cicero sanoi :

      “A nation can survive its fools, and even the ambitious. But it cannot survive treason from within. An enemy at the gates is less formidable, for he is known and carries his banner openly. But the traitor moves amongst those within the gate freely, his sly whispers rustling through all the alleys, heard in the very halls of government itself. For the traitor appears not a traitor; he speaks in accents familiar to his victims, and he wears their face and their arguments, he appeals to the baseness that lies deep in the hearts of all men. He rots the soul of a nation, he works secretly and unknown in the night to undermine the pillars of the city, he infects the body politic so that it can no longer resist. A murderer is less to fear.”

      Murhaajakin on vaarattovampi kuin mitätön pikkupaska poliitikko, petollinen luitaan myöten ,valmiina pettämään oman kansansa käyttän hyväksi valtaa jonka kansa on hänelle hyvää uskoen antanut.

      Plusääni(4)Miinusääni(1)

Kirjoita kommentti

Pakolliset kentät on merkitty *

Kotimaa

Ulkomaat