"Revisionisti elää vaarallisesti. Poliisi, tuomarit ja valtamedia vaanivat häntä. Hän voi joutua vankilaan tai sairaalaan koska tahansa. Hän ja hänen perheensä voivat joutua vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Hän ei anna tämän kuitenkaan häiritä työtään."

Robert Faurisson

Eurooppa on sodassa, osa 2

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 3,78
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Pekka Kemppaisen fiktiivisen kertomuksen toisessa osassa päähenkilö Katriina seikkailee infernon kaltaisessa kaupungissa. Löytyykö ulos pääsyä? Novellin etnisen taustan kuvaus ja väkivalta ei edusta Magneettimedian kantaa.

Torin laatoitusta on purettu, jotta korkeita ja kapeita pylväitä on saatu pystytettyä. Maahan, pylväiden väliin, on sytytetty roihuja antamaan valoa tapahtumalle. Sivummalla käryää yhä pikipata, raahattu samalta työmaalta jossa Katriina nyt nukkuu. Valkokauhtanainen saarnaaja, sillä se hän on, kävelee euforisessa mielentilassa jo pystytettyjen pylväiden juurella. Hän joutuu kaikenaikaa tervehtimään oikealle ja vasemmalle, sillä kaikki haluavat osoittaa kunnioitustaan hänelle. Suomen tulevan kalifaatin johtajalle.

Tuleva kalifi astelee näennäisen välinpitämättömästi kiveyksellä lojuvien irtileikattujen raajojen ylitse, talloen niitä sandaaliensa alle. Hän tietää hyvin tarkkaan mitä tekee. Hän on vihannut näitä käsivarsia, sääriä ja reisiä koko uskonnollisen toimintansa ajan. Vääräuskoisten tyttöjen röyhkeän-peittämättömät jäsenet, ruskettuneet, nuoret ja terveet, ovat sodanjulistus hänen elämänkielteiselle uskonnolleen. Nyt hän voittaja, nyt hän talloo niitä.

Vääräuskoisia tyttöjä tuodaan torille lisää, heiltä riistetään vaatteet, heidän kätensä ja jalkansa sahataan poikki ja tyngät kastetaan kuumaan pikeen jotta verenvuoto ei liian nopeasti vapauta uhria kärsimyksistään. Sitten he päätyvät seipäisiin kohtalotoveriensa rinnalle. Oikeauskoisten miesten joukko valmistautuu tanssimaan hadraa seivästettyjen ympärillä ja alapuolella. Tuleva kalifi seuraa valmisteluja intohimolla, mitä hänen muuten jäykkä ilmeensä ei pysty kätkemään.

Miesjoukko hoilaa mielipuolista värssyään, kiertää kehää yhä villimmin, vaihtaa suuntaa, ja kiertää. Kalifi seuraa tapahtumaa silmät ja suu ammollaan, kuolan valuessa pitkin partaa.

Katriina herää epämukavasta paikastaan, rakennustyömaan aidan ja roskalavan välisesti raosta. Matkaa on jatkettava, paikalleen ei saa jäädä. Kylmääkin on, kuin vain aamuvarhaisella voi olla. Koko seutu on tyhjä ihmisistä, Katriina uskaltautuu liikkeelle. Tori, mitä siellä on tapahtunut? Katriina hiipii pitkin rakennusten vierustoja, kulman ympäri, näkee.

Kestää hetken ennen kuin hän ymmärtää pudonneensa istualleen tuijottamaan näkyä, jonka ehkä Dante Alighieri olisi pystynyt kuvittelemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä paperille. Jostakin kuuluva ääni havahduttaa Katriinan järkytyksestään. Ihminen? Vai eläin? Joku ääntelee. Katriina siirtyy valppaasti ympäristöä tarkkaillen ja kaikkeen varautuneena sinnepäin, mistä ääni mahdollisesti kuuluu.

Tori, joitain pylväitä on kaatunut. Yksi seivästetty on elossa, makaa maassa kaatunut seiväs yhä sisässään, siitä se ääni. Katriina kerää kaiken rohkeutensa, ja kävelee varovaisesti elossa olevan luokse.

”HYVÄ JUMALA MINÄ TUNNEN TUON TYTÖN…” Katriina kumartuu vaikeroijan puoleen. ”Muhis oli niiden joukossa… Muhis oli…” Katriina muisti tytön omalta luokaltaan, kuinka tämä ensimmäisten joukossa oli löytänyt trendikkään poikaystävän, vakuutellut onneaan ja nauranut muiden ”kateellisuudelle”, pilkannut Katriinaakin.

Katriina tasaannuttaa hengityksensä, saa jostakin rauhallisen sävyn ääneensä, ”kaikki muuttu hyväksi vielä…”. Katriina vetää tikaria tupestaan, onnistuu tekemään sen ilman ääntä, hyväilee seivästetyn otsaa ja tulee samalla peittäneeksi hänen silmänsä. ”Kaikki muuttuu hyväksi vielä..” Katriina pitää tikaria lujasti nyrkissään, hahmottaa mielessään viilto-liikkeen, vasen käsi tytön otsalla ja silmillä, oikea käsi lyöntivalmiina, -sen täytyy mennä yhdellä sivaltavalla iskulla. ”Kaikki muuttuu hyväksi vielä…” Nyt! Katriina tuntee kuinka terä leikkaa valtimot ja nirhaa kaulanikamia. Verta roiskahtaa Katriinan kasvoille.

Katriina on kävellyt useita tunteja kohti pohjoista. Hänen verinen ulkomuotonsa auttaa välttämään huomionherättämistä tuona päivänä. Kaikenlaisia kauhuja on tapahtunut Katriinan ympärillä, mutta perheen kadottaminen, Mummin kuolema hänen nähtensä, ja että hän on itse tappanut ihmisen, on lamaannuttanut hänen mielensä. Katriina näkee kaiken ikään kuin punaisen harson läpi, kaikki on epätodellista, ei liity häneen mitenkään, hänellä on koti vauraalla asuinalueella, hän voi mennä sinne ja odottaa että tämä harha loppuu ja rakkaat ihmiset tulevat takaisin.

Autoja menee hänen ohitsensa, kaikissa aseistautuneita nuoria miehiä. Katriina ei huomioi niitä, eivätkä ne häntä. Kunnes. Auto on ajanut jo hänen ohitseen, kun se peruuttaa takaisin. Katriina kääntää jäykästi päätään, kasvoillaan naamiomainen ilme. Joku astuu autosta ulos, tönäisee Katriinaa voimakkaasti, niin että tämä lentää pitkälle tiensivuun, selälleen nurmikoille. Naurava mies tarttuu Katriinan puseronhihoihin, pitääkseen hänet aloillaan, havahtuu huomaamaan että hihoissa onkin jotain muuta kuin Katriinan kädet jotka juuri sillä hetkellä sovittavat puukkoa hänen vatsaansa ja kiskovat terää kohti rintakehää nykivällä liikkeellä. Katriinan järki toimii nopeasti. Hän kiljuu minkä kurkustaan lähtee, liikuttaa lantiotaan ikään kuin päällä oleva vaikertava mies liikuttaisi omaansa, ja saa herätettyä naurunremakan autossa.

Katriina tuntee, että hänen päällään kiemurtelevalla ja vertasylkevällä miehellä on käsiase taskussaan. Nyt se on Katriinalla, ”oliko tuo nysty varmistin?”, Katriina laukoo summittaisesti auton oviin kunnes ase naksahtaa tyhjää. Katriina nousee, elotonta miestä edessään pitäen. Autosta yrittää joku ulos, Katriina potkaisee oveen koko voimallaan, ulosyrittäjä parkaisee, Katriina antaa potkujen tulla, raivolla joka ei ole hänen vaan tulee jostain, jostain atavistisesta voimavarasta joka on ollut siitä asti kuin ensimmäinen lisko ryömi alkumerestä kuivalle maalle.  Autossa on vielä liikettä, Katriina poimii toisen aseen, ja laukoo umpimähkään. Sitten hän perääntyy muutaman askeleen, arvioi bensatankin sijainnin, ja ampuu kerran. Nestettä lorisee auton alle. Katriina kävelee pois taakseen katsomatta. Leimahdus heijastuu puista ja rakennusten seinistä, mutta se ei enää kiinnosta Katriinaa.

Tuntia myöhemmin Katriina istuu männyn juurella, kalliolla. Edessä on moottoritie syvässä leikkauksessa. Se on täynnä autojen romuja, niin pitkälle kun näkyy, harvakseltaan tai rykelmissä. Niiden ympärillä on laukkuja, vaatteita romuja. Siinä mihin ovat penkojilta jääneet. Osa autoista on palanut. Jossain varikset nokkivat jotakin.

Alkaa kylmätä. Katriina katselee romuautojen ruuhkaa. Voisiko jossakin niistä nukkua parisen tuntia? Ryöstelijät ovat jo käyneet ja lähteneet.  Löydettyään kiertotien alas, Katriina pääsee autojen luokse. Täällä on tapahtunut kauheita asioita, mutta nyt ei pidä ajatella. Piilopaikka päiväksi on löydettävä.

Katriina kävelee entistä moottoritietä, katselee ikuisiksi ajoiksi paikalleen jämähtänyttä liikenneruuhkaa. Jotkut ovat yrittäneet pientareen kautta ohi mutta juuttuneet. Katriina yrittää välttää niitä paikkoja, joissa löyhkää. Tielle purkautuneista matkalaukuista on löytynyt melkein sopivia vaatteita, ja jostain reppukin. Katriina on nyt hyvin varustautunut. Hän majoittuu henkilöauton takapenkille, puukko lyötynä selkänojaan, täsmälleen kädenojennuksella tavoitettavaksi. Katriina nukkuu hyvin. Hän ei tiedä että häntä tarkkaillaan.

Unessa vilahtavat viime päivien tapahtumat kaoottisessa järjestyksessä. Epidemioiden alku, hätätilan julistaminen, joukkokuolemat, terroristien iskut sairaaloihin, mamujen avoin iloitseminen kaduilla, kaiken hallinnon romahtaminen, katutaistelut ja kerrostalojen asukkaiden teurastaminen huoneisto kerrallaan. Katriina herää kylmässä hiessä. Tunne, ettei ole yksin. Katriina säpsähtää.

Katriina kohottautuu varovasti, mikään ympäristössä ei näytä muuttuneen, mitään ääntä ei kuulu, mutta jonkin läsnäolo, sen aavistaa. Hiljaisuus jatkuu. Katriina kuulee vain omat sydämenlyöntinsä. Hän päättää tehdä aloitteen. ”Kuka siellä on?”, hän kuiskaa. ”Koputa jos kuulet minua.” Ei mitään, minuutteja. Katriina ymmärtää paljastaneensa sijaintinsa tuntemattomalle saamatta mitään tältä. Kaduttaa, hermostuttaa. Sitten kuuluu vaimea koputus. Katriina yrittää herkistää kuuloaan. Kuuliko hän? Vai kuvitteli? Koputus toistuu.

Se joku koputtaa, mutta ei auton peltiä. Hän on auton sisällä, toisen auton. Katriina nostaa päätään, katsoo ulos. Ei mitään. Hän avaa oven hitaasti, astuu maahan ääneti, kuiskaa: ”Kuuletko minut? Koputa uudelleen.” Nap nap, viereisestä autosta. ”Kuulin sinut, tulen sinne.” Katriina katsoo varovasti viereisen auton sisään: siellä vallitsee vain tavaroiden sekasorto, vaatteita, tyhjennettyjä laukkuja. Mikä on tuo pörröinen? ”Näen sinut, nyt avaan oven. Älä pelkää.” Katriina napauttaa sormellaan lasiin, avaa varovasti auton ovea, ojentaa kättään kohti pörröistä päätä, ”minä olen nyt tässä”. ”Kuka sinä olet?” Sotkuisen vaalean tukan alta näkyvät silmät. Katriina vie kättään lähemmäksi, koskettaa kämmenselällään poskea. Se on tahmea kuivuneista kyynelistä. Lapsi tarttuu käteen, pitää lujasti kiinni, Katrina sieppaa lapsen syliinsä, käsivarret toistensa ympärillä he itkevät.

Lapsi ei puhu, hän pitää kiinni lujasti ja painautuu vasten Katriinaa. Katriina palauttaa mieleensä tilanteen, missä he ovat. Täällä ei ole lainkaan turvallista. On etsiydyttävä muualle, mielellään pian. Vaan Katriinalla ei ole mitään suunnitelmaa. Hän päättää, että odotetaan iltaa. Hämärän turvin on helpompi liikkua.

He ovat syöneet ja lepäilevät Katriinan valitseman auton takapenkillä. Ääniä kuuluu kaukaa, ajoneuvoja liikkuu, satunnaisia laukauksia. Sitten:  Moottoripyöriä, useita. Tien suunnassa. Katriina havahtuu. Toisensuuntainen ajorata on tyhjempi, siellä voi joku liikkua. Ääni tulee kaupungista päin, lähestyvät. Katriina sieppaa repun, ja lapsen, ulos autosta ja kumarassa tien sivuun pusikkoon. Maa siellä on savista ja pehmeää, juuri löydetyt uudet vaatteet tahriutuvat, mutta Katriina ei uhraa sille ajatustakaan. Pakoon, pois, ei saa tulla huomatuksi.

Puut ja kasvillisuus tarjoavat näkösuojaa, eivätkä lähestyjät voi kuulla risujen rytinää kun kaksikko painuu syvemmälle pensaikkoon. Matalaksi, ja korvat hörölle. Moottorien ääni lähestyy, menee ohi, ei mene ohi. Yksi pyörä pysähtyy, huutelua, ja lisää saapuu paikalle. Katriina ei uskalla katsoa. Matalana he hiipivät kauemmaksi tiestä. ja yhä kauemmaksi. Moottoritiellä puuhaillaan jotakin. Pyörät ovat vaienneet mutta ihmiset huutelevat, kolistelevat esineitä. Katriina ja lapsi ovat jo kaukana.

He istuvat pienen joentapaisen kuluttamassa notkelmassa, suojassa kaikilta katselijoilta. ”Mikä sun nimi on?” Tyttö ei vastaa, katsoo Katriinaa sinisillä silmillään. Katriina pörröttää hänen hiuksiaan. ”Olet Lumihiutale. Minä sanon sinua Lumihiutaleeksi.” Katriina painaa tytön pään kainaloonsa, katselee pajujen ja leppien läpi taivaalle.

Puut ja pensaat ovat loppuneet, heidän täytyy ylittää aukea. Katriina harkitsee. Taas yksi valinta, joka voi olla kohtalokas. Paikalleen ei voi jäädä, he jatkavat. Niitty on vielä kostea ja pehmeä, kävely on hidasta. Sitten se tapahtuu. Moottoritiellä touhutaan yhä. Pyörillä tulleet ovat tutkineet autonromuja, hajaantuneet, edenneet eri suuntiin. Nyt joku heistä huomaa pakenijat. Huutoja, osoittelua, pyöriä käynnistetään, ajellaan pitkin tien reunaa eikä löydetä pääsyä ojan yli. Pyörät lähtevät ajamaan johonkin suuntaan. Varmasti löytävät pääsyn tänne, ajattelee Katriina.

Hengitys kulkee pihisten. He ovat juosseet, menneet pihojen läpi, teiden yli, piiloutuneet, ja taas juosseet. Nyt he ovat jonkinlaisella varikolla, hetken piilossa koppien ja laitteiden joukossa. Moottoripyörien ääni on kuultu, mutta ne ovat menneet väärään suuntaan, tulleet takaisin, ja takaisin ja taas kadonneet. Ne estävät meidän poistumisemme, ymmärtää Katriina. Ne tietävät, että olemme jossakin täällä? On päästävä pois, piiloutuminen ei ole ratkaisu.

Katriina katsoo paikkaa jossa he ovat. Aidattu varikko, työkoneita, lavoja, ja kuorma-autoja. ”Pysy tässä”, Katriina sanoo, ”Lumihiutale”. Katriina hiipii autojen väliin, nousee astinlaudalle, kokeilee ovea. Auki. Ohjaamo on korkealla, sieltä näkee, mutta sinne ei näe. Hän hakee Lumihiutaleen ja reppunsa. Pää matalana Katriina tarkastelee ympristöä. Ei mitään hälyyttävää. Hän tutkii ohjaamoa. Hallintalaitteita enemmän kuin autokoulun autossa. Omituinen boxi, jossa painikkeita ja merkkivaloja. Katriina ymmärtää että sen täytyy liittyä auton nokalla olevaan lumilinkoon. Hän tunnistaa kippilavan hallintalaitteet, ja kuorma-auton moniportaisen vaihteiston. Isoveli oli ollut raivoissaan, kun hän oli halunnut ajaa ABC:n., loukkasi miesten reviiriä.

Katriina istuu ratin takana, ja ajattelee. Oivallus: Vara-avaimet! Hän kääntää häikäisysuojan alas, kas siellähän ne: Suojan kääntöpuolen taskussa. Moottorien ääntä! Katriina katsoo varikon portille. Takaa-ajajat ovat siellä. Joku oli kuullut tai nähnyt kuorma-auton ohjaamoon nousemisen. Onko akku paikallaan? Onko siellä virtaa? Elämän ja kuoleman kysymys.

Katriina kääntää avainta, tahmea pyörähdys, jaksaa – ei jaksa? Jyrähtää! Kässäri irti, pientä vaihdetta, auto liikkuu. Portti on lukossa, motoristit seisovat pyöriensä päällä sen takana, raskas kuormauto kääntyy porttia kohti, pyöriin tulee liikettä. Katriina vasta totuttelee auton vaihteistoon, huudattaa korkeilla kierroksilla, vauhti nousee riittävästi ja portti paiskautuu auki auton nokan edestä. Katriina kääntyy kohti maantietä, ei tämä johtaa kaupunkiin, hän kääntyy risteyksestä.

Tie onkin kapeahko ja mutkainen. Motoristit eivät pääse ohi, ajattelee Katriina. Siinä samassa hän näkee näiden ohittavan heidät kevyenliikenteenväylää pitkin. Joku pääsi eteen, ei pääse siitä enää pois. Katriina kiihdyttää vauhtia. Edellä ajavan kyydissä on tummatukkainen ilkeännäköinen poika. Nyt he ovat puskurin sivussa, ja kyytiläinen hyppää nokalle, tarttuu lumilinkoon.

Kädet lumilingon reunassa, pää nousee näkyviin, katsoo itsevarmasti ja voitonriemuisesti Katriinaa. ”Pakotan tuon vääräuskoisen huoran pysähtymään, sitten…”, viestii katse. Katriinaa etsii sormillaan oikeita painikkeita. Lumilinko pyrähtää käyntiin, ensin pää, sitten kädet katoavat näkyvistä. Epätasapaino täristää linkoa hetken, jotain roiskahtaa ilmaan sivulle, tekstiilin riekaileita, jotain pitkää ja vetelää. Punertava sade laskeutuu tuulilasille. ”Lumihiutale, pysy siellä alhaalla.”

Katriina kuulee, kuinka luoteja napsahtelee kuorma-auton ohjaamoon. Kippilaite? Löytyi! Lava nousee, sinne varastoidut liikennemerkit betoniporsaineen valuvat alas.  Lähimmät moottoripyörät näyttävät törmäävän esteisiin, mutta Katriinaa ei kiinnosta muu kuin että juuri nyt kukaan ei seuraa. Lasinpyyhkimet piirtävät verisiä viiruja, matka jatkuu. Pois on päästävä, muulla ei väliä.

Katriinan ajan- ja paikantaju pettää. Hän ei ole päässyt pois kaupunkialueelta. Miksi? Ympärillä on kerrostaloja, missä ihmeessä ollaan? Pakko ajaa eteenpäin. Nyt: Edessä on tiellä jotain. Autoja, ihmisiä, katusulku? Sivukatu, missä?

Löytyi. Sinne! Katriina kääntää jyrkästi, auto huojahtaa mutta pysyy pyörillään. Edessä on katu, se on suora mutta… Mutta se on täynnä kontallaan olevia ihmisiä, poispäin kääntyneinä. Katriina oivaltaa: Ne rukoilevat kohti Mekkaa. Katriina tekee päätöksen: Pysähtyä ei voi. Vaihdetta isompaan, kaasua. Lumilinko on jäänyt pyörimään. Mitä onkin auton edessä, päätyy taivaalle. ”Lumihiutale, kämmenet korville!” Katriina katsoo kauhuissaan näkyä edessään, ja painaa kaasua. ”Yksi pieni ele-fantti mars-si näin, au-rin-koista tietä e-teen-päin…” Katriina laulaa lastenlaulua huutamalla, yksi toisensa jälkeen rukoilijat katoavat lumilingon ahnaaseen nieluun, tuulilasinpyyhkijät tekevät työtään.

Kumma kyllä, kukaan ei seuraa. Katriina ja Lumihiutale pääsevät maantielle, kohti pohjoista. ”Ei valtateitä, pienempää väylää”, ajattelee Katriina. Ympärillä on maalaismaisemaa, peltoja, metsäsaarekkeita, taloja harvassa. Pahvikyltti pientareella:  ”VIINA MAARA.” Kuka humoristi tälläisenä aikana? Miina vaara! Paniikkijarrutus. Renkaat syövät soratietä ja auto huojuu mutta pysähtyy. Katriina katsoo ympäristöä. Ei ketään, ei mitään. ”Tulkaa ulos yksitellen! Ei mitään kieroilua!” Sähköinen ääni, joku huutaa megafonilla. -Mutta suomenkielellä.

Pekka Kemppainen

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*